Browsing by Title

TIIVISTELMÄ Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Tekijä: Eeva-Maria Williamson, ELK Työn nimi: Sisäloisten esiintyminen suomalaisten kissojen ja koirien ulostenäytteissä Mini-FLOTAC-menetelmällä Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: 12/2023 Sivumäärä: 47 Avainsanat: Sisäloinen, suolistoloinen, keuhkoloinen, Mini-FLOTAC, Toxocara, Capillaria, flotaatiotutkimus Ohjaaja tai ohjaajat: Anu Näreaho, Pia Rapp Työn johtaja: Antti Sukura Osasto: Eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto Oppiaine: Eläinlääketieteellinen parasitologia Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Sisäloisten eli loismatojen ja loisalkueläinten esiintymisen ymmärtäminen lemmikkieläimillä on tärkeää niiden mahdollisesti aiheuttamien terveyshaittojen takia. Jotkut loiset voivat myös tarttua ihmiseen. Tämän tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää suomalaisten kissojen ja koirien ajankohtaista sisäloistilannetta. Tutkimus antaa uutta tietoa erityisesti löytökissojen sisäloisten esiintyvyydestä Suomessa. Tutkimus tehtiin ulostenäytteistä Mini-FLOTAC-menetelmällä käyttäen flotaatioliuoksena sinkkisulfaattia. Sinkkisulfaatti on tiiviimpää kuin aiemmissa tutkimuksissa käytetty magnesiumsulfaatti ja siinä kelluvat myös painavat loismunat, jotka ovat voineet aiemmin jäädä havaitsematta. Tutkimuksen toisena tavoitteena oli kerätä eläinten esitietoja aineiston kuvailemiseksi ja mahdollisten loistartuntoihin liittyvien taustatekijöiden selvittämiseksi. Tutkielma sisältää myös kirjallisuuskatsauksen, jossa kuvataan aiempia esiintyvyystutkimuksia ja niitä loisia, joita menetelmällä voitaisiin odottaa Suomessa löytyvän. Hypoteesina oli, että löytyvät sisäloiset ja niiden esiintyvyys olisivat samankaltaisia kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja että loistartuntoja esiintyy enemmän vapaana ulkoilevilla ja raakaruokaa syövillä lemmikeillä. Tämä lisensiaatintutkielma on osa laajempaa meneillään olevaa tutkimusta. Tämän tutkielman puitteissa näytteitä tutkittiin 143. Koirien ulostenäytteistä positiivisia sisäloisille oli 1,2 % (1/86) ja kissojen näytteistä 35,1 % (20/57). Kissojen positiivisista näytteistä 90 % (18/20) oli löytökissoilta, jotka eivät olleet vielä matolääkittyjä. Näytteiden pienestä määrästä johtuen tilastollisia analyyseja ei tehty tässä tutkielmassa. Löytökissojen sisäloistartunnat olivat kuitenkin erittäin yleisiä ja moni löytökissa oli infektoitunut useammalla kuin yhdellä eri loismato- tai alkueläinlajilla. Löytökissojen loishäätölääkitys heti kiinnioton jälkeen on erittäin perusteltua. Tässä otoksessa sisäloisia ei löytynyt ulkoilemattomilta tai valvotusti ulkoilevilta lemmikkikissoilta. Kissojen näytteistä löytyneitä loisia olivat kissan suolinkainen (Toxocara cati), Capillaria-keuhkomato, Taenia-heisimato, Isospora-alkueläin ja Hammondia- tai Toxoplasma-alkueläin. Keuhkomadon (Capillaria aerophila) yleisyys oli yllättävää, sillä sitä ei ole tietääksemme aiemmissa kissojen sisäloistutkimuksissa Suomesta löytynyt. Capillarian munat ovat painavia, ja niiden havaitsemiseen tulee käyttää korkean ominaispainon flotaatioliuosta. Capillaria-keuhkomato kannattaa jatkossa ottaa huomioon diagnostiikassa ja pitää vaihtoehtona kissan keuhko-oireiden aiheuttajana. Koirien ainoasta positiivisesta näytteestä löytyi Strongylida-lahkon munia. Tämän tyyppisiä munia ei voi morfologian perusteella tunnistaa lajitasolle, mutta kyseessä saattaa olla joko Suomessa koirilla esiintyvän Uncinaria stenocephala -hakamadon munia, tai koiran elimistön läpi kulkevia kasvinsyöjän loismadon munia. Kasvinsyöjän loisen munia voi löytyä koiran ulosteesta, jos koira on syönyt jonkin toisen eläimen ulostetta, jossa niitä on esiintynyt. Aiempien tutkimusten perusteella koirilta odotettiin useampia positiivisia suolistoloislöydöksiä. Matalaan esiintyvyyteen vaikuttaa mahdollisesti se, että aineiston koirat olivat yli puolivuotiaita, ja sisäloisten esiintyvyys on korkeampaa pennuilla kuin aikuisilla.

