Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Järvenpää, Emmi (2019)
    Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja kokeellisen osuuden, jossa tutkittiin suomalaisten kanien Toxoplasma gondii IgG-vasta-aine-esiintyvyyttä. Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, joka kuuluu Apicomplexa-jakson Sarcocystiidae-heimoon. Lisääntymisessä on sekä suvuton että suvullinen vaihe. Suvullinen vaihe tapahtuu vain pääisännässä, kissaeläimessä, ja sen tuloksena syntyvä ookysta kehittyy sopivissa olosuhteissa isännän ulkopuolella infektiiviseksi muodoksi eli sporuloituneeksi ookystaksi. Väli-isäntänä voi toimia mikä tahansa tasalämpöinen eläin, ihminen ja kani mukaan luettuna. Kanin tartunta on usein oireeton, joten terveellä kanilla voi olla T. gondii -vasta-aineita. Kliinisessä muodossa esiintyy esimerkiksi kuumetta, syömättömyyttä, painonlaskua ja ripulia. Lisäksi voi esiintyä neurologisia oireita, kuten lihasvärinää ja ataksiaa. Kliiniset oireet ovat epäspesifiset eikä niiden perusteella voi tehdä diagnoosia. Diagnoosi voidaan tehdä serologisilla, biologisilla tai histologisilla menetelmillä sekä näiden yhdistelmällä. Lemmikkikanien toksoplasma-vasta-aineiden esiintyvyyttä ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja muuallakin maailmassa on tehty vain muutama tutkimus aiheesta. Esiintyvyyden tutkiminen on tärkeää, jotta saadaan käsitys tartunnan yleisyydestä Suomessa. Ulkomaisissa tutkimuksissa usealla oireettomalla kanilla on esiintynyt toksoplasma-vasta-aineita. Oireettoman tartunnan saaneen kanin käyttäminen jalostukseen voi aiheuttaa poikasille toksoplasmoosista johtuvia ongelmia. Oireettomat lihakanit voivat toimia tartunnanlähteenä ihmisille. Lisäksi neurologisten oireiden ja silmäsairauksien taustalla voi olla toksoplasmoosi. Aiemmin tehdyt prevalenssitutkimukset keskittyvät lihakaneihin, sillä lihakanien kasvatus on yleistä useissa maissa ja mahdollisesta tartuntariskistä ollaan kiinnostuneita. Euroopassa lemmikkikaneja on tutkittu vain Tsekissä vuonna 2010, jolloin vasta-aine-esiintyvyydeksi saatiin 19,2%. Hypoteesimme oli, että Suomessa esiintyvyys olisi noin puolet tästä (10%), sillä Suomen ilmasto-olosuhteet eivät ole yhtä hyvät ookystien säilymiselle tai kanien ulkoilulle ja täten ookystille altistumiselle. Näytteinä oli 290 kesykanin seeruminäytettä, joista 271 oli kerätty aiemmin ELL Johanna Mäkitaipaleen väitöskirjatyön yhteydessä ja 19 oli diagnostisia näytteitä. Suurin osa tutkituista kaneista oli lemmikkikaneja ja loput lihakaneja, joita kasvatettiin pienimuotoisesti samankaltaisissa oloissa kuin lemmikkikaneja. Kanien omistajat täyttivät kyselylomakkeen, jossa kysyttiin kanien hoidosta ja olosuhteista. Näytteet tutkittiin kaupallisella suoralla agglutinaatiotestillä (Toxo-Screen DA), jolla määritetään IgG-luokan T. gondii -vasta-aineita. Näytteistä 10 oli positiivisia, jolloin prevalenssiksi saatiin 3,45%. Tämä on huomattavasti hypoteesiamme ja aiempia ulkomaisia tutkimuksia alhaisempi tulos. Tulos osoittaa, että toksoplasma-vasta-aineita ei esiinny Suomessa kaneilla yhtä paljon kuin lemmikki- ja lihakaneilla muualla maailmassa.
  • Allén, Elisa (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)
    Toxoplasma gondii on zoonoottinen solunsisäinen alkueläin, jonka aiheuttamaa tautia kutsutaan toksoplasmoosiksi. Loisen pääisäntänä voivat toimia ainoastaan Felidae -heimon kissaeläimet. Väli-isäntänä voivat toimia käytännössä kaikki tasalämpöiset eläimet, mukaan lukien ihminen. T. gondii on maantieteellisesti hyvin laajalle levinnyt parasiitti, joka terveellä eläimellä aiheuttaa tyypillisesti vain lieväoireisen, itsestään rajoittuvan taudin. Tiineillä sekä immuunipuolustukseltaan heikoilla yksilöillä T. gondii -infektiolla voi kuitenkin olla hyvin vakavia seurauksia. T. gondii on kansanterveydellisesti hyvin merkittävä loinen, sillä odottavan äidin tartunta voi aiheuttaa abortteja tai vakavia oireita kehittyvälle sikiölle. Ihminen saa tartunnan tyypillisesti syötyään huonosti kypsennettyä tai raakaa lihaa, joka sisältää T. gondii -kudoskystia. Naudanlihan infektiivisyyttä ihmiselle on pidetty pienenä, mutta tutkimuksia asiasta on vähän ja tuloksissa on maantieteellisiä eroja. Naudalle loinen ei yleensä aiheuta vakavia oireita. Lisensiaatintutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, sen merkitystä elintarvikevälitteisenä parasiittina, nautaa (Bos taurus) T. gondii -loisen väli-isäntänä sekä yleisimmin diagnostiikassa käytettäviä menetelmiä naudalla. Erityisenä pääpainona kirjallisuuskatsauksessa on loisen merkitys elintarvikevälitteisten infektioiden aiheuttajana naudanlihassa. Kokeellisessa osassa tutkittiin T. gondii -vasta-aineiden esiintyvyyttä suomalaisissa naudoissa. Pallealihasnäytteitä kerättiin suomalaisilta teurastamoilta yhteensä 200 kappaletta. Tutkittavia näytteitä tuli yhteensä 74:ltä eri tilalta ympäri Suomea. T. gondii -vasta-aineita tutkittiin pallealihasnestenäytteistä ELISA-menetelmän (Enzyme-linked immunosorbent assay) avulla. Vastaavaa tutkimusta naudoilla ei ole aiemmin toteutettu Suomessa, mutta esiintyvyyden on oletettu olevan matala. Käytetyn kaupallisen ELISA-testin avulla vasta-ainepositiivisia nautoja löytyi yhteensä 15 kappaletta kahdeksalta eri tilalta. Toksoplasmavasta-aineiden esiintyvyys kyseisessä näytepopulaatiossa on siten 7,5 %. Toksoplasmapositiisiksi näytteiksi laskettiin ne näytteet, jotka olivat olleet vähintään yhdessä näyteajossa selvästi positiivisia. Tuloksissa oli kuitenkin eroja eri näyteajojen välillä, joten käytettyä menetelmää ei voida pitää täysin luotettavana menetelmänä tutkittaessa T. gondii -vasta-aineiden esiintyvyyttä naudalla. Lisäksi tutkittava näytemäärä oli suppea, mikä ei välttämättä anna todellista kuvaa loisen esiintymisestä Suomessa.
