Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Gröhn, Mari (2021)
    Kypsä B-lymfosyytti voi aktivoitua kohdattuaan sopivan antigeenin tai esimerkiksi ympäristön tulehdusvälittäjäaineiden vaikutuksesta. Järjestäytyneet imukudokset, ja etenkin niiden itukeskukset, tarjoavat otollisen ympäristön B-soluaktivaatiolle. Aktivaation seurauksena B-solu voi alkaa tuottaa pintansa B-solureseptorin kaltaista, mutta liukoisessa muodossa olevaa vasta-ainetta soluvälitilaan. Aluksi aktivoitunut B-solu tuottaa IgM-luokan vasta-ainetta, mutta luokanvaihdon seurauksena B-solu voi alkaa tuottaa esim. IgA-luokan vasta-aineita. IgA on yleisin immunoglobuliiniluokka aikuisen naudan limakalvojen pintaeritteissä, mutta sikiöaikana sen erittyminen on hyvin vähäistä. Aikuisella eläimellä suoliston alueella IgA-luokanvaihtoa tapahtuu järjestäytyneiden imukudosten, kuten Peyerin levyjen itukeskuksissa ja paikallisesti esimerkiksi lamina propriassa. IgA:lla on keskeinen rooli limakalvojen immuunipuolustuksessa, ja sen toiminta on yhdistetty mm. normaalin suoliston mikrobiston säätelyyn. NR4A1-proteiini kuuluu NR4A-tumareseptoriperheeseen, joka säätelee DNA-transkriptiota. NR4A1:n määrän lyhytaikainen lisääntyminen on yhdistetty aikaisemmissa tutkimuksissa mm. antigeenin aikaansaamaan aikaiseen B-soluaktivaatioon. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, voidaanko naudan sikiöllä havaita fluoresenssimikroskopian avulla lymfosyyttiaktivaation seurauksena aktivoituneita IgA+ soluja ileumin alueen Peyerin levyissä ja niiden läheisissä kudoksissa. Tutkimuksessa hyödynnettiin ileumin kudosleikkeitä, jotka oli saatu 11 vasikasta normaalien teurastamoprosessien yhteydessä. Sikiöiden iät vaihtelivat 200 ja 290 tiineysvuorokauden välillä. Fluoresenssimikroskoopin avulla laskettiin kaksoispositiiviset (IgA+, NR4A1+) solut leikkeissä. Kaksoispositiivisia (IgA+, NR4A1+) soluja havaittiin systemaattisesti kaikissa tutkituissa kudosleikkeissä. Kaksoispositiiviset solut jakautuivat etenkin interfollikulaari- ja villusalueelle, mutta joitakin soluja oli havaittavissa myös Peyerin levyjen follikkeleissa ja kupolialueella. Tämä tutkimus antaa viitteitä siitä, että naudan suolistossa tapahtuu varhaista B-lymfosyyttiaktivaatiota jo sikiöaikana. Tapahtumaa ohjaavat tekijät ovat kuitenkin vielä epäselviä.
  • Kivikoski, Elli (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1994)
    Selvityksessä tarkasteltiin ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden käytön laajuutta eläinlääkintään. Aineistoksi kerättiin Yliopiston Apteekeista (17 kpl) huhtikuun 1993 aikana toimitetut eläinreseptit. Näistä poimittiin reseptit, joissa oli määrätty ihmisille rekisteröityä lääkettä. Ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden osuus eläinresepteistä oli 38,1 prosenttia. Eläinlääkintään käytetyistä ihmisille rekisteröidyistä lääkkeistä vain 24,2 prosentilla oli käyttöalueen laajennus eläimille. 89 prosenttia ihmisille rekisteröidyistä eläinlääkintään käytetyistä lääkkeistä oli määrätty koiralle. Yleisin lääkemuoto selvityksen materiaalissa oli tabletti. Selvityksen 20 eniten käytetyn ihmisille rekisteröidyn lääkkeen joukossa oli vain kolme valmistetta, jolle löytyy vastaava eläimille rekisteröity vaihtoehto. Selvityksen lopussa tarkasteltiin kirjallisuuteen perustuvia ohjeannoksia ja ohjeita ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden käytöstä eläinlääkintään. Selvityksen liitteenä on kirjallisuuteen perustuvat suositusannokset selvityksen materiaalissa eläinlääkintään käytetyille ihmisille rekisteröidyille lääkeaineille.
  • Lillas, Annika (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)
    Eläinlääkäri voi paitsi luovuttaa lääkkeitä potilaan omistajalle, myös määrätä tutkimalleen potilaalle lääkkeitä apteekin kautta toimitettavaksi. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää mitä lääkkeitä eläinlääkärit määräävät eläimille apteekkien kautta. Keräsimme tietoja toimitetuista eläinlääkemääräyksistä kaikkien Yliopiston Apteekkien (17 kpl) reseptipäiväkirjoista. Haimme kaikki lääkemääräykset eläimille yhden kuukauden ajalta, huhtikuulta 2001. Kirjasimme eläinlajin, määrätyn lääkkeen nimen, vahvuuden ja toimitetun määrän, hoitojakson pituuden sekä indikaation. Lähemmän tarkastelun kohteena olivat mikrobilääkkeet ja ihmisille rekisteröidyt lääkevalmisteet. Apteekkien koko kuukauden reseptuurista keskimäärin 1 % (0,01–17 %) koski eläimille määrättyjä lääkkeitä. Yhteensä toimitettiin 2719 eläinlääkemääräystä, joista suurin osa koirille ja kissoille. Peroraaliset mikrobilääkkeet olivat yleisimmin määrättyjä lääkkeitä (38 %). Niistä 17 % oli ihmisille rekisteröityjä lääkevalmisteita. Peroraalisista mikrobilääkkeistä eniten määrättyjä olivat beetalaktaamit, trimetopriimi-sulfonamidit ja makrolidi-linkosamidit. Fluorokinoloneja määrättiin vain muutamassa tapauksessa. Hoitojaksojen pituudet vaihtelivat suuresti, keskimääräinen kuurin pituus oli 10 päivää paitsi kissoille määrätyissä makrolidi-linkosamidi -ryhmän lääkkeissä joissa keskimääräinen kuurin pituus oli 20 päivää. Indikaatioihin perustuvaa tarkastelua ei voitu tehdä koska ainoastaan 37 % lääkemääräyksistä sisälsi tietoa käyttöaiheesta. Ihmisille rekisteröidyistä valmisteista eniten määrättyjä olivat insuliinit, kortisoni, mikrobilääkkeet ja eräät sydänlääkkeet sekä ruoansulatuskanavan vaivoihin käytettävät lääkkeet. Laissa olevan kaskadisäännöksen mukaan eläimelle saa määrätä ihmislääkettä vain jos sopivaa eläinlääkettä ei ole saatavana. Tutkimuksemme perusteella eläimille määrätään ihmislääkettä usein myös tilanteissa, joissa vastaavaa eläinlääkettä olisi saatavana. Ihmislääkkeen käyttö saattaa joskus selittyä sopivammalla pakkauskoolla tai vahvuudella mutta erityisesti uudempia mikrobilääkkeitä on varottava käyttämästä lemmikkieläimille ilman selkeää perustelua. Koska mikrobilääkeresistenssi on kasvava ongelma, täytyy antibioottien käyttöä jatkuvasti seurata ja suosituksia päivittää jotta tilanteet, joissa mikrobilääkkeiden käyttö on erityisen runsasta tai perusteetonta, saadaan kuriin. Myös ihmisille rekisteröityjä laajakirjoisia mikrobilääkkeitä olisi eläinlääkinnässä syytä välttää resistenssin leviämisen estämiseksi. Yleisesti ottaen ihmislääkkeitä käytettäessä tulisi muistaa lajien väliset erot ja miettiä tarkkaan sopiiko ihmislääke kyseiselle eläimelle.
