Browsing by Title

Suomessa kastroidaan vuosittain noin 2500 poroa, eikä toimenpiteessä yleensä käytetä kivunlievitystä. Kivunlievitystä tullaan kuitenkin vaatimaan, kun uusi eläinten hyvinvointilaki tulee voimaan. Tästä syystä porojen kipukäyttäytymistä on tärkeä tutkia. Kipututkimusta voidaan tehdä käyttäytymistutkimuksen avulla, jonka tärkeä apuväline on etogrammi. Etogrammilla tarkoitetaan tietyn eläinlajin kaikkia tyypillisiä käyttäytymismalleja, ja niiden kuvauksia. Työn tavoitteena on luoda porolle etogrammi, jonka avulla voidaan tutkia sen akuuttia kastraatiokipua. Lisäksi kuvataan, kuinka tehdään etogrammi lajille, jolle sellaista ei ole aikaisemmin tehty. Oletuksena on, että etogrammi poikkeaa jonkin verran muille märehtijöille tehdyistä etogrammeista. Tutkimuksen aineistona oli 55 hirvasta eli urosporoa, jotka oli jaettu viiteen ryhmään. Ryhmistä yksi kastroitiin perinteisellä menetelmällä, yksi ryhmä sai tulehduskipulääkkeen, yksi paikallispuudutteen, yksi sekä kipulääkkeen että paikallispuudutteen ja yksi ryhmä toimi kiinnipitokontrollina. Porojen käsittelyt videoitiin. Etogrammin tekeminen aloitettiin alustavalla havainnoinnilla muutamasta kuvatusta videosta. Kun käyttäytymisten määritelmät oli tehty, koodattiin videot etogrammin avulla kahdessa osassa siten, että eläimen etu- ja takapää koodattiin erikseen samaan tiedostoon. Tuloksena oli porolle tehty etogrammi. Käyttäytymiset oli jaettu useampaan luokkaan (esimerkiksi jalat, pään ja kaulan liikkeet sekä abdomen) ja niille oli tehty tarkat määritelmät. Osa käyttäytymisistä etsittiin myös jälkikäteen CowLog-ohjelman avulla tuotetusta datasta, kuten esimerkiksi pään liikkeiden jaksot. Käyttäytymiset jaoteltiin myös kestonsa perusteella pitkäkestoisiin ja lyhytkestoisiin käyttäytymisiin. Työn tuloksena saatiin tehtyä porolle etogrammi akuutin kastraatiokivun tutkimiseen. Etogrammi oli pääpirteissään samanlainen kuin naudalle ja lampaalle tehdyt etogrammit. Tutkimusasetelma vaikutti siihen, että monet muilla lajeilla etogrammissa käytetyt asennot jätettiin pois. Käyttäytymisten määritelmät puolestaan erosivat siten, että porolla käytettiin kehon rakenteisiin/osiin perustuvia määritelmiä ja muilla määritelmät oli usein tehty käyttäytymisen kohteiden perusteella. Poron etogrammissa ollut vatsalihasten jännittyminen ei esiintynyt muiden märehtijöiden etogrammeissa. Jatkossakin etogrammia voidaan käyttää poron akuutin kastraatiokivun tutkimisessa ja tarvittaessa sitä voitaisiin kehittää myös toimenpiteen jälkeisen kivun tutkimiseen, lisäämällä siihen asennot ja niiden määritelmät.