  • Hankonen, Anni (2021)
    Koiran eturistisiteen repeämän ensisijainen hoito on kirurgia. Parhaana tekniikkana pidetään polven biomekaniikkaa muuttavaa TPLO-leikkausta (tibial plateau leveling osteotomy). TPLO-leikkauksen jälkeen todetaan vähemmän komplikaatioita muihin ristisideleikkauksiin verrattuna. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosina 2008–2018 tehtyjen TPLO-leikkausten komplikaatiot sekä selvittää komplikaatioiden ilmenemiseen vaikuttavia tekijöitä. Hypoteesina oli, että suurin osa komplikaatioista on vähäisiä eli hoidettavissa ilman kirurgiaa. Tutkimukseen valittiin kaikki aikavälillä 2008–2018 TPLO-tekniikalla leikatut koirat. Potilailla todetut komplikaatiot kirjattiin ylös ja luokiteltiin operaation aikaisiin, merkittäviin eli kirurgiaa vaativiin ja vähäisiin eli ilman kirurgiaa paraneviin komplikaatioihin. Potilaiden preoperatiiviset eli ennen leikkausta otetut, postoperatiiviset eli heti leikkauksen jälkeen otetut ja kontrollikäynnillä otetut röntgenkuvat arvioitiin. Kaikista röntgenkuvista mitattiin sääriluun yläpään nivelpinnan kulma (TPA, tibial plateau angle). Lisäksi postoperatiivisista kuvista määritettiin käytetyn sahan säteen koko, nivelpinnan siirtymä, sääriluun kyhmyn leveys ja mahdollisen osteotomialinjassa olevan raon leveys. Nivelpinnan siirtymä määritettiin myös kontrollikuvista 6–8 viikon kuluttua leikkauksesta. Leikattuja koiria oli yhteensä 121. Molempien jalkojen leikkaus oli tehty 14 koiralle, joten leikkausten kokonaismäärä oli 135. Tutkimuspotilaista 43,0 % oli uroksia ja 57,0 % naaraita. Potilaiden ikä oli 6,3 ± 3,1 vuotta (keskiarvo ± keskihajonta) ja paino 26,1 ± 16,2 kg. Tutkimuksen osallistui 53 eri rodun koiria. Oikean takajalan TPLO-leikkauksia oli 55,6 % ja vasemman takajalan 44,4 %. Ristisiderepeämistä 39,3 % oli osittaisia ja 60,7 % täydellisiä. Nivelkierukan vaurioituminen todettiin 55,8 %:lla potilaista TPLO- leikkauksen yhteydessä. Potilaiden preoperatiivinen TPA oli 28,0 ± 5,3° ja postoperatiivinen TPA 6,9 ± 3,0°. Tutkimuksessa havaittiin isokokoisten koirien (vähintään 15 kg) preoperatiivisen TPA:n olevan merkitsevästi pienempi (p < 0,001) kuin pienikokoisilla koirilla (< 15 kg). Komplikaatioita todettiin 67/135 leikkauksesta (49,6 %). Komplikaatioista suurin osa (64,4 %) oli vähäisiä, 18,4 % merkittäviä ja 17,2 % operaation aikaisia, eli tutkimuksen hypoteesi toteutui. Merkittävien komplikaatioiden vuoksi 13 potilasta (9,6 %) jouduttiin leikkaamaan uudestaan. Merkittävien komplikaatioiden määrä vastasi aiemmissa tutkimuksissa todettua. Osteomyeliitti oli yleisin merkittävistä komplikaatioista (4/135, 3,0 %). Tässä tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä komplikaatioiden ilmenemiselle altistavia tekijöitä. Potilailla, joilla oli yksi tai useampi muu merkittävä ongelma, kuten patellaluksaatio tai neurologinen sairaus, oli kaksi kertaa suurempi paine (OR = 2) saada vähintään yksi komplikaatio, kuin potilailla, joilla ei ollut ristisidevaurion lisäksi muita merkittäviä ongelmia.
  • Helin, Henriette (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)
    Trikinellatartunta lihasioilla oli erittäin harvinainen Suomessa 1980-luvulle asti. 1980-luvun alkuvuosina teurastamoissa todettujen trikinellapositiivisten sikojen määrä alkoi nousta. Sikaloiden trikinellatartunnat olivat sporadisia. Tilat sijaitsevat kaukana toisistaan ja tartuntojen esiintymisalue on hajanainen. Trikinellapositiivisia sikoja löydetään yleensä yhdeltä tilalta vain yksittäisiä kappaleita ajoittain. Todennäköistä onkin, etteivät siat olekaan trikinelloosin reservuaari, vaan reservuaarina toimivatkin villieläimet. Suomessa on villeistä lihansyöjistä tavattu muuta Skandinaviaa useammin trikinelloja. Erityisesti supikoira on yleinen trikinellan kantaja. Sillä epäilläänkin olevan keskeinen rooli trikinellan leviämisessa villieläimistä kotieläimiin Suomessa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Trichinella spiralis- ja T. nativa- lajien predilektio- eli kohdelihakset supikoiralla. Tarkoituksena oli selvittää lihakset, josta lievääkin trikinellatartuntaa epäiltäessä todennäköisimmin löydetään trikinellan toukkia. Trikinellojen predilektiolihasta ei ole aikaisemmin tutkittu supikoiralla. Tutkimusta varten hankittiin 18 urossupikoiraa, joista muodostettiin kolme kuuden supikoiran ryhmää. Yksi ryhmä infektoitiin Trichinella spiralis- ja toinen T. nativa –lajien toukilla, kolmas ryhmä jätettiin kontrolliryhmäksi. Infektioannos oli molemmissa ryhmissä 1000 trikinellan toukkaa elopainokiloa kohden. 12 viikon kuluttua infektoinnista eläimet lopetettiin ja niistä otettiin lihasnäytteitä 11 poikkijuovaisesta lihaksesta sekä sydämestä ja ohutsuolesta. Kaikista poikkijuovaisista lihaksista löytyi trikinellatoukkia. Sydämessä ja ohutsuolessa niitä ei ollut lainkaan. Trichinella spiralis –ryhmän eläimissä toukkamäärät grammassa (lpg) lihasta vaihtelivat välillä 71-1091 mediaanin ollessa 352 lpg. Trichinella nativa –ryhmässä vaihteluväli oli 194-1151 lpg ja mediaani 343 lpg. Kaikilla eläimillä kummassakin ryhmässä suurimmat toukkamäärät olivat ranteen kyynärluun puoleisessa koukistajalihaksessa (Musculus flexor carpi ulnaris). Myös silmän liikuttajalihaksissa sekä kielessä oli runsaasti trikinellatoukkia.
  • Tuomola, Karoliina (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)
    Trichinella-suvun loiset ovat maailmanlaajuisesti levinneitä sukkulamatoja, jotka ovat infektiivisiä useille eläinlajeille ja tarttuvat myös ihmiseen. Loiset aiheuttavat ongelmia muun muassa lihateollisuudessa, haittaavat tuotantoeläinten terveyttä ja ovat elintarviketurvallisuusriski. Eri Trichinella-lajien infektiivisyys eri isäntäeläinlajeissa vaihtelee. Esimerkiksi Trichinella spiralis aiheuttaa rotassa voimakkaamman infektion kuin Trichinella nativa, mutta syytä loislajien erilaiseen infektiviteettiin samassa isäntäeläinlajissa ei tiedetä. Trichinella-loisten elämänkiertoon kuuluu sekä enteraali- eli suolistovaihe että parenteraalivaihe eli suoliston ulkopuolella tapahtuva vaihe. Vielä on epävarmaa, missä vaiheessa elämänkiertoa loislajien selviytyminen rotassa eroaa toisistaan. Tutkielmani kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää rotan ulosteita tutkimalla, kiinnittyykö toinen tutkituista Trichinella-lajeista (T. spiralis tai T. nativa) paremmin suolen seinämään ja tuleeko toinen nopeammin ulos suolesta. Mikäli rotan heikosti infektoivat T. nativa -loiset tulevat T. spiralis -loisia nopeammin ulosteen mukana ulos suolistosta, voidaan olettaa suolistovaiheen immuunipuolustuksen olevan ainakin osatekijä rotan kyvyssä puolustautua T. nativa –infektioita vastaan. Työ suoritettiin infektoimalla kuusi rottaa T. spiralis -loisella ja kuusi rottaa T. nativa -loisella. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana kolme kontrollirottaa, joita ei infektoitu. Rottien ulosteet kerättiin seitsemän viikon ajalta, ja näytteet tutkittiin FLOTAC-menetelmällä. Ulosteista etsittiin Trichinella-loisten aikuis- ja toukkamuotoja. Ulostenäytteistä ei löytynyt yhtään loista. Kokeen jälkeen rotat lopetettiin ja niiden suolet tutkittiin, mutta suolistakaan ei löytynyt loisia. Lopetettujen eläinten lihasnäytteitä tutkimalla eläinten todettiin infektoituneen kyseessä olleelle loislajille tyypillisellä voimakkuudella. Kontrollirotista ei löydetty loisia. Koska rottien ulosteista tai suolista ei löytynyt loisia huolimatta onnistuneista infektoinneista, voidaan todeta käytetyn menetelmän olleen kokeeseen sopimaton. Mikäli loisia olisi löytynyt ulosteista, olisi ollut tarpeellista verrata eri lajeilla infektoitujen ryhmien tuloksia. Tieto siitä, tapahtuuko rotan suolistossa jotain, mikä heikentää toisen Trichinella-lajin infektiivisyyttä, olisi ollut merkittävä. Saadut tulokset olisivat olleet hyödyksi pohdittaessa parempia keinoja Trichinella-tartuntojen ennaltaehkäisyyn ja infektioiden hoitoon.
