Browsing by Title

Monet koirat ja kissat kärsivät kroonisesta kivusta, jonka yleisimpiä syitä ovat nivelrikko, krooniset tulehdukset ja syöpä. Pitkittyessään kipu aiheuttaa muutoksia sitä välittävissä rakenteissa ja hermoston herkistymistä kivulle. Kroonistuessaan kipu vaikuttaa negatiivisesti hyvinvointiin. Kipua onkin tärkeää lievittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja mahdollisimman tehokkaasti. Kroonista kipua lievitettäessä hoitojaksot ovat pitkiä, ja lääkeaineita annetaan usein vanhoille eläimille. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää kipua aiheuttavat mekanismit ja kohdistaa hoito näihin oikeilla lääkeaineilla. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään kroonisen kivun fysiologiaa sekä kissojen ja koirien kroonisen kivun lievitykseen käytettäviä lääkeaineita, niiden tutkittua tehoa kivun lievityksessä ja niiden turvallisuutta pitkäaikaisessa käytössä. Tulehduskipulääkkeet on käytetyin lääkeaineryhmä kroonisen kivun lievityksessä: ne ovat tehokkaita, pääosin hyvin siedettyjä, niitä voidaan antaa kotona ja niiden väärinkäyttömahdollisuudet ovat vähäisiä. Koirille ja kissoille on useita myyntiluvallisia tulehduskipulääkkeitä, ja niiden pidempiaikaisesta käytöstä löytyy enemmän tutkimustietoa kuin muista lääkeaineryhmistä. Muita kroonisen kivun lievitykseen käytettäviä lääkeaineita ovat muun muassa opioidit, trisykliset antidepressantit, N-metyyli-Daspartaatti (NMDA) -reseptoreihin vaikuttavat lääkeaineet ja epilepsialääkkeet. Näiden lääkeaineiden haittavaikutuksista ja tehosta pitkäaikaisessa käytössä eläimillä on niukasti tutkimustietoa. Tästä huolimatta näitä lääkeaineita käytetään yleisesti koirien ja kissojen kovan kivun ja kroonisen kivun lievityksessä. Monien lääkeaineiden annokset on lähinnä ekstrapoloitu ihmistutkimuksista, ja annostelun pohjana ovat kokemusperäiset, anekdotaaliset tiedot, jotka eivät perustu tutkimustuloksiin. Multimodaalisella lääkehoidolla eli käyttämällä useampaa eri lääkeaineryhmän lääkeainetta on saatu parhaita tuloksia kroonisen kivun lievityksessä ihmisillä tehdyissä tutkimuksissa. Eläimillä multimodaalisesta kroonisen kivun lievityksestä on vain vähän tutkimuksia. Multimodaalisen kivunlievityksen etuna on, että kipua lievittävä vaikutus kohdistuu useaan kohtaan kipuviestiä välittävässä järjestelmässä. Haittavaikutukset jäävät myös vähäisemmiksi, koska yksittäisten lääkeaineiden annosta voidaan vähentää niiden synergististen vaikutusten vuoksi. Kirjallisuuskatsauksessa esitettyä tietoa voidaan hyödyntää eläinlääkinnässä valittaessa parhaiten kunkin eläimen yksilölliseen tilanteeseen sopivaa lääkitystä kroonisen kivun hoitoon. Vähäisen tutkimustiedon vuoksi lääkeaineiden tehosta ja turvallisuudesta pitkäaikaisessa käytössä tarvitaan lisää tietoa.