  • Vepsäläinen, Kaisa (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)
    Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.
  • Hakkarainen, Anna-Maria (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2017)
    Koirien atooppinen dermatiitti on ihmisten atooppista ihottumaa muistuttava ihosairaus. Se määritellään perinteisesti kutisevaksi, tulehdukselliseksi, allergiseksi ihosairaudeksi, johon liittyy geneettinen alttius tuottaa IgE-vasta-aineita erityisesti ympäristövälitteisiä allergeeneja kohtaan. Perinteisen IgE-vasta-aineiden välittämän yliherkkyysreaktion rinnalle on nykyisin nostettu myös muita näkökohtia, kuten ihon läpäisyesteessä ilmeneviä puutteita. Ihmisillä on useiden tutkimusten perusteella osoitettu TEWL:n eli transepidermaalisen veden haihtumisen mittauksen olevan luotettava työkalu näiden ihon läpäisyesteen puutteiden havaitsemiseen. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka hyvin TEWL-arvot ja ihon kliininen kunto korreloivat keskenään atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla. Hypoteesina oli kohtalainen positiivinen korrelaatio TEWL-arvojen ja ihon kliinistä kuntoa mittaavien kokonais-CADESI-4 (canine atopic dermatitis extent and severity index) -arvojen välillä. Tutkimuspopulaatio koostui 45 yksityisesti omistetusta, yli vuoden ikäisestä staffordshirenbullterrieristä. Tutkimukseen osallistuneet koirat kerättiin retrospektiivisesti DOGRISK-projektiin kuuluneesta kliinisestä ruokintatutkimuksesta (www.dogrisk.com). Atooppinen dermatiitti -ryhmään (31 koiraa) kuuluivat koirat, jotka täyttivät viisi kahdeksasta ns. Favrotin kliinisestä kriteeristä. Lisäksi aineistoon sisältyi kuusi koiraa, joilla oli lievä tulehduksellinen ihosairaus ja seitsemän tervettä kontrollia. Atooppinen dermatiitti -ryhmän koirista tehtiin myös 18 koiran osa-aineisto, josta oli poissuljettu koirat, joiden TEWL-mittauksissa oli epäselvyyksiä, historiassa kortisonilääkityksiä tai joilla oli todettu muita sairauksia loppukäynnin yhteydessä. Mikrobi-infektioita ei kontrolloitu TEWL-mittausten suorittamisen yhteydessä. TEWL-mittaukset tehtiin ruokintatutkimuksen loppukäynnillä ns. suljetun kammion menetelmää hyödyntävän TEWL-mittauslaitteen (Vapometer) avulla kolmelta eri ihoalueelta (korvanlehden sisäpinta, kyynärtaive, inguinaalialue) ilman karvojen ajelua. Kaikkien koirien ihon kliinisen kunnon arvioi sama tutkija CADESI-4-menetelmän avulla. Saatujen CADESI-4- ja TEWL-arvojen välistä korrelaatiota analysoitiin kahden eri ei-parametrisen testin, Kendallin taun ja Spearmanin rhon, avulla kaikilla atooppisen dermatiitin ryhmään kuuluvilla koirilla ja osa-aineiston koirilla. Tutkimustuloksissa havaittiin asetetun hypoteesin mukaisesti CADESI-4- ja TEWL-arvojen välillä kohtalaista korrelaatiota, mutta vain osa-aineistossa, josta oli poistettu mittauksiin liittyvät epävarmuustekijät sekä mittauksiin mahdollisesti vaikuttavat muut sairaudet ja lääkitykset. Osa-aineistossa kokonais-TEWL ja kokonais-CADESI-4 korreloivat heikosti sekä inguinaali-TEWL ja kokonais-CADESI-4 heikosti/kohtalaisesti keskenään. Tarvitaan lisää tutkimusta riittävän isolla aineistolla, että voitaisiin selvittää TEWL-mittausten luotettavuus ihon läpäisyesteen arviointiin atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla. Mikäli TEWL-mittaukset todetaan luotettaviksi, voisi niistä koirilla olla hyötyä muun muassa erilaisten ihon läpäisyesteen vahvistamiseen tähtäävien hoitomuotojen arvioinnissa. Ne voisivat myös osaltaan edistää mahdollisimman varhaisen diagnoosin saamista atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla.
