Browsing by Title

Cryptosporidium parvum on merkittävä taudinaiheuttaja nautakarjoissa maailmanlaajuisesti. Sen aiheuttama kryptosporidioosi on yleinen ruoansulatuskanavan sairaus alle kuuden viikon ikäisillä vasikoilla. Kryptosporidioosi on herkästi leviävä tauti, joka aiheuttaa hyvinvointiongelmia ja tuotantotappioita karjataloudessa. Lisäksi C. parvum on zoonoottinen taudinaiheuttaja, ja se aiheuttaa myös ihmisillä kliinisenä suolistoinfektiona oireilevaa kryptosporidioosia. 2000-luvun aikana, ja etenkin viime vuosina, kryptosporidioositapaukset ovat lisääntyneet Suomessa merkittävästi niin vasikoilla kuin ihmisilläkin. On tärkeää tutkia kryptosporidioosin leviämiseen liittyviä tekijöitä, jotta voidaan paremmin ehkäistä sekä eläinten että ihmisten sairastumista. Tämän lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsauksessa perehdytään olemassa olevaan kirjallisuuteen koskien kryptosporidioosin leviämistä, torjuntaa ja hallintaa nautakarjoissa. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa käsitellään vasikoiden kryptosporidioosin hoitoa sekä kryptosporidioosin zoonoottista luonnetta. Lisensiaatintutkielman tutkimusosuuden tavoitteena on tunnistaa kryptosporidioosin leviämiseen, torjuntaan ja hallintaan liittyviä tekijöitä, joihin voidaan kiinnittää huomiota lypsykarjatilojen päivittäisessä toiminnassa. Hypoteesina on, että tutkimuksessa nousee esiin tilojen tautisuojaukseen ja hoitokäytänteisiin liittyviä tekijöitä. Lisensiaatintutkielman tutkimusosuudessa aineistona käytettiin KRYPTO-hankkeen osana Ruokaviraston lypsykarjatiloille toteuttamaa kyselytutkimusta, jossa pyrittiin tunnistamaan tekijöitä, jotka vaikuttavat lypsykarjatiloilla kryptosporidioosin leviämiseen ja kliinisen taudin puhkeamiseen. Kyselytutkimuksessa oli mukana 77 tapaustilaa, joilla oli todettu Ruokavirastossa laboratoriovarmistettu C. parvum -tartunta. Verrokkitiloja oli 152. Kyselytutkimuksessa oli kolme avointa kysymystä, joissa kysyttiin tilallisilta kryptosporidioosin leviämiseen ja torjuntaan liittyviä tekijöitä sekä kryptosporidioositartunnan seurauksia tiloilla. Lisensiaatintutkielman tutkimusosuus keskittyy käsittelemään näiden avointen kysymysten vastausmateriaalia. Kyselytutkimuksen avointen kysymysten vastausaineistolle tehtiin induktiivinen sisällön analyysi, jonka tavoitteena on aineiston systemaattinen ja objektiivinen analysointi. Sisällön analyysin avulla aineistoa voidaan esittää tiivistetyssä muodossa ja sitä voidaan käsitteellistää. Induktiivinen sisällön analyysi on kolmivaiheinen menetelmä, jonka vaiheet ovat aineiston pelkistäminen, ryhmittely ja abstrahointi. Sisällön analyysin päätteeksi tehtiin vielä sisällön analyysin validointi, jonka tarkoituksena on analyysin luotettavuuden varmistaminen. Tutkimusosuudessa nousi hypoteesin mukaisesti esiin paljon tautisuojaukseen ja eläinten hoitokäytänteisiin liittyviä tekijöitä, jotka ovat hyvin relevantteja havaintoja eläintautien leviämisen suhteen. Etenkin se, että kryptosporidioositartunnan jälkeen monilla tapaustiloilla käytänteitä muutettiin enemmän verrokkitilojen käytänteiden kaltaisiksi, osoittaa, että tilalliset ovat tehneet relevantteja havaintoja kryptosporidioosin leviämisen ehkäisyn suhteen. Tutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa myös käytäntöön. Esimerkiksi voidaan ohjeistaa tilallisia entistä enemmän tautisuojauksen tai eläintautien leviämisen ehkäisyn kannalta tärkeisiin tilan hoitotoimenpiteisiin liittyen. Lisäksi zoonoottisen taudinaiheuttajan ollessa kyseessä, voidaan eläinten tartuntoja ehkäisemällä ehkäistä myös eläinten kanssa työskentelevien ihmisten tartuntoja.