Tutkielman tavoitteena on kirjallisuuskatsauksen avulla tehdä yhteenveto tällä hetkellä käytössä olevista koiran kroonisen ortopedisen kivun arviointiin käytetyistä menetelmistä ja niiden eroista. Kipu on epämiellyttävä sensorinen ja emotionaalinen kokemus, johon liittyy kudosvaurio tai sen uhka. Kipu on aina subjektiivista ja sen takia kivun mittaaminen ja arviointi eläimillä on vaikeaa. Yleisin syy krooniseen kipuun koiralla on nivelrikko, josta kärsii 20% koirapopulaatiosta. Nivelrikon aiheuttama kipu on pääasiassa kroonista tulehduskipua, mutta siihen voi liittyä myös kroonisen hermosärkykivun komponentti. Kroonista kipua ei voi suoraan mitata, mutta siihen liittyviä käytösmuutoksia voi havaita. Tutkimuksissa koiran kroonista kipua on mitattu useilla erilaisilla menetelmillä, eikä parhaista kivun arvioinnin menetelmistä ole olemassa yhteisymmärrystä. Ihmisten nivelrikkotutkimuksessa on pyritty standardoimaan ja validoimaan subjektiivisia mittausjärjestelmiä luotettavan tiedon keräämiseksi. Koiran nivelrikkotutkimuksessa on yleistä käyttää kivun arviointiin subjektiivista arviointimenetelmää, jota ei ole standardoitu ja validoitu. Tämän takia eri tutkimusten tuloksia on vaikea verrata toisiinsa. Käytössä on omistajan ja eläinlääkärin subjektiivinen arvio koiran kivusta. Omistajien käyttöön on validoitu useita erilaisia kipukyselyitä kroonisen kivun mittaamiseen. Eläinlääkärin käyttöön ei ole olemassa validoitua subjektiivista kivunarviointimenetelmää. Eläinlääkäri voi käyttää kivun arvioimiseen myös objektiivisia mittausmenetelmiä, kuten röntgenlöydöksien arviointia. Nivelissä havaitut röntgenmuutokset eivät kuitenkaan mittaa varsinaisesti kipua eivätkä ne ole tutkimuksissa korreloineet muiden kivun arviointimenetelmien kanssa. Kliinisessä työssä on myös yleistä, että röntgenlöydökset eivät korreloi kliinisten oireiden vakavuuden kanssa. Kivun arviointiin on käytetty myös aktiivisuuden mittausta kiihtyvyysanturin avulla. Vielä ei ole selvää miten suuri aktiivisuuden muutos tarkoittaa kliinisesti merkittävää muutosta kivussa. Objektiivinen askellajianalyysi on nykypäivänä laajasti käytössä koiran ortopedisen kivun tutkimuksessa, koska nivelrikon seurauksena koiran painonvaraus muuttuu. Objektiivisessa askellajianalyysissä saadaan askelvoimalevyn ja -maton avulla objektiivisesti mitattua kvantitatiivista tietoa koiran painonvarauksesta. Tulosten tulkinta voi kuitenkin olla vaikeaa, jos koiralla on nivelrikkoa useammassa nivelessä tai raajassa. Hermosärkykipu koiralla on vielä huonosti tunnettu ja ymmärretty ilmiö. Kvantitatiivista sensorista mittausta on käytetty tuntoaistin herkkyyden tutkimiseen, koska hermosärkykipuun voi liittyä hermoston herkistymistä. Myös omistajan arviota koiran käytöksestä on käytetty hermosärkykivun arvioimiseen joissain tutkimuksissa, mutta yhtäkään validoitua tai standardoitua kyselyä ei ole vielä olemassa. Eläinlääketieteessä olisi tärkeää saada käyttöön validoituja menetelmiä kivun mittaamiseen ja saavuttaa yhteisymmärrys eri menetelmien käytöstä erilaisissa tilanteissa. Validoimattomien menetelmien käyttö lisää riskiä virheellisen ja epäolennaisen tiedon keräämiseen ja levittämiseen.

Hevosten kroonis-progressiivinen lymfedeema (eng. chronic progressive lymphedema, CPL) on vasta tällä vuosituhannella tunnistettu itsenäiseksi, vuohisrohtumasta eli rivistä (eng. pastern dermatitis, PD) erilliseksi sairaudeksi, jonka taustalla on todennäköisesti perinnöllisiä tekijöitä. Tuoreen itsenäisen sairauden statuksen ja Suomen tupsujalkaisen hevospopulaation pienen koon vuoksi tietämys CPL:sta on suomalaisessa hevospraktiikassa todennäköisesti vaillinaista ja sairaus voi tästä johtuen olla alidiagnosoitu. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena onkin koota tämänhetkinen tietämys tästä tietyillä tupsujalkaisilla kylmäverisillä hevosroduilla esiintyvästä sairaudesta suomenkieliseksi tietopaketiksi ja näin lisätä tietämystä CPL:sta. Katsauksessa käydään läpi sairauden osalta oleellinen anatomia ja fysiologia sekä patogeneesi, genetiikka, esiintyvyys ja oireet siltä osin kuin ne tunnetaan. Lisäksi esitellään diagnostiikan ja hoidon mahdollisuuksia. CPL on raajoissa ilmenevä imunestekierron häiriö, joka johtuu ihon ja imusuonten seinämien elastiinin poikkeavuudesta. Histologisesti muutoksia elastiinissa esiintyy koko keholla eli kyseessä on yleistynyt sairaus, mutta painovoiman vuoksi oireet ilmenevät pääosin raajojen distaaliosissa. Oireilu alkaa tyypillisesti jo nuorella iällä; ensimmäiset muutokset ovat yleensä havaittavissa kolmanteen ikävuoteen mennessä. Sairauden progressiivisen luonteen vuoksi CPL:n oireet pahenevat iän myötä. Oireisiin kuuluu raajojen distaaliosien turvotusta, sidekudostumista, hyperkeratoosia, ihon haavautumista, ihopoimujen ja noduloiden muodostumista erityisesti vuohisen alueelle sekä bakteerien ja vuohispunkin aiheuttamia sekundaari-infektioita. Kuten sekundaarisessa lymfedeemassa, myös CPL:ssa infektiot ja traumat altistavat oireiden puhkeamiselle ja vaikuttavat niiden vakavuuteen. CPL on tähän mennessä todettu shire- ja clydesdalenhevosella, brabantinhevosella, friisiläisellä, irlannincobilla sekä useilla saksalaisilla työhevosroduilla. Alustavissa genetiikkaa koskevissa tutkimuksissa on löydetty useita CPL:n kanssa assosioituvia lokuksia, mutta yhtäkään sairauden taustalla olevaa geeniä ei ole vielä kuitenkaan tunnistettu. Sekä sairaalaoloihin että arkipraktiikkaan soveltuvia diagnosointimenetelmiä on tutkittu ja useampikin menetelmä on havaittu toimivaksi kliinisen diagnostiikan rinnalla diagnoosin varmistamiseksi ja oireiden vakavuuden arvioimiseksi. Yhdenkään menetelmän toimivuudesta subkliinisten tapausten diagnostiikassa ei kuitenkaan ole saatu näyttöä. Tutkituista menetelmistä ja niiden potentiaalista huolimatta CPL-diagnoosi tehdään silti pääosin kliinisen tutkimuksen perusteella. CPL on hevoselle merkittävä hyvinvointiongelma ja sairaudelle alttiiden rotujen piirissä se aiheuttaa myös huomattavia taloudellisia menetyksiä. Parantavaa hoitoa ei ole, minkä vuoksi hoidossa keskitytään altistavien tekijöiden, kuten infektioiden, hoitoon ja ehkäisyyn, turvotuksen minimoimiseen ja kivunhallintaan. Lupaavin hoitokeino on turvotusta vähentävä painehoito, jolla saavutetaan usein erinomaisia tuloksia ja hoidon aloitusajankohdasta riippuen voidaan elämänlaadun parantamisen lisäksi myös pidentää hevosen käyttöikää. Sairauden hallinta vaatii kuitenkin runsaasti vaivannäköä ja taloudellista panostusta ja usein hoidosta huolimatta päädytään lopulta eutanasiaan.

Kryptosporidium ja Giardia ovat parasitaarisia alkueläimiä, jotka aiheuttavat ihmiselle pääasiassa ripulitautia. Ihminen saa tartunnan veden ja elintarvikkeiden välityksellä tai suorista kontakteista toisten ihmisten ja eläinten kanssa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää esiintyykö turkiseläimissä kryptosporidia ja giardiaa. Haluttiin myös selvittää ELISA-menetelmän soveltuvuus seulontatutkimuksiin. ELISA-tutkimuksessa ei todettu yhtään kryptosporidi-positiivista näytettä (0/277). Giardia-positiivisia näytteitä todettiin 18 kappaletta (18/275). 18 giardia-positiivisestä näytteestä tehdyssä immunofluoresenssitutkimuksessa ei todettu giardia-positiivisia näytteitä. Biopsianäytteiden mikroskooppitutkimuksessa ei todettu giardia-positiivisia näytteitä. ELISA-menetelmät ovat kehitetty potilasnäytteiden tutkimiseen eivätkä ne näin ollen ehkä sovellu seulontatutkimuksiin. Menetelmän herkkyys ja spesifisyys eivät ehkä riitä kartoitustutkimuksen tekoon.

Kuivatut siankorvat ovat suosittuja koirien herkkuja. Siankorvien mikrobiologiseen laatuun vaikuttaa moni tekijä, kuten teurastettavien sikojen puhtaus ja siankorvien valmistuksen prosessihygienia. Vaikka kuivattujen siankorvien valmistusketjussa on monia bakteereita tuhoavia tai poistavia vaiheita, ei kaikkia bakteereita saada poistettua. Näin ollen kuluttajalle päätyessään kuivatut siankorvat voivat olla myös patogeenisilla eli tautia aiheuttavilla sekä antibioottiresistenteillä bakteereilla saastuneita. Tämä altistaa sekä koirat että niiden omistajat tartunnoille. Erityisesti pienet lapset, iäkkäät, immuunipuutteiset ja raskaana olevat henkilöt ovat alttiita saastuneiden lemmikinruokien tai infektoituneiden lemmikkien välittämille tartunnoille. Saastuneet siankorvat ovat aiheuttaneet ihmisten salmonellaepidemioita. Epidemioiden seurauksena siankorvien mikrobiologista laatua