  • Itkonen, Laura (2021)
    Saimaannorppa ja itämerennorppa ovat norpan (Pusa hispida) alalajeja, ja kuuluvat hylkeiden Phocidae-heimoon. Norpat elävät vain pohjoisilla alueilla, joilla on jäätalvi, ja niiden lisääntymiskäyttäytyminen perustuu jäälle rakennettavaan lumipesään. Talvisin vedessä elävien nisäkkäiden ruumiinlämmön ja ympäröivän veden lämpötilaero voi olla jopa 40°C. Hylkeiden lämmönsäätelyn on tutkittu perustuvan pääasiassa paksuun rasvakerrokseen ja ihon runsaaseen verisuonitukseen. Ihon verisuonitusta laajentamalla ja supistamalla säädellään elimistön lämmön kuljettamista ja säästämistä suhteessa ympäröivään lämpötilaan. Arteriovenöösit anastomoosit eli valtimoiden ja laskimoiden suorat yhtymäkohdat ovat hylkeiden ihossa tyypillinen verisuonirakenne, joka nopeuttaa lämmön siirtymistä verisuoniverkostoissa. Aikuisten norppien karvapeitteellä ei tiettävästi ole lämmönsäätelyllistä merkitystä. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tarkoitus oli kuvata saimaannorpan ja itämerennorpan ihon histologinen rakenne suhteessa lämmönsäätelyyn. Tutkimushypoteesina oli, että ihon rakenne on saimaannorpalla ja itämerennorpalla samankaltainen. Tuloksia verrattiin myös muuhun merinisäkkäistä julkaistuun kirjallisuuteen, jossa on kuvattu ihon histologiaa ja lämmönsäätelymekanismeja. Ihonäytteitä kerättiin kahdesta saimaannorppakuutista ja kahdesta aikuisesta itämerennorpasta, jotka olivat kuolleet tutkimukseen liittymättömistä syistä ja luovutettu tutkimuskäyttöön. Näytteitä värjättiin hematoksyliini-eosiini- ja Masson’s trichrome -värjäyksillä. Tulosten perusteella saimaannorpan ja itämerennorpan ihon rakenteet olivat keskenään samankaltaisia, ja niissä oli runsaasti yhtäläisyyksiä muihin hyljelajeihin. Epidermiksestä tunnistettiin sarveissolukerros, okasolukerros ja tyvisolukerros. Dermiksen apuelimet sijaitsivat eri syvyysasteilla, joista karvatupet sijaitsivat pinnallisimpina lähellä epidermistä ja suuret verisuonet syvimpänä lähellä rasvakerrosta. Karvatuppien yhdistelmäfollikkeleissa oli primäärikarvan lisäksi 0-5 sekundääristä pohjavillakarvaa. Norppien hikirauhasten histologinen rakenne oli ekriininen, mikä viittaa siihen, että norpilla on kyky hikoilla kuumassa ympäristössä. Apokriinisiä hikirauhasia ei ollut ihonäytteissä lainkaan, mutta tämän uskotaan johtuneen vähäisestä näytemäärästä. Arteriovenöösejä anastomooseja ei pystytty tunnistamaan histologisesti, mutta ihon dermiksestä tunnistettiin useita haarautuvia verisuonia. Saimaannorpan ja itämerennorpan ihosta tunnistettiin hyljelajeille yhteisten lämmönsäätelyrakenteiden lisäksi ekriinisiä hikirauhasia, joilla tiettävästi on lämmönsäätelyllinen merkitys. Tutkimuksen haasteena oli vähäinen näytemäärä, jonka vuoksi tilastollisesti merkitsevää vertailua ei voitu tehdä. Tutkimuksen saimaannorpat olivat nuorempia kuin itämerennorpat, joten luotettavaa vertailua ei voitu tehdä myöskään alalajien välillä. Erot esimerkiksi rasvakerroksen paksuudessa ja melaniinin määrässä johtuivat todennäköisesti yksilöiden ikäerosta. Tulokset antavat kuitenkin raamit jatkotutkimuksille, esimerkiksi hikirauhasten tutkimista voi jatkaa tarkemmin kohdennetuilla ihonäytteillä. Norpan lämmönsäätelyn tutkiminen auttaa ymmärtämään ja tehostamaan uhanalaisen saimaannorpan suojelua ilmaston lämpenemisen edetessä.
  • Korkeamäki, Päivi (2023)
    Tämä on eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma, kartoittava kirjallisuuskatsaus koirien ja kissojen yleisimmistä ihosiirteistä. Ihosiirteiden käyttö ei ole yleistä, mutta niille on suuri tarve silloin, kun haavaa ympäröivää ihoa ei ole riittävästi haavan suoraa sulkua varten. Työn tavoitteena on esitellä ihosiirteet, perustella, miksi ihosiirteitä tarvitaan, millä perusteella siirteistä valitaan sopivin ja miten kyseinen siirre toteutetaan. Ensisijaisesti pieneläinten haavat suljetaan yhdistämällä haavan reunat toisiinsa suoraan, toissijaisesti käytetään haavajännitettä vähentäviä tekniikoita. Näin saadaan suljettua valtaosa eläinten haavoista. Lopuissa, harvinaisissa tapauksissa käytetään ihosiirteitä. Erilaisista siirteistä valitaan ensisijaisesti yksinkertaisin ja vähiten kudosvaurioita aiheuttava siirre. Viimesijaisesti tai siirrehoidon epäonnistuttua haavat hoidetaan avoimina. Ihosiirteet, toteuttamisen yleiset yksityiskohdat ja komplikaatiot esitellään yleisesti. Subdermal plexus- ja axial pattern -siirteiden leikkaustekniikat esitellään yksityiskohtaisesti ja niistä esitetään havainnoivia kuvia. Siirteiden komplikaatiot ja käyttökohteet on kerätty siirteitä käsittelevistä kokeellisista ja vertailevista tutkimuksista sekä tapausselostuksista. Näitä julkaisuja tarkastellaan myös kokonaisuutena, tutkimustiedon kattavuuden ja tutkimuskysymysten kartoittamiseksi. Työ pohjustetaan teoriaosuudella, jossa kerrataan tiivistetysti ihon makroanatomiaa ja haavan paranemisen fysiologiaa niiltä osin, kuin se on siirteiden kannalta olennaista. Tarkasteltuja kokeellisia tutkimuksia, tapausselostuksia ja -sarjoja on kymmeniä. Siirretyypeittäin tutkimusten määrä on kuitenkin pienehkö. Tutkimusten vertailu on hankalaa, koska tutkimusten pienen määrän lisäksi niiden kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Voidaan kuitenkin päätellä, että ihosiirreleikkaukset ovat turvallisia, niihin liittyy paljon lieviä komplikaatioita, mutta vähän vakavia komplikaatioita. Ihosiirteen pääasiallinen tarkoitus, haavan primaari sulku toteutuu, sillä komplikaatioista huolimatta lähes kaikissa tutkituissa potilastapauksissa valtaosa siirteistä on selviytynyt elinvoimaisena.
