Browsing by Title

Utaretulehduksen, etenkin piilevien tapausten, diagnosointikeinoiksi kaivataan uusia menetelmiä. Akuutin faasin proteiinit ovat osoittautuneet varsin luotettaviksi tulehduksen kuvaajiksi. Utaretulehduksen osalta tutkimukset ovat aikaisemmin keskittyneet pääosin akuutin vaiheen proteiinien pitoisuuksiin seerumissa, mutta viime vuosina on tehty enemmän vastaavia tutkimuksia myös maidon proteiineista. Käytännön kannalta testimenetelmien tulisikin perustua nimenomaan maidosta tehtäviin määrityksiin. Tämän syventävien opintojen tutkielman kirjallisuusosiossa käsitellään utaretulehduksen muuttujia, etenkin akuutin faasin proteiineja (Haptoglobiini, Hp, ja seerumin amyloiditekijä-A, SAA), sekä niiden käyttömahdollisuuksia utaretulehdusdiagnostiikassa. Tutkimusosassa tavoitteena oli selvittää akuutin vaiheen kuvaajien (Hp, SAA) pitoisuuksia maidossa eri patogeenien aiheuttamassa subkliinisessä ja kliinisessä utaretulehduksessa ja verrata niitä maidon N-asetyyli-?-D-glukosaminidaasi (NAGaasi) -aktiivisuuteen ja utaretulehduksen kliinisiin oireisiin. Tutkimuksen aineisto koostui Saaren klinikalla vuonna 2001 tutkituista maitonäytteistä (210 lehmää, 239 neljännesmaitonäytettä), joissa oli bakteerikasvua. Näytteet oli otettu kliinistä tai piilevää utaretulehdusta sairastavista lehmistä. Lehmien taustatiedot ja kliinisten oireiden kuvaus oli kirjattu Saaren klinikan potilasrekisteriin. Hp- ja SAA-pitoisuuksien määritykseen käytettiin ELISA-menetelmää ja NAGaasi-aktiivisuuden määritykseen fluorometristä mikrotiitterimenetelmää. Maidon SAA- ja Hp-pitoisuuksien välillä havaittiin positiivinen korrelaatio. Hp-pitoisuus jäi noin kolmanneksessa näytteistä alle määritysrajan, mikä ei käytännön tilanteessa olisi riittävä tarkkuus utaretulehdusten havaitsemiseksi. SAA:n perusteella tulehdustapaukset olisi havaittu käytetyillä määritysrajoilla paremmin (93,3 %:ssa näytteistä SAA-pitoisuus yli määritysrajan). Proteiinipitoisuudet eri patogeenien aiheuttamissa tulehduksissa vaihtelivat selvästi ja olivat hyvin verrattavissa kunkin bakteerilajin aiheuttamien tulehdusten tyypilliseen taudinkuvan vakavuuteen. Koliformien aiheuttamassa mastiitissa molempien akuutin vaiheen proteiinien pitoisuudet maidossa olivat huomattavan korkeat. A. pyogenes –tulehduksessa Hp-pitoisuudet olivat myös hyvin korkeita, mutta SAA-pitoisuudet taas erittäin alhaiset. Koagulaasinegatiiviset stafylokokit saivat aikaan vain hyvin lievän nousun molemmissa proteiineissa. S. aureus- ja streptokokkimastiiteissa pitoisuudet olivat aineiston keskitasoa. Kliinisten ja subkliinisten tulehdusten välillä oli selvä ero SAA- ja Hp-pitoisuuksissa, mutta ero oli tilastollisesti merkitsevä vain Hp:n osalta. Kliinisissä tapauksissa Hp-pitoisuus lisääntyi oireiden vakavuuden lisääntyessä ja pitoisuus oli merkitsevästi korkeampi vakavasti oireilevilla kuin lievästi oireilevilla. Maidon SAA-pitoisuudessa ei havaittu merkitsevää eroa eri oireluokkien välillä. Hp-pitoisuuden ja NAGaasi-aktiivisuuden sekä CMT-luvun välillä oli positiivinen korrelaatio. SAA-pitoisuus korreloi NAGaasi-aktiivisuuden kanssa. Johtopäätöksenä on, että tutkituista tulehduksen kuvaajista molemmat sopivat hyvin kuvaamaan maitorauhasen tulehduksen vakavuutta ja SAA myös utaretulehduksen havaitsemiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin määritysmenetelmän kehittämistä paremmin kenttäkäyttöön soveltuvaksi.