  • Kaipainen, Anna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)
    Trichinella on yksi Nematoda -luokkaan kuuluvan Trichuroidea -heimon suvuista. Trichinella -sukuun kuuluu yhdeksän lajia ja kolme genotyyppiä, joista tutkimuksessa käytettiin Trichinella spiralis ja Trichinella nativa -lajeja. T. spiralis ja T. nativa ovat morfologisesti lähes identtisiä keskenään, ja niillä on samanlainen elämänkierto. Tästä huolimatta niiden kyvyssä infektoida eri eläinlajeja on eroavaisuuksia. Syytä tähän ei vielä tiedetä. Lajien välinen ero voi liittyä enteraaliseen tai parenteraaliseen vaiheeseen, tai molempiin. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko sian viljeltyjen enterosyyttisolujen immuunivasteessa eroja infektoitaessa niitä T. spiralis- tai T. nativa –loisella tai näiden larvoilla. Lisäksi tutkimuksessa mitattiin solujen transepiteliaalista sähköistä resistenssiä ensin ennen solujen infektoimista loisilla ja sitten kolmena peräkkäisenä päivänä solujen infektoimisen jälkeen. Koe toistettiin kolmeen kertaan. Tutkimustuloksista käy ilmi, että sekä T. spiralis että T. nativa laskivat solujen transepiteliaalista sähköistä resistenssiä keskimäärin yhtä paljon. T. nativa –loisen vastasyntyneet larvat vähensivät transepiteliaalista resistenssiä kuitenkin ensimmäisen vuorokauden aikana noin kolme kertaa enemmän kuin T. spiralis –loisen vastasyntyneet larvat, ja seuraavaan vuorokauteen mennessä jopa viisi kertaa enemmän. Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että T. nativa –loiset ja sen larvat ovat tehokkaimmin alentaneet solujen konfluenssia. Tutkimuksessa ei havaittu merkittäviä eroja Trichinella spiralis- ja Trichinella nativa –loisten kyvyssä aktivoida tai heikentää enteraalivaiheen sytokiinituotantoa. Niiden havaittiin kummankin vaikuttavan suoliston immuunipuolustukseen heikentämällä hetkellisesti infektoimiensa enterosyyttisolujen interleukiinien IL-6 ja IL-8 tuotantoa, jonka ansiosta ensivaiheen tulehdusreaktio mahdollisesti viivästyy ja heikkenee. Tämä lienee yksi trikinellojen elämänkierron jatkumisen mahdollistavista tekijöistä.
  • Luukko, Milla (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)
    Tulehduskipulääkkeet ovat Suomessa yksi käytetyimmistä lääkeaineryhmistä koirilla. Kennelliitto on asettanut eri lääkeaineryhmille dopingvaroajat, joita tulee noudattaa Kennelliiton alaisissa kokeissa ja kilpailuissa. Kennelliiton varoaikojen pituudet eivät kuitenkaan perustu minkäänlaiseen tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi dopingsäännöissä ei oteta kantaa siihen, onko lääkeaineella näytteenottohetkellä enää minkäänlaista vaikutusta elimistössä, vaan jäämien osalta noudatetaan ns. nollatoleranssia eli koiralta otetuissa näytteissä ei saa löytyä minkäänlaisia jäämiä käytetyistä lääkkeistä. Lääkeainejäämiä etsitään ensisijaisesti virtsanäytteestä, ja verinäyte otetaan vain erityistapauksissa, esimerkiksi jos virtsanäytettä ei saada tai jos on syytä epäillä, että koiralle on annettu alkoholia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on koottu yhteen koirille soveltuvien Suomessa markkinoilla olevien tulehduskipulääkkeiden farmakokineettiset tiedot. Työssä on keskitytty nimenomaan koirilla tehtyihin tutkimuksiin. Tulehduskipulääkkeiden eliminaationopeudessa esiintyy selviä eroja yksilöiden ja rotujen välillä, mikä on otettava huomioon varoaikoja määritettäessä. Tärkeimpien eliminaatioelinten eli maksan ja munuaisten vajaatoiminta hidastaa lääkeaineiden eliminaatiota, kuten myös tulehdukselliset tilat elimistössä johtuen tulehduskipulääkkeiden voimakkaasta sitoutumisesta proteiineihin. Tulehduskipulääkkeille on myös tyypillistä päätyminen enterohepaattiseen kiertoon, mikä voi pidentää lääkkeen eliminaatioaikaa. Tarkasteltaessa eri tulehduskipulääkkeiden eliminaatioparametreja koiralla, tuntuu Kennelliiton niille määräämä 28 vuorokauden varoaika tarpeettoman pitkältä. Useita tulehduskipulääkkeitä ei myöskään edes pystytä havaitsemaan virtsasta, koska ne eliminoidaan suurimmalta osalta tai lähes kokonaan ulosteiden kautta, jolloin negatiivinen virtsanäyte ei välttämättä takaa sitä, että koiralla ei olisi lääkeainetta elimistössä. Toisaalta taas virtsaan eliminoituvien lääkkeiden metaboliitteja voi löytyä virtsasta pitkään vielä senkin jälkeen kun lääkeainepitoisuus on plasmassa laskenut jo mittausherkkyyksien alle. Koirilla noudatettavien dopingvaroaikojen pituudet tulisikin laatia tieteellisen tutkimustietoon perustuen.
