Browsing by Title

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lämpötilan ja tilan vaikutusta pikkuvasikoiden käyttäytymiseen sekä levon ja lepoasentojen merkitystä pikkuvasikalle. Tutkimusosa koostuu vasikoiden makuukäyttäytymisestä, kylmien kasvatuslämpötilojen vaikutuksesta pikkuvasikoiden sääsuojan valintaan ja vasikoiden terveydentilasta kokeen aikana. Tutkimus on osa laajempaa projektia, jossa tutkitaan vasikoiden kylmä- ja ryhmäkasvatusta. Tutkimusosuudessani testattiin ja kehitettiin metodeja projektin jatkoa varten. Koe tehtiin Viikin koenavetassa. Koe kesti seitsemän viikkoa ja siinä oli mukana 18 Ay- ja Fr-vasikkaa. Vasikat oli jaettu kolmeen ryhmään siten, että kuusi vasikkaa sijoitettiin ulos ryhmäkarsinaan, kuusi sisälle ryhmäkarsinaan ja kuusi sisälle yksittäiskarsinoihin. Kokeen alkaessa vasikat olivat keskimäärin viikon ikäisiä. Ulkoryhmän vasikoilla oli jaloittelualue, sekä lämmittämätön ja lämmitetty suojakoppi. Vasikoiden makuukäyttäytymistä tarkkailtiin suoran käyttäytymistarkkailun menetelmällä 48 tunnin jaksoissa yhteensä neljä kertaa. Lisäksi tarkkailtiin ulkoryhmässä vasikoiden sääsuojan valintaa. Vasikoiden terveydentilaa tarkkailtiin päivittäin kokeen aikana. Yksilökarsinoitten vasikat makasivat eniten ja ulkoryhmän vasikat vähiten. Makaamiseen vasikat käyttivät vuorokaudessa 60-76 % kokonaisajasta. Makaamiseen käytetty aika laski hieman viimeisillä tarkkailukerroilla. Vasikat lepäsivät suurimmaksi osaksi rintansa päällä. Viimeisinä tarkkailujaksoina tämä käyttäytyminen väheni, mutta vastaavasti koodi 'makaa ja märehtii' lisääntyi. Kuitenkin märehtiessään vasikat makasivat pääsääntöisesti rintansa päällä. Kyljellään makaamista esiintyi eniten sisäryhmässä. Vasikat viettivät huomattavasti enemmän aikaa lämmitetyssä kopissa verrattuna lämmittämättömään. Poikkeuksena oli kolmas tarkkailujakso. Lämmitetyssä kopissa lämpötila oli noin +16°C. Lämmittämättömän kopin lämpötila oli sama kuin ulkolämpötila. Kylmin ulkolämpötila kokeen aikana -9 °C. Ulkoryhmässä sairastuminen hengitystietulehduksiin oli muita ryhmiä yleisempää. Syynä on todennäköisesti se, että lämmitetyn kopin ilmanvaihto ei toiminut kunnolla ja siellä oli kosteaa. Kylmän lämpötilan ei voida katsoa lisänneen merkittävästi sairastavuutta.