  • Kuhalampi, Joanna; Pesonen, Susanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2000)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, poikkeaako kroonista ihotulehdusta sairastavien, paljon mikrobilääkkeitä saaneiden koirien suolesta eristettyjen enterokokkien (Enterococcus faecalis ja Enterococcus faecium) ja Escherichia coli –bakteerien ja anuksen limakalvolta eristettyjen staphylococcus intermedius-bakteerien mikrobilääkeherkkyys terveiden, lääkitsemättömien koirien mikrobien herkkyydestä. Tutkimusmateriaali kerättiin vuoden 1998 kevään ja kesän aikana pääkaupunkiseudun yksityisten pieneläinvastaanottojen ja yliopstollisen eläinsairaalan potilaista. Tutkimukseen otettiin näytteitä kahdestakymmenestäkahdesta ihotulehduskoirasta ja viidestäkymmenestäkuudesta kontrollikoirasta. Näytteistä eristettiin yllä mainitut bakteerikannat, ja kannoista tehtiin herkkyysmääritykset eri mikrobilääkeaineille Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksella Helsingissä. Escherichia coli- ja Staphylococcus intermedius-bakteerikannat olivat resistentimpiä tutkituille mikrobilääkeaineille ihotulehduskoirilla kuin kontrollikoirilla.
  • Hartikainen, Meri-Tuuli (2024)
    Ikääntyneiden hevosten osuus hevospopulaatiossa on kasvamassa. Ikääntyneillä hevosilla esiintyy erilaisia kroonisia sairauksia ja monesti useita sairauksia samanaikaisesti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi hevosen normaalin ikääntymisen merkkejä elinryhmittäin, yleisimpiä ikääntyneiden hevosten sairauksia ja niiden esiintyvyyttä. Kaikki eliöt ikääntyvät, mutta eliöiden enimmäisikä vaihtelee lajeittain. Hevosen katsotaan olevan ikääntynyt sen ollessa 15-vuotias tai vanhempi. Hevosen normaaliin ikääntymiseen kuuluvat muutokset hampaissa, suoliston mikrobistossa, lihasmassan väheneminen ja jänteiden rakenteen muuttuminen. Normaaliin ikääntymiseen liittyvät muutokset ovat usein lieviä, eivätkä vaikuta merkittävästi hevosen elämänlaatuun, lukuun ottamatta hampaiden silottumista. Mikäli hevosella on selkeitä oireita tai havaittavia muutoksia, ovat ne yleensä merkkejä sairaudesta. Iäkäs hevonen ei aina ole sairas, mutta alttius sairauksille kasvaa iän myötä. Omistajat tunnistavat hevosensa ikääntymisen ja sairauden merkkejä, mutta eivät välttämättä yhdistä niitä sairauksiin. Kuitenkin lähes kaikilla ikääntyneillä hevosilla on todettavissa jokin epänormaali muutos tai sairauden oire eläinlääkärin tutkimuksen perusteella. Osa muutoksista ovat harmittomia eivätkä vaikuta hevosen elämänlaatuun, mutta osa muutoksista aiheuttavat esimerkiksi jatkuvaa kipua tai voi pitkälle edetessään johtaa hevosen lopettamiseen. Useamman sairauden yhtäaikainen esiintyminen on ikääntyneillä hevosilla yleistä ja voi vaikuttaa voimakkaasti hevosen elinikään. Ikääntyneen hevosen hoitaminen vaatii omistajalta sitoutumista, sillä monet niillä esiintyvistä sairauksista on parantumattomia ja voivat vaatia hoidollisesti merkittävää työpanosta omistajalta. Tästä huolimatta ikääntyneille hevosille tarjotaan usein vähemmän sairaudenhoitoa ja ennaltaehkäisevää hoitoa kuin ne tarvitsisivat.
  • Lintulahti, Riikka (2020)
    Ilmarinta tarkoittaa patologista ilman kertymistä keuhkopussin onteloon. Vamman aiheuttamat ilmarinnat ovat koirilla ja kissoilla yleisimpiä, mutta myös monet sairaudet voivat olla ilmarinnan taustalla. Keuhkopussissa oleva ilma estää keuhkoja laajentumasta normaalilla tavalla sisäänhengityksen aikana. Mitä enemmän ilmaa keuhkopussiin kertyy, sitä enemmän keuhkot painuvat kasaan ja eläimen hengitys vaikeutuu. Hengityksen vaikeutuminen on eläimelle epämiellyttävää, lisää sen kokemaa stressiä, heikentää sen yleisvointia ja voi johtaa kuolemaan. Ilmarinta luokitellaan sen syntytavan mukaan spontaaniin eli ilman ulkoista vammaa syntyneeseen tai traumaattiseen eli vammaperäiseen. Traumaattisiin ilmarintoihin luetaan myös hoidosta johtuvat, eli iatrogeeniset ilmarinnat. Ilmarinta voi olla avoin tai suljettu riippuen siitä, onko keuhkopussin ontelosta yhteys ulkoilmaan. Spontaanit ilmarinnat ovat usein suljettuja, traumaattiset voivat olla avoimia tai suljettuja. Jänniteilmarinta muodostuu, kun jokin rakenne toimii yksisuuntaisen venttiilin tavoin päästäen ilmaa keuhkopussin onteloon sisäänhengitysvaiheessa, mutta ei sieltä pois uloshengitysvaiheessa. Jänniteilmarinta on aina hätätilanne ja voi hoitamattomana johtaa nopeasti eläimen kuolemaan. Traumaattinen ilmarinta syntyy koirilla ja kissoilla yleensä puremavammojen tai muiden rintaontelon ja kaulan alueelle osuvien keuhkopussin läpäisevien haavojen seurauksena. Traumaattinen ilmarinta voi syntyä myös kovasta iskusta esimerkiksi eläimen joutuessa auton töytäisemäksi tai pudotessa korkealta. Iatrogeenisiä ilmarintoja on todettu esimerkiksi hengitysputken käytön yhteydessä, liian suurella paineella suoritetun ventiloinnin seurauksena ja rintaontelon sisäisen näytteenoton jälkeen. Spontaani ilmarinta johtuu koirilla yleisimmin keuhkokudokseen tai keuhkojen pintarakenteeseen kehittyneen ilmapussin revetessä keuhkopussin onteloon. Muita spontaanin ilmarinnan aiheuttajia kissoilla ja koirilla ovat muun muassa kasvainsairaudet, tulehdukselliset tilat ja loistartunnat. Kissoilla astma voi aiheuttaa ilmarinnan. Ilmarinnan diagnosointi alkaa esitiedoista ja eläimen yleistutkimuksesta. Varmimmin ilmarinnan tunnistaa yleistutkimuksessa vaimentuneista hengitysäänistä ilmarinnan alueella rintaontelon yläosissa. Suositeltuja jatkotutkimuskeinoja ilmarinnan havaitsemiseksi ja sen syyn selvittämiseksi ovat röntgen-, ultraääni- ja tietokonetomografiatutkimukset. Ilmarintaa sairastava koira tai kissa hoidetaan ilmarinnan aiheuttaneen syyn ja ilmarinnan vakavuuden perusteella joko konservatiivisesti tai kirurgisesti. Torakosenteesillä eli rintaontelopistolla poistetaan vapaata ilmaa keuhkopussista. Jos rintaontelopisto ei riitä ilman poistamiseen keuhkopussista, asetetaan eläimelle rintaonteloimu. Kirurgisia ilmarinnan hoitotapoja ovat torakoskopia eli rintaontelon tähystys ja torakotomia eli rintaontelon avausleikkaus. Tärkein ilmarintaa sairastavan koiran tai kissan ennusteeseen vaikuttava tekijä on ilmarinnan aiheuttanut syy. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään ilmarinnan syntyyn koirilla ja kissoilla johtavia syitä, tärkeimpiä diagnosointikeinoja sekä hoitotoimia. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan ilmarinnan tunnistamista, vakavuuden arviointia ja tarvittavien toimenpiteiden valintaa koirilla ja kissoilla.