on tutkittu eri maissa erityisesti Salmonella-bakteerien osalta. Useassa tutkimuksessa on havaittu salmonellan eri serotyyppejä kuivatuissa siankorvissa. Eristettyjen salmonellakantojen joukossa on ollut myös antibioottiresistenttejä kantoja. Ruotsalaisessa tutkimuksessa havaittiin salmonellaa ja ESBL-entsyymiä tuottavia resistenttejä bakteereita kuivatuissa siankorvissa. Suomessa myytävistä siankorvista ei ole julkaistu vastaavia tutkimuksia. Sen vuoksi suomalaiselle siankorvien mikrobiologista laatua selvittävälle tutkimukselle oli tarvetta. Tämän tutkielman tutkimusosiossa oli tavoitteena tutkia salmonellan, resistenttien ESBL/AmpC-entsyymiä tuottavien Escherichia coli -bakteerien ja tuotantolaitoksissa ympäristökontaminanttina esiintyvän patogeenisen Listeria monocytogenes -bakteerin esiintymistä sekä hygieniaindikaattoreina toimivien kokonais- ja enterobakteerien määriä kuivatuissa siankorvissa. Lisäksi tavoitteena oli vertailla kotimaisten ja ulkomaisten siankorvien mikrobiologista laatua keskenään ja selvittää, onko mikrobiologisen laadun kannalta merkitystä, ostetaanko siankorvat pakattuina vai irtotuotteina. Hypoteesina oli, että ulkomaisissa siankorvissa on enemmän bakteereita kuin kotimaisissa, ja että pakatuissa ja irtomyydyissä siankorvissa ei ole eroa bakteereiden osalta. Tutkimusosiossa näytteenä oli yhteensä 50 Suomesta tai ulkomaisista verkkokaupoista ostettua kuivattua siankorvaa. Näytteistä 31 oli alkuperältään kotimaisia ja loput ulkomaisia. Kotimaisista näytteistä 16 oli irtotuotteita ja muut näytteet olivat pakattuja. Näytteiden kokonais- ja enterobakteerien määriä tutkittiin pintaviljelymenetelmällä. ESBL/AmpC-E. colin esiintymistä tutkittiin kefotaksiimi-pitoisella valikoivalla maljalla sekä varmistustesteillä. Salmonellan ja listerian esiintymistä kartoitettiin aluksi PCR-menetelmällä. Positiivisen PCR-tuloksen saaneille näytteille tehtiin näiden bakteerien osalta viljelyt valikoivilla maljoilla sekä varmistustestejä puhdasviljelmistä. Ulkomaisista näytteistä löytyi sekä salmonellaa että ESBL/AmpC-E. colia. Kotimaisista näytteistä löytyi listeriaa, mutta vain PCR-menetelmällä. Kokonais- ja enterobakteerimäärät olivat suurimpia ulkomaisissa pakatuissa näytteissä. Tämä tutkimus osoitti, että koirille tarkoitettujen kuivattujen siankorvien mikrobiologinen laatu vaihtelee huomattavasti, ja että ulkomaisissa siankorvissa voi esiintyä ihmisten terveydelle haitallisia patogeenisia ja/tai resistenttejä bakteereita. Pakatut siankorvat eivät ole pakkaamattomia turvallisempia. Tulosten perusteella kuivattuja siankorvia käsiteltäessä tulee kiinnittää huomiota hyvään hygieniaan.

Ihmisen ja hevosen välinen kommunikaatio kuolaimen välityksellä perustuu paineeseen ja paineelle myötäämiseen. Kuolain aiheuttaa painetta suupieliin, kieleen, hammaslomaan, kovaan suulakeen ja suitsien välityksellä niskaan ja turpaan. Turpahihnaa käytetään tasapainottamaan kuolainta, herkistämään hevosen suuta kuolaimen aiheuttamalle paineelle ja pitämään hevosen suuta kiinni. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tuoda eläinlääkäreille, hevosalan ammattilaisille ja hevosen omistajille lisää tietoa kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön vaikutuksesta hevosen suun terveyteen, sekä opettaa tunnistamaan kuolaimesta johtuviin suun terveysongelmiin viittaavia käytösoireita. Tutkimuksessa tutkittiin hevosten suun mittasuhteiden merkitystä kuolaimen valintaan, suun haavaumien esiintymistä ja sijaintia sekä ratsastuksessa esiintyvien käytösoireiden esiintymistä kuolaimia käyttävillä ja kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Tutkimukseen liittyi 30 hevosen kliininen tutkimus ja kyselytutkimus, johon vastasi 655 vastaajaa. Kyselytutkimuksessa oli 48 kysymystä liittyen hevosen talliolosuhteisiin, ruokintaan, liikuntaan, varusteisiin, ratsastajaan ja tiettyjen käytösongelmien esiintymiseen ratsastettaessa. Kliinisessä tutkimuksessa hevosille tehtiin yleistutkimus, mittauksia hevosen päästä, suusta ja kuolaimista sekä suun ja hampaiden perusteellinen tarkastus suun haavaumien ja hammassairauksien havaitsemiseksi. Kliinisessä tutkimuksessa ylä- ja alaleuan välinen etäisyys vaihteli 24-49 mm välillä. Hevosilla, joilla ylä- ja alaleuan välinen etäisyys on vain 24 mm, ei ole tilaa paksulle kuolaimelle. Liian paksun kuolaimen aiheuttama kielen puristuminen voi aiheuttaa hevoselle epämukavuutta, lisätä suun aukomista ja kielen työntämistä ulos suusta. Hevosilla kuolain veti suupieltä kaudaalisesti oikealla puolella keskimäärin 45,2 mm ja vasemmalla puolella 41,6 mm. Pienimmillään kuolaimen etäisyys 06-hampaista oli 18 mm. Ohjien kiristäminen voi aiheuttaa kuolaimen osumisen poskihampaisiin. 