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee emän ja vasikan välistä suhdetta ja käyttäytymistä luonnossa sekä vierihoidon ja vieroituksen vaikutusta vasikan käyttäytymiseen. Tutkimusosa muodostuu vierihoidossa olleiden vasikoiden vieroituksen aikaisen käyttäytymistarkkailun tuloksista. Koe oli osa laajempaa vasikoiden vierihoitokasvatusprojektia. Koe tehtiin Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa syksyn ja talven 1998-99 aikana. Vieroituksen aikaisessa käyttäytymistarkkailussa oli mukana 12 Ay-vasikkaa, jotka kaikki kuljetettiin 5 ensimmäisen vierihoitoviikon aikana kaksi kertaa vuorokaudessa (aamu- ja iltalypsyn jälkeen) emän luo parteen imemään. Puolet vasikoista vieroitettiin kokonaan 5 vierihoitoviikon jälkeen. Loput jatkoivat 5 vierihoitoviikon jälkeen imemistä kerran päivässä (aamulypsyn jälkeen). Lopullinen vieroitus tapahtui näillä vasikoilla 8 vierihoitoviikon jälkeen. Vasikat jaettiin tilastollista käsittelyä varten kolmeen ryhmään. Ryhmässä 1 oli 6 vasikkaa, jotka vieroitettiin kokonaan 5 vierihoitoviikon jälkeen. Ryhmässä 2 oli 6 vasikkaa, jotka vieroitettiin 5 vierihoitoviikon jälkeen osittain jättämällä toinen imemiskerta pois. Ryhmä 3 koostui ryhmän 2 vasikoista, jotka vieroitettiin kokonaan 8 vierihoitoviikon jälkeen. Ryhmien 2 ja 3 vasikat olivat siis samat, mutta niiden vieroitusajankohtien välillä oli 3 viikon aikaero. Tilastollisessa käsittelyssä oli mukana ryhmässä 1 ainoastaan kolme vasikkaa ja ryhmissä 2 ja 3 samat viisi vasikkaa. Vasikoiden käyttäytymistä seurattiin videokameroiden avulla 24 tuntia vuorokaudessa alkaen yksi vuorokausi ennen vieroitusta ja päättyen kaksi vuorokautta jälkeen vieroituksen. Vasikoita kuvattiin käyttäen aikaviivenauhoitusta, jolloin yksi 24 tunnin jakso mahtui kolmen tunnin videokasetille. Videonauhat katsottiin ja jokaisen vasikan asento ja käyttäytyminen merkittiin ylös kahden minuutin välein käyttämällä neljää eri asentokoodia ja yhdeksää eri käyttäytymiskoodia. Saaduista havainnoista laskettiin asento- ja käyttäytymishavaintojen frekvenssit sekä samojen peräkkäisten asento- ja käyttäytymishavaintojaksojen määrä. Tulokset analysoitiin käyttäen toistomittausmenetelmää, jossa toistoina olivat kolme peräkkäistä päivää (päivä ennen vieroitusta, vieroituspäivä ja vieroituksen jälkeinen päivä). Vieroitusta edeltävä päivä oli kontrollivuorokausi, johon muiden päivien käyttäytymishavaintoja verrattiin. Vasikoiden lepokäyttäytyminen väheni vieroituksen johdosta. Lepokäyttäytyminen ei muuttunut ryhmän 2 vasikoilla, kun ne vieroitettiin vähitellen. Väkirehunsyönti lisääntyi vieroituksen jälkeen, mutta heinänsyöntiin ei vieroituksella ollut vaikutusta. Vasikoiden vedenjuonti lisääntyi vieroituksen jälkeen. Tähän luonnollisena selityksenä on se, että ennen vieroitusta vasikat saivat suuren osan nestetarpeestaan maidosta ja vieroituksen jälkeen ne joutuivat tyydyttämään sen kokonaan vedellä. Nuolemis- ja nuuskimiskäyttäytymiseen ei vieroituksella havaittu olevan vaikutusta. Itsensä nuolemisen määrässä oli ryhmien välillä eroja. Ryhmän 2 vasikat nuolivat itseään eniten. Tämä saattoi johtua siitä, että vieroituksen tapahduttua vasikat (ryhmissä 1 ja 3) olivat levottomia ja itsehoito saattoi jäädä siksi osittain suorittamatta. Vasikat huusivat vieroituksen jälkeen enemmän kuin ennen vieroitusta. Ryhmässä 2 huutaminen oli kuitenkin vähäisintä. Samojen peräkkäisten asento- ja käyttäytymishavaintojaksojen määrä lisääntyi vieroituksen jälkeen. Toisin sanoen vasikat olivat vieroituksen jälkeen levottomampia kuin ennen vieroitusta.