  • Aro, Tiina-Mari (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)
    Tulehduskipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla yleisesti leikkausten ja erilaisten kiputilojen yhteydessä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan koirille ja kissoille hyväksyttyjä tulehduskipulääkkeitä sekä niiden ominaisuuksia ja vaikutusmekanismeja. Lisäksi selvitetään tulehduskipulääkkeiden tehoa ja turvallisuutta käytettäessä niitä ennen kirurgisia toimenpiteitä, niiden aikana tai välittömästi niiden jälkeen. Koirille ja kissoille perioperatiivisesti käytettäviä tulehduskipulääkkeitä ovat karprofeeni, meloksikaami ja ketoprofeeni. Edellisten lisäksi koirille hyväksyttyjä ovat etodolaakki, tepoksaliini, firokoksibi ja derakoksibi. Tulehduskipulääkkeet ovat ei-steroidaalisia lääkkeitä, jotka ovat kipua lievittäviä, kuumetta alentavia sekä tulehdusreaktiota rauhoittavia. Tulehduskipulääkkeet estävät prostanoidien tuotantoa, joita muodostetaan elimistössä tulehdusprosessin aikana. Tämä tapahtuu syklo-oksigenaasientsyymin (COX) eston välityksellä. Syklo-oksigenaasientsyymistä tunnetaan kaksi isoentsyymiä, COX-1 ja COX-2. Epäselektiiviset tulehduskipulääkkeet estävät molempia COX-entsyymejä (ketoprofeeni). COX-2-painotteiset estävät voimakkaammin COX-1-entsyymiä kuin COX-2-entsyymiä (karprofeeni, meloksikaami, etodolaakki ja tepoksaliini) ja COX-2-selektiivisillä on hyvin vähän vaikutusta COX-1-entsyymiin (derakoksibi ja firokoksibi). Tulehduskipulääkkeitä käytetään ennen kirurgisia toimenpiteitä, niiden aikana tai toimenpiteiden jälkeen joko yksinään tai yhdistettynä esimerkiksi opioideihin. Kun kipua hoidetaan jo ennen leikkausta tai sen aikana, toimenpiteen jälkeisen kivun on todettu olevan lievempää. Kaikki tulehduskipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia. Suurin osa haittavaikutuksista johtuu prostaglandiinisynteesin estosta. Haittavaikutuksista yleisimpiä ovat ruuansulatuskanavan limakalvovauriot. Muita haittoja ovat tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat munuais- ja maksavauriot sekä veren hyytymishäiriöt. Kaikki tarkastelun kohteena olleet tulehduskipulääkkeet vaikuttivat suhteellisen turvallisilta perioperatiivisessa käytössä. Yleisimpinä haittoina todettiin ruuansulatuskanavan eriasteiset limakalvovauriot. Munuaisiin kohdistuvia haittavaikutuksia ilmeni vain yhdessä tutkimuksessa. Maksavaurioita todettiin niin ikään yhdessä potilasraportissa. Tutkimuksissa, joissa selviteltiin tulehduskipulääkkeiden vaikutuksia veren hyytymiseen, ei todettu merkitseviä haittavaikutuksia. Tutkittujen tulehduskipulääkkeiden kohdalla niiden hyödyt olivat selvästi haittoja suuremmat. Niillä on monia hyviä ominaisuuksia ja vaikutuksia perioperatiivista käyttöä ajatellen, esimerkiksi kivun ja tulehduksen hoito, eivätkä ne aiheuta sedaatiota ja sekavuutta. Tulehduskipulääkkeiden perioperatiivista käyttöä voi pitää suhteellisen turvallisena terveillä, aikuisilla eläimillä, jos käytettävä lääkeaine valitaan oikein ja huolehditaan anestesian aikaisesta nesteytyksestä sekä verenpaineen säilymisestä turvallisella tasolla.
  • Kokko, Jaana (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)
    Tässä syventävien opintojen tutkielmassa on tarkoitus kirjallisuuskatsauksena selvittää tulehdusvastetta ja tulehdusvasteessa vaikuttavia muuttujia koiran kroonisissa immuunivälitteisissä suolistotulehduksissa. Tutkielmassa tarkastellaan koirien kroonisia immuunivälitteisiä suolistotulehduksia, joihin kuuluvat koiran small intestinal bacterial overgrowth eli SIBO, ruoka-aineyliherkkyydet ja irlanninsettereiden perinnöllinen gluteiiniyliherkkyys sekä jossain määrin myös koirien IgA-puutos. Kirjallisuudessa koiran kroonisiin suolistotulehduksiin luetaan kuuluvaksi myös koiran IBD eli inflammatory bowel disease. Kirjallisuudessa koiran IBD:tä pidetään yleensä omana sairautena, joka jakautuu useaan eri ryhmään suolen limakalvon histologisten löydösten perusteella. Tässä tutkielmassa päädytään kuitenkin siihen, että IBD ei ole koiralla sairaus vaan seuraus inflammatorisesta vasteesta. Tutkielmassa käsitellään myös humaanilääketieteessä saavutettuja tutkimustuloksia suoliston tulehdusvasteesta ihmisten IBD:ssä. Lisäksi kartoitetaan ihmisten IBD:hen kehitettyjä uusia sytokiineihin perustuvia lääkityksiä. Ihmisillä IBD:hen luokitellaan lähinnä Crohnin tauti ja ulseratiivinen koliitti. Sytokiineilla on keskeinen asema suoliston immuunivasteen säätelyssä ja kudostuhojen säätelyssä. Kroonisessa suolistotulehduksessa proinflammatoristen eli tulehdusta aiheuttavien ja anti-inflammatoristen eli tulehdusta estävien sytokiinien määrät ovat epätasapainossa. Proinflammatoristen sytokiinien määrä on noussut jonkin immunologisen ärsykkeen vuoksi korkeaksi. Anti-inflammatoristen sytokiinien määrä on puolestaan alhainen tai niiden toiminta on jostain syystä häiriintynyt. Normaalisti anti-inflammatorinen vaste hillitsee inflammaatiota ja kudostuhoa. Immuunivälitteiset sairaudet ovat usean eri altistavan tekijän yhdistelmä. Altistavia tekijöitä ovat mm. perimä, ikä, sukupuoli, ympäristötekijät, ravintoaineet sekä virus- ym. infektiot. Tutkimalla elimistön immunologisessa ja inflammatorisessa järjestelmässä vaikuttavia muuttujia ja ymmärtämällä niiden toimintaa voidaan ymmärtää paremmin myös kroonisten immuunivälitteisten enteropatioiden etiologiaa ja patogeneesia. Tämä mahdollistaa puolestaan kroonisten enteropatioiden tehokkaamman diagnostisoinnin ja paremmat hoitotulokset.
  • Rosendahl, Sarah (2019)
    Atopisk dermatit är hundens vanligaste hudsjukdom som orsakas av en genetisk predisposition i kombination med miljöfaktorer. De bakomliggande orsakerna är fortfarande inte helt förstådda, men den ökande prevalensen, speciellt i industrialiserade länder, understryker miljöfaktorernas betydelse. Tungmetaller från miljön ackumuleras i kroppen och inverkar på immunsystem, IgE-antikroppsproduktion och oxidativ stress, mekanismer som alla är involverade i AD. Hundar i stadsmiljö har en förhöjd risk att utveckla AD och har dessutom visat sig ha högre halter av tungmetaller jämfört med hundar på landsbygden. Humanstudier har visat förhöjda tungmetallnivåer i kombination med brister på essentiella mineraler i håret hos atopiker. Mineraler kan inverka på tungmetallernas skadliga effekter samtidigt som de är viktiga för immunsystem och antioxidantmekanismer. Målet med denna licentiatavhandling var att undersöka sambandet mellan tungmetaller, mineraler och AD hos hund. Hypotesen var att en kronisk ansamling av tungmetaller utgör en triggande faktor vid atopisk dermatit, samt att mineralbrister bidrar till detta. Studien utgjorde en del av ett större forskningsprojekt vid Helsingfors universitet där man undersökte atopi- och allergisjukdomar hos Staffordshire bullterriers. Hårprover togs av 25 hundar med atopisk dermatit och 5 friska kontrollhundar och analyserades för tungmetall- och mineralinnehåll med ICP-masspektrometri. Av tungmetallerna undersöktes kvicksilver, kadmium, bly, arsenik och aluminium och av mineralerna kalcium, fosfor, magnesium, natrium, kalium, zink, koppar, järn och selen. Statistiska jämförelser gjordes mellan atopigruppen och kontrollgruppen och även korrelationen mellan tungmetaller och kliniska parametrar (P-VAS- och CADESI) samt mellan tungmetaller och mineraler undersöktes. Hundarna med atopisk dermatit hade en statistiskt signifikant högre totalnivå av kvicksilver och kadmium som även visade svaga korrelationer med kliniska parametrar. Järn var signifikant lägre hos de sjuka hundarna och uppvisade en stark negativ korrelation med totalnivån av kvicksilver och kadmium. Selen var måttligt signifikant högre hos de sjuka hundarna och visade en stark positiv korrelation med kvicksilver samt med totalnivån av kvicksilver och kadmium. Även andra, mindre relevanta skillnader sågs mellan grupperna. Trots att provstorleken i denna studie var liten visar resultaten intressanta samband mellan tungmetaller, mineraler och atopisk dermatit hos hundar. Denna pilotstudie kan därmed utgöra en riktgivande grund för framtida studier inom detta område.