Kuumapolttonupoutus on yleinen vasikoille tehtävä, kipua ja stressiä aiheuttava toimenpide, jonka tarkoituksena on estää sarvien kasvaminen tuhoamalla sarvenaiheet. Suomessa nupoutuksen yhteydessä tulee käyttää rauhoitusta, paikallispuudutusta ja kipulääkitystä. Ennen nupoutusta annettu rauhoitusaine vähentää vasikan kokemaa kipua ja stressiä sekä vasikan fyysisen paikallaan pitämisen tarvetta toimenpiteen aikana. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää ja vertailla lihaksensisäisen ksylatsiinin, detomidiinin sekä detomidiini-ketamiini-yhdistelmän vaikutuksia sedaatioon sekä kivunlievitykseen kuumapolttonupoutuksen yhteydessä. Tutkimushypoteesimme oli, että edellä mainitut rauhoitusaineet tuottaisivat vertailukelpoisen sekä nupoutukseen riittävän sedaation. Tutkimuksessamme oli mukana 15 kliinisesti tervettä 18 ± 4 päivän ikäistä vasikkaa, jotka nupoutettiin rauhoitettuina, kipulääkittyinä ja paikallispuudutuksessa. Vasikat jaettiin rauhoitusaineen perusteella satunnaisesti kolmeen ryhmään: ryhmän X (n=5) vasikat rauhoitettiin ksylatsiinilla 0,2 mg/kg, ryhmän D (n=4) vasikat detomidiinilla 40 µg/kg ja ryhmän DK (n=6) vasikat detomidiini-ketamiini-yhdistelmällä, jossa oli detomidiinia 20 µg/kg ja ketamiinia 2 mg/kg. Tutkimuksessa arvioitiin rauhoituksen kestoa ja syvyyttä (Clinical sedation score, CSS), kipua (Pain score, PS), sarvenaiheen ympäryksen mekaanista kipukynnystä sekä kudosturvotusta, reaktiota paikallispuudutukseen ja nupoutukseen sekä ruumiinlämpöä. Pienen otoskoon vuoksi tilastollisia analyysejä ei tehty, ja tulokset päädyttiin esittämään kuvailevalla tavalla. Rauhoitusaineprotokollat tuottivat paikallispuudutteen annostelemiseksi sekä kuumapolttonupoutuksen suorittamiseksi riittävän sedaation. Neljä vasikkaa reagoi lievästi paikallispuudutukseen ja kaksi nupoutukseen; rauhoitusainetta ei tarvinnut kuitenkaan lisätä yhdellekään vasikalle. X-ryhmän vasikoilla aika makuulle käymisestä seisomaan nousemiseen oli keskimäärin pisin, 65,6 ± 21,5 min ja DK-ryhmässä lyhin, 50,8 ± 18,6 min. Syvin sedaation taso saavutettiin X- ja DK-ryhmissä keskimäärin hieman aiemmin ja sedaatio oli syvempi kuin D-ryhmässä. Sekä X- että DK-ryhmässä useammalle vasikalle annosteltiin lisäkivunlievitystä PS-arvon ylitettyä 10/21. Mekaaninen kipukynnys tutkittiin vain 11 vasikalta johtuen 4 vasikan puuttuvista kirjauksista. Mekaaninen kipukynnys oli rauhoitteen annon jälkeen alhaisimmillaan X- ja D-ryhmässä T24H (X: 18,3 ± 3,4 N ja D: 25,3 ± 7,5 N) ja DK-ryhmässä T240 (12,0 ± 1,2 N). X-ryhmässä alin mitattu ruumiinlämpö rauhoitteen annon jälkeen oli 36,5 °C; D-ryhmässä 38,0 °C ja DK-ryhmässä 37,4 °C. Tulosten perusteella ksylatsiini, detomidiini ja detomidiini-ketamiini-yhdistelmä soveltuvat vasikan nupoutusrauhoitukseen. Nupoutukseen reagoiminen ja lisäkivunlievityksen tarve kertovat kuitenkin riittämättömästä kivunlievityksestä nupoutuksen aikana sekä nupoutuksen jälkeisinä tunteina. Koska tutkimuksemme seurantajakso jatkui vain 24 tuntia rauhoituksesta, olisi rauhoitusaineiden pitkäaikaisempia vaikutuksia mielenkiintoista tutkia lisää. Pienen otoskoon ja tilastollisten analyysien puuttumisen vuoksi tutkimustulosten varmentaminen suuremmalla otannalla olisi järkevää.