Sepsis tarkoittaa elimistön tulehduksellista vastetta, johon liittyy infektio. Sepsis on yksi yleisimmistä sairauksista vastasyntyneillä varsoilla. Taudinkuva on vakava ja vaatii usein akuuttia tehohoitoa. Halusimme kartoittaa mitä tutkimuksia Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES) hoidetuille varsoille oli tehty ja miten sepsis oli diagnosoitu. Lähteenä käytimme potilasarkistoja. Kirjallisuuskatsauksessa käsittelemme terveen varsan kehityskulkua. Sepsiksen kliiniset oireet ovat hyvin epäspesifisiä, joten terveen varsan kehityskulun tunteminen on tärkeää sepsiksen varhaisen diagnosoinnin mahdollistamiseksi. Sepsikseen liittyvien käsitteiden käyttö on hyvin vaihtelevaa. Lääketieteessä on pyritty yhtenäistämään termejä ja samat termit ovat osittain käytössä myös eläinlääketieteessä. SIRS eli systemic inflammatory response syndrome tarkoittaa yleistynyttä tulehdusreaktiota riippumatta aiheuttajasta. Kun SIRS aiheutuu infektiosta, on kyseessä sepsis. Sepsiksen patofysiologia käydään kirjallisuuskatsauksessa läpi pääpiirteittäin. Sepsiksessä hevosen tulehdusvaste on pääosin TNF:n, IL-1 ja IL-6 aikaansaannosta. Samaan aikaan IL-4, IL-10, IL-11, IL-13, TGF-β, liukenevat TNF reseptorit ja IL-1 reseptorien antagonistit pyrkivät hillitsemään tulehdusvastetta. Sepsiksen kliinisiä oireita voivat olla lisääntynyt uneliaisuus ja makaaminen, vähentynyt imemisrefleksi ja ruokahalu. Muita oireita voivat olla verenkiertoelimistön häiriö, septinen shokki, kuivuminen, skleeran pienet verenpurkaumat, toksinen juova ienrajassa, ruuansulatuskanavan oireet, nivelten ja luuston ongelmat, lisääntynyt sauvatumaisten granulosyyttien määrä ja toksiset muutokset neutrofiileissä. Koska sepsiksen ensimmäiset kliiniset oireet ovat hyvin epäspesifisiä, jää infektio hyvin usein huomaamatta. Brewer ja Koterba kehittivat alkuperäisen sepsisasteikon vuonna 1988, jotta pystyttäisiin nopeasti ennustamaan sepsiksen todennäköisyyttä. He saivat asteikon sensitiivisyydeksi 93% ja spesifisyydeksi 86% raja-arvon ollessa 12. Sepsisasteikon tarkkuutta on sittemmin kritisoitu ja uusia tarkemmin paranemisen kanssa korreloivia määreitä pyritään koko ajan löytämään lisää. Tutkimusosio käsittelee vuosina 2004-2006 YES:ssa hoidettuja 10 päivää tai sitä nuorempia varsoja. Varsoja oli yhteensä 90 kappaletta. Varsojen tiedoista kerättiin seitsemän arvoa: valkosolujen määrä, plasman fibrinogeenin, seerumin tai plasman glukoosin määrä, SNAP tai Clavu-testi, CO2 osapaine, pH ja laktaatin määrä. Kahdeltatoista varsalta (13%) oli mitattu kaikki seitsemän arvoa. Useimmiten oli mitattu glukoosia; 68 varsalta. Suurimman haasteen loi henkilökunnan ja opiskelijoiden vaihteleva kirjaustapa ja sepsiksen diagnosoinnin kannalta oleellisten tutkimusten puuttuminen. Tästä johtuen hevossairaalan käytäntöjä pyrittiin parantamaan tutkielmamme jälkeen. Varsojen tutkimista avustamaan luotiin ns. check-lista, jotta kaikki tarvittavat näytteet tulisi otettua. Lisäksi anamneesin ottoa helpottamaan tehtiin oma kaavake, jotta sepsikselle altistavat tekijät tulisivat ilmi jo heti alkuvaiheessa.