Skyenterrieri on Skotlannin saarilta kotoisin oleva kondrodystrofinen koirarotu. Kondrodystrofia on kehityshäiriö, joka vaikuttaa rustoon ja kasvulevyihin aiheuttaen raajojen lyhytkasvuisuutta tai epäsuhtaista lyhytkasvuisuutta. Kondrodystrofisilla roduilla on normaali aksiaalinen luuranko, mutta lyhentyneet raajat. Kyynärdysplasia eli kyynärnivelen kehityshäiriö on koirien yleisimpiä kehityshäiriöitä ja sitä on löydetty yli 100 koirarodulta. Kyynärdysplasian neljä primäärileesiota ovat: luutumaton processus anconeus, mediaalisen varislisäkkeen sairaus, osteokondroosi ja inkongruenssi. Suurin osa kyynärdysplasian tutkimuksesta on normaalirakenteisista koirista. Kyynärdysplasiaa seulotaan useista roduista jalostuksellisesti, mutta yleisesti käytössä olevien seulontaohjelmien kyynärkuvausohjeet eivät sovellu sellaisinaan kondrodystrofisille roduille. Kondrodystrofisilla roduilla esiintyy kyynärvarren kehityshäiriötä. Kyynärvarren kehityshäiriössä kasvulevyt sulkeutuvat ennenaikaisesti, mikä aiheuttaa värttinä- ja kyynärluun (radius ja ulna) epätasaisen pituuskasvun ja sitä kautta raajojen proksimaaliosien valgusta eli ulospäinkääntymistä, värttinäluun käyryyttä ja olka- ja kyynärluun välisen raon leventymistä eli inkongruenssia. Tuoretta tutkimustietoa kondrodystrofisten rotujen raajojen sairauksista on vähän, mutta tiedossa on että kondrodystrofisilla roduilla esiintyy kyynärnivelongelmia ja skyenterriereillä esiintyy kasvuiässä niin kutsuttua pentuontumista. Tämän vuoksi tutkimuksemme tarkoitus oli kartoittaa skyenterriereiden kyynärnivelen terveystilanne, määrittää kuvausprotokolla, joka on käyttökelpoinen kondrodystrofisten rotujen kyynärnivelien kuvaamiseen ja kehittää tämän perusteella rodulle jalostuksessa käytettävä seulontaohjelma. Tutkimukseen osallistui yhteensä 45 koiraa. Suomessa on arviolta noin 250 skyenterrieriä, eli tutkimuksemme kattaa lähes 20 % Suomen skyenterrieripopulaatiosta. Kaikilta koirilta röntgenkuvattiin molemmat etujalat kolmessa eri projektiossa. Röntgenkuvauksen lisäksi tutkimuksessa kartoitettiin koiran kroonista kipua Helsinki Chronic Pain Index -kyselyllä sekä ontumista omistajille suunnatulla kyselyllä. Kuvausprotokollaksi valittiin koko kyynärvarren kuvaaminen neutraaliasennossa yli 90 asteen kulmassa. Röntgenkuvista mitattiin olkaluun telan ja kyynärluun telaloven rako (humeroulnaarirako) sen leveimmäistä kohdasta. Inkongruenssin aste arvosteltiin asteikolla: INC 0 normaali, INC 1 lievä, INC 2 kohtalainen ja INC 3 vakava. Nivelet arvosteltiin erikseen, mutta koira sai INC-arvosanan huonomman nievelen mukaan. Inkongruenssin havaittiin olevan yleistä tutkituilla skyenterriereillä. Tutkimuksen 45 koirasta yhteensä 22 koiraa (49%) saivat INC-luokan 2 tai 3 ja ainoastaan yksi koira oli luokassa INC 0. Inkongruenssin ja ontumisen välillä oli selvä yhteys (P = 0,05), kaikkien aikuisena ontuneiden koirien INC-luokka oli 2 tai 3. Ontumisen suhteellinen osuus oli INC 2 ja INC 3 luokkaan kuuluvilla koirilla oli 8,6 -kertainen (95% luottamusväli: 1,9-39,4) verrattuna INC 0 ja INC 1 luokan koirilla. Myös koiran painon ja INC-luokan välillä oli tilastollinen yhteys (P = 0,04).

