Browsing by Title

Osteokondroosi (OC) on hevosten ortopedisistä kehityshäiriöistä yleisin kirurgiaa vaativa sairaustila. Se on sairautena monelta osin vielä hyvin epäselvä. Perinnöllisyyden osuus sen ilmentymisessä on noin 25 %. Suomenhevosilla OC:n esiintyvyyttä ei ole tutkittu, mutta sen osuuden epäillään kasvavan jatkuvasti. Suomessa pääsääntöisesti vain juoksijasuuntaan kantakirjatun suomenhevosorin jälkeläinen voi saada ravikilpailuoikeuden. Kantakirjauksen yhteydessä tehdyn röntgentutkimuksen avulla OC:ta sairastavat yksilöt voidaan hylätä ja siten sulkea pois jalostuksesta. Tästä käytännöstä voidaan poiketa, mikäli orilla on poikkeuksellisen hyviä kilpailutuloksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, onko OC:ta sairastavien orien hyväksyminen kantakirjaan riski suomenhevosravureiden tulevien sukupolvien kilpailumenestykselle. Tutkimusta oli kohorttitutkimus, jossa kilpailumenestyksen mittareina käytettiin starttistatusta, starttien määrää, sijoituksia, voittosummia, ennätysaikoja, hylkäyksiä, keskeytyksiä sekä kilpailupöytäkirjoihin kirjattuja laukka- ja epäpuhdas ravi –merkintöjä. Tutkimuksessa verrattiin suomenhevosravurien, joiden isällä on OC, kilpailumenestystä niiden suomenhevosravurien kilpailumenestykseen, joiden isäoriit oli kantakirjauksen yhteydessä todettu jaloistaan terveiksi (OC-vapaiksi). OC:lle altistuneista jälkeläisistä koostuvan ryhmän isäoreiksi valittiin kaikki juoksijasuuntaiset, OC:ta sairastavat suomenhevosoriit. OC:ta sairastavien orien jälkeläisiä oli tutkimuksessa mukana 435 ja OC-vapaiden orien jälkeläisiä 863. Aineistolle tehtiin tilastollinen analyysi Pearsonin χ²-testiä ja varianssianalyysia käyttäen. Voima-analyysi tehtiin jälkikäteen, jolloin todettiin, että tutkimuksen voima todeta havaittuja eroja oli parhaimmillaankin vain 50 % tasolla. Tuloksista ainoa tilastollisesti merkitsevä ero löytyi verrattaessa ravikilpailuissa startanneiden jälkeläisten osuuksia edellä mainituissa ryhmissä. OC:ta sairastavien isäorien jälkeläisistä yhteen tai useampaan ravikilpailulähtöön oli osallistunut 40,2 % hevosista, kun vastaava luku OC-vapaiden isäorien jälkeläisryhmässä oli 34,6 % (p=0,049). Vaikka muut tulokset olivatkin tilastollisesti merkityksettömiä, saattavat ne antaa viitteitä siitä, että OC:ta sairastavien orien jälkeläisten ura on lyhyempi, mutta mahdollisesti menestyksekkäämpi kuin OC-vapaiden orien jälkeläisillä. Tutkimuksen tulokset ja erityisesti niiden vertaaminen aiempiin tutkimuksiin tukevat käsitystä siitä, että OC periytyy mahdollisesti yhdessä hyvään juoksukykyyn liittyvien ominaisuuksien kanssa. Lisäksi tutkimus kyseenalaistaa, onko suomenhevosravurien kantakirjauksesta poissulkeminen tarkoituksenmukaista OC:n perusteella. Kyseessä on etiologialtaan ja diagnoosin kannalta hyvin haastava sairaus, jolla ei aina ole kliinistä merkitystä.