Kuivatut siankorvat ovat suosittuja koirien herkkuja. Siankorvien mikrobiologiseen laatuun vaikuttaa moni tekijä, kuten teurastettavien sikojen puhtaus ja siankorvien valmistuksen prosessihygienia. Vaikka kuivattujen siankorvien valmistusketjussa on monia bakteereita tuhoavia tai poistavia vaiheita, ei kaikkia bakteereita saada poistettua. Näin ollen kuluttajalle päätyessään kuivatut siankorvat voivat olla myös patogeenisilla eli tautia aiheuttavilla sekä antibioottiresistenteillä bakteereilla saastuneita. Tämä altistaa sekä koirat että niiden omistajat tartunnoille. Erityisesti pienet lapset, iäkkäät, immuunipuutteiset ja raskaana olevat henkilöt ovat alttiita saastuneiden lemmikinruokien tai infektoituneiden lemmikkien välittämille tartunnoille. Saastuneet siankorvat ovat aiheuttaneet ihmisten salmonellaepidemioita. Epidemioiden seurauksena siankorvien mikrobiologista laatua on tutkittu eri maissa erityisesti Salmonella-bakteerien osalta. Useassa tutkimuksessa on havaittu salmonellan eri serotyyppejä kuivatuissa siankorvissa. Eristettyjen salmonellakantojen joukossa on ollut myös antibioottiresistenttejä kantoja. Ruotsalaisessa tutkimuksessa havaittiin salmonellaa ja ESBL-entsyymiä tuottavia resistenttejä bakteereita kuivatuissa siankorvissa. Suomessa myytävistä siankorvista ei ole julkaistu vastaavia tutkimuksia. Sen vuoksi suomalaiselle siankorvien mikrobiologista laatua selvittävälle tutkimukselle oli tarvetta. Tämän tutkielman tutkimusosiossa oli tavoitteena tutkia salmonellan, resistenttien ESBL/AmpC-entsyymiä tuottavien Escherichia coli -bakteerien ja tuotantolaitoksissa ympäristökontaminanttina esiintyvän patogeenisen Listeria monocytogenes -bakteerin esiintymistä sekä hygieniaindikaattoreina toimivien kokonais- ja enterobakteerien määriä kuivatuissa siankorvissa. Lisäksi tavoitteena oli vertailla kotimaisten ja ulkomaisten siankorvien mikrobiologista laatua keskenään ja selvittää, onko mikrobiologisen laadun kannalta merkitystä, ostetaanko siankorvat pakattuina vai irtotuotteina. Hypoteesina oli, että ulkomaisissa siankorvissa on enemmän bakteereita kuin kotimaisissa, ja että pakatuissa ja irtomyydyissä siankorvissa ei ole eroa bakteereiden osalta. Tutkimusosiossa näytteenä oli yhteensä 50 Suomesta tai ulkomaisista verkkokaupoista ostettua kuivattua siankorvaa. Näytteistä 31 oli alkuperältään kotimaisia ja loput ulkomaisia. Kotimaisista näytteistä 16 oli irtotuotteita ja muut näytteet olivat pakattuja. Näytteiden kokonais- ja enterobakteerien määriä tutkittiin pintaviljelymenetelmällä. ESBL/AmpC-E. colin esiintymistä tutkittiin kefotaksiimi-pitoisella valikoivalla maljalla sekä varmistustesteillä. Salmonellan ja listerian esiintymistä kartoitettiin aluksi PCR-menetelmällä. Positiivisen PCR-tuloksen saaneille näytteille tehtiin näiden bakteerien osalta viljelyt valikoivilla maljoilla sekä varmistustestejä puhdasviljelmistä. Ulkomaisista näytteistä löytyi sekä salmonellaa että ESBL/AmpC-E. colia. Kotimaisista näytteistä löytyi listeriaa, mutta vain PCR-menetelmällä. Kokonais- ja enterobakteerimäärät olivat suurimpia ulkomaisissa pakatuissa näytteissä. Tämä tutkimus osoitti, että koirille tarkoitettujen kuivattujen siankorvien mikrobiologinen laatu vaihtelee huomattavasti, ja että ulkomaisissa siankorvissa voi esiintyä ihmisten terveydelle haitallisia patogeenisia ja/tai resistenttejä bakteereita. Pakatut siankorvat eivät ole pakkaamattomia turvallisempia. Tulosten perusteella kuivattuja siankorvia käsiteltäessä tulee kiinnittää huomiota hyvään hygieniaan.