Koirien sedaatiossa ja anestesian esilääkkeenä käytetään yleisesti α2-agonisteja, kuten (deks)medetomidiinia. Tehokkaan rauhoittavan vaikutuksen lisäksi α2-agonisteilla on kuitenkin myös merkittäviä haittavaikutuksia. α2-agonistien on todettu aiheuttavan verenkierron ääreisvastuksen ja verenpaineen hetkellistä nousua sekä sydämen syketaajuuden, minuuttitilavuuden ja hapenkuljetuksen laskua. α2-antagonisteihin kuuluva vatinoksaani (aikaisemmilta nimiltään MK-467 ja L-659’066) on (deks)medetomidiinin perifeerinen vastavaikuttaja, joka estää α2-agonistien haitallisia vaikutuksia verenkiertoelimistöön. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu vatinoksaanin ja α2-agonistien yhteiskäytöstä koirilla tähän mennessä saatavilla oleva tutkimustieto sedaation sekä injektioanestesian aikana, ja sitä käsitellään eri elinryhmiin jaoteltuna. Vatinoksaani ei juurikaan läpäise veri-aivoestettä, minkä takia sen ei ole todettu vaikuttavan α2-agonisteilla indusoidun sedaation syvyyteen koirilla. Vatinoksaani parantaa perifeeristä verenkiertoa sedaation aikana, minkä seurauksena munuaisten ja ruoansulatuskanavan verenkierto säilyy lähes lähtötasolla (deks)medetomidiinista huolimatta. Perfuusion säilymisen vuoksi myös plasman laktaattipitoisuuden on todettu olevan merkitsevästi matalampi vatinoksaanin annostelun jälkeen pelkällä (deks)medetomidiinilla rauhoitettuihin koiriin verrattuna. Vatinoksaanilla on myös joitakin epäsuotuisia vaikutuksia elimistössä. Sen aiheuttama perifeerinen verisuonten laajeneminen lisää elimistön lämmönhukkaa sedaation aikana, ja suoliston hypermotiliteetin riski kasvaa varsinkin herätettäessä koira (deks)medetomidiinilla indusoidusta sedaatiosta α2-antagonisti atipametsolilla. Vatinoksaanin on todettu lisäävän lääkeaineiden jakautumista elimistössä ja tehostavan niiden eliminaatiota (deks)medetomidiinilla indusoidun sedaation aikana. Tämän vuoksi sedaatioaika lyhenee, kun vatinoksaani yhdistetään (deks)medetomidiinilla aiheutettuun sedaatioon. Myös (deks)medetomidiinin kipua lievittävät vaikutukset poistuvat nopeammin. Vatinoksaanilla ei kuitenkaan ole todettu olevan vaikutusta kivun lievittymiseen, kun plasman deksmedetomidiinipitoisuus on ollut kivunlievitystä tuottavalla tasolla. Laskimon- ja lihaksensisäisellä antoreitillä on todettu olevan eroja vatinoksaanilla ja (deks)medetomidiinilla indusoituun sedaatioon. Koska vatinoksaani imeytyy lihaksensisäisesti (deks)medetomidiinia hitaammin, (deks)medetomidiinin aiheuttamien verenkiertoelimistöön kohdistuvien haittavaikutusten esto ei ole lihaksensisäisesti yhtä tehokasta kuin laskimonsisäisellä annostelulla erityisesti sedaation alkuvaiheessa. Vatinoksaani nopeuttaa (deks)medetomidiinin imeytymistä lihaksensisäisesti, mikä johtaa sedaation saavuttamiseen nopeammin kuin pelkällä (deks)medetomidiinilla. Vatinoksaani vaikuttaa myös atipametsolin jakautumiseen elimistössä, minkä vuoksi koirat heräävät (deks)medetomidiinilla indusoidusta sedaatiosta nopeammin ja täydellisemmin vatinoksaanin kanssa kuin ilman. Yhteenvetona voidaan todeta vatinoksaanin olevan hyödyllinen lisä (deks)medetomidiinilla indusoituun sedaatioon terveillä ja nuorilla koirilla pääosin (deks)medetomidiinin kardiovaskulaaristen haittavaikutusten eston vuoksi. Kuitenkin jatkotutkimuksia tarvitaan, mikäli vatinoksaanin käyttöä haluttaisiin laajentaa vanhoille ja huonokuntoisille potilaille tai sitä haluttaisiin käyttää laajemmin yleisanestesian esilääkkeenä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus oli koota yhteen aikuisten nautojen vatsakalvotulehduksen eli peritoniitin diagnosointimahdollisuuksia, päivittää hoitokeinot ja etsiä ohjeita ennusteen laatimiseen. Nämä on koottu