  • Lavonen, Emilia (2019)
    Tässä työssä tarkastellaan erityisesti Euraasian ilveksen (Lynx lynx) sydämen anatomiaa ja patologiaa. Tarkoituksena on selvittää,millaisia patologisia muutoksia suomalaisten ilvesten sydämissä on ja verrata muutoksia kesykissaan (Felis catus). Kirjallisuuskatsausosiossa tutustutaan erityisesti kissoilla esiintyviin sydänsairauksiin. Työ sisältää alkuperäistutkimuksen, jossa tutkitaan suomalaisilvesten sydämiä sekä makroskooppisesti että histologisesti. Sveitsissä ilvesten sydämissä on havaittu esiintyvän yleisesti fibroosia ja arterioskleroosia ja yhdellä yksilöllä on todettu synnynnäinen aorttaläpän ahtauma. Myös ruotsalaisilvesten sydämissä on todettu lievää fibroosia ja arterioskleroosia, mutta vähemmän ja lievempänä kuin Sveitsissä. Sveitsiin siirtoistutetut ilvespopulaatiot ovat pieniä ja eristäytyneitä, minkä takia on arveltu,että muutokset voisivat olla seurausta liian kapeasta geeniperimästä. Suomen ilveskanta on elinvoimainen ja kasvanut viime vuosikymmeninä, joten hypoteesina on, ettei suomalaisilvesten sydämistä löydy merkittäviä patologisia muutoksia. Kiinnostuksenkohteena ovat myös kotieläimillä yleiset vasemman kammion rihmat, joita on tutkittu viime aikoina paljon, mutta joiden merkityksestä sydämen toiminnan kannalta ei ole varmuutta. Aineisto koostuu 63:n Suomessa metsästetyn ilveksen sydämestä, jotka on pakastuksen jälkeen sulatettu. Sydämet punnittiin,mitattiin ja kammiot ja eteiset avattiin ja tarkistettiin silmämääräisesti. Vasemman ja oikean kammion seinämästä sekä septumista otettiin kudosleikkeet ja tarvittaessa myös läpistä, jos ne olivat muuttuneen näköisiä. Näytteitä otettiin myös vasemman kammion rihmoista (n = 8). Histologisessa tarkastelussa huomiota kiinnitettiin sydänlihassolujen epäjärjestäytyneisyyteen, hypertrofiaan, tulehdussoluihin, fibroosiin, arterioskleroosiin, degeneraatioon, nekroosiin ja rasvakudosinfiltraatioon. Rihmoista tarkasteltiin, millaisesta kudoksesta ne koostuvat. Fibroosin määrä oli lievästi lisääntynyt 57 prosentissa sydämistä jossakin sydämen osassa. Pelkkää vasenta kammiota tarkasteltaessa fibroosia oli 26 prosentissa sydämistä. Lymfosyyttejä esiintyi lievästi lisääntyneesti 13 prosentissa sydämistä. Merkittäviä keskittymiä ei kuitenkaan havaittu, vaan lymfosyytit esiintyivät pääosin yksittäin. Kahdella yksilöllä todettiin fokaalista sydänlihasnekroosia ja toisella myös rasvakudosnekroosia. Yhdellä ilveksellä nähtiin vasemmassa eteiskammioläpässä endokardoosia muistuttavaa lievää paksuuntumaa ja rappeumaa. Arterioskleroosia ja rasvakudosinfiltraatiota ei todettu yhdelläkään yksilöllä.Vasemman kammion rihmoja esiintyi kaikissa sydämissä. Histologisesti ne koostuivat sydänlihassoluista, joita ympäröi sidekudos. Suomalaisilvesten sydämissä ei todettu merkittäviä patologisia muutoksia. Tulos vastaa hypoteesia, jonka oletuksena oli suomalaisilvesten hyvä terveystilanne. Sveitsiläisilveksiin ja kesykissaan verrattuna suomalaisten ilvesten sydänten muutokset olivat lieviä ja harvinaisia. Tutkimuksen heikkoutena olivat pakastuksen aiheuttamat autolyysimuutokset sekä se, ettei systeemisiä muutoksia ollut mahdollista tarkastella. Haasteena oli myös rajanvedon vaikeus lisääntyneen ja normaalin määrän välille histologisia muutoksia arvioitaessa. Tutkimuksessa saatiin laajalla aineistolla tietoa suomalaisen ilveksen sydänten anatomiasta ja patologisista muutoksista.
  • Lehtonen, Juha-Heikki (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)
    Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä.