59%:lla kuolaimia käyttävistä hevosista esiintyi kuolaimen aiheuttamaa 06-hampaan kulumista purupinnalta tai etureunasta. Kuolaimen paino vaihteli 156-374 g:n välillä. Jos suupieliin kohdistuu lyhyiden poskihihnojen, painavan kuolaimen tai ohjien tai kuolaintuntuman kautta suuri peruspaine, tarvitaan suurempi ohjasjännite hevosen reaktion saamiseksi. Suulaen korkeuden mitattiin hevosilla olevan 8-12 mm. 57%:lla hevosista alaleuan hammasloma oli palpoiden kapea. Alaleuan hammasloman leveys voi selittää hevosten yksilöllistä herkkyyttä kuolaimen aiheuttamalle paineelle. Kuolaimia käyttävistä hevosista 89%:lla todettiin suun pehmutkudosten paikallista hyperkeratoosia, 78%:lla haavaumia, 78%:lla suupielien depigmentaatiota, 37%:lla hyperemiaa, 19%:lla turvotusta ja 15%:lla arpia. Paikallista hyperkeratoosia havaittiin eniten 09-11 ja haavaumia 06-hampaiden alueella posken limakalvolla. Turpahihnan kireys hevosilla vaihteli 13-36 mm. Suurin osa todetuista suun haavaumista voivat johtua kuolaimen aiheuttamasta paineesta tai kireän turpahihnan käytöstä. Suun haavaumat aiheuttavat hevoselle epämukavuutta ja kipua. Kyselytutkimuksessa havaittiin kuolaimen käyttöön liittyvien käytösoireiden, kuten suun aukomisen, kielen laittamisen kuolaimen päälle, kielen työntämisen ulos suusta ja kuolaimen puremisen poskihampaiden väliin olevan yleisiä ratsuhevosilla. Kuolaimia käyttävillä hevosilla esiintyi useammin suun vaahtoamista ratsastettaessa, pään nostamista ylös suitsia laitettaessa, veren vuotamista kielestä ja pukittelua ratsastettaessa kuin kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Kuolaimen valinnassa ja sovituksessa tulisi huomioida hevosen suun leveys, ala- ja yläleuan välinen etäisyys ja alaleuan leveys. Hevosen suun terveyden ylläpitämiseksi hevosille tulisi tehdä säännöllisesti suun ja hampaiden tarkastus, tarkastaa kuolaimen sopivuus, vaihdella säännöllisesti erilaisia kuolaimia ja kuolaimettomia suitsia, suosia ratsastamista ilman turpahihnaa tai turpahihna löysällä ja kiinnittää huomiota kuolaimen oikeaan käyttöön ja hevosen käytösoireisiin.

Olkanivelen osteokondroosi on paikallinen rustosyntyisen luutumisen häiriö, jota tavataan yleisesti nuorilla keskikokoisilla ja suurilla koirilla. Osteokondroosi jaetaan kolmelle eri vakavuusasteelle, joista vakavin on osteochondrosis dissecans eli OCD. Tässä osteokondroosi on aiheuttanut nivelruston halkeamisen ja niveleen tulehdustilan nivelnesteen päästessä yhteyteen rustonalaisen luun kanssa. Aiemmin on todettu, että osteokondroosimuutoksen koolla on yhteys kipuun, mutta ei ole tietoa muutosten koon, muodon, sijainnin tai irtopalojen suhteesta kivun voimakkuuteen. Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kliinisen alkuperäistutkimuksen kuvantamisesta koiran olkanivelen osteokondroosin diagnostiikassa. Tutkimus on tehty osana Helsingin yliopiston COPLA ScaffoldTM-rustonkorjausistutetutkimusta. Työn tarkoituksena oli kartoittaa ja vertailla ensimmäisen käynnin yhteydessä tehtyjä löydöksiä. Hypoteesina oli, että muutoksen koko röntgenkuvassa (pituus, syvyys) ja tietokonetomografiatutkimuksessa eli CT-tutkimuksessa (pituus, syvyys, leveys, suurin halkaisija) korreloi koiran kivun voimakkuuden kanssa (ontuman ja taivutuskivun voimakkuus, olkanivelen liikelaajuus). Myös muutoksen sijainnilla, muodolla, ja kuvantamisessa todetuilla irtopaloilla oletettiin olevan korrelaatio kivun voimakkuuden kanssa. Hypoteesina oli myös, että CT-tutkimus on röntgenkuvausta tarkempi kuvantamismenetelmä. Aineistona tässä tutkimuksessa käytettiin COPLA ScaffoldTM-rustonkorjausistutetutkimukseen osallistuneiden koirien tietoja. Aineisto on kerätty vuosina 2017–2020. Tähän tutkielmaan otettiin mukaan tutkimukseen