Browsing by Title

Immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttö koirilla ja kissoilla on lisääntynyt immuunivälitteisten sairauksien, eritoten allergisten ja atooppisten ihosairauksien, yleistyessä. Ihmisillä immunosuppressiivisia lääkkeitä käytetään paljon immuunivälitteisten sairauksien hoidon lisäksi elinsiirroissa. Tulevaisuudessa myös koirien ja kissojen elinsiirtokirurgia voi lisääntyä, jolloin myös immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttö lisääntyy. Tämä vaatii eläinlääkäreiltä perehtymistä erilaisiin lääkevaihtoehtoihin, lääkkeiden vaikutusmekanismeista sekä immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttöön liittyvistä haittavaikutuksista. Yleisimmin käytetty immunosuppressiivinen lääkeaineryhmä koirilla ja kissoilla on glukortikoidit, mutta niiden aiheuttamat haittavaikutukset ovat lisänneet tarvetta vaihtoehtoisille lääkkeille. Eläimille myyntiluvallisia immunosuppressiivisia lääkkeitä on vielä vähän, minkä vuoksi koirilla ja kissoilla joudutaan usein turvautumaan ihmisille myyntiluvallisiin valmisteisiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on auttaa eläinlääkäriä löytämään vaihtoehtoinen lääke, mikäli aiemmin käytetyllä lääkkellä esiintyy epätoivottuja haittavaikutuksia tai hoitotulos on ollut epätyydyttävä. Immunosuppressiivisilla lääkkeillä pyritään hillitsemään kehon väärin kohdistuvia reaktioita vaarattomia antigeeneja kohtaan. Lääkkeiden vaikutus pyritään kohdistamaan hankittuun immuniteettiin ja erityisesti T-solujen toimintaan, mutta usein vaikutukset ulottuvat muunkin immuunijärjestelmän toimintaan sekä nopeasti jakautuviin soluihin. Tämän seurauksena immunosuppressiivisilla lääkkeillä yleisimmin esiintyvät haittavaikutukset ovat infektioiden lisääntyminen, kasvainsairauksien riski, myelosuppressio, haavojen paranemisen hidastuminen ja elinsiirroissa siirrännäisen vaurioituminen. Haittavaikutuksia pyritään hillitsemään käyttämällä mahdollisimman selektiivisiä lääkeaineita ja yhdistämään eri lääkkeitä, jotta yksittäisen lääkkeen annosta voidaan pienentää. Eläinlääketieteessä immunosuppressiivisten lääkkeiden farmakologisia ominaisuuksia ja tehoa on tutkittu varsin vähän, minkä vuoksi käyttö koirilla ja kissoilla pohjautuu yksittäisiin kliinisiin käyttökokemuksiin ja sovellettuun tietoon ihmisten immuunivälitteisten sairauksien hoidosta. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottuna sellaiset immunosuppressiiviset lääkkeet, joista on tieteellistä tutkimusta tai julkaisuja käytöstä koirilla ja kissoilla. Glukokortikoidit on jätetty tämän kirjallisuuskatsauksen ulkopuolelle, sillä niitä käsitellään runsaasti muissa lähteissä. Glukokortikoidit on kuitenkin huomioitu vertailtaessa niiden tehoa muihin immunosuppressiivisiin lääkkeisiin.

Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään immuunivälitteisestä polyartriitista koirilla. Immuunivälitteinen polyartriitti (IMPA) on monimuotoinen sairaus. Se luokitellaan aiheuttajan ja taudinkuvan perusteella eri tyyppisiin sairauksiin. Nivelmuutosten perusteella IMPA jaetaan erosiivisiin ja nonerosiivisiin polyartriitteihin. Luokittelu on tärkeää hoidon ja ennusteen määrittämisen kannalta. Etiopatogeneesi on koirilla vielä epäselvä useimmissa immuunivälitteisissä polyartriiteissa, mutta immuunivälitteisyydestä on tutkimustuloksia. Eniten tiedetään erosiivisesta polyartriitista, koska se on samankaltainen kuin ihmisen reumatoidi artriitti. Koirilla on löydetty polyartriiteille ja systeemiselle lupus erytematosukselle altistava geeni DLA-DRB1. IMPA:a tulee osata epäillä koirilla, joilla on vaihtelevaa ontumaa, nivelten turvotusta tai kipua erityisesti distaalisimmissa nivelissä tai selittämätöntä kuumetta. Muiden elinsysteemien sairaudet tulee poissulkea yleistutkimuksen, ontumatutkimuksen, verinäytetutkimusten ja muiden tarvittavien tutkimusten avulla. Diagnoosi varmistetaan nivelnestenäytteellä, jossa havaitaan lisääntynyt valkosolumäärä ja neutrofiilipainotteinen solupopulaatio. Erosiivista polyartriittia epäiltäessä ja esimerkiksi nivelrikkoa poissulkiessa voidaan ottaa röntgenkuvia. IMPA:n hoito perustuu taustasairauden tai syyn hoitoon ja tarvittaessa immunosuppressiiviseen hoitoon. Immunosuppressiossa käytetään yleisimmin kortikosteroideja kuten prednisonia. Tämä usein riittää, mutta joissakin tapauksissa tarvitaan lisäksi muuta lääkitystä remissioon pääsemiseen tai relapsien estämiseen. Tukihoitoon voidaan soveltaa nivelrikon ohjeita kuten hallittua tasaista liikuntaa ja painonhallintaa. Kirurgiaa voidaan harkita, mikäli se parantaa raajan käyttöä. Ennuste riippuu IMPA:n tyypistä ja mahdollisista taustasairauksista. Idiopaattisessa nonerosiivisessa IMPA:ssa ennuste on erityisen vaihteleva. Erosiivisista IMPA:a saadaan harvoin parannettua täysin, koska sairaus on etenevä. Lisätutkimuksia tarvitaan sairauden etiopatogeneesin, sopivimman diagnostiikan ja optimaalisimman hoidon selvittämiseksi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan särkikaloja väli-isäntinä hyödyntävien imumatolajien esiintyvyyttä, niiden tunnistamista ja merkitystä. Tutkielmassa keskitytään lähinnä imumatolajeihin, joiden pääisäntäeläimiä ovat nisäkkäitä, ja joilla on havaittu olevan kliinistä merkitystä myös ihmisille. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi alkuperäistutkimuksen, jossa selvitettiin Itämerestä pyydetyissä särjissä loisivien imumatojen esiintymistä. Tutkimuksen aikana tavoitteena oli myös selvittää, löydetäänkö särjistä Pseudamphistomum truncatum -lajin metacercarioita, sillä kyseisestä lajista oli tehty aiemmin havaintoja Kaakkois-Suomen alueella elävistä ketuista. Imumatojen esiintymisen selvittämisen lisäksi tutkielmassa perehdytään kalojen iänmääritykseen, joka voidaan tehdä esimerkiksi laskemalla hartian lukkoluun (cleithrum) kasvuvyöhykkeiden lukumäärä. Tutkimuksessa hyödynnettiin WHO:n vuonna 1995 julkaisemassa raportissa esiteltyä digestiomenetelmää, jolla imumatojen metacercaria-muotoja vapautettiin särkien lihaskudoksesta. Näytteinä olivat joitakin päiviä aiemmin preparoidut särkifileet, joita tutkittiin yhteensä 85 kappaletta. Fileet käsiteltiin loiskystien vapauttamiseksi mekaanisesti sauvasekoittimella ja kemiallisesti pepsiiniliuoksella. Syntynyt seos laskeutettiin suppilossa, ja selkeytysten jälkeen sedimentti kerättiin mikroskoopin avulla tarkasteltavaksi. Iänmääritykseen satunnaisesti valikoiduilta 20 särjeltä irrotettiin hartian lukkoluu. Keittämällä suoritetun puhdistuksen jälkeen luusta laskettiin mikroskoopin avulla kasvuvyöhykkeet, joiden lukumäärä vastaa kalan ikää vuosissa. Aineistossa havaittiin imumatojen metacercaria-muotoja 98 %:ssa tutkituista näytteistä. Valtaosan löydöksistä muodostivat kolme ulkonäöltään toisistaan erottuvaa metacercaria-tyyppiä. Lisäksi erotettiin silmämääräisesti ainakin kolmenlaisia digestion aikana vapautuneita imumatoja. Metacercarioita ja vapautuneita imumatoja kerättiin joiltakin laskentamaljoilta (noin 10 %:sta) erilleen ja lähetettiin PCR-menetelmällä suoritettavaan lajinmääritykseen. PCR-tulosten perusteella 46 %:ssa tutkituista särjistä tehtiin silmämääräisen morfologisen tunnistuksen perusteella P. truncatum -löydös. Iänmäärityksessä havaittiin kokonaisuutena positiivinen korrelaatio iän ja pituuden välillä. Tutkimuksessa löydettiin särjistä nisäkkäisiin tarttuvia imumatoja. Tämän tuloksen ja aiempien Euroopassa ja Venäjällä tehtyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa, että kalaa ravintonaan käyttävillä nisäkkäillä on riski saada imumatoinfektio särjenlihasta. Ihmisiin ja kalaa syöviin lemmikkieläimiin kohdistuvaa riskiä voidaan kuitenkin pienentää etenkin, jos kalanliha kuumennetaan valmistuksen yhteydessä kauttaaltaan. Muita särkikaloja ei sisällytetty tutkimukseen, mutta myös niistä aiheutuva imumatoinfektioriski on todennäköisesti alueella suuri, koska monen lajin ekologinen lokero on jossakin elämänvaiheessa samankaltainen särjen kanssa.