  • Schroderus, Eero (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)
    Immunoglobuliinit (Ig) ovat kaikilla leuallisilla selkärankaisilla hyvin samankaltaisia. Immunoglobuliinigeenien järjestymisessä on kuitenkin suuria eroja Eri lajien immunoglobuliinigeenien tunteminen auttaa ymmärtämään paremmin hankinnaista immuunijärjestelmää ja sen evoluutiota. Useiden eläinlajien perimän sekvensointi viime vuosina on avannut uusia ovia vertailevalle immunologialle. Rustokaloilta ja luukaloilta on muun muassa löytynyt ennen tuntemattomia Ig-isotyyppejä, jotka voivat valaista hankinnaisen immuunijärjestelmän syntyä laajemminkin. Immunoglobuliini koostuu neljästä polypeptidiketjusta, kahdesta identtisestä raskasketjusta (IgH) ja kahdesta identtisestä kevytketjusta (IgL). Immunoglobuliinien monimuotoisuus varmistetaan kokoamalla molempia ketjuja koodaavat geenit lyhyemmistä segmenteistä. Raskasketjun antigeenin tunnistavaa vaihtelevaa osaa koodaava geeni koostuu kolmesta (V, D ja J) ja kevytketjun kahdesta (V ja J) geenisegmentistä. Raskasketjun vakio-osaa koodaava C-geeni määrää imunoglobuliinin isotyypin, josta riippuu sen biologinen aktiivisuus ja siten tehtävä immuunipuolustuksessa. Suurin ero immunoglobuliinigeenien järjestymisessä on rustokalojen ja muiden leuallisten selkärankaisten välillä. Rustokalojen Ig-geenit ovat järjestyneet jopa sadoiksi klustereiksi, joissa on yksi V-, (kahdesta kolmeen D-), yksi J- ja yksi C-geeni. Muilla leuallisilla selkärankaisilla IgL- ja IgH-lokuksissa on suuri joukko V-, (D-), ja J-geenejä ja lajille tyypilliset C-geenit. Edellisestä poiketen luukalojen IgL-geenit ovat järjestyneet hieman rustokalojen klustereiden tapaan, mutta todennäköisesti klusterityyppinen järjestyminen näissä kahdessa luokassa on kehittyneet toisistaan riippumatta. Vaihtelevaa osaa koodaavat immunoglobuliinigeenit jaetaan sekvenssien samankaltaisuuden perusteella ryhmiin ja alaryhmiin. Erityisesti V-geenien evoluutiota on tutkittu alaryhmien kautta. Yli 75 % identtiset geenit lasketaan samaan alaryhmään kuuluviksi. Edelleen esimerkiksi kaikki leuallisten selkärankaisten raskasketjun V-geenit (IGHV) jaetaan viiteen ryhmään. Nisäkkäiden IGHV-geenit jaetaan perinteisesti kolmeen klaaniin, jotka sisältyvät kolmeen nuorimpaan edellä mainituista ryhmistä. Tutkielman kokeellisessa osassa keskityttiin naudan IGHV-geeneihin, joita haettiin julkaistusta naudan genomikokoonpanosta. Kaikkiaan tutkimuksessa löydettiin 36 ennen julkaisematonta IGHV-geeniä. Geenien ilmentymistä analysoitiin vertaamalla löydettyjä IGHV-sekvenssejä suureen lähetti-RNA-sekvenssikokoelmaan. Tulosten perusteella todennäköisesti ainoastaan kahdeksan geeniä löydetyistä 36:sta ilmentyy. Fylogeneettisen analyysin perusteella 36 IGHV-geeniä jakaantuvat kolmeen alaryhmään. IGHV1, joka on ainoa ilmentyvä alaryhmä, ja IGHV2 kuuluvat nisäkkäiden IGHV-geenien II klaaniin. Kolmas alaryhmä, IGHV3, kuuluu I klaaniin. Naudalta ei löydetty nisäkkäiden vanhimpaan, III klaaniin kuuluvia IGHV-geenejä. Tämä tutkimus vahvistaa käsityksen naudan suppeasta ituradan IGHV-geenivalikoimasta ja toisaalta auttaa ymmärtämään immunoglobuliinien monimuotoisuuden tuottamista suppean ituradan IGHV-valikoiman lajeilla.
  • Palorinne, Isabella (2024)
    Vastasyntyneillä varsoilla ei ole lainkaan vasta-aineita veressään, minkä vuoksi ne tarvitsevat heti synnyttyään ternimaitoa, josta vasta-aineita imeytyy ruuansulatuskanavan kautta verenkiertoon. Mikäli vasta-aineiden saaminen epäonnistuu, varsat eivät pysty taistelemaan ympäristön patogeeneja vastaan ja ovat suuressa riskissä sairastua vakaviin yleistulehduksiin, jotka voivat johtaa sepsikseen ja kuolemaan. Epäonnistunutta vasta-aineiden saantia kutsutaan FPT:ksi (failure of passive transfer) eli vasta-ainepuutokseksi. FPT on tärkeä tunnistaa nopeasti ja luotettavasti heti sairaan varsan vierellä. Yliopistollisessa Hevossairaalassa FPT:n tunnistamiseen käytetään SNAP-foal IgG -pikamenetelmää, jolla mitataan varsan veren vasta-ainepitoisuutta semikvantitatiivisesti. Menetelmä ei kuitenkaan ole täysin luotettava, minkä vuoksi tutkimus vaihtoehtoisista menetelmistä oli tarpeen. Lisensiaatintyön tutkimusosuudessa verrattiin SNAP-testiä uuteen LUCIA foal IgG -menetelmään ja tulokset tarkistettiin SRID:llä (Single Radial Immunodiffusion), joka on vasta-ainepitoisuuden määrityksessä käytetty standardimenetelmä. Tutkimukseen käytettiin Hevossairaalan potilasvarsoista kerättyjä ylijäämäverinäytteitä. Kaikki menetelmät suoritettiin valmistajien ohjeiden mukaisesti. Lisäksi tutkittiin LUCIA-menetelmään vaikuttavia mahdollisia virhelähteitä, kuten näytteiden pitkää säilytysaikaa ja eri verituotteesta määritystä, sillä näitä ei ollut tutkittu aikaisemmin. Molemmille vertailtaville menetelmille laskettiin niiden luotettavuudesta kertovat herkkyys ja tarkkuus sekä ennustearvot. Odotuksena oli, että LUCIA täysin kvantitatiivisena menetelmänä on luotettavampi. Aiempien tutkimusten perusteella odotettiin, että SNAP-testin tarkkuus olisi heikko. Tutkimuksessa todettiin odotusten mukaisesti, että LUCIA on herkempi kuin SNAP-menetelmä ja sen negatiivinen ennustearvo on huomattavasti parempi. Vastoin odotuksia, molemmat testit olivat kuitenkin tarkkuudeltaan yhtä hyviä. Tutkimuksessa todettiin, että LUCIA:n tuloksiin ei vaikuttanut näytteiden pitkä jääkaappisäilytys eikä käytetty verituote. SNAP-testin käytössä oli suurempi todennäköisyys virheisiin ja sen tulokset olivat vaikeampia tulkita kuin numeerisen vastauksen antavan LUCIA-testin. LUCIA todettiin kaiken kaikkiaan luotettavammaksi menetelmäksi ja sen antama numeerinen tulos voi helpottaa hoitopäätösten tekoa