osallistuneiden koirien ne olkanivelet, joissa todettiin osteokondroosimuutoksia CT-tutkimuksessa ja röntgenkuvassa (n=47). Koirien paino ensimmäisellä käynnillä oli 15–45 kg ja ne olivat iältään 5–8 kk. Todettuja muutoksia verrattiin eläinlääkärin suorittamaan ontumatutkimukseen, jossa arvioitiin ontuman voimakkuus, olkanivelen taivutuskivun voimakkuus sekä olkanivelen liikelaajuus. Tutkimustulokset vastasivat osittain hypoteeseja. Olkanivelen osteokondroosimuutoksen pituuden, leveyden ja kivun voimakkuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Muutoksen pituuden, leveyden ja liikelaajuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä negatiivinen korrelaatio. Kuitenkaan muutoksen syvyyden, muodon, sijainnin tai sen, oliko nivelessä irtopalaa, ja kivun voimakkuuden tai liikelaajuuden välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Tämän perusteella voidaan päätellä, että osteokondroosimuutoksen pituus ja leveys ovat merkittävimpiä tekijöitä suhteessa koiran kipuun ja se tulisi huomioida hoidon suunnittelussa. CT-tutkimuksista ja röntgenkuvista mitattujen pituuksien ja syvyyksien välillä oli tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Pituusmittojen korrelaatio oli voimakas, mutta syvyysmittojen vain kohtalainen, joten voidaan päätellä, että CT-tutkimus on röntgenkuvausta tarkempi kuvantamismenetelmä muutoksen syvyyden suhteen hypoteesin mukaisesti. Koiran olkanivelen osteokondroosi pystytään yleensä diagnosoimaan hyvin röntgenkuvan perusteella, mutta jos muutos on hyvin matala, saadaan CT-tutkimuksesta tarkempaa tietoa. CT-tutkimuksesta on hyötyä myös silloin, jos halutaan vielä yksityiskohtaisempaa tietoa osteokondroosimuutoksen muodosta, sijainnista tai irtopaloista esimerkiksi hoitomenetelmän valitsemiseksi.

Suomessa ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty eläinlääkäreiden pieneläinten anestesiakäytäntöjä. Tämän työn tavoitteena oli tutkia suomalaisten eläinlääkärien kissoille ja koirille käyttämiä nukutuskäytäntöjä ja verrata niitä kirjallisuuteen. Tutkimuksessa selvitettiin myös vaikuttaako potilaan eläinlaji (kissa tai koira) ja terveydentila eläinlääkärin anestesiassa käyttämiin lääkkeisiin ja tekniikoihin. Tutkimus toteutettiin internetissä täytettävänä sähköisenä kyselynä (Helsingin yliopiston E-lomakepalvelu) kesä- elokuussa vuonna 2008. Kyselylomake sisälsi osiot vastaajien perustiedoista ja työnkuvasta, kolme erilaista potilastapausta (terveen koiran kastraatio, terveen kissan sterilaatio ja sairaan koiran pyometra-leikkaus) sekä osion eläinlääkärin arviosta omasta osaamisestaan ja haluamastaan jatkokoulutuksesta. Jokaisesta potilastapauksesta esitettiin samat kysymykset, joilla selvitettiin vastaajan käyttämiä työtapoja ja lääkkeitä kunkin potilaan kohdalla. Vastauksia kyselyyn saatiin yhteensä 139 kappaletta. Kyselyn perusteella eläinlääkärit muuttivat hoitotapaansa potilaan mukaan. Sekä sairaalle että terveelle koiralle annettiin useammin suonensisäistä nesteytystä anestesian yhteydessä ja tulehduskipulääkettä jatkohoitoon kuin kissalle. Enemmistö eläinlääkäreistä olisi lähettänyt näissä potilastapauksissa kissan kotiin nukkuvana, kun taas kummatkin koirapotilaat lähetettäisiin kotiin kävelykunnossa. Pyometra-leikkauksessa koiran olisi intuboinut 47,5 % vastanneista, mutta kissan olisi intuboinut sterilaation yhteydessä vain 3,6 %. Lisähappea olisi antanut sairaalle koiralle 48,9 % vastanneista ja terveelle kissalle 14,4 %. Veriarvoja tutkittiin terveiltä potilailta erittäin harvoin, kun taas sairaalta potilaalta 55 % vastanneista olisi tutkinut veriarvoja. Ero oli yllämainituissa tapauksissa tilastollisesti merkitsevää (p < 0,001). Valtaosa vastanneista ei olisi käyttänyt paikallispuudutteita missään potilastapauksista. Niin ikään valtaosa eläinlääkäreistä (70,5 %) ei olisi kirjannut anestesiatapahtumia ollenkaan valvontalomakkeelle. Eläinlääkäreiden käyttämissä esilääkitys-, induktio- ja ylläpitoaineissa havaittiin eroja potilastapausten välillä. Koirapotilailla lähes kaikki vastanneet olisivat valinneet esilääkitykseen α2-agonistin ja opioidin, kun taas kissalla suosituimmat lääkeaineryhmät olivat α2-agonistit ja ketamiini. Sairaalla koiralla käytettiin enemmän