Prostaglandiinit ovat hormoninkaltaisia yhdisteitä, jotka osallistuvat välittäjinä hyvin moniin elimistön fysiologisiin toimintoihin. PGF2α:n vaikutukset kohdistuvat lisääntymistoimintoihin, ja sen pääasiallinen tehtävä on luteolyysin aiheuttaminen useilla eri lajeilla. PGF2α muodostuu muiden prostaglandiinien tavoin monityydyttymättömistä rasvahapoista niin kutsutun arakidonihappokaskadin kautta. PGF2α erittyy synteesin yhteydessä kohdusta paikalliseen verenkiertoon, mistä se naudalla kulkeutuu suoraan munasarjaan venoarteriaalista reittiä pitkin. Kiimakierron lopulla luteolyysiin johtava PGF2α:n vapautuminen tapahtuu useina erillisinä pulsseina. Muissa kiimakierron vaiheissa eritys on vähäisempää eikä pulsseja havaita. PGF2α:lla on lyhyt puoliintumisaika, ja se metaboloidaan systeemisessä verenkierrossa nopeasti lyhyemmiksi yhdisteiksi. Tämä asettaa omat vaatimuksensa näytteenotolle ja analysoinnille. Kirjallisuusosassa kuvataan tarkemmin PGF2α:n eritystä, vaikutuksia, metaboliaa ja analysointia naudalla. Tutkimusosassa pyrimme selvittämään, onko kloprostenoli- ja GnRH-käsittelyllä aiheutettu lyhyt kiimakierto seurausta ennenaikaisesta PGF2α:n vapautumisesta, ja muistuttaako tämä mahdollinen PGF2α-eritys luonnollisen, spontaanin luteolyysin aikaista PGF2α-eritystä. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että lyhyitä kiimakiertoja esiintyy sykloivilla naudoilla silloin, kun kiima indusoidaan kloprostenolilla kiimakierron päivänä 7 - 10 ja ovulaatio indusoidaan GnRH:lla joko samanaikaisesti tai 24 tuntia myöhemmin. Tutkimuksessa oli mukana 24 hiehoa, 12 koe- ja 12 kontrolliryhmässä. Kuudelle eläimelle kummassakin ryhmässä annettiin kloprostenoli-injektio 6. päivänä ovulaatiosta ja toisille kuudelle 7. päivänä ovulaatiosta. Koeryhmien 12 hieholle annettiin GnRH-injektio 24 tuntia kloprostenoli-injektion jälkeen. Seitsemällä koeryhmän hieholla todettiin lyhyt, 8 - 12 päivän mittainen kiimakierto. Muilla hiehoilla, lopuilla koeryhmän ja kaikilla kontrolliryhmän eläimillä, kiimakierrot olivat normaalin pituiset (17 - 22 vrk). Lyhyen kiimakierron hiehoilla havaittiin merkitsevää PGF2α-eritystä useina pulsseina, ja eritykseen liittyi progesteronipitoisuuden lasku. Muilla hiehoilla kyseisiä muutoksia ei todettu. Tutkimus osoittaa, että ennenaikainen PGF2α:n vapautuminen aiheuttaa luteolyysin myös silloin, kun lyhyt kiimakierto on seurausta 24 tunnin välein annetuista kloprostenoli- ja GnRH-injektioista. Lyhyissä kiimakierroissa PGF2α-eritys muistuttaa luonnollisen luteolyysin aikaista eritystä, vain ajankohta on eri.