  • Kiviaho, Heli (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)
    Sikojen kirurginen kastraatio on kivulias toimenpide, joka heikentää merkittävästi sikojen hyvinvointia. Immunokastraatio on Euroopassa melko uusi vaihtoehtoinen menetelmä, jonka teho on hyvä mutta sen vaikutuksia sikojen hyvinvointiin on tutkittu vasta vähän. Hyvinvoinnin muutosten ensimmäisiä merkkejä ovat käyttäytymisen muutokset. Myös immunokastraation aiheuttamat hormonaaliset muutokset voidaan havaita käyttäytymistä seuraamalla. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka immunokastraatio vaikuttaa sikojen käyttäytymiseen. Oletuksena oli, että sikojen aktiivisuus, seisominen ja kontaktin määrä vähenevät sekä makaaminen lisääntyy. Lisäksi työn kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, miten hyvinvoinnin muutokset näkyvät sikojen käyttäytymisessä sekä arvioidaan immunokastraation asemaa kirurgisen kastraation vaihtoehtona. Tutkimukseen osallistui 80 karjuporsasta, jotka rokotettiin immunokastraatiovalmisteella kaksi kertaa kasvatuksen aikana. Sikojen käyttäytymistä seurattiin tallentavien videokameroiden avulla vuorokauden ajan ennen toista rokotusta sekä sen jälkeen. Tutkimuksessa havaittiin sikojen aktiivisuuden ja seisomisen vähenevän sekä makaamisen lisääntyvän. Myös ritiläalueen käyttö lisääntyi mutta istumisen ja kontaktin määrällä ei ollut yhteyttä immunokastraatioon. Jatkotutkimuksia tarvitaan ja niissä immunokastroitujen sikojen käyttäytymistä olisi hyvä verrata esimerkiksi imisien ja kirurgisesti kastroitujen sikojen käyttäytymiseen. Immunokastraatio on tällä hetkellä sikojen hyvinvoinnin kannalta suositeltavin vaihtoehto kirurgiselle kastraatiolle. Rokotteella ei ole kliinisesti merkittäviä haittavaikutuksia ja rokotustapahtuman aiheuttama stressi on vähäistä. On kuitenkin huomioitava, että ennen immunokastraatiota siat käyttäytyvät karjujen tavoin ja niillä esiintyy enemmän aggressiivista ja seksuaalista käyttäytymistä, mikä voi tietyissä olosuhteissa heikentää niiden hyvinvointia. Aggressiivisten kohtaamisten vähentämiseksi tulisi erityisesti kiinnittää huomiota sikojen kasvatusolosuhteisiin.
  • Nurmi, Hanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)
    Kiiliäisten (Oestridae) heimoon kuuluva poron ihosaivartaja, Hypoderma (= Oedemagena) tarandi, kansankielellä kurmu, kuuluu porojen yleisimpiin ja samalla taloudellisesti merkittävimpiin parasiitteihin. Tämä syventävien opintojen projekti käsittää kirjallisuusosan ja tutkimusosan. Kirjallisuusosassa tarkastellaan poron Hypoderma tarandi -loisen elinkiertoa, esiintymistä ja merkitystä porotalouden kannalta, hypodermoosin immunologiaa ja työssä käytettyjen immunologisten menetelmien (western blottaus, ELISA ja IgG:n puhdistus proteiini G:n avulla) yleisiä periaatteita. Tutkimustyö tehtiin vuosina 1998-2001 Eltdk:n patologian laitoksella. Tutkimuksessa kehitettiin serologisia menetelmiä Hypoderma-vasta-aineiden osoittamiseen poron seeruminäytteissä. Serologisten menetelmien käyttöönoton hyötynäkökohtia ovat hypodermoosin epidemiologisen tutkimuksen helpottaminen, mahdollisuus löytää ja hoitaa seropositiiviset porot tartunnan varhaisvaiheessa eli ennen kuin toukat ehtivät aiheuttaa terveydellisiä haittoja ja vuotavaurioita sekä mahdollisesti vain tartunnan saaneiden porojen lääkitseminen. Tulevaisuudessa preventiivisen rokotteen kehittämiseen lähdettäessä tarvitaan luotettavat menetelmät myös vasta-aineiden osoittamiseen. Tutkimuksessa käytettiin antigeenina L2-L3-vaiheen kurmutoukkia ja primäärisenä vasta-aineena poron seeruminäytteitä. Antiseerumina käytettiin EELA:n ja Eltdk:n patologian laitoksen yhteistyössä valmistamaa kani-anti-poroa. Kaupallista vuohi-anti-kania käytettiin tunnistamaan kanin seerumi. Negatiivisena kontrollina käytettiin Korkeasaaren metsäpeurojen sekä supikoirien seeruminäytteitä. Western blottauksen ja ELISA:n perusteella saatiin selkeät viitteet siitä, että käytetyssä L3-vaiheen kurmuantigeenissa oli valmiiksi kiinni poron IgG:tä. Kyseessä voi olla kurmun adaptoima selviytymiskeino, jolla loinen pakenee isäntäeläimen immuunipuolustusta päällystäytymällä isännän antigeenilla. On myös mahdollista, että toukka on absorboinut poron vasta-aineet vähentääkseen omaa antigeenisuuttaan. Toisaalta tulokset voivat kertoa myös humoraalisen vasteen tehottomuudesta loisen torjumisessa. Menetelmää edelleen kehitettäessä voidaan kurmussa olevat vasta-aineet osoittaa ja lokalisoida esimerkiksi immunohistokemiallisella värjäyksellä jääleikkeistä tai paraffiinivalun avulla. Kurmuantigeeni voidaan myös yrittää puhdistaa siinä kiinni olevista immunoglobuliineista, jotka estävät seeruminäytteissä olevien vasta-aineiden luotettavan jäljittämisen.