pohdintaan peruspraktiikkaan soveltuviksi ohjeiksi. Yleisesti peritoniitin diagnosointi on praktiikassa vaikeaa ja hoito aloitetaan usein ilman taustasyyn selvittämistä epäilyn perusteella. Mikäli hoitoon saadaan vaste, jää diagnoosi avoimeksi. Peritoniitti on ulkomaisen kirjallisuuden perusteella melko yleinen sairaus naudoilla. Faban tiedonannon perusteella koodit 201 eli ”naula” tai traumaattinen peritoniitti ja 202 eli muu peritoniitti merkittiin hoitosyyksi 0,6%:lla tuotosseurannan karjasta vuosina 2016–2020. Yleisimpiä taustasyitä peritoniitin taustalla ovat traumaattinen retikuloperitoniitti, perforoivat mahahaavat sekä kirurgian komplikaatiot. Kirjallisuuden ja tutkimusten perusteella diagnostiikan apuna käytetään potilaan historiaa, kliinisiä oireita ja löydöksiä, verinäytteitä (etenkin Glutal-testi), ultraäänidiagnostiikka, peritoneaalinesteen näytteenottoa, vatsaontelon röntgenkuvantamista vierasesineiden todentamiseen ja tarvittaessa laparotomiaa tai laparoskopiaa. Peritoniittiin liittyvät oireet ovat usein ruuansulatuskanavahäiriöille ja tulehdussairauksilla ominaisia. Potilailla esiintyy syömättömyyttä, kuumetta, takykardiaa, pötsin heikentynyttä motoriikkaa, ulosteen konsistenssin ja määrän vaihtelua sekä vaihtelevia vatsaontelon kipuun viittaavia oireita. Perinteinen vierasesinetestin käyttö vatsaontelon kipureaktioiden havaitsemisessa on osoittautunut epäluotettavaksi. Myöskään vatsaontelon kivulle tyypillinen oireilu ei kuitenkaan ole aina tyypillistä traumaattiseen retikuloperitoniittiin ja perforoiviin mahahaavoihin sairastuneilla potilailla. Yleistyneessä peritoniitissa oireet ovat vakavia verrattuna paikalliseen peritoniittin ja liittyvät usein toksemiaan. Glutal-testin hyytyminen nopeasti tukee diagnoosia tulehduksellisesta sairaudesta, mikäli ruumiinlämpö on normaali. Ultraäänitutkimuksella ja peritoneaalinestenäytteellä saadaan lisätietoa vatsaontelon tulehdusmuutosten sijainnista ja laajuudesta, mutta niillä ei saada varmistettua peritoniitin taustasyytä. Jos käytössä ei ole vatsaontelon röntgeniä vierasesineiden poissulkuun, vaatii diagnoosin usein laparotomian tai syy selviää raadonavauksessa. Peritoniitin hoitoon kuuluu tukihoito, mikrobilääketerapia sekä tarvittaessa kirurgia. Tukihoitoon kuuluvat magneetin asettaminen, lepo ja tulehduskipulääke harkinnan mukaan sekä tarvittaessa nesteterapia. Kirurgiaan päädytään, mikäli tukihoidolla ja mikrobilääketerapialla ei saada vastetta. Paikallisessa peritoniitissa ennuste vaihtelee aiheuttajan mukaan kohtalaisesta hyvään, mutta yleistyneen peritoniitin ennuste on aina huono, eikä eläimiä kannata ryhtyä hoitamaan.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään vedinkanavan rakennetta ja merkitystä puolustusmekanismin osana, riskitekijöitä vedinkanavainfektion ja mastiitin syntymiselle ja infektion ennaltaehkäisyä, vedinkanavainfektiota, S.aureus-mastiittia ja koagulaasinegatiivisten bakteerien aiheuttamaa mastiittia. Tarkoituksena oli selvittää, altistaako kokeellisesti aiheutettu vedinkanavan vaurio vedintä infektiolle, kun ihoa kontaminoidaan stafylokokeilla. Toisena tarkoituksena oli seurata mahdollisen mastiitin kehittymistä. Tutkittavana oli S.aureus ja kaksi koagulaasinegatiivista bakteerikantaa, S.hyicus ja S. epidermidis. Raaputettuihin vetimiin syntyi useammin vedinkanavainfektio ja infektio oli voimakkaampi kuin kontrollineljänneksissä. S.aureus aiheutti voimakkaimman vedinkanavan infektion. 11/15 raaputetuista neljänneksistä infektoitui kun taas kontrollineljänneksistä ei yksikään infektoitunut. Kliinisen mastiitin sai aikaan S.aureus 4/5 koelehmästä ja S.hyicus 2/5 koelehmästä. S.epidermidis aiheutti vain subkliinistä mastiittia.