Yersinia enterocolitica on Suomen kolmanneksi yleisin ihmisille suolistotulehdusta aiheuttava zoonoottinen bakteeri, jota yleisempiä ovat Campylobacter- ja Salmonella-sukujen bakteerit. Yersiniat voidaan luokitella biokemiallisten ominaisuuksiensa perusteella kuuteen biotyyppiin ja pintarakenteidensa perusteella lukuisiin eri serotyyppeihin. Vain tietyt Y. enterocolitican bioserotyypit ovat patogeenisia. Euroopan yleisin patogeeninen bioserotyyppi on 4/O:3, jota esiintyy yleisesti lihasikojen nielurisoissa, ja joista se voi teurastuksen yhteydessä levitä muihin elimiin, ruhoon ja teurastamoympäristöön. Yleisyytensä vuoksi Yersinia enterocoliticalla olisi hyvät mahdollisuudet toimia mikrobilääkeresistenssigeenien varastona sikapopulaatiossa, jolloin vaarana olisi resistenttien bakteerien leviäminen elintarvikkeiden välityksellä ihmisiin, ja myöskin resistenssitekijöiden siirtyminen toisiin bakteerilajeihin. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin 50 suomalaisen, 143 virolaisen, 98 saksalaisen ja 185 espanjalaisen sioista eristetyn Yersinia enterocolitica -isolaatin herkkyys 13 mikrobilääkkeelle. Kaikki kannat olivat patogeenista bioserotyyppiä 4/O:3. Tutkimuksessa käytettiin nestelaimennusmenetelmää, jossa jokaiselle bakteerikannalle määritettiin lääkeainekohtainen MIC (minimum inhibitory concentration) eli pienin konsentraatio, jossa bakteerin lisääntyminen estyy. Kaikki 476 Yersinia enterocolitica -kantaa olivat ampisilliiniresistenttejä, mikä selittyy gramnegatiivisille bakteereille ominaisella beetalaktamaasituotannolla. Suomalaiset isolaatit eivät olleet resistenttejä muille testatuille lääkeaineille. Yksi virolainen isolaatti oli resistentti trimetopriimille. Saksalaisista isolaateista 6 (6,1 %) oli resistenttejä trimetopriimille, 5 (5,1 %) streptomysiinille, 4 (4,1 %) sulfametoksatsolille ja 1 (1,0 %) sekä streptomysiinille että trimetopriimille. Espanjalaisista isolaateista 10,2 % oli resistenttejä 1–3 lääkeaineelle ja 89,8 % 4–6 lääkeaineelle. Ampisilliinin jälkeen yleisintä oli resistenssi sulfametoksatsolille (98,9 %), streptomysiinille (97,8 %), kloramfenikolille (89,1 %), tetrasykliinille (27,6 %), nalidiksiinihapolle (10,3 %) ja trimetopriimille (2,7 %). Suomessa, Virossa ja Saksassa resistenttien Yersinia enterocolitica -kantojen kehittyminen on toistaiseksi onnistuttu estämään melko hyvin. Espanjassa nalidiksiinihappo- ja tetrasykliiniresistenssi olivat keskittyneet tietyille tiloille, mistä voi päätellä, että tilan mikrobistoon on todennäköisesti kohdistunut jatkuvaa näiden lääkeaineiden aiheuttamaa valintapainetta. Tuloksissa oli hämmästyttävää Espanjan korkea kloramfenikoliresistenssin aste, sillä lääkeaine on ihmiselle luuydintoksinen ja sen käyttö on kokonaan kielletty tuotantoeläimille EU:ssa. Onkin mahdollista, että espanjalaisten Y. enterocolitica -kantojen resistenssin taustalla on integroni, resistenssitekijöitä sisältävä geneettinen elementti, jonka tiedetään välittävän muun muassa kloramfenikoliresistenssiä. Integroni tekee tyypillisesti kantajabakteeristaan multiresistentin.