Humppilan keinosiemennyssonnien kasvukoeasema tarjosi hyvät edellytykset sorkkahoidon vaikutusten ja varsinkin painonkehityksen tutkimiseen. Kaikilla sonneilla oli samanlaiset elinolosuhteet ja samanlainen ruokinta. Sorkkahoitotutkimukseen otetut 8-9 kk ikäiset sonnit (70 kpl) jaettiin hoidettaviin ja hoitamattomiin roduittain ikäjärjestyksessä niin, että joka toinen sonni tuli hoidetuksi. Samalla kaikki sonnit punnittiin sekä takajalkojen asennot ja sorkat arvosteltiin. Sorkkahoito suoritettiin toiminnallisen sorkkahoidon periaatteiden mukaisesti. Punnitus ja arvostelu suoritettiin uudelleen 90 vrk:n kuluttua. Sorkkahoidettujen sonnien 90 vrk:n kasvu keskiarvo (110,2 kg) oli suurempi kuin hoitamattomien (106,3 kg), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkittävä (p_hav=0,25). Friisiläissonneilla hoidettujen ja hoitamattomien välillä ei ollut havaittavaa eroa kasvussa. Sorkkapohjien tasaisuuden havaittiin parantavan kasvua. Hoidetuilla sonneilla oli tasaisemmat sorkkapohjat kuin hoitamattomilla. Lieviä sorkkasairauksia oli hoitamattomilla enemmän kuin hoidetuilla. Näillä ei ollut vaikutusta kasvuun. Sorkkapuolten tasoeroissa, kasvukokeen jälkeisessä kohtalossa ja jalka-asantojen arvostelussa ei todettu merkittäviä eroja tutkittujen ryhmien välillä. Sorkkapuolten tasoerolla ja jalka-asennoilla ei todettu vaikutusta kasvuun. Kirjallisuuskatsauksessa on tarkasteltu sorkkahoidon vaikutuksia lehmillä mm. sorkan kasvuun, maidon tuotokseen ja ontumiseen. Lisäksi siinä on referoitu tutkimusta sorkan kehittymisestä 6-12 kk ikäisillä sonneilla.

Sorkkavälin ajotulehdus on suomalaisilla lypsykarjatiloilla viime vuosina yleistynyt tarttuva sorkkasairaus. Se aiheuttaa merkittäviä taloudellisia tappioita tuottajalle ja vaikuttaa merkittävästi eläinten hyvinvointiin. Sorkkavälin ajotulehdus aiheuttaa lehmälle sorkkavälin ihon kuolioisen tulehduksen, jonka oireita ovat kuume, ontuminen ja turvotus sorkan sekä jalan alueella. Ajotulehduksen diagnoosiin päästään sorkkavälin ihon tarkastelulla. Ajotulehdukselle altistavina syinä pidetään sorkkavälin ihon vaurioita sekä vauriolle altistavia kosteita ympäristöolosuhteita. Ennaltaehkäisyssä keskeisintä on edellä mainittujen tekijöiden poistaminen eläimen ympäristöstä. Hoitoina sorkkavälin ajotulehdukseen ovat kipulääke, tukihoito sekä antimikrobilääkehoito. Sorkkavälin ajotulehduksen taustalla uskotaan olevan Fusobacterium necrophorum -bakteeri, joka on anaerobinen gram-negatiivinen sauvabakteeri. F. necrophorum ei ole ainoastaan sorkkavälin ajotulehduksen aiheuttaja, vaan se voi aiheuttaa useille eläinlajille ja ihmisille kuolioista tulehdusta eri puolilla elimistöä. F. necrophorum -bakteeriin kuuluu kaksi alalajia, F. necrophorum alalaji necrophorum ja alalaji funduliforme, joiden välillä on merkittäviä eroja taudinaiheutuskyvyissä. F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteeria pidetään taudinaiheuttamiskyvyltään voimakkaampana ja se on useammin eristetty eläinperäisestä näytteistä. F. necrophorum alalaji funduliforme on tavattu useammin ihmisistä peräisin olevista näytteistä tai toissijaisena taudinaiheuttajana bakteerien sekakasvustoista. F. necrophorum -bakteerin ohella myös monia muita bakteereita on yhdistetty sorkkavälin ajotulehdukseen ja niitä on usein eristetty ajotulehdustapauksista. Niitä ovat Prevotella melaninogenica, Porphyromonas levii, Dichelobacter nodosus ja Trueperella pyogenes. Tämän työn tutkimusosassa tarkastelen fusobakteerien esiintymistä sorkkavälin ajotulehduksessa. Lisäksi tarkastelen oireiden kuten ontumisen ja turvotuksen esiintymistä ajotulehdusta sairastavilla lehmillä. Vertailukohteina ovat terveet ja muita sorkkasairauksia sairastavat