Lehmien väliset etäisyydet navetassa ja luonnonolosuhteissa eroavat toisistaan huomattavasti. Navettaolosuhteissa lehmien mahdollisuus pitää haluamaansa etäisyyttä toisiin eläimiin on rajoitettu. Pysyvästi korkeasta eläintiheydestä johtuvat aggressiot aiheuttavat eläimelle jatkuvaa stressiä, joka altistaa eläintä sairauksille sekä alentaa tuotosta. Toistaiseksi ei ole tietoa lehmien välisistä etäisyyksistä luonnonmukaisissa metsäolosuhteissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää metsälaitumella vapaana elävien aikuisten nautaeläinten välisiä etäisyyksiä ja sosiaalista käyttäytymistä. Tutkimus suoritettiin luonnonmukaisella metsäalueella, missä 15 eri-ikäistä suomenkarjan nautaa oleskeli vapaana. Eläimiä seurattiin loka- ja marraskuussa 1988. Seuranta-aikana eläimet tulivat toimeen osittain lisäruokinnan avulle Eniten eläinten välisiin etäisyyksiin vaikuttivat ravinnon saatavuus ja eläinten sijainti tutkimusalueella. Välttääkseen mahdollisen kilpailutilanteen eläimet kävivät mieluummin purolla juomassa kuin joivat juomakupista. Eläimet söivät ja pitivät lepotauon useimmiten kaikki samaan aikaan. Aggressiivisia kontakteja oli eniten silloin, kun lisäruokinta aloitettiin. Ollessaan pelkästään lisäruokinnan varassa eläimet söivät eniten aamulla. Kun eläinten pääasiallinen ravinnonlähde oli vielä luonnonravinto, eläimet söivät eniten iltapäivällä.

Tutkielma koostuu positroniemissiotomografiaa käsittelevästä kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosuudesta. Epileptisformiset kohtaukset ovat koirien yleisin neurologinen ongelma. Yleisin diagnoosi on idiopaattinen epilepsia. Epileptogeenisen fokuksen lokalisointi on eläinlääketieteellisen epileptologian suurimpia haasteita. Suomenpystykorvilla tehdyssä tutkimuksessa on todettu, että koirilla, joilla on idiopaattinen epilepsia, ei löydy yleensä aivoista muutoksia tavanomaisilla kuvantamismenetelmillä, joita on esim. magneettikuvaus. Koirien elektroenkefalografia-muutosten tuntemus ei ole kovin hyvä ja menetelmän käytössä on useita rajoituksia, joten muita funktionaalisia tutkimusmenetelmiä tarvitaan epilepsian patomekanismin parempaa ymmärtämystä varten. Funktionaalisten kuvantamismenetelmien käyttö eläinlääketieteessä on ollut tähän mennessä vähäistä. Positroniemissiotomografia (PET) on lyhytikäisiä radioaktiivisia isotooppeja käyttävä leikekuvausmenetelmä. Menetelmän avulla on mahdollista saada tietoa elimistön aineenvaihdunnasta muodostamalla kudoksissa tapahtuvien prosessien nopeuksia kuvaavia kvantitatiivisia kuvia. 2-[18F]Fluoro-2-deoksi-D-glukoosi ([18F]FDG) on ihmisillä erittäin paljon käytetty epilepsiatutkimukseen soveltuva glukoosimetaboliaa kuvaava merkkiaine. Ihmispotilailla on todettu FDG-PET-menetelmää käyttäen heikentynyt interiktaalinen glukoosin metabolia aivoissa epileptogeenisen fokuksen alueella. Humaanitutkimuksissa on myös todettu korrelaatiota PET:n osoittaman hypometabolisen alueen ja elektroenkefalografian (EEG) osoittaman kohtauksen alkupesäkkeen purkauksellisen toiminnan välillä. Tutkimuksen tavoitteena oli löytää koirille soveltuva uusi funktionaalinen kuvantamismenetelmä epileptogeenisen fokuksen paikallistamiseksi. Päämäärä on tutkia korreloivatko aivojen glukoosimetabolian muutokset normaaleilla ja epileptisillä koirilla EEG- muutoksiin. Näin voidaan verrata myös EEG-tutkimuksen paikkansapitävyyttä. Tutkimukseen osallistui 11 epileptistä ja kontrolliryhmänä 8 kliinisesti tervettä suomen pystykorvaa. Yleis- ja neurologisessa tutkimuksessa, veri- ja virtsanäytteissä sekä aivojen magneettikuvassa ei havaittu mitään normaalista poikkeavaa yhdeltäkään tutkimukseen osallistuneista koirista. PET-tutkimuksessa havaittiin glukoosin metabolian epänormaaliuksia 9 epileptisellä ja neljällä kliinisesti terveellä koiralla. Tyypillisimmin glukoosin hypometaboliaa esiintyi temporaali- ja okkipitaalialueilla, mikä on yhteneväistä humaanitutkimuksiin. Tulosten perusteella voidaan todeta, että FDG-PET –tutkimuksen sensitiivisyys epileptogeenisten kortikaalisten alueiden paikallistamisessa on yhteneväistä interiktaaliseen EEG-tutkimukseen. Menetelmän avulla on mahdollista havaita aivojen glukoosin metabolian epänormaaliuksia koirilla, joilla on idiopaattinen epilepsia. Koirilla PET sopii kuitenkin paremmin tutkimuskäyttöön kuin kliinisten potilaiden tutkimukseen. Epileptogeenisen fokuksen tarkka paikallistaminen ei vielä tässä vaiheessa vaikuta koirien epilepsian hoitoon. Vaikka koirilla epileptogeenisen fokuksen lokalisointi ei ole yhtä tärkeää kuin ihmispotilailla, koska koirille ei tehdä leikkauksellisia epilepsiapesäkkeen poistoja, PET-kuvaus voi edesauttaa idiopaattisen epilepsian patofysiologian selvittämisessä.