Fibropapillomatoosi (FP) on maailmanlaajuisesti tunnettu merikilpikonnien kasvainsairaus. Se aiheuttaa merikilpikonnille solukuvaltaan hyvänlaatuisia sidekudoskasvaimia, jotka voivat johtaa normaalien elintoimintojen häiriintymiseen. Taudin syntyyn on aiemmissa tutkimuksissa luotettavasti yhdistetty alfaherpesviruksiin kuuluva Chelonid Herpesvirus 5 (CHHV-5), mutta taudin tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, ja sen ilmentyminen vaatii myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tekijöitä. CHHV-5:n uskotaan säilyvän merikilpikonnien elimistössä latentisti muiden herpesvirusten tapaan, ja sitä on havaittu useissa terveissä kudoksissa sekä FP:tä sairastavilla että terveillä eläimillä. CHHV-5:n tiedetään leviävän ainakin kasvaimista irtoavien infektoituneiden solujen kautta, mutta vasta-ainetasojen ja viruksen esiintyvyyden kartoitukset viittaisivat siihen, että on olemassa myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tartuntatapoja. Aiemmissa tutkimuksissa liemikilpikonnien (Chelonia mydas) munuaisissa ja virtsassa on havaittu CHHV-5 DNA:ta, mikä voisi viitata viruseritykseen munuaisten kautta virtsaan. FP:tä havaitaan erityisesti nuorilla liemikilpikonnilla niiden kerääntyessä rannikkoalueille. Yhdysvalloissa Atlantin kaakkoisrannikolla samalla eläinryhmällä on havaittu rutiininomaisissa raadonavauksissa myös runsaasti alkuperältään tuntematonta munuaisytimen soluvälien sidekudostumista. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli 1) kuvailla nämä sidekudostumismuutokset yhdistelemällä tautia ilmentäviltä eläimiltä kerättyä patologista, histopatologista ja epidemiologista tietoa, sekä 2) selvittää, voisivatko munuaisten sidekudostumismuutokset olla CHHV-5-tartuntaan liittyvä, aiemmin tunnistamaton kohde-elinvaurio. Opinnäytetyön kirjallisen osuuden on ohjannut Niina Airas ja johtanut Antti Sukura Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen kokeelliset osuudet (qPCR-analyysi ja tilastollinen analyysi) on toteutettu Florida Atlantic Universityssä Harbor Branch Oceanographic Institutessa Annie Page-Karjianin johtamassa tutkimusryhmässä hänen ohjauksessaan. Työssä esitetyt histopatologiset tutkimukset on tehnyt Brian Stacy University of Floridassa. Floridan alueella kuolleen tai lopetetun nuoren liemikilpikonnan (62 yksilöä) munuaisten CHHV-5 DNA-kopiomäärät tutkittiin qPCR-menetelmällä, ja munuaisten sidekudostumismuutosten voimakkuus arvioitiin histopatologisesti asteikolla 1-3 (1 – lievä, 2 – kohtalainen, 3 – voimakas) kaksoissokeutetussa tutkimuksessa. Tulostemme perusteella sidekudostumismuutosten voimakkuus ei näyttäisi olevan sidoksissa liemikilpikonnien sukupuoleen, rantautumisaikaan tai kuntoluokkaan. Histopatologisiin muutoksiin ei liittynyt tulehdussolukertymiä tai havaittuja solunsisäisiä taudinaiheuttajia. Kaikilla suuremmilla kilpikonnilla muutokset olivat kohtalaisia tai voimakkaita, kun taas nuoremmilla lieviä tai kohtalaisia, mutta nämä erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä (Kruskal-Wallis, p=0,3). Vaikka 94%:lla (31/33) tutkituista eläimistä ei näkynyt lainkaan silminnähtäviä merkkejä sidekudostumisesta, mikroskooppisesti kohtalaista tai voimakasta munuaisten sidekudostumista havaittiin 90%lla (56/62) eläimistä. Kymmenellä (16%, 10/62) tutkituista eläimistä oli todettu FP, mutta vain viiden (8%, 5/62) eläimen munuaisessa havaittiin CHHV-5-DNA:ta. Näistä eläimistä neljällä oli fibropapillomatoosikasvaimia muualla kuin munuaisissa. Tulosten perusteella CHHV-5 ei vaikuttaisi olevan merkittävä etiologinen tekijä nuorten villien liemikilpikonnien munuaisytimen fibroosimuutoksissa Floridan alueella.