eläimet. Tämä tutkimus kuului osana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaan hankkeeseen tarttuvista sorkkasairauksista, joka toteutettiin Helsingin yliopiston ja Eviran yhteistyönä. Bakteriologiset tutkimukset tehtiin Evirassa. Tutkimusnäytteet kerättiin vuosien 2012 - 2014 välisenä aikana suomalaisilta lypsykarjatiloilta, joissa oli vastikään todettu sorkkavälin ajotulehdus -epidemia. Ontumisen ja turvotuksen esiintyminen eivät kerro mistä sorkkasairaudesta on kyse, vaikka turvotusta oli havaittavissa suurella osalla ajotulehdustapauksia. Ajotulehdusnäytteissä oli havaittavissa eniten F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteereita, jota ei havaittu terveissä sorkissa. Fusobakteereita löydettiin myös muissa sorkkasairauksissa. Osaa tutkittuja eläimiä oli hoidettu antimikrobilääkkeillä. Aiemmin hoidettujen ja parhaillaan kuurilla olleiden eläinten sorkkavälinäytteistä löydettiin vielä fusobakteereita. Tutkimus osoittaa, että sorkkavälin ajotulehduksen tunnistamiseksi sorkka on nostettava ylös ja tutkittava perusteellisesti. Tutkimuksen tulokset vahvistavat myös käsityksen F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteerin keskeisestä roolista ajotulehduksen aiheuttajana, mutta herättävät lisäksi myös kysymyksiä muun muassa siitä, milloin sorkkavälin ajotulehdus on bakteriologisesti parantunut.

Despite the current increasing population trend, white-tailed eagles are still prone to many anthropogenic stressors. Mercury (Hg) is a very persistent naturally occurring element and apex predators as well as birds feeding on aquatic ecosystems are usually exposed to higher levels of Hg. Since global Hg emissions are still increasing, Hg remains as a topical health issue. The effects of mercury on wildlife have been studied extensively. Blood clinical-chemical parameters (BCCPs) can potentially be useful as biomarker endpoints for contaminant exposure. However, the effects of Hg on blood chemistry and metabolism are still poorly described. Mercury concentrations and stable isotope composition can be measured from the feathers of nestlings and the nestlings represents well the geographical area of interest. Stable isotope analyses can be used to investigate the potential dietary sources of mercury. In the experimental part we investigated the regional differences in stable isotope values, Hg concentration and BCCPs, as well as the interactions between stable isotope values and Hg exposure. We also investigated possible effects of Hg exposure on the health of WTE nestlings in three populations in Finland perceived by BCCPs. Blood and feather samples were collected from WTE nestlings in Finland during the years 2015 and 2016 in three different locations. Blood plasma was analysed for 16 different BCCPs. Feathers were analysed for total Hg concentration as well as for stable nitrogen (δ15N) and carbon (δ13C) composition. A significant difference in δ13C and δ15N values in Varsinais-Suomi and Ostrobothnia compared to Lappi was apparent and is likely to indicate variable local dietary habits. Nonetheless, the concurrent variation in δ15N and δ13C values is indicative of changes in prey composition rather than regional changes in baseline isotope signatures. We noted significantly higher Hg concentrations in Lapland population compared to the other regions. Since there was a high correlation between Hg and stable isotope values, dietary habits seem to have a strong effect on Hg exposure in WTE nestlings in Finland. In addition Hg was positively associated with alanine aminotransferase and total bilirubin. The statistical relationship between Hg and total bilirubin could indicate negative impact on liver function.