Solutesti (California Mastitis Test, CMT) on lehmän vierellä suoritettava pikatesti, jonka avulla maidon somaattisten solujen määrää pystytään arvioimaan nopeasti ja helposti. Suomessa on markkinoilla useiden eri valmistajien solutestiliuoksia. Kentällä on herännyt epäilyksiä, etteivät kaikki testit anna yhteneviä tuloksia. Solutestitutkimuksen tarkoitus oli selvittää Suomessa markkinoilla olevien solutestien toimintaa. Tutkittiin, kuinka hyvin eri solutestien antama solupitoisuus vastaa todellista solupitoisuutta. Lisäksi käytiin läpi eri valmistajien antamia käyttöohjeita ja arvioitiin ohjeiden selkeyttä ja käytännöllisyyttä. Tutkimuksessa selvitettiin myös, miten eri testit toimivat kaikille tutulla yksinkertaisella käyttöohjeella. Tutkimuksessa olivat mukana seuraavat solutestiliuokset: Meijerin Solu-Test (Titcare Oy), Osuuskunnan Solu-Test (Hiven Oy), Solubalans (Vitabalans Oy), Solu-Test (Hiven Oy) ja Soma-Test (FF-Chemicals Oy). Meijerin Solu-Test oli saatavuusvaikeuksien takia mukana tutkimuksessa vain viimeisenä tutkimuspäivänä. Tutkimus suoritettiin kolmena tutkimuspäivänä kesällä 2003 Helsingin yliopiston koetilalla Viikissä. Maitonäytteet kerättiin aamulypsyn yhteydessä. Solutestit tekivät kaksi kokenutta Valion tuotantoneuvojaa. He eivät tienneet, mitä solutestiä he milloinkin testasivat, eivätkä mistä lehmästä mikäkin näyte oli peräisin. Molemmat tuotantoneuvojat testasivat kaikki maitonäytteet kaikilla solutestiliuoksilla. Näytteet analysoitiin Valion laboratoriossa Fossomatic-menetelmällä todellisen soluluvun selvittämiseksi. Solutestin antama tulos katsottiin oikeaksi, jos Fossomaticin antama soluluku alitti solutestin antaman soluluokan alarajan tai ylitti sen ylärajan enintään 20 000 solua/ml. Oikeiden tulosten osuus testattiin tilastollisesti. Tilastollisesti merkitseviä eroja solutestien välillä ei havaittu, kun testit suoritettiin huolellisesti valmistajien ohjeita noudattaen. Meijerin Solu-Test antoi yksinkertaisella käyttöohjeella suoritettuna merkitsevästi (p<0,01) enemmän vääriä vastauksia kuin muut testit, mutta valmistajan ohjeella suoritettuna se toimi yhtä hyvin kuin muutkin testit. Kentällä epäillyt virheelliset tulokset johtuvat siis muista syistä kuin itse testireagenssista. Todennäköisimpiä virhelähteitä ovat käyttöohjeiden laiminlyönti, testireagenssin väärä säilytys- tai käyttölämpötila ja testireagenssin vanhentuminen. Kentällä tulee kiinnittää huomiota erityisesti solutestiliuoksen riittävään käyttömäärään ja oikeaan käyttö- ja säilytyslämpötilaan.

Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin nautojen superovulaatioon ja alkiohuuhteluihin. Alkiohuuhtelun avulla lehmä pystyy tuottamaan normaalia enemmän jälkeläisiä elinaikanaan. Jalostustyön nopeuttamiseksi alkioiden luovuttajiksi valitaan yleensä hyviä lehmiä. Luovuttaja superovulaatiokäsitellään reilun viikon kuluttua edellisestä kiimasta yleensä follikkeleita stimuloivalla hormonilla (FSH), mutta myös tamman istukkagonadotropiinia (eCG) käytetään. Nimensä mukaisesti superovulaatiokäsittelyn tarkoituksena on aiheuttaa useamman kuin yhden, parhaimmillaan usean kymmenen, munasolun ovuloituminen. Luovuttajan kiima ajoitetaan prostaglandiinilla, ja se siemennetään yleensä kahdesti laadukkaalla spermalla. 6 tai 7 päivää siemennyksestä alkiot huuhdellaan ei-kirurgisesti kohdunkaulan kautta ulos. Alkiot arvostellaan, hyvälaatuiset alkiot pestään ja pakataan yksittäin olkiin. Alkiot siirretään joko tuoresiirtona välittömästi samassa kiimakierron vaiheessa oleviin vastaanottajiin tai laadultaan parhaat pakastetaan ja säilötään nestemäiseen typpeen myöhempää siirtoa, jopa ulkomaankauppaa varten. Alkiohuuhteluiden suurin ongelma on superovulaatiovasteen ja alkiosaannon vaihtelevuus. Alkioiden määrä voi vaihdella nollasta useaan kymmeneen. Tätä on yritetty ratkaista monin keinoin, kuten FSH:n sisältämän luteinisoivan hormonin määrää säätelemällä ja huuhdeltavien eläinten follikkeliaaltojen vaihetta manipuloimalla ennen superovulaatiokäsittelyn aloittamista, kuitenkin varsin huonoin tuloksin. Alkiosaantoon vaikuttavat myös monet ympäristötekijät, kuten huuhdeltavan eläimen ikä, ravitsemus ja stressi käsittelyn aikana. Tutkimusosan tarkoituksena oli selvittää, kuinka huuhdellut eläimet tiinehtyvät huuhtelun jälkeen. Aineistoksi kerättiin kaikki 2059 Suomessa vuosina 1998 - 2003 suoritettua alkiohuuhtelua. Huuhdelluista eläimistä selvitettiin huuhteluun, alkiosaantoon, poikimisiin, siemennyksiin ja mahdolliseen karjasta poistoon liittyvät tiedot Faba Jalostuksen ja keinosiemennyksen neuvonnan tietokannassa (ML2000) olevasta eläinrekisteristä. Tiedostoja yhdistämällä laskettiin myös mm. huuhtelusta tiinehtymiseen kulunut aika, siemennyskauden pituus ja tarvittavien siemennysten määrä. Huuhteluista 1260 tehtiin hiehoille ja 799 lehmille. Huuhdellut hiehot olivat keskimäärin 16,0 ± 2,0 kk ikäisiä, ja lehmät olivat poikineet keskimäärin 2,7 ± 1,4 kertaa. Aikaa huuhtelusta tiinehtymiseen kului keskimäärin 66,5 ± 57,0 vrk, siemennyskausi oli 34,2 ± 5 3,4 vrk ja siemennyksiä tiineyttä kohti vaadittiin 2,0. ASMO-ydinkarjassa aika huuhtelusta ensimmäiseen siemennykseen oli yksityisiä tiloja lyhyempi (27,7 ± 18,6 vs. 35,6 ± 27,4), ja ASMO-ydinkarjan eläimet tiinehtyivät huuhtelun jälkeen nopeammin (60,4 ± 44,9 vs. 69,2 ± 60,7). Eläimet tiinehtyivät parhaiten ensimmäisellä huuhtelun jälkeisellä siemennyksellä, kun huuhtelusta oli kulunut 31 – 40 vrk. Lisäksi selvitettiin huuhtelun jälkeen huonon hedelmällisyyden takia poistettujen eläinten osuus. Eläimistä, joita ei huuhtelun jälkeen siemennetty, huonon hedelmällisyyden takia poistettiin 30 %. Näistä eläimistä kuitenkin suurin osa näytti kärsineen huonosta hedelmällisyydestä jo ennen huuhtelua, sillä 56 % oli ennen huuhteluun ryhtymistä yritetty tuloksettomasti siementää keskimäärin 4,4 kertaa. Siemennetyistä eläimistä 3,3 % poistettiin karjasta tiinehtymättöminä. Näin ollen alkiohuuhtelut eivät näyttäneet heikentävän huuhdeltujen eläinten omaa hedelmällisyyttä.