opioideja ja bentsodiatsepiineja esilääkityksessä kuin terveellä koiralla. Induktioaineista ylivoimaisesti suosituin niin sairailla kuin terveilläkin koirilla oli propofoli. Anestesian ylläpitoon suosituin vaihtoehto koirapotilailla oli propofoli (48,8 % terveellä ja 47,2 % sairaalla) ja toisena isofluraani (20,9 % terveellä ja 29,9 % sairaalla). Kissalla vastaavasti suosituin vastaus oli "ei muuta" (esilääkityksen lisäksi). Toiseksi suosituin vaihtoehto kissalla oli ketamiini ja sitten propofoli. Kyselystä voidaan päätellä, että eläinlääkärit muokkasivat anestesiaprotokollaansa potilaan tilan mukaan. Anestesiatapahtumien kirjaus, paikallispuudutteiden hyödyntäminen sekä potilaan intubointi ovat helposti toteutettavia parannuksia eläinlääkärin anestesiaprotokollaan, ilman tarvetta jatkokoulutukselle. Kyselyn perusteella suurin osa eläinlääkäreistä oli tyytyväisiä osaamiseensa anestesian saralla, mutta olisi kuitenkin toivonut lisäkoulutusta asiassa.

Kondrodysplastiset koirarodut, kuten welsh corgit ja mäyräkoirat, ovat ilmiasultaan huomattavan lyhytraajaisia koiria, joiden lyhytraajaisuus johtuu ruston ja kasvulevyjen kehityshäiriöstä. Kehityshäiriöt altistavat kondrodysplastiset rodut muun muassa kyynärnivelen inkongruenssille eli kyynärnivelen nivelpintojen epäyhdenmukaisuudelle. Kyynärnivelen inkongruenssi on yksi kyynärniveldysplasian eli kyynärnivelen kehityshäiriön muoto. Kyynärnivel on olkaluun, värttinäluun ja kyynärluun muodostama nivel. Värttinäluu kasvaa pituutta proksimaalisesta, eli lähempänä kehoa olevasta ja distaalisesta, eli kauempana kehoa olevasta kasvulevystä, mutta kyynärluun pituuskasvu tapahtuu pääasiassa vain distaalisesta kasvulevystä. Värttinä- ja kyynärluun pituuskasvun täytyy olla synkronoitua, jotta kyynärnivelen nivelpinnat pysyvät yhdenmukaisina. Kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikainen sulkeutuminen aiheuttaa kyynär- ja värttinäluun epäsuhtaisen kasvun, jolloin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako levenee eli nivelestä tulee inkongruentti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään kondrodysplastisten rotujen kyynärnivelen inkongruenssin etiologiaan, patofysiologiaan, oireisiin, kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitomuotoihin, jotta saadaan kerättyä yhteen tämänhetkinen tieto kyseisten koirarotujen kyynärnivelen inkongruenssista, jalostuksen seulonnasta ja hoitomuotojen valinnasta. Kyynärnivelen inkongruenssi voi oireilla esimerkiksi ontumana, kipuna erityisesti kyynärniveltä yliojennettaessa sekä ranteen äkillisenä koukistuksena askelluksen keskitukivaiheessa. Kyynär- ja värttinäluun kasvun epäsuhdan vuoksi raajat ovat usein valgus -asennossa, eli raajat taipuvat ranteen kohdalta poispäin vartalon keskitasosta. Valgus –asennon lisäksi kyynärvarsi voi kaareutua epänormaalisti. Kyynärnivelen inkongruenssia voidaan tutkia ortopedisen tutkimuksen, röntgen-, tietokonetomografia- ja magneettikuvauksen, sekä kyynärnivelen tähystämisen avulla. Röntgenkuvan perusteella kyynärnivel arvioidaan Suomessa jalostuksen seulontatutkimuksissa neljään eri luokkaan: INC0 – ei inkongruenssia, INC1 – lievä inkongruenssi, INC2 – kohtalainen inkongruenssi ja INC3 – vakava inkongruenssi. Kyynärnivelen inkongruenssin suositeltavin hoitomuoto on kirurginen korjaus, mutta toisinaan päädytään konservatiiviseen hoitoon. Kirurginen toimenpide tulisi kuitenkin suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa inkongruenssin diagnosoinnin jälkeen, jotta kyynärnivelen vakavan nivelrikon riskiä voitaisiin vähentää. Kirurgisen toimenpiteen suunnittelussa voidaan hyödyntää CORA –menetelmää, joka on alun perin ihmiskirurgiassa kuvattu menetelmä ja jonka avulla voidaan selvittää luusta operoitavat kohdat. Kyynärnivelen inkongruenssin hoidossa kuvattuja kirurgisia menetelmiä on useita ja tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdymme dynaamiseen distaaliseen ulnan ostektomiaan, dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan ja kaksoisvinoon dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan, sekä asentovirheen kirurgisista korjausmuodoista perehdymme avoimeen ja suljettuun kiilaosteotomiaan sekä kaarevaan kiilaosteotomiaan.