  • Kivilahti, Katariina (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tunnutusruokinnan vaikutuksia kiimakierron käynnistymiseen poikimisen jälkeen, verrata kuntoluokan muutoksen sekä maksan rasvoittumisasteen vaikutusta lypsylehmien hedelmällisyyteen. Kirjallisuusosassa käsitellään yleisimpiä hedelmällisyyden mittaamiseen käytettäviä tunnuslukuja, poikimisen jälkeisiä tapahtumia lehmän kohdussa ja munasarjoissa, sekä energia- ja proteiiniruokinnan vaikutuksia lehmän fertiliteettiin. Eläimet (12 hiehoa ja 18 lehmää) jaettiin kuusi viikkoa ennen poikimista ruokintaryhmiin. Tunnutuskauden ajan eläimet olivat parsiosastossa, ne ruokittiin yksilöllisesti rehunjakoautomaatilla, jolloin niiden rehunkulutus oli helppo mitata. Ryhmät nimettiin energian ja proteiinin saannin perusteella: MEOP= dieetin matala energia- (66 % tarpeesta) ja optimaalinen proteiinipitoisuus (100 %), 0EKP = optimaalinen energia- (90 %) ja korkea proteiinipitoisuus (153 %) sekä KEEKP = korkea energia- (116 %) ja erittäin korkea proteiinipitoisuus (2 1 1 %). Kiimakiertojen käynnistymiseen dieetillä ei ollut vaikutusta. Lepokauden pituus ruokintakokeen eläimillä oli keskimäärin 66 päivää, tyhjäkauden 84. Tilastollisesti merkittävää eroa ryhmien hedelmällisyydelle ei saatu, mutta tyhjäkausi näytti olevan pisin lehmillä, joiden maksan rasvoittumisaste poikimisen jälkeen oli yli 10 % (102 vrk). Uusimattomuusprosentti oli heikoin eniten energiaa ja valkuaista saaneella KEEKP-ryhmällä (33 %), kun se kokeen eläimillä keskimäärin oli 58 %. Käytännön työssä eläinlääkäri joutuu usein vastatusten ruokintakysymysten kanssa. Eläinten energian ja proteiinin saannin ja tarpeen pystyy laskemaan navettaolosuhteissakin. Tässä ruokintakokeessa suhteellisen suurilla tunnutuskauden energian ali- ja yliruokinnoilla, sekä runsaalla proteiiniyliruokinnalla ei karjan hedelmällisyystulosta saatu heikkenemään merkittävästi. Joten, jos ruokintalaskelmat suunnilleen näyttävät olevan kunnossa, eläimet ovat terveitä ja kohtuullisessa lihavuuskunnossa, syövät ja märehtivät tyytyväisinä, kannattaa syytä hedelmällisyysongelmaan ensisijaisesti etsiä jostakin muualta kuin tunnutusruokinnasta.
  • Lakotieva, Riikka (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2006)
    Tämä syventävien opintojen projekti koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eläinlääkärin ammattikunnassa ja työkentässä tapahtuneita muutoksia, erityisesti kotieläintalouden kannalta. Kotieläintalous on ollut suuressa murroksessa viimeiksi kuluneiden 30 vuoden aikana. Lypsylehmien ja kotieläintilojen määrä on vähentynyt voimakkaasti ja tilojen koko kasvanut. Tuotanto on samaan aikaan tehostunut ja taloudellisuuden merkitys kasvanut. Lehmien keskituotos on noussut, mutta hedelmällisyys taas heikentynyt ja poistoikä laskenut. Navettaolosuhteet ja navettateknologia ovat muuttuneet huomattavasti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella eläinlääketieteellisen tiedekunnan tuotantoeläinklinikan eli entisen Hautjärven, nykyisen Saaren klinikan, potilasmateriaalia ja eri sairauksien esiintyvyyttä vuosina 1974-2004, sekä pohtia syitä mahdollisiin muutoksiin. Tarkastelun kohteeksi päätettiin vuodet 1974, 1984, 1994 ja 2004. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös tarkastella, kuinka potilasaineiston muuttuminen on vaikuttanut eläinlääketieteen opetukseen. Aineistona käytettiin Hautjärven ja sittemmin Saaren klinikan työpäiväkirjoja, vanhaa ja nykyistä potilaskortistoa, lääniin tehtyjen kuukausi-ilmoituksien yhteenvetoja ja korkeakoulun/tiedekunnan opinto-ohjelmia. Potilaat lajiteltiin eläinlajin ja naudat myös diagnoosin tai sairaskäynnin syyn mukaan. Vielä 70-luvulla ambulatorisella klinikalla oli yli 700 asiakastilaa; nykyisin vakituisia asiakastiloja on päivittäisessä praktiikassa vähän yli 100 tilaa. Samaan aikaan praktiikka-alue on huomattavasti laajentunut. Sairaskäynneillä hoidettujen potilaitten määrissä on tapahtunut paljon muutoksia. Nautapotilaiden määrä on laskenut. Sika- ja hevospotilaiden määrä on vaihdellut voimakkaasti. Nautoja koskevien tilakäyntien syyt ovat huomattavasti muuttuneet. Ennaltaehkäisevien käsittelyjen ja terveydenhuoltokäyntien sekä kuukausitarkastusten osuus on lisääntynyt. Terveydenhuoltokäyntejä alettiin tehdä vasta 90-luvulla. Vedinsairauksien, ketoosien sekä reproduktioelinten sairauksien, häiriöitten ja tarkastusten osuus sairaskäynneistä on laskenut. Stationääripotilaiden kohdalla huomattavin muutos on nautapotilaiden lisääntyminen: vuonna 1974 klinikalla hoidettiin yhteensä 76 ja vuonna 2004 yhteensä 226 nautaa. Vasikoiden napasairaudet ovat uusi ryhmä, jota ei aikaisemmin esiintynyt ollenkaan. Polikliinisesti hoidettujen pieneläinten määrä on kasvanut monikertaiseksi. Hevosia hoidettiin 30 vuotta sitten paljon, sen jälkeen määrä laski huomattavasti, mutta on 2000-luvulla taas nousussa. Useat potilasmäärissä ja sairaskäyntien syissä tapahtuneet muutokset ovat seurausta kotieläintalouden kehityksestä, mutta myös muita syitä on nähtävissä. Potilasmäärien muutoksiin ovat vaikuttaneet klinikasta johtuvat seikat, kuten praktiikka-alueen laajuus, ympäristökuntien kanssa solmitut sopimukset ja klinikan henkilöstön määrä. Sairaustietoihin vaikutusta on ollut lisäksi hoitosuositusten muuttumisella, tiettyjen sairauksien ennaltaehkäisytyöllä ja toiminnallisen terveydenhuoltotyön lisääntymisellä. Opiskelijoitten tuotantoeläinklinikalla viettämä aika on vuosien 1974-2004 välillä vähentynyt noin puoleen. Myös ryhmäkoot ovat kasvaneet. Tämä kehitys on ollut luonnollista ja väistämätöntä, koska eläinlääkärin työkenttä on muuttunut ja korkeakoulun/tiedekunnan opiskelijamäärä noin kaksinkertaistunut 30 vuoden aikana. Kansainvälisissä arvioinneissa käytännön tuotantoeläinopetus on saanut erittäin hyvät arviot.