Yleisesti Suomessa pieneläimillä käytettävä rauhoitusaine, medetomidiini, hidastaa voimakkaasti sydämen syketiheyttä. Medetomidiini aiheuttaa myös sydämen rytmihäiriöitä ja verenpaineen muutoksia. Atropiinia on aikaisemmissa tutkimuksissa suositeltu medetomidiinin esilääkitykseksi nostamaan sydämen syketiheyttä. Atropiinin käyttö ei kuitenkaan uusimpien tutkimuksien mukaan ole kiistatonta, silla se voi mm. aiheuttaa rytmihäiriöita ja hypertensiota. Verapamiili on ihmisillä yleisesti verenpaine- ja rytmihäiriölääkkeenä käytetty kalsiumkanavien salpaaja. Sen on kuitenkin muutamassa ulkomaisessa tutkimuksessa todettu nostavan sydämen syketiheyttä käytettäessä alfa2-agonistin kanssa. Tarkoitus oli vertailla miten verapamiili toimii annettaessa atropiinin tavoin. Tutkimuksessamme käytimme kuutta koekoiraa, joista jokainen osallistui yhdeksään erilaiseen satunnaistettuun koesuoritukseen. Yhteensä koesuorituksia oli siis 54. Kontrolliryhmälle annettiin medetomidiini-NaCl-yhdistelmää. Verenpaine, sydän sekä hengitysfrekvenssit ja EKG -muutokset rekisteröitiin viiden ja myöhemmin kymmenen minuutin välein. Verikaasuanalyysiä varten otettiin valtimoverinäytteitä. Totesimme verapamiilin nostavan lyhytaikaisesti medetomidiinilla rauhoitettujen koirien sydämen syketiheyttä, jos lääkeaine annettiin yhtäaikaa tai 15 minuuttia medetomidiinin jälkeen. Verapamiili nopeutti verenpaineen laskua medetomidiinin aiheuttamasta hypertensiosta. Vaikutukset kestivät keskimäärin n. 10 minuuttia. Hereillä olevalle koiralle verapamiili aiheutti AV- johtumishäiriöitä. Lääkeaine ei vaikuttanut johtumishäiriöiden esiintyvyyteen rauhoitetuilla koirilla. Atropiini aiheutti hypertensiota annosteltaessa ennen tai jälkeen sekä yhtäaikaa medetomidiini kanssa. Se aiheutti satunnaisia takyarytmioita. Atropiinin vaikutusten yksilölliset erot olivat hyvin suuret, joten niiden ennustettavuus todettiin huonoksi. Valtimoverikaasunäytteissä emme todenneet atropiinilla tai verapamiililla olevan merkittäviä eroja kontrolliryhmään.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään eri antioksidantteja ja rasvahappoja. Tutkimusosassa on mitattu kolmentoista lämminverisen ravurin veren A- ja E-vitamiinipitoisuudet, Fe-, Zn-, Se- ja Mn-pitoisuudet sekä plasman rasvahappopitoisuudet. Tarkoituksena oli alustavasti määrittää eri antioksidanttien ja rasvahappojen pitoisuuksia hevosella.