Tarhakettujen pentukuolleisuus vaihtelee vuosittain 15%-30% :iin. Tärkeimpiä syitä pentukuolleisuuteen ovat erilaiset infektiot, myrkytykset, ravintoperäiset tekijät, hormonaaliset häiriöt, käytöshäiriöt ja perinnölliset tekijät. Vuosittain löytyy tarhoja, joissa pentuja syntyy ja jää eloon huomattavasti alle keskiarvon. Valtion eläinlääketieteelliseen laitokseen (VELL) lähetetään verinäytteitä näiden ongelmatarhojen ketuista parvovirusvasta-ainetutkimukseen. Tässä jatkotutkimuksessa kartoitettiin vasta-aineet Brucella canis, Leptospira interrogans serovariantit canicola, sejroe ja icterohaemorrhagiae, Listeria monocytogenes ja Toksoplasma gondii agensseille. Tarhoja oli tutkimuksessa mukana 18, näytteiden yhteismäärä 243 ja kutakin antigeenia käyttäen tutkittiin 199-209 seerumia. Toksoplasma-vasta-aineet määritettiin 204 näytteestä 18 tarhalta. Positiivisia näytteistä oli 37 kpl (18%) ja tarhoista 12 (67%). Listeria-vasta-aineet tutkittiin 199 näytteestä 17 tarhalta. Yhtään positiivista seerumia ei ollut. Leptospira-vasta-aineet tutkittiin kolmea antigeenin käyttäen 205 näytteestä 18 tarhalta. Yksi positiivinen Leptospira sejroe-tiitteri löytyi (0,5%). Brucella-vasta-aineet tutkittiin 17 tarhalta ja näytteitä oli yhteensä 209. Odotetusti positiivisia ei löytynyt. Työn kirjallisuuskatsaus käsittelee tutkittujen patogeenien taudinkuvaa, epidemiologiaa ja patogeneesia, levinneisyyttä, diagnostiikkaa, hoitoa ja ehkäisyä. Lopuksi pohditaan muita mahdollisia syttä pentukuolleisuuteen.

The aim of this study was to see if there is an association between nutrition at young age and the dog’s hip screening results of either severe canine hip dysplasia (CHD) or healthy hips at the age of 18 months. This study was part of a wider CHD study in Finland which aim is to locate genes affecting development of CHD in different breeds and to find environmental factors influencing the development and the clinical sings of CHD. The literature review consists of a general overview on canine hip dysplasia and an overview on nutritional substances that have or might have an influence on the development of CHD. The clinical study part was conducted as an epidemiological explorative case-control study. The hypothesis in this study was that feeding raw food could protect large-breed dogs from CHD. This hypothesis was based on results from a pilot questionnaire that was done earlier. Canine hip dysplasia is one of the most common orthopaedic problems seen in small animal practice. It is an inherited, developmental condition leading to osteoarthritis. Additionally to genetic factors, there is also evidence that several environmental factors such as nutrition are contributing to the development of the disease. Especially overfeeding has been shown to increase the risk for CHD. In general, the feeding of commercial food for growing large-breed puppies is advised, but there is only a minimal amount of information available about the influence of other feeding methods on developmental orthopaedic diseases, even though it nowadays is more common among dog owners to choose to feed their dogs with more unconventional diets such as the bone and raw food (BARF) and home prepared diets. The DOGRISK questionnaire database was used and all German Shepherd Dogs with official hip screening results and adequate reported diet data were eligible for the statistical analyses. The time windows of interest in this study were the feeding at the age of 2-6 and >6-18 months. Results were analyzed by cross tabulating using Pearson Chi-square test, Mann-Whitney U-test and the Principal component analysis. This study suggest that feeding a bone and raw food diet (BARF) or raw meat, raw offal, raw bone