Hevosen yleisanestesiaan liittyy huomattavia riskejä, ja hevosten anestesiakuolleisuudeksi on raportoitu eri tutkimuksissa 1,1−1,9 %. Asianmukaista rauhoitusta, kivunlievitystä ja paikallispuudutuksia hyödyntämällä monia diagnostisia ja kirurgisia toimenpiteitä voidaan kuitenkin tehdä seisovalle hevoselle, jolloin voidaan välttää yleisanestesiaan liittyvät riskit. α2 Adrenergisten agonistien (α2 agonistien) käyttö jatkuvana infuusiona seisovan hevosen sedaatiossa on kasvattanut jatkuvasti suosiotaan hevospraktiikassa. α2 Agonistit ovat luotettavia, tehokkaita ja hevospraktiikassa laajalti käytettyjä sedatiiveja, joiden vaikutuksen kestoa voidaan pidentää antamalla niitä jatkuvana suonensisäisenä infuusiona. Näin rauhoitetulle hevoselle voidaan tehdä pitkäkestoisempiakin toimenpiteitä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä kirjallisuuteen α2-agonistien tähänastisesta käytöstä jatkuvana infuusiona hevosen sedaatiossa sekä yksinään että yhdistettynä opioideihin. Detomidiini, romifidiini ja ksylatsiini ovat hevosella yleisesti käytettyjä α2 agonisteja. Medetomidiini ja deksmedetomidiini eivät ole tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita, mikä rajoittaa niiden käyttöä hevospraktiikassa. Kaikkien näiden α2-agonistien käyttöä jatkuvana infuusiona on tutkittu hevosella, mutta niiden välillä ei ole tähän mennessä osoitettu yksiselitteisiä eroja. α2-Agonisti-infuusio tarjoaa harvoin riittävää kivunlievitystä kirurgisen toimenpiteen suorittamiseksi rauhoitetulla hevosella, ja paikallispuudutusten ja muiden analgeettien käyttö on yleensä tarpeen. Opioidit vaikuttavat α2-agonistien kanssa synergistisesti parantaen niiden rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta, minkä takia niitä käytetään usein yhdessä α2-agonistien kanssa hevosen sedaatiossa. Opioideja voidaan yhdistää myös α2-agonisti-infuusioon, ja hyvän analgeettisen vaikutuksen lisäksi ne voivat vähentää myös riittävään sedaatioon tarvittavaa α2-agonistin kokonaisannosta infuusion aikana. α2-Agonistien haitalliset verenkiertoelimistöön kohdistuvat vaikutukset, kuten ääreisverisuonten supistuminen ja sen seurauksena ääreisverenkierron vastuksen suureneminen, sydämen sykkeen lasku, sydämen minuuttitilavuuden pieneneminen ja alkuvaiheen verenpaineen nousu, jota seuraa pitkäaikaisempi verenpaineen lasku, ovat laajalti tunnettuja ilmiöitä ja voivat heikentää kudosten perfuusiota. α2-Agonistit heikentävät myös suoliston liikkuvuutta ja voivat altistaa ummetusähkylle, minkä lisäksi ne lisäävät virtsantuotantoa. Nämä fysiologiset vaikutukset on otettava huomioon annettaessa α2-agonisteja jatkuvana infuusiona hevoselle. Vatinoksaani (ent. nimi MK-467) on perifeerisesti vaikuttava α2-antagonisti, joka läpäisee huonosti veri aivoesteen ja vaikuttaa siksi valikoivasti keskushermoston ulkopuolella. Sen avulla voidaan mahdollisesti kumota α2-agonistien haitallisia perifeerisiä vaikutuksia verenkiertoelimistön ja ruoansulatuskanavan toimintaan hevosella niin, että α2-agonistien toivotut keskushermostovaikutukset eli sedaatio ja analgesia säilyvät. Olisi ihanteellista, jos α2-agonistien tehokasta rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta olisi mahdollista hyödyntää hevosella infuusiokäytössä ilman niille tyypillisiä perifeerisiä haittavaikutuksia. Vatinoksaani voisi tarjota tähän potentiaalisen ratkaisun, ja alustavien tutkimusten tulokset vaikuttavat lupaavilta.