The morphology of a normal feline cornea and two sequestra were characterised using light microscopy (LM) and Transmission electron microscopy (TEM). A modern technique, serial block face scanning electron microscopy (SB-EM), was used to reconstruct a three-dimensional model of a feline corneal squamous epithelial cell and the apical corneal surface. Feline corneal sequestra are demarcated, pigmented plaques affecting the corneal stroma. The aetiology, pathogenesis and cause of the pigmentation remain elusive despite previous studies. TEM analysis has been applied in the study of sequestra, but further studies on sequestrum ultrastructure are needed to identify the cause of the pigmentation and reveal the role of keratocytes in the pathogenesis of the lesion. Three-dimensional techniques have not been used before in the study of feline corneal sequestra, so this served as a pilot study with the aim to modify a suitable protocol for preparing corneal specimens for SB-EM imaging. LM and TEM analysis of the control specimen concurred with previous findings of normal feline corneal anatomy. Normal stroma displayed organised lamellae, and keratocytes contained abundant rough endoplasmic reticulum associated with secretion of collagen filaments. The mild sequestrum illustrated detached stromal lamellae and apoptotic or necrotic keratocytes. The severe sequestrum depicted the regular appearance of stromal lamellae. Intact, though abnormal, keratocytes contained and were surrounded by numerous electron lucent profiles. The structures may have been pigment granules that washed away during specimen preparation. SB-EM analysis of feline corneal epithelial cell ultrastructure revealed intricate finger like protrusions which adjacent cells use to interlock with each other. The nucleus was discoid with a flat apical and a slightly convex posterior surface. Three different surface structures of apical squamous epithelial cells were identified: microvilli, labyrinthine microplicae, and a combination of these. A suitable protocol for the preparation of corneal specimens for SB-EM was achieved. This study can be continued in attempt to image corneal stroma and keratocytes. With additional control and sequestrum specimens the morphology of keratocytes in the normal feline cornea and corneal sequestra could be compared. Differences may indicate that keratocytes play a role in the pathogenesis of corneal sequestra.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.

Utaretulehdus eli mastiitti on lypsylehmien yleisin sairaus Suomessa ja sen diagnostiikka perustuu useimmiten kliinisten oireiden lisäksi polymeraasiketjureaktioon tai viljelymenetelmään. Tällä hetkellä utaretulehdusmaitonäytteiden tutkimiseen ei ole saatavilla sellaista menetelmää, jonka avulla voisi saada selville näiden näytteiden elävien ja kuolleiden bakteerisolujen osuudet. LIVE/DEAD™ BacLight™ Bacterial Viability Kit (Thermo Fisher Scientific, Yhdysvallat) on fluoresenssiin perustuva kaupallinen väriaineita sisältävä reaktiosarja. Reaktiosarjan SYTO9-väriaine värjää elävät bakteerisolut vihreiksi ja propidiumjodidi kuolleet bakteerisolut punaisiksi. Tätä lisensiaattitutkielmaa tehdessä ei ollut saatavilla julkaisuja, joissa värjäysreaktiosarjaa olisi käytetty utaretulehdusmaidon tutkimiseen. Tutkielman tarkoituksena oli optimoida BacLight-reaktiosarjan käyttö utaretulehdusmaidossa olevien bakteerien värjäämiseen, jotta menetelmää voisi jatkossa käyttää utaretulehdusmaidon bakteerien elinkyvyn tutkimiseen. Tämän tutkielman kirjallisuuskatsauksessa kerrotaan lyhyesti utaretulehduksen diagnostiikassa käytetyistä laboratoriomenetelmistä. Pääpaino kirjallisuuskatsauksessa on kuitenkin fluoresenssiin perustuvissa tutkimusmenetelmissä, ja tutkielmassa vertaillaan erilaisten bakteerien elinkyvyn tunnistamiseen käytettyjen menetelmien ominaisuuksia. BacLight-reaktiosarjan aiempaa käyttöä bakteerien elinkykytutkimuksissa ja havaintoja värjäysreaktiosarjan ominaisuuksista nostetaan esille. Tutkimuksen kokeellisessa osuudessa käytettiin maitonäytteitä, jotka kerättiin vuosina 2016–2017 utaretulehdusta sairastaneilta lehmiltä. Maitonäytteille suoritettiin