  • Jokinen, Hanne (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)
    Tuotantoeläinten hyvinvointi kiinnostaa kuluttajia koko ajan enemmän ympäri maailmaa. Vuoden 2015 lopussa eläinoikeusjärjestön salaa kuvaamat ja julkisuuteen vuotamat videot eri teurastamoilta osoittavat, että eläinten kohtelussa teurastamoilla on parantamisen varaa myös Suomessa. Uudet asiat tyypillisesti pelottavat eläimiä, erityisesti silloin, kun niille ei anneta aikaa tottua tilanteeseen. Eläinten teuraskuljetuksiin ja teurastamolla olemiseen liittyy tämän vuoksi runsaasti niitä stressaavia tekijöitä. Pelokas eläin on vaikea käsitellä – se saattaa ryntäillä holtittomasti tai kieltäytyä kokonaan liikkumasta – mikä johtaa henkilökunnan runsaaseen voimankäyttöön tilanteen hallitsemiseksi ja aikatauluissa pysymiseksi. Teurastamoympäristössä eläinten hyvinvointiongelman takana on tyypillisesti kaksi perustavanlaatuista puutetta. Toisaalta eläintilojen, lastauslaitureiden tai kuljetusautojen suunnittelussa ei tavallisesti ole huomioitu riittävästi, miten eläimet havainnoivat ympäristöään, millaiset tekijät kiinnittävät niiden huomion ja mitä siitä seuraa. Ympäristön häiriötekijöiden runsas määrä johtaa eläinten pysähtelyyn, liikkumishaluttomuuteen ja muuhun vaikeaan käsiteltävyyteen. Toisaalta eläimiä käsitteleviä henkilöitä ei ole koulutettu tarkkailemaan ja ymmärtämään eläinten käyttäytymistä tai hyödyntämään niillä luonnostaan olevia käyttäytymismalleja rauhallisella ja järkevällä tavalla. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, mitä tällä hetkellä tiedetään eläinten luonnollisen käyttäytymisen huomioimisesta niiden käsittelyssä sekä eläintilojen suunnittelussa. Painopiste oli erityisesti teurastamoympäristöissä, mutta joiltakin osin hyödynnettiin tietoa myös muista sellaisista eläintiloista ja käsittely-ympäristöistä, joissa eläinten eläimet joutuvat epämiellyttäviksi kokemiensa hoitotoimenpiteiden kohteeksi. Tällaisia ovat esimerkiksi lampaiden keritseminen tai lähes puolivillien ja jo ihmisten läheisyyttä kaihtavien nautojen rokotukset, punnitukset ja lääkinnät. Eläinten liikuttamisessa tulisi hyödyntää ensisijaisesti niiden pakoaluetta eli luontaista tarvetta säilyttää tietty etäisyys uhkaksi kokemaansa asiaan, kuten vieraaseen ihmiseen. Pakoalueen rajan tuntumassa pysyttelevä ihminen saa eläimen liikkumaan, mutta rauhallisesti ja kiihtymättä, kunhan se ei näe liikkumista estäviä tekijöitä tiellään. Tuotantoeläimet ovat erityisen herkkiä visuaalisille signaaleille sekä äkillisille äänille. Kulkureittien muuttaminen sellaiseksi, etteivät eläimet näe äkillisiä liikkeitä ympärillään tai odottavia ihmisiä edessään tai joudu kulkemaan muuttuvien lattiapintojen tai selkeiden saumojen yli vähentävät eläinten pysähtelyä ja vastaanhangoittelua. Useimpien eläinten käsittely on helpointa pieninä, 4–5 eläimen ryhminä, jolloin ne saavat tukea toisistaan, mutta eivät pääse pakkautumaan hankalasti hajotettaviksi tiiviiksi laumoiksi. Siipikarjan ja porojen ihmiskontaktien määrä ja pituus tulee pyrkiä minimoimaan. Sujuva eläintenkäsittely teurastamoympäristössä on monen pienen osatekijän muodostama kokonaisuus. Merkittäviä parannuksia voidaan kuitenkin hyvin usein saada aikaan jo henkilökunnan koulutuksella sekä pahimpien häiriötekijöiden poistamisella sekä eläinten hyvinvoinnin vaarantumisesta kertovien tapahtumien jatkuvalla seurannalla.
  • Murro, Anu (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1996)
    Raatoja hävitetään nykyään hautaamalla, polttamalla, kompostoimalla, konvertointilaitoksissa ja eläinten ravintona. Hävitysmenetelmien valinnassa on huomioitava turvallisuus, ympäristönsuojelu ja toiminnan kannattavuus. Lainsäädännössä on tarkat määräykset ja rajoitukset raatojen hävitysmenetelmille. Monet tarttuvat taudit leviävät myös raatojen välityksellä. Esimerkkejä tällaisista taudeista ovat suu- ja sorkkatauti, klassinen sikarutto, ND, Aujeszkyn tauti ja pernarutto. Tarttuvien tautien vastustamisessa on raatojen hävitykseen kiinnitettävä erityistä huomiota. Tutkimuksessa lähetettiin kysely 600:11e LSO:n tuottajatilalle. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää nykyään käytössä olevat raatojen hävitysmenetelmät. Vastausprosentti oli 86%. Hautaaminen oli yleisin hävitystapa sekä kesällä että talvella. Talvella muiden hävitysmenetelmien osuus kasvoi varsinkin sikatiloilla. Nautatiloilla raatojen hautaus oli yleisempää (p< 0,05) kuin sikatiloilla sekä kesällä että talvella. Tilakoolla ei ollut tilastollisesti merkittävää yhteyttä hävitysmenetelmiin. Suurin osa vastanneista ei kokenut raatojen hävitystä ongelmaksi. Ylivoimaisesti parhaana hävitystapana karjanomistajat pitivät hautaamista.
  • Lahti, Tiina (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)
    Eläinten eri vireystilojen määrittelyssä käytetään hyödyksi käyttäytymisanalyysin lisäksi myös eri elinten elektrofysiologisia toimintoja. Unesta voidaan eläimilläkin erottaa REM-eli vilkeunivaihe ja hidasaaltounivaihe. Evoluution myötä kullekin eläinlajille on muodostunut lajille ominainen unirytmi, johon vaikuttavat mm. eläimen ekologinen asema, ympäristötekijät ja ravintotottumukset. Nukkumiseen käytetty kokonaisaika sekä REM-unen ja hidasaaltounen osuus unesta vaihtelevat huomattavasti lajeittain. Tyypillisesti saaliseläimillä unen kesto on hyvin lyhyt ja uni on jakautunut useampaan osaan vuorokaudessa. Hevosille ja naudoille on kehittynyt kyky nukkua lyhyitä ajanjaksoja hidasaaltounta myös seisaallaan. Ympäristötekijöistä erityisesti ympäristön virikkeellisyys ja lämpötila sekä eläimen kokema turvallisuuden tunne vaikuttavat huomattavasti unen määrään ja laatuun. Unen määrään ja rakenteeseen vaikuttavat ratkaisevasti myös yksilön ikä sekä ravinto. Tuotanto-olosuhteissa eläimen unikäyttäytymisen on mukauduttava tuotantoympäristön vaatimuksiia. REM-unta esiintyykin tuotanto-olosuhteissa kasvatetuilla eläimillä lähinnä öisin. Sairaudet voivat joko lisätä tai vähentää nukkumista. Tulehdussairauksille on tyypillistä unen määrän lisääntyminen sekä ihmisillä että eläimillä. Toisaalta taas esimerkiksi ruuansulatuskanavan sairauksien on todettu vähentävän naudan unta.