Tutkielman tavoitteena on selvittää alfa-2-agonistien ja alfa-2-antagonistien vaikutusta insuliinimetabolialtaan terveiden hevosten glukoosi- ja insuliiniaineenvaihduntaan. Tutkielmaan kuuluu kirjallisuuskatsaus ja kokeellinen tutkimusosuus. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään alfa-2-agonistien ja alfa-2-antagonistien vaikutuksiin elimistössä ja niihin kuuluvien lääkeaineiden käyttöön eläinlääkinnässä. Erityisenä tarkastelukohteena on alfa-2-agonistien käyttö hevosten rauhoitusaineena ja käyttöön liittyvät sivuvaikutukset. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi eläinlääkinnässä käytössä olevia ja tutkittuja alfa-2-antagonisteja, joilla voidaan kumota alfa-2-agonistien vaikutuksia. Alfa-2-agonistit ovat yksi eläinlääketieteessä eniten rauhoitus- ja nukutustoimenpiteissä käytetty lääkeaineryhmä niiden rauhoittavien ja kipua lievittävien ominaisuuksien vuoksi. Alfa-2-agonistien käyttöä kuitenkin rajoittavat tietyissä tilanteissa niiden huomattavat sivuvaikutukset etenkin sydämeen ja verenkiertojärjestelmään. Useilla eläinlajeilla, kuten myös hevosilla, alfa-2-agonistien aineenvaihdunnallisina sivuvaikutuksina on todettu insuliinin vapautumisen estymistä ja plasman glukoosipitoisuuden nousua. Viime vuosina tutkimusten kohteena on ollut uusi alfa-2-antagonisti, vatinoksaani, joka ei muiden alfa-2-agonistien ja -antagonistien tavoin läpäise veri-aivoestettä. Näin ollen vatinoksaani vaikuttaa valikoiden ainoastaan perifeerisen elimistön reseptoreihin pääsemättä keskushermostoon, eikä siten heikennä rauhoitusvastetta. Vatinoksaani kilpailee annetun alfa-2-agonistin kanssa alfa-2-adrenergisistä reseptoreista perifeerisessä elimistössä ja heikentää tai jopa kumoaa alfa-2-agonistin aiheuttamia vaikutuksia. Kokeellinen osuus on tehty osana tutkimusta, jonka tavoitteena oli tutkia detomidiinin, vatinoksaanin ja niiden yhdistelmän vaikutusta plasman glukoosi-, insuliini- ja glukagonipitoisuuksiin terveillä hevosilla sekä hevosilla, joilla on insuliiniaineenvaihdunnan häiriö. Tässä tutkimuksessa keskitytään detomidiinin (0,02 mg/kg) sekä detomidiinin (0,02 mg/kg) ja vatinoksaanin (0,2 mg/kg) yhdistelmän aiheuttamiin muutoksiin terveen hevosen veren glukoosi- ja insuliinipitoisuuksissa. Lisäksi tutkimukseen kuului hevosten rauhoittumisasteen tarkkailu kokeen ajan määrättyinä ajanhetkinä. Tutkimus tehtiin 8 perusterveelle suomenhevoselle, joista jokaiselle tehtiin molemmat tutkittavat hoidot eri koekerroilla. Detomidiini sai aikaan veren glukoosipitoisuuden nousun tutkituilla hevosilla ensimmäisen tunnin aikana. Detomidiini-vatinoksaani-yhdistelmä hoidon saaneilla hevosilla veren glukoosipitoisuus pysyi tasaisempana ja lähempänä lähtötasoa läpi tutkittavan jakson. Insuliinipitoisuuksissa tapahtui lasku ensimmäisen tunnin aikana sekä detomidiini- että yhdistelmähoidon jälkeen, mutta jälkivaiheessa ilmenevä insuliinipitoisuuksien nousu oli maltillisempaa yhdistelmähoidolla verrattuna detomidiinihoitoon. Vatinoksaani ei tutkituilla hevosilla vaikuttanut merkittävästi rauhoittumisasteeseen, eikä lyhentänyt rauhoituksen kestoa. Tutkimus osoittaa, että alfa-2-antagonisti vatinoksaani voi vähentää detomidiinin aikaansaamaa veren glukoosipitoisuuden nousua sekä insuliinipitoisuuden jälkivaiheen nousua perusterveillä hevosilla. Tulokset ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joissa on todettu vatinoksaanin kumoavan alfa-2-agonistien perifeerisiä vaikutuksia heikentämättä aikaansaatua rauhoitusvastetta. Vatinoksaanin vaikutuksista tarvitaan vielä lisätutkimuksia erityisesti kliinisillä potilashevosilla.

Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen

Alpakat ja laamat ovat eteläamerikkalaisia kamelieläimiä. Alpakoiden ja laamojen suosio harrastus- ja seuraeläiminä on ollut kasvussa. Ensimmäiset alpakat tuotiin Suomeen vuonna 2002 ja ensimmäinen harrastuslaama vuonna 2004. Suomeen tuotiin vuosina 2002–2007 yhteensä 160 kamelieläintä. Eläimiä tuotiin pääasiassa EU-maista, mutta myös Chilestä. Elävien eläinten tuonnit muodostavat aina riskin uusien tarttuvien tautien maahantulolle. Tutkielman tavoitteena oli arvioida viranomaismääräysten riittävyys tarttuvien tautien riskien hallinnassa, ja saada käytännön ehdotus toimintatavoista kamelieläinten tuontien yhteydessä. Tutkielmassa tehtiin yleiskatsaus alpakoiden ja laamojen tarttuviin tauteihin. Sen lisäksi selvitettiin voimassa olevat viranomaismääräykset sekä Eläintautien torjuntayhdistyksen suositukset kamelieläinten tuontien yhteydessä. Monet märehtijöiden taudinaiheuttajat voivat tarttua kamelieläimiin. Diagnostisten testien luotettavuuteen liittyy vielä paljon epävarmuustekijöitä, koska joudutaan turvautumaan naudoille kehitettyihin testeihin. Tutkielman johtopäätöksenä todettiin, että viranomaismääräykset eivät riitä monen taudin riskinhallinnassa. Suurimmat tuontiriskit arvioitiin liittyvän tuberkuloosiin, paratuberkuloosiin, BVD-tautiin, kasöösiin lymfadeniittiin ja loisiin. Eläintautien torjuntayhdistyksen ohjeistus todettiin pääsosin riittäväksi ja erittäin tarpeelliseksi.

Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet muodostavat huomattavan osan hevosten sairauksista. Traumaattinen artriitti on tavallisin syy nivelperäiseen ontumiseen. Akuutista nivelkalvon ja –kapselin tulehduksesta voi seurata tulehduksen välittäjäaineiden pitkittynyt tuotanto, nivelruston hajoaminen ja edelleen degeneratiivinen nivelsairaus. Viime vuosina on tutkittu useita mahdollisia osteoartriitin kehittymiseen johtavia reittejä. Erityisesti on selvitetty matriksin metalloproteinaasien osuutta erilaisissa tulehduksellisissa tiloissa. Matriksin metalloproteinaasit (MMP) ovat ryhmä sinkistä riippuvaisia, proteolyyttisiä entsyymejä, jotka ovat olennaisesti mukana fysiologisessa ruston soluväliaineen metaboliassa. Tulehduksellisissa tiloissa entsyymien toimintaa säätelevät mekanismit saattavat kuitenkin pettää ja gelatinaasi-MMP:en (MMP-2 ja –9) aktivoitumista pidetäänkin nykyään keskeisenä tekijänä nivelsairauksien patogeneesissa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin MMP-2 ja –9 suhteellisia aktiivisuuksia amfoterisiini B:llä indusoidussa kokeellisessa niveltulehdusmallissa. Gelatiinizymografia on elektroforeesiajoon polyakryyliamidigeelissä perustuva entsyymien tutkimiseen soveltuva menetelmä, joka erottelee entsyymit toisistaan molekyylipainon perusteella. Gelatiinizymografiaa ja tietokoneavusteista kuva-analyysiä käyttäen määritettiin 22 hevosen nivelnestenäytteistä ennen ja jälkeen artriitin induktion MMP-2 ja –9:n suhteelliset aktiivisuudet. Artriitin induktio aiheutti sekä entsyymien tsymogeenimuodon että aktiivisen muodon tilastollisesti merkitsevän pitoisuuksien nousun. MMP-2 ja –9 ovat varmasti tulevaisuudessa farmakologisten hoitokokeilujen kohteina artriitissa, koska nykyisin käytössä olevilla intra-artikulaarisesti annosteltavilla lääkkeillä ei tutkimusten mukaan tuntuisi olevan merkittävää vaikutusta näiden entsyymien toimintaan. Humaanilääketieteessä kehitetyt valmisteet saattavat tulla aikanaan käytettäväksi myös hevosen nivelsairaudessa.

Amoksisilliini on aminopenisillini, joka tehoaa useisiin grampositiivisiin ja negatiivisiin bakteereihin. Se hajoaa beetalaktamaasin vaikutuksesta, mutta yhdistettynä klavulaanihapon kanssa saadaan tehoa myös beta-laktamaasia tuottaviin bakteereihin. Amoksisilliini-klavulaanihappoyhdistelmä (SynuloxR, SmithKline Beecham, Iso-Britannia) on Suomessa rekisteröity pieneläimille, mutta maailmalla sitä käytetään myös tuotantoeläimille. Syventävien opintojemme tarkoituksena oli tutkia amoksisilliini-klavulaanihapon farmakokinetiikkaa sekä terveellä että endotoksiinimastiittia sairastavalla lypsylehmällä. Samalla tutkittiin myös SynuloxR-valmisteen lihasärsytystä. Lisäksi tutkittiin Staphylococcus aureus -bakteerin aiheuttaman mastiitin paranemista kliinisessä hoitokokeessa. Kirjallisuuskatsauksessa on esitetty tutkimustuloksia aminopenisilliinien ja muiden penisilliinien farmakokinetiikasta lypsylehmillä. Tutkimus suoritettiin cross-over-periaatteella kahtena eri osakokeena Hautjärven koetilalla kuudella lypsylehmällä. Endotoksiini-osakokeessa lehmille injisoitiin neljän tunnin kuluttua endotoksiinin annosta SynuloxR-valmistetta lihaksensisäisesti annoksella 8,75 mg/kg. Maito- ja verinäytteitä otettiin 2, 4, 8, 16 ja 32 minuutin sekä 1, 2, 4, 8, 12 ja 24 tunnin kuluttua injektion jälkeen lääkeaineiden määritystä varten. Maito- ja seeruminäytteistä analysoitiin amoksisilliinipitoisuudet mikrobiologisella menetelmällä. Hoitokokeessa tutkittiin amoksisillini-klavulaanihappo- yhdistelmän tehoa naudan kliinisen mastiitin hoidossa lypsykauden aikana, kun taudinaiheuttajana oli S-laktamaasipositiivinen S. aureus. Farmakokneettisessä kokeessa saatiin amoksisilliinin maksimipitoisuudeksi seerumissa 1,7 mikrog/ml. Maidossa pitoisuudet olivat hyvin alhaisia (0,04-0,23 mikrog/ml). Lehmien väliset erot farmakokinetiikassa olivat suuret. Tilastollisella testauksella ei saatu merkitseviä eroja kontrolli- ja endotoksiinimastiitti-osakokeiden välille. Hoitokokeessa SynuloxR-valmisteilla hoidettujen lehmien bakteriologinen paranemistulos oli huono. Tutkimusten perusteella voidaan todeta, ettei amoksisilliini-klavulaanihappo- yhdistelmä lihaksensisäiseliä annostelulla sovi naudan utaretulehduksen hoitoon.