  • Hepolehto, Ella (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)
    Immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttö koirilla ja kissoilla on lisääntynyt immuunivälitteisten sairauksien, eritoten allergisten ja atooppisten ihosairauksien, yleistyessä. Ihmisillä immunosuppressiivisia lääkkeitä käytetään paljon immuunivälitteisten sairauksien hoidon lisäksi elinsiirroissa. Tulevaisuudessa myös koirien ja kissojen elinsiirtokirurgia voi lisääntyä, jolloin myös immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttö lisääntyy. Tämä vaatii eläinlääkäreiltä perehtymistä erilaisiin lääkevaihtoehtoihin, lääkkeiden vaikutusmekanismeista sekä immunosuppressiivisten lääkkeiden käyttöön liittyvistä haittavaikutuksista. Yleisimmin käytetty immunosuppressiivinen lääkeaineryhmä koirilla ja kissoilla on glukortikoidit, mutta niiden aiheuttamat haittavaikutukset ovat lisänneet tarvetta vaihtoehtoisille lääkkeille. Eläimille myyntiluvallisia immunosuppressiivisia lääkkeitä on vielä vähän, minkä vuoksi koirilla ja kissoilla joudutaan usein turvautumaan ihmisille myyntiluvallisiin valmisteisiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on auttaa eläinlääkäriä löytämään vaihtoehtoinen lääke, mikäli aiemmin käytetyllä lääkkellä esiintyy epätoivottuja haittavaikutuksia tai hoitotulos on ollut epätyydyttävä. Immunosuppressiivisilla lääkkeillä pyritään hillitsemään kehon väärin kohdistuvia reaktioita vaarattomia antigeeneja kohtaan. Lääkkeiden vaikutus pyritään kohdistamaan hankittuun immuniteettiin ja erityisesti T-solujen toimintaan, mutta usein vaikutukset ulottuvat muunkin immuunijärjestelmän toimintaan sekä nopeasti jakautuviin soluihin. Tämän seurauksena immunosuppressiivisilla lääkkeillä yleisimmin esiintyvät haittavaikutukset ovat infektioiden lisääntyminen, kasvainsairauksien riski, myelosuppressio, haavojen paranemisen hidastuminen ja elinsiirroissa siirrännäisen vaurioituminen. Haittavaikutuksia pyritään hillitsemään käyttämällä mahdollisimman selektiivisiä lääkeaineita ja yhdistämään eri lääkkeitä, jotta yksittäisen lääkkeen annosta voidaan pienentää. Eläinlääketieteessä immunosuppressiivisten lääkkeiden farmakologisia ominaisuuksia ja tehoa on tutkittu varsin vähän, minkä vuoksi käyttö koirilla ja kissoilla pohjautuu yksittäisiin kliinisiin käyttökokemuksiin ja sovellettuun tietoon ihmisten immuunivälitteisten sairauksien hoidosta. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottuna sellaiset immunosuppressiiviset lääkkeet, joista on tieteellistä tutkimusta tai julkaisuja käytöstä koirilla ja kissoilla. Glukokortikoidit on jätetty tämän kirjallisuuskatsauksen ulkopuolelle, sillä niitä käsitellään runsaasti muissa lähteissä. Glukokortikoidit on kuitenkin huomioitu vertailtaessa niiden tehoa muihin immunosuppressiivisiin lääkkeisiin.
  • Ylä-Tuuhonen, Kaisa (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.
  • Tamminen, Milja (2019)
    Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään immuunivälitteisestä polyartriitista koirilla. Immuunivälitteinen polyartriitti (IMPA) on monimuotoinen sairaus. Se luokitellaan aiheuttajan ja taudinkuvan perusteella eri tyyppisiin sairauksiin. Nivelmuutosten perusteella IMPA jaetaan erosiivisiin ja nonerosiivisiin polyartriitteihin. Luokittelu on tärkeää hoidon ja ennusteen määrittämisen kannalta. Etiopatogeneesi on koirilla vielä epäselvä useimmissa immuunivälitteisissä polyartriiteissa, mutta immuunivälitteisyydestä on tutkimustuloksia. Eniten tiedetään erosiivisesta polyartriitista, koska se on samankaltainen kuin ihmisen reumatoidi artriitti. Koirilla on löydetty polyartriiteille ja systeemiselle lupus erytematosukselle altistava geeni DLA-DRB1. IMPA:a tulee osata epäillä koirilla, joilla on vaihtelevaa ontumaa, nivelten turvotusta tai kipua erityisesti distaalisimmissa nivelissä tai selittämätöntä kuumetta. Muiden elinsysteemien sairaudet tulee poissulkea yleistutkimuksen, ontumatutkimuksen, verinäytetutkimusten ja muiden tarvittavien tutkimusten avulla. Diagnoosi varmistetaan nivelnestenäytteellä, jossa havaitaan lisääntynyt valkosolumäärä ja neutrofiilipainotteinen solupopulaatio. Erosiivista polyartriittia epäiltäessä ja esimerkiksi nivelrikkoa poissulkiessa voidaan ottaa röntgenkuvia. IMPA:n hoito perustuu taustasairauden tai syyn hoitoon ja tarvittaessa immunosuppressiiviseen hoitoon. Immunosuppressiossa käytetään yleisimmin kortikosteroideja kuten prednisonia. Tämä usein riittää, mutta joissakin tapauksissa tarvitaan lisäksi muuta lääkitystä remissioon pääsemiseen tai relapsien estämiseen. Tukihoitoon voidaan soveltaa nivelrikon ohjeita kuten hallittua tasaista liikuntaa ja painonhallintaa. Kirurgiaa voidaan harkita, mikäli se parantaa raajan käyttöä. Ennuste riippuu IMPA:n tyypistä ja mahdollisista taustasairauksista. Idiopaattisessa nonerosiivisessa IMPA:ssa ennuste on erityisen vaihteleva. Erosiivisista IMPA:a saadaan harvoin parannettua täysin, koska sairaus on etenevä. Lisätutkimuksia tarvitaan sairauden etiopatogeneesin, sopivimman diagnostiikan ja optimaalisimman hoidon selvittämiseksi.
  • Flink, Malena (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)
    Varje år importeras ungefär ett par tusen hästar till Finland. Största delen kommer från Sverige, men även andra EU-länder är välrepresenterade. Utvidgningen av EU medför utmaningar och en utredning av landets sjukdomssituation är viktig före import. USA, Kanada och Ryssland är de länder utanför EU, varifrån hästar importeras mest. Målsättningen för avhandlingen var att bedömma tillräckligheten av myndigheternas hälsokrav för importhästar och ge praktiska förslag på ytterligare åtgärder för att minska riskerna för att nya sjukdomar ska införas till Finland. Hästens infektiösa sjukdomar presenteras och gällande hälsokrav och importbestämmelser gås igenom. Rekommendationer från the World Organisation for Animal Health, OIE, har använts som utgångspunkt vid bedömning av hälsokravens tillräcklighet. Avhandlingens slutsats är att hälsokraven för import, framför allt inom EU, är bristfälliga och åtgärder för att hindra införsel av ekvin infektiös anemi, piroplasmos och rabies är att rekommendera. Förslag på åtgärder före import ges även med tanke på andra sjukdomar.