Cranial cruciate ligament (CrCL) deficiency is the leading cause of degenerative joint disease (DJD) in the canine stifle. The anatomy of the canine stifle is complex and the pathogenesis of CrCL rupture is not fully understood. Several competing theories on the pathogenesis and several techniques based on these theories have been presented mostly during the last 40 years. The main categories of techniques are intra-articular, extra-capsular and osteotomy, of which techniques of the two latter categories are still widely in use. The uncertainty about the pathogenesis and thus the correct technique of repair may be a reason for the multitude of proposed surgical techniques and the lack of preventive measures. This literature review attempts to cover the main surgical techniques from the three categories of techniques which are currently or have lately been in use and to determine if a preferred method exists. Approximately half of the literature is from 2000–2012 and half from 1926–2000. The literature encompasses both the original publications of each technique as well as studies on the outcomes and complications of follow-up studies using larger populations of patients. The reporting on the research regarding new surgical techniques is varied and the urge to perform surgery and not research is evident in the amount of surgical procedures reported before any peer-reviewed studies have been published. There are no meta-analyses of studies covering different techniques nor are there robust prospective double blinded placebo controlled studies on any of the alternative techniques. Most of the literature is case reports with some retrospective cohort or statistically insignificant prospective studies. Due to the non-uniform reporting, comparisons between techniques are more difficult. The literature does seem to favor TPLO, one of the oldest and the most researched technique, if the surgeon is able to invest the time and resources to acquiring the equipment and mastering the technique. If combined with the cTTA technique, a newer technique which uses some of the same equipment as the TPLO with very promising preliminary results, a surgeon could be well equipped to handle surgical treatment of CrCL deficiency.

Tämä tutkielma on tehty katsauksena sian kipuun ja kipulääkitykseen ja se sisältää kokeellisen osan sialle suun kautta annettavan ketoprofeenin farmakokinetiikkatutkimuksesta. Sialla on monia kipua aiheuttavia sairauksia ja niille tehdään myös kivuliaita toimenpiteitä. Ketoprofeeni on tulehduskipulääke, jota käytetään monilla eläinlajeilla ja sen teho on myös osoitettu olevan riittävä useilla eläinlajeilla. Sairas sika voi ja tuottaa huonosti, joten hoitokysymys on paitsi eettinen, myös taloudellinen. Ontuminen on suomalaisten sikojen suurin ongelma ja aiheuttaa paljon ylimääräisiä poistoja. Myös erilaisten toimenpiteiden jälkeinen kivunhoito on tärkeää muistaa myös sian kohdalla. Kokeellisessa osassa tutkittiin naudalle tarkoitetun suun kautta annettavan ketoprofeenivalmisteen farmakokinetiikkaa sialla, koska sialle ei ole myyntiluvallista suun kautta annettavaa tulehduskipulääkettä ja tutkimuksia suun kautta annettavan ketoprofeenin kinetiikasta sialla on vain vähän. Oletuksena oli, että jauhemainen ketoprofeeni imeytyy hyvin sian ruuansulatuskanavasta. Kokeessa käytettiin 8 kpl eläinlääketieteellisen tiedekunnan omistamia risteytyssikoja. Kokeelle oli myönnetty Helsingin yliopiston koe-eläinlautakunnan eläinkoelupa. Sioille annettiin ketoprofeenia suoneen (3 mg/kg), suun kautta (3 mg/kg ja 6 mg/kg) ja lihakseen pistoksena (3 mg/kg). Siat saivat rehua pelletteinä kahdesti päivässä ja olivat paastolla yön yli ennen lääkitystä. Jokaisen lääkkeenantokerran jälkeen sioista otettiin verinäyte kanyylin kautta määrätyin väliajoin ja näistä näytteistä määritettiin ketoprofeenipitoisuus Helsingin yliopiston biofarmasian laitoksella nestekromatografian (HPLC) avulla. Suun kautta annettava ketoprofeeni imeytyy sialla lähes täydellisesti ja nopeasti, hyötyosuus F = 0,97 ± 0,27 (3 mg/kg PO) ja puoliintumisaika T Ω = 3,52 ± 0,90 h (3 mg/kg PO) . Lukuarvot olivat lähes samat annoksella 6 mg/kg PO. Tämän ja edellisten tutkimusten perusteella voidaan päätellä, että annos 3 mg/kg annettuna 2 kertaa päivässä olisi riittävä. Tulos on hypoteesin mukainen. Naudalle tarkoitettua suun kautta annettavaa ketoprofeenivalmistetta voi käyttää sialle. Koska suun kautta annettavalla ketoprofeenilla ei ole sialle myyntilupaa, on käytettävä kaskadivaroaikaa.