and raw cartilage, raw fish, raw egg and raw tripe as a supplementation to other diets or as a part of the BARF diet showed protective effect vis a vis CHD. The study also suggests that feeding cooked meat, bone and cartilage might increase the risk of CHD. Feeding of dry commercial food was common in both the case and control groups and did not show any association to CHD in this study. The proportion of BARF food fed in puppyhood, on the contrary, showed a significant difference between hip dysplastic and non-dysplastic dogs in both age groups, indicating that even if only a part of the dog’s diet is raw food, it could already help protect puppies from CHD. Further analyses as well as clinical trials should be done next to test these results.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti inhalaatiota hoitomuotona, ja sen haasteita eläinlääketieteessä, sekä siihen käytettävien glukokortikoidien farmakologisia ominaisuuksia, erityisesti budesonidin osalta. Glukokortikoideja käytetään yleisesti koirien pitkittyneen keuhkoputkentulehduksen ja kissan astman hoidossa. Ne toimivat oireenmukaisesti tulehdusta lievittäen. Perinteisiin injektio- ja tabletti -hoitomuotoihin liittyvät vakavatkin haittavaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta kehittää inhalaatio-hoitomuotoa myös eläinlääketieteessä. Inhalaatiota sekä siinä käytettäviä uuden polven glukokortikoideja, kuten budesonidia, on tutkittu laajasti ihmislääketieteessä, mutta julkaistuja tutkimuksia niiden farmakokineettisistä ominaisuuksista koiralla on vain yksi, eikä kontrolloituja pitkäaikaistutkimuksia inhalaatio-hoidoista ole. Perustutkimusta tarvitaan, jotta hoitomuotoa voidaan kehittää edelleen. Tässä pilottitutkimuksessa määritettiin budesonidin farmakokineettisiä arvoja terveellä koiralla kahdella antotavalla, suonensisäisesti sekä inhalaationa. Tämän tutkimuksen olettamuksena oli, että inhaloitavalla budesonidilla voidaan saada mitattavia plasmapitoisuuksia, ja että ainakin osa tästä lääkeaineesta on imeytynyt keuhkojen kautta. Terveet beagle-rotuiset koekoirat jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen (n = 7) sai budesonidia suonensisäisesti kerta-annoksena (20 μg kg-1), ja toinen (n = 8) inhalaationa (1000 μg per koira) yhdessä suun kautta annetun lääkehiilen (2,5 g kg-1 per os) kanssa kerta-annoksena. Plasmanäytteitä kerättiin kuuden tunnin ajan, ja budesonidipitoisuus määritettiin HPLC/massaspektrometrin avulla. Suonensisäisellä antotavalla budesonidin eliminaation puoliintumisaika (T1/2) oli 2,8 h, puhdistuma (CL) 1,5 l h-1 kg-1, jakautumistilavuus (Vd) 6,2 l kg-1 ja pitoisuus/aika-kuvaajan pinta-ala (AUC) 14 ng ml-1 h-1. Yhdessä lääkehiilen annon kanssa inhaloidun budesonidin huippupitoisuus plasmassa oli 0,6 ng ml-1 ja se saavutettiin nopeasti: Tmax oli 13 min. AUC tässä ryhmässä oli 0,55 ng ml-1 h-1. Hyötyosuus inhalaatioryhmässä jäi hyvin pieneksi ollen 1,1 %. Vastaavaa tutkimustietoa inhaloidun budesonidin farmakokinetiikasta koiralla ei ole julkaistu aikaisemmin. Tutkimus osoittaa, että inhalaatiolla on mahdollista saada lääkeainetta koiran keuhkoihin, ja että se näin ollen on mahdollinen hoitomuoto koiralla. Budesonidin myös havaittiin imeytyvän suhteellisen nopeasti keuhkoista verenkiertoon. Inhalaatio-annostelussa havaittiin merkittävää yksilöiden välistä vaihtelua budesonidin plasmapitoisuuksissa, joten tekniikkaan on syytä kiinnittää annostelussa huomiota. Saadut farmakokineettiset tulokset suonensisäisen annostelun osalta olivat linjassa aikaisemman julkaistun tutkimustiedon kanssa. Lisää tutkimusta tarvitaan vielä koskien muita budesonidin farmakokineettisiä ominaisuuksia sekä sen kliinistä käyttöä hengitystiesairauksien hoidossa.