Ihmisen ja hevosen välinen kommunikaatio kuolaimen välityksellä perustuu paineeseen ja paineelle myötäämiseen. Kuolain aiheuttaa painetta suupieliin, kieleen, hammaslomaan, kovaan suulakeen ja suitsien välityksellä niskaan ja turpaan. Turpahihnaa käytetään tasapainottamaan kuolainta, herkistämään hevosen suuta kuolaimen aiheuttamalle paineelle ja pitämään hevosen suuta kiinni. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tuoda eläinlääkäreille, hevosalan ammattilaisille ja hevosen omistajille lisää tietoa kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön vaikutuksesta hevosen suun terveyteen, sekä opettaa tunnistamaan kuolaimesta johtuviin suun terveysongelmiin viittaavia käytösoireita. Tutkimuksessa tutkittiin hevosten suun mittasuhteiden merkitystä kuolaimen valintaan, suun haavaumien esiintymistä ja sijaintia sekä ratsastuksessa esiintyvien käytösoireiden esiintymistä kuolaimia käyttävillä ja kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Tutkimukseen liittyi 30 hevosen kliininen tutkimus ja kyselytutkimus, johon vastasi 655 vastaajaa. Kyselytutkimuksessa oli 48 kysymystä liittyen hevosen talliolosuhteisiin, ruokintaan, liikuntaan, varusteisiin, ratsastajaan ja tiettyjen käytösongelmien esiintymiseen ratsastettaessa. Kliinisessä tutkimuksessa hevosille tehtiin yleistutkimus, mittauksia hevosen päästä, suusta ja kuolaimista sekä suun ja hampaiden perusteellinen tarkastus suun haavaumien ja hammassairauksien havaitsemiseksi. Kliinisessä tutkimuksessa ylä- ja alaleuan välinen etäisyys vaihteli 24-49 mm välillä. Hevosilla, joilla ylä- ja alaleuan välinen etäisyys on vain 24 mm, ei ole tilaa paksulle kuolaimelle. Liian paksun kuolaimen aiheuttama kielen puristuminen voi aiheuttaa hevoselle epämukavuutta, lisätä suun aukomista ja kielen työntämistä ulos suusta. Hevosilla kuolain veti suupieltä kaudaalisesti oikealla puolella keskimäärin 45,2 mm ja vasemmalla puolella 41,6 mm. Pienimmillään kuolaimen etäisyys 06-hampaista oli 18 mm. Ohjien kiristäminen voi aiheuttaa kuolaimen osumisen poskihampaisiin. 59%:lla kuolaimia käyttävistä hevosista esiintyi kuolaimen aiheuttamaa 06-hampaan kulumista purupinnalta tai etureunasta. Kuolaimen paino vaihteli 156-374 g:n välillä. Jos suupieliin kohdistuu lyhyiden poskihihnojen, painavan kuolaimen tai ohjien tai kuolaintuntuman kautta suuri peruspaine, tarvitaan suurempi ohjasjännite hevosen reaktion saamiseksi. Suulaen korkeuden mitattiin hevosilla olevan 8-12 mm. 57%:lla hevosista alaleuan hammasloma oli palpoiden kapea. Alaleuan hammasloman leveys voi selittää hevosten yksilöllistä herkkyyttä kuolaimen aiheuttamalle paineelle. Kuolaimia käyttävistä hevosista 89%:lla todettiin suun pehmutkudosten paikallista hyperkeratoosia, 78%:lla haavaumia, 78%:lla suupielien depigmentaatiota, 37%:lla hyperemiaa, 19%:lla turvotusta ja 15%:lla arpia. Paikallista hyperkeratoosia havaittiin eniten 09-11 ja haavaumia 06-hampaiden alueella posken limakalvolla. Turpahihnan kireys hevosilla vaihteli 13-36 mm. Suurin osa todetuista suun haavaumista voivat johtua kuolaimen aiheuttamasta paineesta tai kireän turpahihnan käytöstä. Suun haavaumat aiheuttavat hevoselle epämukavuutta ja kipua. Kyselytutkimuksessa havaittiin kuolaimen käyttöön liittyvien käytösoireiden, kuten suun aukomisen, kielen laittamisen kuolaimen päälle, kielen työntämisen ulos suusta ja kuolaimen puremisen poskihampaiden väliin olevan yleisiä ratsuhevosilla. Kuolaimia käyttävillä hevosilla esiintyi useammin suun vaahtoamista ratsastettaessa, pään nostamista ylös suitsia laitettaessa, veren vuotamista kielestä ja pukittelua ratsastettaessa kuin kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Kuolaimen valinnassa ja sovituksessa tulisi huomioida hevosen suun leveys, ala- ja yläleuan välinen etäisyys ja alaleuan leveys. Hevosen suun terveyden ylläpitämiseksi hevosille tulisi tehdä säännöllisesti suun ja hampaiden tarkastus, tarkastaa kuolaimen sopivuus, vaihdella säännöllisesti erilaisia kuolaimia ja kuolaimettomia suitsia, suosia ratsastamista ilman turpahihnaa tai turpahihna löysällä ja kiinnittää huomiota kuolaimen oikeaan käyttöön ja hevosen käytösoireisiin.