kolme esikoetta, joiden avulla pyrittiin löytämään optimaalisin käsittelytapa maitonäytteille ennen varsinaisia värjäyskokeita. Esikokeiden jälkeen suoritettiin kuusi ennalta sovittua värjäyskoetta, joissa maitonäytteissä olevien bakteerien värjäykseen käytettiin BacLight-reaktiosarjaa. Osaan maitonäytteistä lisättiin Staphylococcus simulans -bakteereita, jotta varmistuttiin siitä, että ainakin osassa maitonäytteistä olisi detektioon riittävä määrä bakteerisoluja. Kokeissa vertailtiin muun muassa väriaineiden eri suhteita sekä inkubaatioajan ja resuspensointitilavuuden vaikutusta maitonäytteiden bakteerien elinkyvyn tutkimiseen. Värjätyt maitonäytteet tutkittiin mikroskoopilla ja elävien ja kuolleiden bakteerisolujen laskeminen tehtiin mikroskoopin avulla otetuista valokuvista. Hypoteesi oli, että valmistajan antama käyttöprotokolla olisi optimaalisin myös utaretulehdusmaitoa tutkittaessa. Tutkimuksessa todettiin, että värikomponenttien suhteen muuttaminen ja inkubaatioajan pidentäminen valmistajan ohjeista heikensivät bakteerien erottuvuutta. Myös resuspensointitilavuuden pienentäminen heikensi maitonäytteiden bakteerien erottuvuutta ja hankaloitti laskemista. Optimaalisin värjäystapa maitonäytteille oli BacLight-reaktiosarjan valmistajan antama värjäysmenetelmä. Lopputuloksena voidaan todeta, että BacLight-reaktiosarjaa voidaan käyttää maitonäytteiden käsittelyyn, mutta lisätutkimuksia tulisi tehdä, jotta menetelmästä saisi suurimman hyödyn. BacLight-reaktiosarjaa voisi jatkossa käyttää esimerkiksi utaretulehdushoidon tehoa tutkittaessa.

Follikulaarinen kystiitti on koirilla harvinainen virtsarakon muutos, joka on kuvailtu aikaisemmin kirjallisuudessa puuttellisesti. Tapauskertomuksia follikulaarisesta kystiitistä koirilla on vain kaksi, joista toinen on kirjoitettu 1940 ja toinen vuonna 2014. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa on tavoitteena koota tietoa follikulaarisesta kystiitistä koirilla ja ihmisillä. Tutkielman tutkimusosion tavoitteena oli kuvailla follikulaarisen kystiitin kliininen kuva sekä laboratorio- ja kuvantamislöydökset koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti virtsarakon kudosnäytteessä Yliopistollisessa eläinsairaalassa ennen vuotta 2020. Lisäksi pyrkimyksenä oli selvittää kudoksensisäisten Esterichia coli -bakteereiden esiintymistä fluoresenssi in situ hybridisaatio (FISH) menetelmän avulla koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti. Koirien potilastiedoista taulukoitiin jokaisen yksilön rotu, sukupuoli, ikä, kliiniset oireet, saadut antibioottikuurit, histopatologiset löydökset, veri- ja virtsanäytetulokset, diagnostisen kuvantamisen löydökset sekä kystostomiset tai kystoskopiset löydökset ennen diagnoosia. Tutkimusta varten löydettiin tiedot seitsemästä koirasta, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti vuosina 2015-2019. Hypoteesina on, että kudoksensisäisiä E. coli bakteereita esiintyy koirilla, joilla on todettu follikulaarisen kystiitin muutokset. Kaikki tutkimuksen koirat olivat narttuja, joista kolme oli intakteja ja loput steriloituja. Koirat edustivat viittä eri rotua ja yksi koirista oli sekarotuinen. Tutkimuksen koirat olivat iältään 8 kuukautta – 10 vuotta. Kaikilla paitsi yhdellä koiralla oli sairashistoriassa toistuvia bakteeriperäisiä rakkotulehduksia ennen lisätutkimuksiin hakeutumista. Kaikilla, paitsi yhdellä koiralla oli aiemmin todettu E. colin aiheuttama infektio virtsaviljelyssä vähintään kerran. Kaikkia koiria oli hoidettu aikaisemmin antimikrobisilla lääkkeillä. FISH -tutkimuksessa viidellä seitsemästä koirasta infektion aiheuttajaksi todettiin E. coli. Kahdella koiralla, joilla FISH-tutkimus oli negatiivinen seinämänsisäisen E. colin suhteen, oli positiivinen tulos E. colin suhteen joko virtsaviljelyssä tai virtsarakon koepalan kudosviljelyssä. Löydökset puoltavat seinämänsisäisen E. coli -infektion osallisuutta follikulaarisen kystiitin synnyssä. Tutkimuksen perusteella follikulaariselle kystiitille tyypilliset seinämämuutokset ovat hyvänlaatuisia ja liittyvät kroonisiin toistuviin infektioihin. Tutkimuksen tärkeimmät rajoitteet olivat kontrolliryhmän puute ja pieni potilasmäärä.