Laminitis is a common painful condition in horses that often has a poor outcome. The aetiology of laminitis has been widely studied, but still not completely understood. There is some evidence that pasture associated laminitis is one of the most common forms of laminitis , and this is most likely associated with underlying endocrine dysfunction i.e. insulin resistance. However, what the prevalence of insulin resistance in horses presented with laminitis is, that is currently unknown and it has not been studied previously. Endocrinopathic laminitis is a term including laminitis developing subsequently to Equine Cushing's Disease, equine metabolic syndrome and iatrogenic corticosteroid-induced laminitis. The term equine metabolic syndrome includes a history of laminitis, insulin resistance and a characteristic phenotype of a cresty neck, bulging supraorbital fat and increased fat deposits. Horses suffering from laminitis and insulin resistance seem to have a slow recovery process, but recovery is more likely if insulin sensitivity is improved. Increased exercise, maintaining optimal body condition, avoidance of high-glycaemic meals and molasses should be incorporated in the treatment of laminitis. Horses with insulin resistance have a higher risk of developing laminitis and to find and treat horses with insulin resistance would be a means of preventing laminitis. The purpose of the study was to determine the prevalence of insulin resistance in laminitic horses and ponies in Helsinki University Equine Clinic between April 2007 and October 2008. Associations between endocrinopathic laminitis and sex, age, body condition score, breed, season, Obel grade, the presence of laminitic rings, cresty neck, and bulging supraorbital fat were studied in 50 horses. The associations of the same variables with insulin resistance were similarly studied in the 37 laminitic horses. The hypothesis was that a high degree of laminitic horses would be insulin resistant and that age, body condition score, breed, season, Obel grade, the presence of laminitic rings, cresty neck, and bulging supraorbital fat would be associated with endocrinopathic laminitis. The body condition of the horses was scored using the 0-5 graded Carroll & Huntington body condition scoring. Insulin resistance was defined as a basal insulin level of over 30 µIU/ml. The prevalence of insulin resistance in these 37 laminitic horses/ponies was 84% (95% CI 69-92%). Bulging supraorbital fat, laminitic rings and severe lameness was significantly correlated with endocrinopathic laminitis. The mean age of horses with endocrinopathic laminitis was significantly higher than the mean age of horses without endocrinopathic laminitis. Laminitic rings were statistically more frequent in horses with insulin resistance and laminitis than horses with laminitis and normal insulin level. The result implies that a high proportion of the horses admitted to the clinic because of laminitis also have insulin resistance. The study results justifies including the presence of laminitic rings and bulging supraorbital fat as a phenotypic indicators of endocrinopathic laminitis and the equine metabolic syndrome. In this study only basal insulin was measured of the horses and it is not the most accurate method of diagnosing insulin resistance. This means that some cases of insulin resistance could have been missed. The lack of controls has probably also affected the results.

Toksikologisella haittavaikutuksella viitataan biokemialliseen, fysiologiseen tai morfologiseen muutokseen, jonka johdosta solun tai organismin toiminta olennaisesti muuttuu. Haittavaikutukseen johtavaa vaaraa ja vaaralle altistumisen kautta syntyvää riskiä luonnehditaan toksikologisessa riskinarvioinnissa, jonka varsinaisia osa-alueita ovat vaaran tunnistaminen, annoksen ja vasteen välinen suhde, altistumisen arviointi ja kokoava riskin luonnehdinta. Altistumisen arvioinnissa hyödynnetään myös epidemiologisia tutkimuksia. In vitro -tutkimuksilla viitataan tutkimuksiin, jotka tehdään elimistön ulkopuolella keinotekoisessa ympäristössä vastakohtana in vivo -tutkimuksille, jotka tehdään elävissä eläimissä. In vitro -menetelmillä tutkimusta tehdään myös elävien organismien, kuten bakteerien, avulla. In silico -tutkimusmenetelmillä viitataan tietokoneavusteisiin tutkimusmenetelmiin. Euroopan unionin neuvoston REACH-asetuksella pyritään muun muassa vähentämään eläinkokeita kemikaalien tutkimuksessa siirtymällä hyödyntämään New Approach Methologies -testimenetelmiä, joihin myös in vitro- ja in silico -tutkimusmenetelmät luetaan. Tutkielmassa esitellyillä in vitro -tutkimusmenetelmillä voidaan selvittää tutkittavan kemikaalin vaikutuksia kohdesolujen-, kudosten tai muun vaikutuskohteen osalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään in vitro -tutkimusmenetelmiä, joilla voidaan selvittää kemikaalien suoraa solumyrkyllisyyttä, myrkkyvaikutuksia silmiin (silmä-ärsyttävyyttä ja syövyttävyyttä) ja ihoon (ihotoksisuutta ja valotoksisuutta) sekä genotoksisuutta ja steroidogeenisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitellään tärkeimmät in silico -tutkimusmenetelmät. Esiteltyjen menetelmien käyttö toksikologisessa tutkimuksessa vähentää elävien eläinten käyttöä toksikologisissa tutkimuksissa REACH-asetuksen tarkoittamalla tavalla. In vitro -menetelmillä ei ole mahdollista tehdä riskinarviointia kokonaisuudessaan, mutta niistä saatava tieto on merkittävässä roolissa yhdessä in vivo -tutkimustulosten kanssa in silico -mallinnuksissa. In vitro -tutkimusmenetelmien suurimpia haasteita on toistuvan ja pitkäaikaisen altistuksen arviointi sekä haittavaikutusten arviointi elimistön tasolla.