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään laktaattia ja sen metaboliaa elimistössä, monokarboksylaattikuljettajamolekyylejä, laktaatin tuottoa patologisissa tiloissa sekä laktaatin mittaamista ja monitoroinnin syitä anestesian aikana. Tutkimuksessa käytettiin kuutta kliinisesti normaalia koe-eläimeksi kasvattettua beaglea. Koirat esilääkittiin deksmedetomidiinilla, anestesian induktioon ja ylläpitoon käytettiin propofolia. ETCO2:ta pienennettiin manuaalisesti ventiloimalla anestesian aikana. Kuusi verinäytettä otettiin jokaisesta koirasta. Vena jugulariksesta otettiin laskimoverinäytteitä, joista määritettiin veren ja plasman laktaattipitoisuudet. Punasolujen laktattipitoisuudet määritettiin näistä saatujen laktaattiarvojen ja hematokriitin avulla. Valtimoverinäytteet otettiin samanaikaisesti venanäytteiden kanssa Arteria femoraliksesta punktoimalla heparinisoituihin ruiskuihin. Arteriaverinäytteistä määritettiin PaCO2, pH, plasman laktaattipitoisuus ja bikarbonaattipitoisuus. Samoilta kuudelta koiralta otettiin laskimoverinäytteet Vena cephalicasta heparinisoituihin putkiin yli 10 päivän kuluttua tutkimuksen ensimmäisen osan suorittamisesta. Näitä näytteitä käytettiin laktaatin kuljetusaktiivisuuden tutkimiseen in vitro kolmessa eri pH:ssa (7,6, 7,4 ja 7,2) ja kahdessa laktaattikonsentraatiossa (1 ja 10 mmol/l). Punasolujen monokarboksylaattikuljettajien eli MCT-molekyylien isoformit määritettiin käyttämällä Western blotting -menetelmää. Työssä saatujen tulosten perusteella plasman ja aretriaveren, plasman ja kokoveren samoin kuin punasolujen ja arteriaveren laktaattipitoisuudet korreloivat hyvin keskenään (P < 0,0001), joten tutkimuksemme perusteella laktaattipitoisuuden määrittämisen kannalta ei ole oleellista, otetaanko näyte arteria- vai venaverestä. Samoin on tutkimuksemme perusteella merkityksetöntä, mittaako käytettävä laite laktaattia kokoverestä vai plasmasta. Punasoluihin varastoitunut laktaatti ei vaikuta merkittävästi mittaustarkkuuteen kun pH ei laske paljon, kuten normaalissa anestesiassa. In vitro mitatun laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluissa oli korkeimmillaan alhaisissa pH-arvoissa. Molemmissa käytetyissä laktaattikonsentraatioissa havaittiin korkein kuljetusaktiivisuus punasoluihin, kun pH-arvo oli alhainen. Nartuilla in vivo oli todettavissa sama ilmiö kuin in vitro eli laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluissa oli aktiivisinta pH-arvoilla 7,2 ja 7,4. Tosin eri yksilöiden väliset tulokset vaihtelivat laajalti. Uroksilla in vivo merkittävää eroa kuljetusaktiivisuuden ja pH:n suhteen ei havaittu. Syynä olivat luultavasti alhaisemmat laktaattipitoisuudet, jotka eivät aktivoineet MCT-molekyylejä. Samoin mittaustarkkuudet alhaisemmilla laktaattipitoisuuksilla eivät olleet yhtä luotettavia kuin korkeammilla pitoisuuksilla. Tutkimuksemme on ensimmäinen, jossa MCT6-molekyyli on löydetty yhdenkään eläinlajin erytrosyyteistä. MCT5-MCT7- molekyylien toiminta-aktiivisuutta ei ole osoitettu eikä määritelty. MCT6-molekyyli koiran punasoluissa voisi olla selitys aiemmin havaittuun erityisen nopeaan laktaatin kuljetusaktiivisuuteen koiran punasoluissa.