Amerikanstaffordshirenterrieri on yksi roduista, joilla ongelmat kyynärnivelessä ovat kohtalaisen yleisiä. Muutokset kyynärnivelessä tapahtuvat jo nuorena, 4-6 kuukauden ikään mennessä. Tästä syystä on tärkeää selvittää kuinka kyynärnivel nuorilla koirilla kehittyy ja mihin asioihin voidaan kiinnittää huomiota kehittyvässä nivelessä, jotta kyynärnivelen kasvuhäiriöt voidaan diagnosoida mahdollisimman varhaisessa kasvun vaiheessa. Jotta sairaat nivelet ja lievät muutokset tunnistetaan, on tiedettävä kuinka terve kyynärnivel kehittyy. Kyynärnivel on monimutkainen nivel, jonka eri osien kehityksessä voidaan havaita eroja yksilöiden välillä. Yksi useammalla mahdollisella tavalla kehittyvistä osista on kyynärpään uloke, joka voi kehittyä joko rinnakkaisella luutumisella suoraan kyynärluun varren jatkeena, sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai näiden yhdistelmänä. Kyynärpään uloke on lisäksi paikka, jossa usein nähdään ensimmäisenä osteofyytti- eli uudisluumuodostusta kasvuhäiriöiden yhteydessä. Kyynärpään ulokkeen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu tähän mennessä hyvin vähän. Tähän tutkimukseen rekrytoitiin koiria kyynärnivelterveydestä kiinnostuneiden kasvattajien kautta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 26 nuorta amerikanstaffordshirenterrieriä. Koirista otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa 10 vk, 12 vk, 14 vk, 16 vk, 20 vk, 6 kk ja 12 kk:n iässä. Molemmista kyynärnivelistä otettiin mediolateraalisuunnassa röntgenkuvat nivel taivutettuna 45 asteen kulmaan sekä kyynärvarsista nivel taivutettuna 90 asteen kulmaan. Röntgenkuvista tarkasteltiin erityisesti kyynärpään ulokkeen kehitystä ja luutumista kyynärluuhun, värttinä- ja kyynärluun pituuskasvua sekä kasvulevyjen sulkeutumista. Tutkimuksessa tarkasteltiin painon, sukupuolen ja pentueen vaikutusta kyynärpään ulokkeen ja kyynärvarren luiden kehitykseen. Hypoteesina oli, että kyynärvarren luiden epäsynkroninen kasvu vaikuttaa kyynärpään ulokkeen kehitykseen sekä kyynärpään ulokkeen kehitystavalla ja luutumisiällä olisi yhteys. Lisäksi tarkasteltiin mahdollisten osteofyyttien kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tulokset antavat viitettä siitä, että kyynärpään ulokkeen luutuminen olisi rinnakkaisen luutumisen kautta valmis aikaisemmin kuin sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai yhdistelmänä kehittyessään, joka vahvistaa tämän tutkimuksen hypoteesin. Kyynärvarren luiden pituuksien suhteella vaikuttaisi olevan yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Värttinä- ja kyynärluun pituuseron ollessa suurempi, kyynärpään ulokkeet kehittyivät useimmiten rinnakkaisen luutumisen kautta ja luutuivat aiemmin kuin pituuseron ollessa pienempi. Sukupuolten välillä voitiin havaita ero verrattaessa ikää, jolloin kyynärpään uloke on yhdistynyt kyynärluuhun sekä luutunut kokonaan. Tulosten perusteella nartuilla kyynärpään uloke kehittyy aikaisemmin kuin uroksilla. Pentujen painolla oli yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Mitä painavampi pentu oli 6 kk:n iässä, sitä myöhemmin kyynärpään uloke kehittyi. Myös geneettisillä tekijöillä on vaikutusta kyynärpään ulokkeen kehitykseen, sillä pentueiden sisällä yksilöiden kyynärpään ulokkeet kehittyivät hyvin samalla tavalla.