Näiden syventävien opintojen tavoitteena oli selvittää islanninhevosen erityispiirteitä, joita olisi huomioitava eläinlääkinnässä sekä rodulle tyypillisiä ja yleisimpiä sairauksia ja niiden hoitomahdollisuuksia. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti islanninhevosten historiaa, rodun ominaispiirteitä, rehunkäyttöä, koulutusta ja hevostilannetta Suomessa ja perehdytään tarkemmin kesäihottumaan, kinnerpattiin, hedelmällisyyteen, veriarvoihin, hengitystie-elimistöön ja loisiin. Kesäihottuma on Islannin ulkopuolella islanninhevosen ongelmista suurin ja sitä sairastaa 15-18% islanninhevosista. Kesäihottuma on jokakesäinen vaiva siihen kerran sairastuneilla hevosilla. Oireina ovat tavallisimmin harjan ja hännän hankaaminen, minkä seurauksena jouhet katkeilevat ja hankaantuvat pois. Pääasiallisena aiheuttajana pidetään vertaimeviä Culicoides -suvun polttiaisia, jotka ovat aktiivisimmillaan auringonlaskun aikoihin. Sairaus on yleisempi Islannissa syntyneillä kuin muualla syntyneillä hevosilla. Kesäihottumaa on yritetty hoitaa ja ennaltaehkäistä pitämällä hevosia tallissa, antihistamiineilla sekä akupunktiolla. Kinnerpatti on ainoa tunnettu rodulle tyypillinen jalkasairaus. Satunnaisotannassa tehdyissä röntgentutkimuksissa se todettiin 22-30%:lla tutkituista hevosista, joista 44-58% ei ontunut. Kinnerpatti on iästä riippuvainen ja se on aikaisimmillaan todettu 5-vuotiailla islanninhevosilla. Kiverällä kintereellä on todettu olevan yhteys kinnerpattiin, kun taas pihtikinttuisuuden ja kinnerpatin välisestä yhteydestä on ristiriitaisia tutkimustuloksia. Kinnerpattia on hoidettu sekä kirurgisella että kemiallisella nivelenjäykistämisellä. Islanninhevonen on varsin hedelmällinen ja yli 80%:n tiinehtymistulokset ovat tavallisia. Islanninhevosori päästetään yleensä vapaaksi tammalaumaan. Kiimojen kontrollointi jääkin usein oriille eikä tammojen tiinehtymistä kontrolloida aina edes syksyisin. Islanninhevosten on todettu tulevan varsakiimaan jo 5-7 päivän kuluessa varsomisesta. Tiineys kestää 315-390 vrk, keskimäärin 350 vrk. Islanninhevosten verityypeissä ei ole todettu lainkaan H-tekijää, ja D- ja J-tekijät ovat harvinaisia. GOTM-entsyymi on monimuotoinen islanninhevosten lisäksi vain mongolianhevosella. Islanninhevosten seerumin ja kokoveren viitearvot sopivat pääsääntöisesti sekä Helsingin Yliopiston ELTDK:n Keskuslaboratorion että Ypäjän Hevossairaalan laboratorion käyttämiin viitearvoihin. Islanninhevosille on saatu korkeampia lepoarvoja sekä hengitystiheydelle että pulssille kuin mitä on määritetty muille hevosille. Islannissa tehdyissä tutkimuksissa siellä olevilta hevosilta löydetään samanlaisia suolistoloisia kuin on muuallakin maailmassa. Talvisin ulosteessa ei esiinny lainkaan munia, mutta munamäärät kohoavat kevään ja kesän aikana laskeakseen taas nopeasti syksyllä. Vaikka Islannissa ei hevosia madoteta säännöllisesti, ei ähkyjä tai muita ruuansulatuskanavan sairauksia ole raportoitu.