Sukupuoli määräytyy nisäkkäillä yksilönkehityksessä sen perusteella, mitkä kromosomit tuleva yksilö saa hedelmöityksessä vanhemmiltaan. Uroksella on Y-kromosomi, jossa sijaitseva Sry-geenialue laukaisee sukupuolielinten kehittymistä säätelevien transkriptiotekijöiden ilmentymisen. Näiden tekijöiden vaikutuksesta uroksen varhaiset sukupuolijuosteet kehittyvät kiveksiksi. Naaraalla ei ole Y-kromosomia, joten sen sukupuolijuosteista kehittyvät munasarjat. Freemartin-syndrooma on lähinnä nautojen kaksostiineyksissä esiintyvä sukupuolen kehityshäiriö, joka kehittyy, kun kahden eri sukupuolta olevan sikiön istukoiden välille muodostuu verisuoniyhteyksiä. Verisuoniyhteyden takia urossikiön erittämät sukupuolen kehittymistä ohjaavat hormonit, kuten anti-Müllerin hormoni ja testosteroni, pääsevät vaikuttamaan naaraan sukupuolielinten kehittymiseen. Tällöin naarassikiön sukupuolielimet eivät kehity normaalisti, vaan naaraan sukupuolielimiin kehittyy uroksen piirteitä. Sekasukupuolinen freemartin on lisääntymiskyvytön ja näin ollen arvoton maidontuotannossa. Tämän lisensiaattitutkielman tarkoituksena oli tutkia, onko freemartinin sukurauhasissa uroksen kaltaiseen hormonieritykseen kykeneviä soluja sekä pohtia uroshormonien erityksen vaikutuksia freemartinin sukupuolen kehittymiselle. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimusosuuden. Tutkimusosuudessa 12 eri-ikäisen freemartinin sukurauhaset tutkittiin immunohistokemiallisin menetelmin käyttäen tyramidiamplifioitua menetelmää. Koska kiinnostuksen kohteena olivat uroksen hormonierityksestä vastaavat solut eli Sertolin solut ja Leydigin solut, freemartinien sukurauhaset värjättiin kolmella eri vasta-aineella: Sox9- ja AMH-vasta-aineita käytettiin Sertolin solujen ja 3β-HSD-vasta-ainetta steroidihormonien synteesiin kykenevien solujen paikantamiseksi freemartinin sukurauhasista. Tässä tutkimuksessa käyttämäni aineisto oli muihin viimeaikaisiin tutkimuksiin verrattuna poikkeuksellisen laaja. Laajan aineiston ansiosta tekemäni tutkimus antoi kattavamman kuvan freemartinien välisestä vaihtelusta kuin yksittäinen tapausselostus. Tutkittujen freemartinien sukurauhasissa oli suurta vaihtelua. Suurin osa freemartineiden sukurauhasista edusti keskiarvoa: värjäytyneitä soluja oli jonkin verran ja osa soluista oli järjestäytynyt ryppäiksi tai ryhmiksi. Aineistossa oli lisäksi kaksi freemartinia, joiden sukurauhanen muistutti eniten kivestä ja neljä freemartinia, joiden sukurauhasissa havaittiin munasarjan piirteitä. Kaikilla freemartineilla oli sukurauhasessaan kuitenkin Sox9:llä ja AMH:lla värjäytyviä soluja, jotka siten todennäköisesti ovat Sertolin soluja. Lisäksi vain yhtä freemartinia lukuun ottamatta kaikilla freemartineilla oli myös steroidihormonien tuotantoon kykeneviä soluja. Saadut tulokset viittaavat siihen, että freemartineilla esiintyy uroksenkaltaista hormonieritykstä sikiökaudella ja syntymän jälkeen. Hormonierityksen voidaan olettaa vaikuttavan freemartinin omaan sukupuolen kehittymiseen, jos hormonit erittyvät samalla tavoin kuin uroksen sukupuolen kehittymisessä. Toisin sanoen mitä enemmän hormonituotantoon kykeneviä soluja on ja mitä järjestäytyneemmin ne ovat sijoittuneet sukurauhasessa, sitä todennäköisemmin näiden solujen tuottamat uroshormonit vaikuttavat freemartinin maskulinisoitumiseen. Näin ollen niillä freemartineilla, joilla solujen järjestäytyminen ei ole selvää tai solujen värjäytyminen on heikkoa, freemartinin sukurauhasten tuottamien hormonien vaikutus sukupuolen kehittymiseen olisi vähäinen.