Hevosen suun limakalvoilla tavataan ravikilpailujen jälkeen verrattain usein eriasteisia limakalvovaurioita. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten paljon suuvauriot paranevat noin viikon tarkkailujakson aikana. Tutkimukseen osallistui 61 hevosta, joiden suut tarkistettiin kilpailun jälkeen ja 5 – 8 päivän kuluttua kilpailusta. Löydökset pisteytettiin ja luokiteltiin vaurioluokkiin (A-D). Tarkkailujakson aikana hevosten valmentajia pyydettiin täyttämään valmennuspäiväkirjaa. Ensimmäisellä suututkimuskerralla A- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 15 %, B- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 25 %, C- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 42 % ja D- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 18 %. Toisella suututkimuskerralla A- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 60 %, B- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 28 %, C- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 12 % ja D- suuvaurioluokan omaavia hevosia oli 0 %. Tutkituista hevosista 71 %:lla suuvauriot vähenivät siten, että suuvaurioluokka muuttui. Jälkimmäisessä suututkimuksessa ei havaittu yhtään D- suuvaurioluokan omaavaa hevosta. Neljällä hevosella suuvaurioiden määrä lisääntyi ja kaikilla näistä hevosista oli käytetty kuolainta tarkkailujakson aikana. Yhdeksällä hevosella todettiin suuvauriot täysin eri paikassa ensimmäisellä ja jälkimmäisellä suututkimuskerralla. Suurimmalla osalla hevosista todettiin suuvaurioiden merkittävää paranemista kilpailuja seuraavan viikon aikana. Hevoskohtaisia eroja kuitenkin todettiin, joten suuvaurioiden paraneminen tulisi varmistaa hevoskohtaisesti tutkimalla suun etuosa. Hevoset tutkittiin vain kilpailujen jälkeen, joten suoraa johtopäätöstä kilpailun aiheuttamista suuvaurioista ei voida tämän tutkimuksen perusteella tehdä. Kilpailun vaikutusta suuterveyteen tulisikin tutkia tekemällä suututkimus ennen ja jälkeen kilpailun. Tutkimuksessa havaittiin, että suuvaurioita voi syntyä myös kilpailun ulkopuolella.

Naudoilla esiintyy synnynnäisiä kehityshäiriöitä 1 tapaus 100-500 syntynyttä vasikkaa kohden. Perinnöllisiä kehityshäiriöitä on löydetty 200-350 kpl. Näiden lisäksi myös kromosomaaliset häiriöt sekä elinympäristön teratogeenit voivat aiheuttaa naudoille kehityshäiriöitä. Merkitys isossa mittakaavassa on pieni, mutta joskus yksittäiseen karjaan syntyvä usea elinkelvoton vasikka voi aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita. Keinosiemennyksen yleistyttyä sukusiitos on lisääntynyt, kun pientä määrää sonneja voidaan käyttää suurelle määrälle lehmiä. Sukusiitos altistaa perinnöllisille kehityshäiriöille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka paljon Suomessa esiintyy vasikoilla synnynnäisiä kehityshäiriöitä, millaisia ne ovat ja ovatko Suomessa löydetyt tapaukset samanlaisia kuin kirjallisuudessa esitetyt. Lisäksi etsittiin uuden tyyppistä kehityshäiriötä, jossa olisi mahdollisesti perinnöllinen tausta. Aineistona työssä oli FABA Osuuskunnan epämuodostumarekisterin tiedot vuosilta 2008-2012 ja Eviran vasikkaobduktioiden löydösten koosteaineisto vuosilta 1999-2013. Faban aineisto sisälsi 2585 ilmoitettua epämuodostumatapausta ja Eviran aineistossa oli tiedot 2425 vasikasta, joita oli lähetetty obduktioon