  • Nevalainen, Tiia (2020)
    Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus tuotantokanien hyvinvoinnista. Kirjallisuuskatsaus tarjoaa tiiviin yhteenvedon kanista lajina ja tämänhetkisistä tuotantokanien hyvinvointiin liittyvistä tutkimuksista ja kasvatukseen liittyvistä seikoista. Aiheesta ei ole aiemmin tehty tässä mittakaavasta kirjallista koontia suomeksi, eikä kaikki maailmalla tehty tutkimus ole suoraan sovellettavissa Suomen oloihin. Tuotantokaneille ei ole toistaiseksi omaa lainsäädäntöä Suomessa. Tuotantokaninpitoa on tutkittu Suomessa hyvin vähän. Muualla maailmalla tuotantokaneja on tutkittu paljon, ja varsinkin viime vuosina on tehty paljon uusia tutkimuksia tuotantokanien hyvinvoinnista. Toistaiseksi suomalainen kaninkasvatus on ollut hyvin pienimuotoista, vain noin 200 000 kania teurastetaan vuosittain. Kaninkasvatuksella on kuitenkin potentiaalia laajentua Suomessa hyvinkin nopeasti suuremman mittakaavan toiminnaksi. Tuotantokanit ovat tavallisia kaneja. Niillä on samanlaiset tarpeet kuin villi- ja lemmikkikaneilla. Kani on saaliseläin, joka käyttäytyy sen mukaisesti. Helposti stressaantuvana eläimenä sitä voi olla hankala kasvattaa tuotantoeläimenä. Sen takia on tärkeää luoda kaneja mahdollisimman vähän stressaava kasvatusympäristö. Tuotantokaneja vaivaavia sairauksia ovat varsinkin hengitystieinfektiot (erityisesti pasteurelloosi), jalkaviat (erityisesti pododermatiitti) ja kokkidioosi. Näiden kaikkien sairauksien esiintymistä voidaan pyrkiä vähentämään vaikuttamalla kasvatusolosuhteisiin. Kaneja tulisi kasvattaa tarpeeksi tilavissa häkeissä, joissa ne mahtuvat loikkimaan, juoksemaan ja seisomaan. Häkin lattian tulisi olla kanin herkille jaloille sopiva. Ilmanvaihdon tulee toimia hyvin. Kaneilla tulisi myös olla piiloutumismahdollisuus ja suoja kylmää ja kuumaa säätä vastaan. Pitopaikan tulisi myös olla puhdas. Kaneilla tulisi aina olla vettä ja heinää vapaasti tarjolla. Kaneilla tulisi olla mahdollisuus lajitoveriensa seuraan. Kanit tarvitsevat virikkeitä, ja esimerkiksi puukepit ovat hyviä sellaiseen. Kanit tykkäävät myös kaivaa, minkä takia esimerkiksi maapohjahäkeissä kasvattamista tulisi tutkia lisää. Tätä tutkielmaa voidaan hyödyntää tiivistelmänä tuotantokanien elämästä sekä kanien kasvatuksessa hyvinvointikysymyksiä mietittäessä. Tuotantokaneihin liittyvää tutkimusta, varsinkin Suomen oloihin soveltuvien ratkaisujen osalta, tarvitaan vielä paljon lisää.
  • Hirvi, Annica (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)
    Tämän lisensiaattityön tarkoituksena oli tutkia laktaatiohuipussa olevien lehmien syömiskäyttäytymistä ja rehun käsittelyyn käytettyä aikaa, sekä selvittää mahdollisia tuotostasoon liittyviä eroja. Lähtökohtana oli oletus, että lehmän energiantarve ja syöntimäärä lisääntyy kun maitotuotos nousee. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää mahdollisia eroja syöntimäärässä ja syömiseen ja märehtimiseen käytetyssä ajassa eri tuotostasoilla. Syönti- ja märehtimisnopeus olivat keskeisiä tutkittavia asioita, koska haluttiin tietää nopeuttavatko lehmät rehunkäsittelyään, kun energiantarve on suuri. Myös makuukäyttäytymistä tutkittiin, koska haluttiin selvittää onko makaamiseen käytetyssä ajassa tuotostasosta riippuvia eroja. Lähtökohtana oli oletus, että suurituottoinen lehmä syö enemmän kuin pienituottoinen ja kuluttaa siitä johtuen enemmän aikaa syömiseen, eikä ehdi maata yhtä paljon kuin pienituottoinen lehmä. Työhön kuuluu lyhyt kirjallisuuskatsaus ja kokeellinen osa. Tutkimuksen käytännön osa suoritettiin Viikin opetus- ja tutkimustilan parsinavetassa 4.10.2004–7.1.2005. Kokeessa oli 28 ayrshire ja 4 holstein-friisiläistä lehmää, jotka jaettiin kolmeen 10–11 lehmän ryhmään tuotoksen mukaan. Kaikki lehmät olivat poikineet 8-10 viikkoa ennen osallistumistaan kokeeseen. Vuorokausituotos oli keskimäärin 44,8 kg energiakorjattua maitoa (ekm) suurituottoisten ryhmässä, 36,0 kg ekm keskituottoisten ryhmässä ja 31,6 kg ekm matalatuottoisten ryhmässä. Lehmiä videokuvattiin kahden vuorokauden ajan. Videoilta havainnoitiin koko vuorokauden ajalta minuutin tarkkuudella lehmien eri toimintoihin käyttämää aikaa. Tutkimuksessa havaittiin ero rehunkulutuksessa kiloina kuiva-ainetta (kg ka) absoluuttisina määrinä (p=0,001) ja prosentteina lehmän omasta painosta (p=0,001) rehunkulutuksen lisääntyessä tuotostason noustessa. Myös märehtimiseen käytetty kokonaisaika pidentyi tuotostason noustessa (p=0,01). Rehun käsittelynopeudessa ei havaittu eroa tuotostasoryhmien välillä. Myöskään makuuajalla ei havaittu yhteyttä tuotostasoon. Syöntimäärän ja maidontuotantotason välillä oli selvä yhteys. Tulosten tulkintaa kuitenkin hankaloittaa se, että suurituottoiset söivät suhteessa vähemmän karkearehua kokonaiskuiva-aineesta (p=0,041). Jatkotutkimuksella, jossa rehun koostumus olisi kaikille sama, voisi selvittää eroja syöntikapasiteetissa. Karkearehun syöntimäärässä ja -ajassa ei ollut eroa tuotostasoryhmien välillä, kuten ei myöskään makuuajassa. Märehtimiseen käytetty aika kuitenkin piteni tuotostason noustessa, mikä todennäköisesti johtuu suuremmasta syöntimäärästä. Tässä tutkimuksessa näyttää siltä, että suurituottoisetkin lehmät pystyvät syömään riittävästi muiden toimintojen kärsimättä.
  • Bekema, Eva (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2004)
    Clostridium botulinum on itiöitä muodostava anaerobinen, grampositiivinen, sauvamainen bakteeri, jota esiintyy maaperässä ja vesistöissä ympäri maailmaa. C. botulinumin tuottama neurotoksiini voi aiheuttaa eläimille fataalin rehumyrkytyksen eli botulismin. Eläimet sairastuvat botulismiin yleisimmin syömällä raakaa tai pilaantunutta rehua. Rehulaissa (396/1998) määrätään, että turkiseläinrehuun käytettävien rehuvalmisteiden tulee olla aitoja, hyvälaatuisia ja turvallisia sekä tarkoitukseensa sopivia. Turkiseläinten rehun eläintauti- ja hygieniavaatimusasetuksen (MMMa 34/EEO/2001) tarkoituksena on estää eläintautien leviäminen turkiseläinten rehun välityksellä ja turvata turkiseläinten rehun hygieeninen laatu. Rehulaissa ja -asetuksessa turkiseläinten rehun eläintauti- ja hygieniavaatimuksista velvoitetaan turkiseläinrehusekoittamoita laatimaan ja toteuttamaan omavalvontajärjestelmä, jonka tarkoituksena on varmistaa, että turkiseläinrehu ja sen raaka-aineena käytettävä eläinjäte täyttää sille asetetut vaatimukset. Omavalvontajärjestelmässä on tunnistettava ja luetteloitava erityisesti hygieenisen laadun kannalta kriittiset valvontapisteet, joissa valvontaa suorittamalla rehun haitallisten mikrobien tai niiden toksiinien esiintymistä voidaan ehkäistä, poistaa tai vähentää hyväksyttävälle tasolle. Tämän työn tarkoituksena oli tutustua Suomen turkiseläinrehukeittiöiden omavalvontaan ja sen käytännön toteutukseen sekä arvioida C. botulinumin aiheuttamia riskejä turkiseläinrehusekoittamoiden rehunvalmistuksessa. Tutkimuksessa oli mukana 14 turkiseläinrehusekoittamoa. Menetelminä tutkimustyössä oli käynnit 14 turkiseläinrehusekoittamolla ja siellä tehtävät haastattelut omavalvonnasta vastuussa olevan henkilön kanssa. Aineistona olivat 12 turkiseläinrehusekoittamon kirjalliset omavalvontasuunnitelmat ja rehusekoittamoilta kerätyt rehunäytteet pH-mittausta varten. Tutkimuksessa mukana olleista turkiseläinrehusekoittamoista oli 13 rehusekoittamolla kirjallinen omavalvontasuunnitelma. Omavalvontasuunnitelmat sisälsivät suurin piirtein laissa määrätyt asiat ja suunnitelmien käytännön toteutus oli useimmilla rehusekoittamoilla hyvä, mutta niissä oli kuitenkin myös parannettavaa. Puutteita löytyi mm. kriittisten valvontapisteiden valinnassa ja monitoroinnissa. Turkiseläinrehusekoittamot käyttivät rehunvalmistukseen raaka-aineita, jotka eivät täyttäneet niille asetettuja raja-arvoja. Rehuvalmistukseen käytettiin myös palautusrehua eli rehua, joka oli jäänyt yli turkistarhoille jaetusta päivän rehusta. Palautusrehua säilytettiin seuraavan päivän rehunvalmistukseen joko pakkasvarastossa tai huoneenlämmössä. Rehusekoittamot pesivät rehukeittiön päivittäin ainoastaan kylmällä vesipesulla. Nämä tekijät lisäävät botulismiriskiä ja heikentävät rehun yleistä hygieniaa. Rehunäytteiden pH-mittausten tulokset olivat niille asetettujen raja-arvojen sisällä.