Ftalaatit ovat moninainen ryhmä teollisuuden hyödyntämiä yhdisteitä joita käytetään muovinpehmentiminä sekä erilaisten kosmetiikka- ja hygieniatuotteiden ominaisuuksien parantajina. Yleisin käyttökohde ftalaateille on polyvinyylikloridi, eli PVC-muovi, jota käytetään muun muassa muovimatoissa, erilaisissa urheiluvälineissä, lääketieteellisissä tarvikkeissa, leluissa ja joidenkin vaatteiden pinnoittamisessa. Ftalaattien käyttö onkin runsasta ja ne ovat muovinpehmentimistä käytetyimpiä. Viime vuosina ftalaattien käyttö ja tuotanto Euroopassa on kuitenkin vähentynyt epäiltyjen ja todettujen haittavaikutusten takia. Markkinoille on saatettu turvallisempia ftalaatteja sekä uusia turvallisemmiksi todettuja muita yhdisteitä korvaamaan myrkyllisten ftalaattien käyttöä. Ftalaattien ominaisuuksien takia niitä päätyy tuotteista jatkuvasti ympäristöön ja täten niille altistumista on käytännössä mahdotonta välttää länsimaisessa yhteiskunnassa. Pakkausmateriaaleista niitä on todettu irtoavan tuotteisiin sitä enemmän mitä pidempi säilytysaika on, ja mitä korkeammassa lämpötilassa pakkausta säilytetään. Yksi suurimmista ftalaattien altistumislähteistä on ruoka, johon ftalaatit päätyvät pakkausmateriaaleina käytettyjen muovien sekä ruuan käsittelyyn käytettyjen muovikäsineiden kautta. Ftalaatit ovat rasvaliukoisia, joten niitä irtoaa materiaaleista erityisen runsaasti rasvapitoisiin ruokiin. Myös sisäilman ja erilaisten hygieniatuotteiden on todettu sisältävän runsaasti ftalaatteja. Lapsilla erilaiset muoviset lelut ovat suuri altistumislähde, ja erityisesti pikkulapsilla lelujen pureskelu lisää ftalaattien irtoamista ja täten niille altistumista. Euroopassa myrkyllisiksi todetut ftalaatit onkin kielletty alle 3-vuotiaille tarkoitetuissa leluissa ja lastenhoitotarvikkeissa. Ftalaattien myrkyllisyyttä on tutkittu jo pitkään ja niillä on havaittu useissa tutkimuksissa haittavaikutuksia niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Useat ftalaatit luokitellaan hormonitoimintaa häiritseviksi yhdisteiksi, eli niin kutsutuiksi hormonihäiriköiksi, ja niillä tiedetään olevan haitallisia vaikutuksia hedelmällisyyteen sekä sukupuoliseen kehitykseen. Niiden on todettu aiheuttavan muutoksia muun muassa sukuhormonien sekä kilpirauhashormonien pitoisuuksissa. Eläinkokeissa ftalaattialtistuksen on todettu muun muassa aiheuttavan urosten feminisaatiota, lisäävän sukuelinten kehityshäiriöiden riskiä ja heikentävän siemennesteen laatua. Naarailla on havaittu ongelmia munasolujen kypsymisessä ja tiineyden ylläpidossa. Epidemiologisten tutkimusten perusteella vaikutukset ihmisissä ovat samankaltaisia. Kasvavassa