Ensimmäinen spermatogonioiden siirto tehtiin hiirillä vuonna 1994. Luovuttajan kiveksistä eristettyjä spermatogonioita siirrettiin mikroinjektiotekniikalla vastaanottajan siementiehyisiin, missä ne läpikävivät spermatogeneesin. Samana vuonna onnistuttiin tuottamaan vastaanottajan siittiöillä jälkeläinen, jolla oli luovuttajan genotyyppi. Lajinsisäisiä spermatogonioiden siirtoja on tehty hiirten lisäksi myös rotilla, vuohilla, sioilla, naudoilla, apinoilla sekä ihmisillä. Suuremmilla nisäkkäillä siirrot on tehty ruiskuttamalla spermatogoniot ultraääniohjauksessa rete testikseen. Helsingin yliopiston Saaren klinikalla tehdyssä tutkimuksessa saatiin onnistuneesti aikaiseksi lajinsisäinen spermatogonioiden siirto ja täydellinen luovuttajalähtöinen spermatogeneesi sialla. Lisäksi yhden vastaanottajakarjun ejakulaatissa oli luovuttajalähtöisiä eläviä siittiöitä. Tutkimuksessa käytettiin vastaanottajina synnynnäisesti steriilejä karjuja, joilla oli perinnöllinen puolihäntäsiittiövika. Karjuille annettiin ennen siirtoa sytotoksista busulfaania endogeenisen siittiötuotannon lopettamiseksi. Tämän tutkimuksen pohjalta voisi päätellä, että puolihäntäsiittiövikaisella karjulla kehityshäiriö tapahtuu nimenomaan itusolulinjassa kivesten tukisolujen toimiessa normaalisti. Tähän johtopäätökseen täytyy kuitenkin suhtautua pienellä varauksella, sillä ei pystytä osoittamaan, että siirretyssä solususpensiossa olisi ollut pelkästään spermatogonioita, eikä lainkaan luovuttajan sertolin soluja. Spermatogoniatutkimuksista voi olla tulevaisuudessa merkittävää hyötyä useilla tutkimusaloilla. Spermatogonioiden eristys ja siirto tarjoaa uusia menetelmiä analysoida itusolujen kehitystä ja spermatogonioita voitaisiin mahdollisesti käyttää kantasolututkimuksissa alkioiden sijaan. Spermatogonioita pakastamalla myöhempää takaisinsiirtoa varten voitaisiin turvata syöpäpotilaiden fertiliteetti syöpähoitojen jälkeen. Lisäksi spermatogonioiden avulla voidaan siirtää transgeenejä itusolulinjaan. Eri eläinlajien välisistä siirroista voisi olla tulevaisuudessa käytännön hyötyä uhanalaisten eläinlajien säilymisen turvaamiseksi sekä tutkittaessa geneettistä eroavaisuutta eri eläinlajien välillä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa spondyloosin ja synnynnäisten nikamien epämuodostumien esiintyvyyttä suomalaisilla rotukissoilla lateraalisten ja ventrodorsaalisten röntgenkuvien avulla. Tutkimuksen kohteena olivat 1–10-vuotiaiden suomalaisten rotukissojen rinta- lanne- ja ristinikamat. Tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon ja millaisia synnynnäisten nikamien epämuodostumia kissoilla esiintyy. Edelleen selvitettiin sukupuoli- ja rotukohtaiset kokonaislukumäärät. Spondyloosin osalta tutkittiin, kuinka paljon ja minkä asteista spondyloosia kissoilla ilmenee sekä missä nikamissa spondyloosia on eniten. Lisäksi kartoitettiin rodun ja iän vaikutus spondyloosin esiintymiseen. Suomessa ei ole aiemmin tehty suomalaisia rotukissoja koskevaa spondyloositutkimusta eikä tutkimusta synnynnäisistä nikamien epämuodostumista. On todennäköistä, että spondyloosi ja synnynnäiset nikamien epämuodostumat ovat kissoilla periytyviä kuten koirilla. Spondyloosi ja osa synnynnäisistä nikamien epämuodostumista voivat aiheuttaa pahimmillaan kliinisiä oireita. Tieto spondyloosin ja synnynnäisten nikamien epämuodostumien yleisyydestä on näin ollen arvokasta. Tutkimusta varten röntgenkuvattiin 103 rotukissaa Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa 3.10.2011–25.5.2012 välisenä aikana. Tutkimukseen osallistuneita rotuja oli yhteensä 17. Osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen. Tutkimuksen kissoista kuudella eli 5,8 %:lla todettiin spondyloosi. Spondyloosia löytyi viideltä eri rodulta: balineesi, pyhä birma, norjalainen metsäkissa, brittiläinen lyhytkarva ja burma. Kissat olivat iältään 5–10-vuotiaita keski-iän ollessa 7,3 vuotta. Spondyloosia esiintyi kahdeksannen rintanikaman ja viimeisen eli seitsemännen lannenikaman välisellä alueella. Eniten