  • Geust, Johanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)
    Syventävien opintojen opintoprojekti on tehty kirjallisuuskatsauksena, ja sen tarkoitus on perehdyttä&aum l;lukijaa talousveden käsittelyn tarpeisiin ja käsittelyn seurauksiin. Aluksi perehdytään raakaveteen ja sen aiheuttamiin käsittelyvaatimuksiin. Tässä osassa käsitellään myös vedessä esiintyviä tekijöitä joista saattaa aiheutua terveydellistä haittaa käytettäessä vettä talousvetenä Seuraavaksi käsitellään tavallisimpia puhdistus- ja desinfektiomenetelmiä. Työn viimeisessä osassa punnitaan käsittelyn aiheuttamia riskejä ja verrataan käsittelemättömän vedenriskeihin.
  • Järveläinen, Harri (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)
    Tuumorispesifinen aldehydidehydrogenaasi, ALDH-3, ilmentyy jyrsijän maksassa karsinogeenialtistuksen jälkeen. ALDH3 kuuluu myös vierasaine-aineenvaihduntaan osallistuvien geenituotteiden ryhmään, joiden ilmentymän säätely välittyy ns. Ah (aryylihiilivety) reseptorin kautta. Esikokeissa on havaittu immunohistokemiallisten menetelmien avulla 3-metyylikolantreenin (3-MC) saavan aikaan ALDH-3-induktion fokaalisesti, yksittäisinä soluina, poiketen muiden geenien alueellisesti homogeenisesta induktiosta. On ajateltavissa, että ALDH-3 toimisi herkkänä preneoplastisena markkerina, ja että hepatokarsinogeneesi saisi alkunsa soluissa, joissa ALDH-3- aktiivisuus on noussut. Glutationitransferaasi-µ on herkin tunnetuista hepatokarsinogeenisistä markkereista. Antiestrogeeninen rintasyöpälääke Tamoksifeeni on voimakas maksakarsinogeeni, joka aiheuttaa GST-µn fokaalista nousua. Tässä tutkimuksessa käytettiin tamoxifenilla käsiteltyjen rottien maksaleikkeitä sen tutkimiseen, voisiko ALDH-3:a käyttää samanlaisena luumerispesifisenä markkerina kuin GST-µ:tä. Näytteistä tutkittiin lähinnä mahdollisia herkkyyseroja ja entsyymien fokalisaatiota samoissa soluissa. Leikkeet toimivat myös GST-µ:n positiivisina kontrolleina immunohistokemiassa. Työssä selvitettiin ALDH-3:n käyttämistä preneoplastisena markkerina. Aldehydidehydrogenaasi-3:n ja GST-µ: alueellista jakaumaa tutkittiin immunohistokemiallisesti eripituisten hepatokarsinogeenialtistusten (3, 7 ja 21 vrk 3 metyylikolantreenilla) jälkeen, sekä ALDH-3:n ja GST-µ:n mahdollista ko-lokalisaatiota. ALDH-3:n aktiivisuutta seurattiin myös spektrofotometrisellä aktiivisuusmäärityksellä. Tamoksifeeni-näytteissä havaittiin tyypilliset fokaaliset GST-µ-muutokset, joiden määrä lisääntyi ja koko kasvoi keskimäärin 12 viikon ryhmästä 36 viikon ryhmään. Havainto Tamoksifeenin indusoimasta ALDH-3 aktiivisuudesta on uusi, mutta ALDH-3:n herkkyys on paljon heikompi kuin GST-µ:n. Kaikki ALDH-3 fokukset ko-lokalisoituvat GST-µ- fokusten kanssa, mutta värjäytyminen on huomattavasti heikompaa. Pidemmän käsittelyn, 36 viikon jälkeen, noin 11% GST-µ-fokuksista löytyi ko-lokalisaatiossa oleva fokus ALDH-3:n kanssa. Näin ollen GST-µ on monin verroin voimakkaampi preneoplastinen markkeri kuin ALDH-3. Samankaltaista aineistoa on saatu myös muista tutkimuksista, l joissa on vertailtu GST-µ:n suhteellista herkkyytä muihin preneoplastisiin markkereihin. GST-µ:n on havaittu olevan herkkä jo hyvin aikaisten muutosten, yksittäistenkin initioituneiden solujen osoittamiseen maksassa (Pitot 1990). 36 viikon käsittelyn Tamoksifeenillä on osoitettu aikaansaavan jo maligneja muutoksia (Hard ym. 1993), mutta tässä tutkimuksissa ei niihin puututtu, koska näytteitä ei värjätty hematoksyliinillä. Tumien värjäytymisen syy jää epäselväksi, mutta se voi liittyä molempien entsyymien aktiivisuuteen erilaisia tumaan oksidatiivista stressiä aiheuttavia peroksideja kohtaan. 3-Metyylikolantreenin aiheuttamiin fokaalisiin muutoksiin ei löytynyt ko-lokalisaatiota GST-µ:n kanssa. Aldehydidehydrogenaasi-3 -induktionkaan luonne ei muuttunut mitenkään 21 päivän aikana. Muutamat GST-µ:-positiiviset fokaaliset entsyymimuutokset 21 päivän ryhmässä eivät vastanneet ALDH-3:n värjätymistä. Ko-lokalisaatiota ei ollut, lisäksi GST-µ-fokukset olivat isokokoisia, vähintään 4 solua, kun ALDH-3 esiintyi edellenkin 21 päivän 3-MC-käsittelyn jälkeen suurelta osin yksinäisinä soluina. Näissä muutamissa GST-µ-fokuksissa on karsinogeeninen, enemmän promoottorin ominaisuuksia omaava, 3-metyylikolantreeni, saanut aikaan initiaation vasta 21 vrk:n jälkeen. Tähänastiset tutkimustiedot huomioonottaen, ja tässä tutkimuksessa saaduista havainnoista, joissa tamoxifen oli erittäin herkkä GST-µ-indusoijana verrattuna ALDH-3-indusointiin, voidaan päätellä, ettei 3-metyylikolantreenin yksinäisten solujen aiheuttama ALDH-3-induktio ole luonteeltaan preneoplastista. Muiden Ab-geenipatterin vierasainemetaboliaentsyymien täysin erilainen, homogeeninen induktio, antaa kuitenkin viitteitä muista tekijöistä Ah-reseptorin lisäksi, jotka säätelevät ALDH-3-geenin transkripitota.