Tutkielmassa tarkastellaan anaerobi-aerobi-mastiitin (kesämastiitin) bakteriologiaa, patogeneesiä ja terapiaa. Työ jakaantuu kirjallisuuskatsaukseen ja tutkimusosaan. Tutkimusosassa vertailtiin penisilliini- ja penisilliini + tinidatsoli-hoitojen tehoa kesämastiittiin kokeellisten infektioiden avulla. Tutkimuksen toisena tarkoituksena oli seurata taudin kehittymistä ja akuuttia tulehdusreaktiota . Koe-eläimenä oli kymmenen hiehoa, joiden oletettiin poikivan 1-2 kk kuluttua. Eläinten takaneljännekset infektoitiin kesämastiitista eristetyillä bakteerikannoilla (Actinomyces pyogenes, Fusobacterium necrophorum ja Peptostreptococcus indolicus). Eläinten tilaa seurattiin kliinisesti sekä veri- ja eritenäyttein. Hoito aloitettiin 24-32 tunnin kuluttua infektoinnista. Joka toinen eläin sai rutiinihoidon (prokaiinipenisilliini), joka toinen koehoidon (tinidatsoli + K- tai prokaiinipenisilliini). Kaikki eläimet sairastuivat melko vakavasti. NAGaasit vaihtelivat akuutissa vaiheessa 211 ja 698 yksikön välillä. Totaalileukosyyttien keskiarvo kohosi lievästi. Bakteremiaa ei esiintynyt yhdelläkään eläimellä. Penisilliini-ryhmä eliminoi paremmin A.pyogenes-bakteerin utareestaan. F.necrophorum ja P. indolicus sen sijaan poistuivat nopeammin koeryhmän, eli sekä penisilliiniä- että tinidatsolia saaneiden utareesta. Täysin parantuneeksi voitiin katsoa neljä hiehoa. Kaksi näistä oli saanut koe- ja kaksi kontrollihoidon. Tärkein paranemiseen vaikuttanut tekijä tässä tutkimuksessa vaikutti olevan koe-eläinten yksilöllinen vaste aiheutettuun tulehdukseen.

Dehydraation ja endotoksemian tiedetään huonontavan kudosperfuusiota ja anestesian aikana munuaisten verenkierto heikentyy entisestään. Huonontunut munuaisperfuusio yhdessä anesteettien mahdollisesti toksisten metaboliittien kanssa voi johtaa munuaisvaurioihin, hevosella tavallisimmin akuuttiin tubulusnekroosiin. Munuaisvaurioiden toteamiseksi on useita erilaisia menetelmiä. Tutkimuksen tavoitteena oli löytää menetelmiä, joilla hevosten munuaisvaurioita olisi mahdollista todeta mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jo ennen kuin peruuttamattomia vaurioita on tullut. Lisäksi haluttiin selvittää miten eri parametrit korreloivat keskenään. Koeaineistoksi kerättiin virtsa- ja verinäytteitä 12 hevoselta, jotka nukutettiin ähkyleikkausta tai ruunausta varten Yliopistollisessa eläinsairaalassa. Näytteitä otettiin sekä ennen leikkausta että leikkauksen jälkeen. Virtsanäytteistä määritettiin kreatiniini, proteiini, alkalinen fosfataasi (AFOS) ja gammaglutamyylitransferaasi (GGT). Seerumista määritettiin edellisten lisäksi urea, albumiini, sorbitolidehydrogenaasi (SDH) sekä aspartaattiaminotransferaasi (ASAT). Tutkituista virtsan entsyymeistä GGT ja AFOS vapautuvat molemmat proksimaalisen tubuluksen epiteelisoluista. Näiden entsyymien välille ei saatu minkäänlaista korrelaatiota kummassakaan näytteessä. Tutkimuksessamme oli virtsan GGT-aktiivisuus suhteessa virtsan kreatiniinipitoisuuteen kohonnut leikkauksen aikana 11:llä hevosella 12:sta. AFOS-aktiivisuus sen sijaan oli puolella hevosista kohonnut, puolella laskenut. Ilmeisesti AFOS ei vapaudu munuaisvaurioiden yhteydessä virtsaan yhtä herkästi kuin GGT. Tämä tukee sitä kirjallisuuden käsitystä, että GGT on hyvin herkkä munuaisvaurion mittari hevosella.