spondyloosia löytyi rintarangan 12. nikamasta, toiseksi eniten 13. rintanikamasta ja ensimmäisestä lannenikamasta. Kissoista 45,6 %:lla (uroksista 46,6 % ja naaraista 44,4 %) todettiin joko yksi tai useampi synnynnäinen nikaman epämuodostuma. Välimuotoinen nikama havaittiin 17,5 %:lla, välimuotoinen lanne-ristinikama 9,7 %:lla ja nikamien poikkeava lukumäärä 24,3 %:lla tutkimukseen osallistuneista kissoista. Tämän sekä aiempien tutkimusten perusteella on syytä olettaa, että spondyloosi sekä synnynnäiset nikamien epämuodostumat ovat melko yleisiä kissoilla. Tuloksissa oli jonkin verran eroa aiempiin tutkimuksiin, mutta tulokset eivät olleet täysin vertailukelpoisia johtuen muun muassa tutkimuksen kohteena olleiden kissojen eroavaisuuksista. Jatkossa olisi mielenkiintoista selvittää spondyloosin perinnöllisyyttä kissoilla sekä kartoittaa sen rotukohtaista esiintyvyyttä. Välimuotoisen lanneristinikaman periytyvyys sekä rotukohtaiset esiintyvyydet olisivat myös jatkotutkimusta vaativia aihealueita. Jatkossa kasvattajat voisivat lantion lateraalisten ja ventrodorsaalisten röngenkuvien avulla saada jalostuksen kannalta arvokasta tietoa kissojen mahdollisesta välimuotoisesta lanne-ristinikamasta sekä samalla myös lonkkadysplasiasta.

Spontaanifermentaatio on historiallisesti merkittävä elintarvikkeiden säilöntätapa. Myös nykyaikana spontaanisti fermentoidut ruokalajit ovat tärkeä osa ruokailutottumuksia maailmanlaajuisesti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan, millaisia mikrobiologisia riskejä spontaanisti fermentoitujen kasvisruokien valmistukseen liittyy ja miten näitä riskejä voidaan hallita. Spontaanilla fermentaatiolla valmistettujen kasvisruokien mikrobiologisista riskeistä on saatavilla tietoa, mutta tämä tieto on hajanaista. Aihe on ajankohtainen, sillä hapatuksen suosio on noussut muutaman viime vuoden aikana ja sitä harrastetaan yhä enemmän myös kotikeittiöissä. Spontaani eli luonnollinen fermentaatio perustuu raaka-aineessa olevien mikrobien lisääntymiseen olosuhteissa, jotka suosivat tietynlaista mikrobikehitystä. Tärkeässä roolissa tässä kehityksessä ovat maitohappobakteerit, jotka hapattavat tuotteen muodostamalla aineenvaihdunnallaan hiilihydraateista maitohappoa. Lämpötila, hapettomuus, suolan määrä ja fermentaatioaika ohjaavat fermentaatioprosessia. Nopea happamoituminen eli pH-arvon lasku on avainasemassa hapatuksen onnistumiselle. Spontaaniin fermentaatioon liittyy mikrobiologisia riskejä, sillä raaka-aineiden mikrobiomien rakenne ja muun muassa lajikirjo vaihtelee runsaasti. Tällöin raaka-aine voi sisältää esimerkiksi lopputuotteen pilaantumista tai ruokamyrkytyksiä aiheuttavia bakteereita. Kontaminaatio eli saastuminen voi tapahtua myös prosessin aikana. Riskejä pyritään hallitsemaan asettamalla fermentoitavien ruokien olosuhteet sellaisiksi, että haitalliset mikrobit eivät pääse lisääntymään. Tämä tarkoittaa riittävää happamuutta sekä riittävää suolan määrää. Fermentointiprosessille täytyy antaa myös riittävästi aikaa, jotta saavutetaan haluttu happamuustaso. Haitallisten mikrobien kasvua hillitsee osaltaan myös kilpailu maitohappobakteerien kanssa sekä näiden tuottamat antimikrobiset yhdisteet, kuten bakteriosiinit. Taudinaiheuttajabakteerien lisäksi fermentoitujen tuotteiden riskejä voivat olla toksiinit, kuten biogeeniset amiinit ja homemyrkyt, sekä bakteerien antibioottiresistenssi. Ruokamyrkytystapaukset spontaanisti fermentoituihin elintarvikkeisiin liittyen ovat mahdollisia, mutta usein ne johtuvat fermentaatioprosessin epäonnistumisesta tai riittämättömästä hapatuksesta. Spontaanisti fermentoidut kasvisruoat eivät ole merkittävä ruokamyrkytysten aiheuttaja, eikä asianmukaisesti fermentoitujen tuotteiden ole raportoitu aiheuttaneen ruokamyrkytyksiä. Kestävän ruoantuotannon näkökulmasta spontaanifermentaatio ruoanvalmistusmenetelmänä on varteenotettava vaihtoehto ja fermentaatio yleisesti on kiinnostava tutkimuskohde esimerkiksi ruoantuotannon kierrätysratkaisujen mahdollisuuksiin.