luomisen tai sairauden syyn selvitystä varten. Suomessa esiintyy vasikoiden kehityshäiriöitä vähän, ilmoitettuja epämuodostumia oli 0,14-0,16 % kaikista syntyneistä vasikoista. Tilastollisesti merkitseviä rotueroja epämuodostumariskissä löytyi ayrshiren ja holsteinin väliltä sekä suomenkarjan eri rotujen välillä. Faban aineistossa yleisimmät epämuodostumat olivat yleisepämuodostumat sekä raajojen ja pään epämuodostumat. Yli puolet ilmoitetuista tapauksista olivat elinkelvottomia (1356 kpl / 2585 kpl). Eviran aineistossa luomisen syistä 11,3 % (103 kpl / 916 kpl) ja sairauden syistä 4,9 % (74 kpl / 1509 kpl) oli kehityshäiriöitä. Yleisimmät kehityshäiriöt luoduissa vasikoissa olivat usean elimen kehityshäiriö, luuston ja nivelten kehityshäiriö sekä sydämeen kohdistuneet kehityshäiriöt. Usean elimen kehityshäiriö -tapauksista 54 % (20 kpl / 37 kpl) olivat rodultaan ayrshirejä ja valtaosa niistä olivat tulleet tutkittavaksi vuosina 2012-2013. Elinyhdistelmät olivat samankaltaisia. Sairauden vuoksi kuolleissa vasikoissa kolme yleisintä kehityshäiriötä olivat sydämen, ruuansulatuskanavan ja usean elimen kehityshäiriöt. Tulosten perusteella vasikoiden synnynnäiset kehityshäiriöt eivät ole merkittävä kuolinsyy Suomen nautapopulaatiossa. Jatkoselvittelyä voisi tehdä Eviran aineiston ayrshirevasikoista, joilla oli usean elimen kehityshäiriö, sillä perinnöllisyyden näkökulmasta nämä tapaukset olisivat muita kiinnostavampia. Lähihistoriassa ongelmia aiheuttanut Schmallenberg-virus kuitenkin osoitti, että Suomessa teratogeenit ovat tulevaisuudessa todennäköisimmät kehityshäiriöiden aiheuttajat. Lisäksi satunnaisia, ilman selvää syytä ilmaantuvia kehityshäiriöitä voi esiintyä yksittäisiä tapauksia.

Syvän koukistajan tukisiteen vauriot ovat hevosella huonosti tunnettuja ja julkaistua tietoa niistä on varsin vähän. Pelkkä palpaatio ei ole osoittautunut riittäväksi menetelmäksivaurioiden arvioinnissa. Vasta ultraäänitutkimuksen avulla on vauriot saatu luotettavammin paikallistettua ja samalla arvioitua tarkemmin niiden vakavuusaste. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut perehtyä syvän koukistajan tukisiteenrakenteeseen, toimintaan ja vaurioihin kirjallisuuden avulla sekä arvioida tukisiteen vaurioita ja seurata niiden paranemista kliinisesti ja ultraäänitutkimuksin. Tutkimuksessa oli mukana kuusi hevosta, joista viiden paranemista seurattiin uusintatutkimuksin. Potilaat olivat lähinnä iäkkäämpiä, kevyessä käytössä olevia ratsuja. Tyypillisenä oireena kaikilla potilailla todettiin säären yläosaan syvän koukistajantukisiteen alueelle paikallistunut turvotus. Turvotuksen puristusarkuus vaihteli. Kahdella potilaalla turvotus oli ainoa kliininen oire. Muilla todettiin lisäksi asteeltaan lievästävoimakkaaseen vaihteleva ontuma. Ultraäänitutkimus todettiin käyttökelpoiseksi sekä diagnoosia tehtäessä että todetun vaurionparanemista seurattaessa. Kaikki viisi seurantaan osallistunutta hevosta palasivat ajan myötä alkuperäiseen käyttöönsä. Keskimääräinen paranemisaika oli noin 4-5 kuukautta. Viidellä potilaista todettiin syvän koukistajan tukisiteen vaurion lisäksi vaurioita myös pinnallisessa koukistajajänteessä. Näiden vaurioiden merkitys jäi kuitenkin epäselväksi. Tässä tutkielmassa syvän koukistajan tukisiteestä käytetään nimitystä tukiside.