Doppler-ultraääntä on käytetty paljon lisääntymiselimien tutkimisessa hevosilla ja naudoilla. Doppler-ultraäänellä pystyy tutkimaan kudosten ja elimien verenvirtausta mustavalkokuvaan yhdistettävien värien avulla tai spektritilan avulla. Spektritilassa verisuonesta otetaan tarkasteluun pieni alue, josta saadaan verenvirtausnopeuden kuvaaja tietystä sydämen sykkimissyklistä. Kuvaajasta saadaan mitattua kvantitatiivisia sekä kvalitatiivisia verenvirtausparametrejä. Kohtu ja munasarjat ovat voimakkaasti verisuonitettuja elimiä. Verenvirtaus vaihtelee kohdussa sekä munasarjoissa kiimakierron eri vaiheissa, tiineyden aikana sekä synnytyksen jälkeen. Kohdun ja munasarjojen patologiset tilat vaikuttavat niiden perfuusioon. Doppler-ultraäänen avulla on pystytty kuvantamaan väritilan, voimaväritilan sekä spektritilan avulla lisääntymiselimien verenvirtausta. Tässä työssä on keskitytty pääasiassa tamman lisääntymiselimistä löydettyihin tutkimuksiin, mutta lisätietoa on haettu naudoilla tehdyistä tutkimuksista. Kohdun verenvirtaus vaihtelee hyvin vähän kiimakierron aikana. Tiineellä tammalla kohdun verenvirtaus lisääntyy tiineyden edetessä. Kohdun patologiset tilat tiineyden aikana, kuten endometriitti ja plasentiitti, vaikuttavat kohdun verenvirtaukseen. Kohtalaisten ja voimakkaiden endometriittimuutosten yhteydessä verenvirtauksen resistanssi vaihtelee ja lievien endometriittimuutosten yhteydessä se pysyy kohtuullisen tasaisena. Plasentiitin puhkeamista ja mahdollista abortointia voidaan ennustaa verenvirtaustilavuutta sekä resistanssia mittaamalla. Varsomisen jälkeen tamman kohdun verenvirtaus palautuu ennen ensimmäistä ovulaatiota samalle tasolle kuin kiimakierron ja alkutiineyden aikaan. Vastaavasti naudalla on huomattu voimakkaimman verenvirtauksen laskun tapahtuvan viikon aikana poikimisesta ja jatkuvan siihen saakka, kunnes kohdun involuutio on täydellinen. Naudalla on huomattu kohdun verenvirtauksen jälkeisten jäämisen ja metriitin jälkeen jäävän korkeammaksi verrattuna terveisiin nautoihin. Naudalla on huomattu, että kohdun verenkierron palautumisella involuution aikana on merkitystä niiden hedelmällisyyteen. Ovuloituva ja surkastuva follikkeli voidaan erottaa mittaamalla niiden verenvirtausta. Ovuloituvassa follikkelissa verenvirtaus lisääntyy ja surkastuvassa vähentyy kaksi päivää ennen ovulaatiota. Ovuloituvan follikkelin verenvirtaus on suurempi niillä tammoilla ja lehmillä, jotka tiinehtyvät. Ovulaation induktion on havaittu heikentävän tulevan keltarauhasen verenvirtausta. Keltarauhasen verenvirtaus on luotettava mittari keltrauhasen toiminnallisuuteen. Naudoilla on huomattu, että verenvirtaus on luotettavampi toiminnallisuuden mittari kuin keltrauhasen koon mittaaminen. Doppler-ultraäänellä voidaan havaita munasarjan epänormaali toiminta kuten hemorragiset anovulatoriset follikkelit sekä väliseinällisten follikkeleiden ovulaatio sekä kaksoisovulaatiot. Verenvirtauksen tutkiminen kohdussa ja munasarjoissa antaa lisäinformaatiota elimien toiminnasta. Doppler-ultraäänen avulla pystytään ennakoimaan lisääntymiselimien toimintaa paremmin. Kohdun ja munasarjojen verenvirtauksen tutkimisen avulla voidaan ajoittaa hoitotoimenpiteet sekä kartoittaa niiden tarve paremmin.