Staphylococcus epidermidis kuuluu koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) ryhmään ja on yksi naudan utaretulehduksesta yleisimmin eristetty KNS-laji. KNS:t ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia ja aiheuttavat yleensä kliinisesti lievän utaretulehduksen, joka nähdään lähinnä maidon solupitoisuuden nousuna. Maidon solupitoisuus vaikuttaa Suomessa suoraan maidon tuottajahintaan, jonka vuoksi jopa KNS:t voivat aiheuttaa ongelmia tiloilla. KNS-lajien välillä taudinaiheutuskyvyssä on havaittu eroavaisuuksia ja siksi onkin siirrytty tutkimaan yhä enemmän eri lajien ominaisuuksia. KNS:ien eri lajien taudinaiheutuskyvyn selvittäminen voi tulevaisuudessa tuoda lisää keinoja KNS-utaretulehduksen ennaltaehkäisemiseksi. S. epidermidiksen tekee kiinnostavaksi lajiksi sen kyky säilyä utareessa pitkiäkin aikoja ja aiheuttaa kroonisia infektioita. Lisäksi S. epidermidis kantaa usein perimässään lukuisia antibioottiresistenssiin johtavia geenejä, joiden on osoitettu siirtyvän bakteerilajien välillä. On myös viitteitä siitä, että S. epidermidis-infektion lähteenä saattavat toimia ihmiset, mikä on herättänyt huolen myös antibioottiresistenssin leviämisestä ihmisten ja eläinten välillä. S. epidermidis on yleinen ihmisten sairaalainfektioiden aiheuttaja. Kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty S. epidermidiksen erityispiirteisiin taudinaiheuttajana naudan utaretulehduksessa ja erityisesti sen taudinaiheutusmekanismeihin eli virulenssitekijöihin. Kokeellisessa osassa selvitettiin ei-patogeenisena pidetyn S. epidermidis ATCC12228 -kannan taudinaiheutuskykyä naudan utaretulehduksessa tartutuskokeen avulla. ATCC12228-kantaa on käytetty useissa tutkimuksissa tautia aiheuttamattomana verrokkikantana ja sen taudinaiheutuskykyä on tutkittu lähinnä hiiri- ja rottakokeiden avulla. Eri kantojen genomien välisessä vertailussa ATCC12228-kannan perimässä on kuitenkin havaittu huomattavaa yhdenmukaisuutta erään ihmisille patogeenisen kannan kanssa. Tämän takia haluttiin tutkia onko kyseinen kanta oikeasti myös naudoilla tautia aiheuttamaton. Kokeessa käytettiin kahta lehmää, joiden utareneljänneksiin tartutettiin S. epidermidis ATCC12228. Tulehdusvastetta seurattiin kahden viikon ajan kirjaamalla ylös havainnot kliinisistä oireista sekä mittaamalla maidosta maitomäärää, entsyymiaktiivisuutta ja solupitoisuutta. Koejärjestelyt olivat samat kuin Simojoki ym. (2011) tekemässä tartutuskokeessa, jossa kahdeksalle lehmälle tartutettiin piilevästä utaretulehduksesta eristetty S. epidermidis PM221 -kanta. Kyseisen tartutuskokeen tuloksia verrattiin tämän kokeen tuloksiin saadaksemme paremman käsityksen ATCC12228-kannan taudinaiheutuskyvystä. ATCC12228-kanta aiheutti molemmille lehmille selvän tulehdusvasteen, joka ei kuitenkaan ollut yhtä voimakas kuin utaretulehduksesta eristetyllä PM221-kannalla. Näin ollen ATCC12228-kantaa ei voida pitää naudan utaretulehduksessa tautia aiheuttamattomana. ATCC12228- ja PM221-kannan genomien vertailu voisi tuoda lisää tietoa S. epidermidiksen taudinaiheutuskykyyn vaikuttavista tekijöistä.