iässä olevat yksilöt ovat erityisen herkkiä ftalaattien haittavaikutuksille. Nuorilla yksilöillä muutokset hormonipitoisuuksissa voivat haitata sukupuolisen kehityksen lisäksi kasvua ja kehitystä laajemmaltikin. Pyrin tässä kirjallisuuskatsaustutkielmassani kokoamaan yhteen tuoreinta tutkimustietoa ftalaattien toksisuudesta. Lisääntymiseen ja hedelmällisyyteen kohdistuvien haittojen lisäksi käsittelen myös muita haittavaikutuksia. Kerron myös ftalaattien fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista, sekä niiden kulkeutumisesta ja poistumisesta elimistössä. Lisäksi käsittelen lyhyesti Euroopan lainsäädäntöä haitallisten ftalaattien osalta, ja sitä kuinka säännökset ovat vaikuttaneet ftalaattien käyttöön.

Litteraturöversikten behandlar fiskens immunologi, olilca sätt att vaccinera fisk samt olika typer av vaccin mot furunkulos. Furunkulos är en bakteriell fisksjukdom som förorsakas av Aeromonas salmonicida ssp. salmonicida. I över femtio år har man försökt utveckla vaccin mot furunkulos. Först på 1990-talet har man lyckats framställa effektiva vacciner mot furunkulos. Försöksdelen består av ett fältförsök där man vaccinerade 40 000 st regnbågslaxar med ett injicerbart furunkolosvaccin som har en bio-olja som adjuvant och inaktiverade Aeromonas salmonicida ssp.salmonicida - bakterier som antigen i fiskens bukhåla. Odlingen där försöket ufördes hade föregående år 1993 haft ett kliniskt utbrott av furunkulos. Man följde med utvecklingen av specifika antikroppar i serumet under 6 månader efter vaccineringen. Estimeringen av specifika antikroppar utfördes med DS-ELISA och agglutinationsmetoden. Nivån specifika antikroppar steg betydligt jämnfört medkontrollgruppen. Skillnaden var som störst 1,5 månad efter vaccineringen. Kontrollgruppens antal specifika antikroppar steg inte närnnvärt under fdrsöksperioden. Det förekom inget kliniskt utbrott av furunkulos på odlingen under forsöksperioden vilket ledde till att man inte kunde beräkna någon relativ överlevnadsprocent för forsöksgruppema. Enligt litteraturen ger en förhöjd nivå specifika antikropparmot Aeromonas salmonicida ssp.salmonicida -bakterier ett skydd mot furunkulos. Vacciner som har en olja som adjuvant kan fororsaka en rätt våldsam lokal inflammation vid infektionsstället. Vid obduktion av vaccinerad fisk fann man lindriga biverkningar i de flästa fiskarna. Dessa biverkningar bestod av adheranser mellan bukfett, inre organ och bukvägg. Adheranserna gick lätt att frigöra i samband med fiskslakten och de påverkade inte fiskens kvalitet som livsmedel. Man kunde inte konstatera någon skillnad i tillväxt mellan kontrollerna och de vaccinerade fiskarna. Förutom fältförsöket estimerade man nivåerna av specifika antikroppar för tre olika grupper av regnbågslaxar som hade vaccinerats med två olika oljebaserade dubbelvacciner mot furunkulos och vibrios. Två av grupperna var vaccinerade med samma vaccin men den ena gruppen ett år tidigare änden andre. Ingen statistiskt betydande skillnad kunde konstateras mellan gruppernas nivå av specifika antikroppar.