Antibiootit kuuluvat koirilla yleisimmin käytettyihin lääkeaineisiin Suomessa. Valitettavasti näillä tehokkailla lääkeaineilla on hyödyllisten vaikutustensa lisäksi myös haittoja. Pahimmillaan antibioottien aiheuttamat haittavaikutukset voivat johtaa potilaan kuolemaan. Haittavaikutukset voidaan kuitenkin usein ennakoida, ja niiden välttämiseksi eläinlääkäreiden tulisikin tuntea käyttämiensä lääkeaineiden farmakologiset ominaisuudet sekä potilaan sairauden aiheuttamat muutokset esimerkiksi lääkeaineen kinetiikassa. Työn kirjallisen osuuden tarkoituksena on helpottaa haittojen tunnistamista mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään Suomessa systeemisesti käytettyjen antibioottiryhmien (beetalaktaamit, potentoidut sulfonamidit, tetrasykliinit, kinolonit, linkosamidit, makrolidit, aminoglykosidit, peptidiantibiootit ja nitroimidatsolit) yleisiä farmakologisia ominaisuuksia sekä niiden aiheuttamia haittavaikutuksia koiralla. Työn kokeellisen osuuden aineisto kerättiin Lääkelaitoksen ylläpitämästä eläinlääkkeiden haittavaikutusrekisteristä. Mukaan otettiin koirilla aikavälillä kesäkuu 2002 - kesäkuu 2006 raportoidut antibiootteihin liittyvät haittavaikutukset. Aineistossa oli ilmoitettu jokaisen haitan yhteydessä koiran rotu, ikä, sukupuoli, epäilty lääkevalmiste, muu samanaikainen lääke, oireet, eläimen toipuminen sekä haitan luokittelu. Yhteensä raportoituja tapauksia oli 47. Lääkeaineiden aiheuttamien haittavaikutusten tunnistaminen ja haitoista raportointi on erittäin tärkeää lääkevalmisteiden hyöty-riskisuhteen sekä haittavaikutusten taajuuden arvioinnissa. Antibioottien sekä muiden lääkeaineiden aiheuttamien haittavaikutusten todellista määrää eläimillä ei kuitenkaan valitettavasti tiedetä, koska usein haittavaikutuksia ei raportoida Lääkelaitokselle. Suomalaiset eläinlääkärit raportoivat haittoja potentoitujen sulfonamidien, beetalaktaamien, enrofloksasiinin, linkosamidien, polymyksiini B:n, metronidatsolin sekä tylosiinin käytön yhteydessä. Eniten haittavaikutuksia raportoitiin sulfadiatsiinin ja trimetopriimin yhdistelmälle ja toiseksi eniten amoksisilliinin ja klavulaanihapon yhdistelmälle. Yleisin raportoitu haittavaikutus oli pahoinvointi ja oksentaminen. Muita usein raportoituja haittavaikutuksia olivat iho-oireet, polyartropatia, kudosärsytys, apaattisuus ja väsymys, KCS (keratoconjunctivitis sicca), neurologiset oireet sekä anoreksia. Tuloksista nähdään, että tarkastellulla aikavälillä koirilla haittoja aiheuttaneet antibiootit ovat Suomessa tällä eläinlajilla yleisimmin käytettyjä mikrobilääkkeitä. Tuloksia voidaan pitää olemassa olevan kirjallisuuden perusteella odotettuina.