Staphylococcus pseudintermedius kuuluu koiran normaalimikrobistoon, 42–92 % koirista toimii sen kantajanaja. Se on myös yleinen korva- ja ihotulehdusten aiheuttaja. Metisilliiniresistentti S. pseudintermedius (MRSP) on resistentti beetalaktaameille,jolloin infektion hoito vaikeutuu. Mikrobilääkeresistenssin lisääntyminen onkin ajankohtaista eläinlääketieteessä. Tässä lisensiaatintutkielmassa selvitettiin S. pseudintermedius -bakteerin mikrobilääkeresistenssiä Suomessa ja verrattiin sitä muissa maissatehtyihin tutkimuksiin. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosion. Kirjallisuuskatsauksessa tutustuttiin S.pseudintermedius -bakteeriin, stafylokokkien resistenssimekanismeihin sekä mikrobilääkeresistenssiin maailmalla. Lisäksikäsiteltiin lyhyesti S. pseudintermedius - ja MRSP -infektion hoitoa. Tutkimusosiossa laskettiin mikrobilääkkeistä resistenttienbakteerien osuus prosentteina, moniresistenttien kantojen osuus sekä selvitettiin taustatekijöiden merkitystä MRSP:n yhteydessä.Analysoitavia mikrobilääkkeitä olivat oksasilliini, klindamysiini, erytromysiini, tetrasykliini, sulfa-trimetopriimi, fusidiinihappo,enrofloksasiini, gentamisiini sekä amikasiini. Tutkielman hypoteesina oli, että mikrobilääkeresistenssi on kasvanut osanmikrobilääkkeen kohdalla vuosien aikana. Tutkielman aineisto koostui eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion Provet LIMS -järjestelmästäperäisin olevista S. pseudintermedius -löydösten kiekkoherkkyysmääritysten tuloksista. Löydöksiä oli raakadatan tarkistuksenjälkeen yhteensä 1932 kappaletta, ja ne olivat vuosilta 2011-2015. Näytteiden analysointiin ja taulukointiin käytettiin MicrosoftExcel® 2010 ja 2016 - sekä WHONET 5.6 -ohjelmaa, johon tiedot siirrettiin BacLink 2-ohjelman avulla. Luottamusvälit laskettiinWHONET 5.6 -ohjelmalla tai EpiTools-työkalulla. P-arvot laskettiin khiin neliö -testillä tai tarvittaessa Fisherin eksaktilla testillä. Tetrasykliiniresistenssi oli yleisintä vaihdellen 36,2–40,8 % välillä. Klindamysiini- ja erytromysiiniresistenssi olivat seuraavaksiyleisimpiä vaihdellen 27,8–36,2 % välillä. Testatuista kannoista 10,9–18,1 % oli MRSP-kantoja. Moniresistenttien kantojen osuusaineistossa oli 22–28,6 %. Kissoilla MRSP-tartunta oli yleisempi kuin koirilla (p: 0,026), joskin kissojen pienen määrän takia tulos eiole luotettava. Pintamärkäviljelyn näytetyypillä oli tilastollisesti merkitystä (p: 0,001), mutta näytteenottovuodella (p: 0,086) taimaakunnalla (p: 0,070) ei ollut merkitystä. Mikrobilääkeresistenssin kasvusta tai laskusta ei tehty tilastollista testausta, joten ei voida sanoa, oliko silmämääräisesti havaitutmikrobilääkeresistenssin muutokset tilastollisesti merkitseviä ja siten hypoteesin mukaisia. Suomen mikrobilääkeresistenssi on samassa linjassa Euroopan maiden kanssa niiltä osin, kun samoja mikrobilääkkeitä on testattu. MRSP-kantojen esiintyvyys on ollut hieman korkeampaa kuin muualla Euroopassa, mutta Australiassa oksasilliiniresistenssi on ollut samaa tasoa Suomen kanssa. Suomen MRSP-bakteerien mikrobilääkeresistenssi vastaa pääsääntöisesti hyvin Pohjoismaiden tuloksia, mutta muuhun Eurooppaan verrattuna on eroavaisuuksia. Erilaisten ihoinfektioiden kohdalla olisi aina hyvä ottaa näyte ja määrittää bakteerin resistenssiprofiili turhien mikrobilääkekuurien määräämisen ehkäisemiseksi, resistenssin muodostumisen välttämiseksi sekä tehokkaan hoidon takaamiseksi.