Olkanivelen osteokondroosi on paikallinen rustosyntyisen luutumisen häiriö, jota tavataan yleisesti nuorilla keskikokoisilla ja suurilla koirilla. Osteokondroosi jaetaan kolmelle eri vakavuusasteelle, joista vakavin on osteochondrosis dissecans eli OCD. Tässä osteokondroosi on aiheuttanut nivelruston halkeamisen ja niveleen tulehdustilan nivelnesteen päästessä yhteyteen rustonalaisen luun kanssa. Aiemmin on todettu, että osteokondroosimuutoksen koolla on yhteys kipuun, mutta ei ole tietoa muutosten koon, muodon, sijainnin tai irtopalojen suhteesta kivun voimakkuuteen. Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kliinisen alkuperäistutkimuksen kuvantamisesta koiran olkanivelen osteokondroosin diagnostiikassa. Tutkimus on tehty osana Helsingin yliopiston COPLA ScaffoldTM-rustonkorjausistutetutkimusta. Työn tarkoituksena oli kartoittaa ja vertailla ensimmäisen käynnin yhteydessä tehtyjä löydöksiä. Hypoteesina oli, että muutoksen koko röntgenkuvassa (pituus, syvyys) ja tietokonetomografiatutkimuksessa eli CT-tutkimuksessa (pituus, syvyys, leveys, suurin halkaisija) korreloi koiran kivun voimakkuuden kanssa (ontuman ja taivutuskivun voimakkuus, olkanivelen liikelaajuus). Myös muutoksen sijainnilla, muodolla, ja kuvantamisessa todetuilla irtopaloilla oletettiin olevan korrelaatio kivun voimakkuuden kanssa. Hypoteesina oli myös, että CT-tutkimus on röntgenkuvausta tarkempi kuvantamismenetelmä. Aineistona tässä tutkimuksessa käytettiin COPLA ScaffoldTM-rustonkorjausistutetutkimukseen osallistuneiden koirien tietoja. Aineisto on kerätty vuosina 2017–2020. Tähän tutkielmaan otettiin mukaan tutkimukseen osallistuneiden koirien ne olkanivelet, joissa todettiin osteokondroosimuutoksia CT-tutkimuksessa ja röntgenkuvassa (n=47). Koirien paino ensimmäisellä käynnillä oli 15–45 kg ja ne olivat iältään 5–8 kk. Todettuja muutoksia verrattiin eläinlääkärin suorittamaan ontumatutkimukseen, jossa arvioitiin ontuman voimakkuus, olkanivelen taivutuskivun voimakkuus sekä olkanivelen liikelaajuus. Tutkimustulokset vastasivat osittain hypoteeseja. Olkanivelen osteokondroosimuutoksen pituuden, leveyden ja kivun voimakkuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Muutoksen pituuden, leveyden ja liikelaajuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä negatiivinen korrelaatio. Kuitenkaan muutoksen syvyyden, muodon, sijainnin tai sen, oliko nivelessä irtopalaa, ja kivun voimakkuuden tai liikelaajuuden välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Tämän perusteella voidaan päätellä, että osteokondroosimuutoksen pituus ja leveys ovat merkittävimpiä tekijöitä suhteessa koiran kipuun ja se tulisi huomioida hoidon suunnittelussa. CT-tutkimuksista ja röntgenkuvista mitattujen pituuksien ja syvyyksien välillä oli tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Pituusmittojen korrelaatio oli voimakas, mutta syvyysmittojen vain kohtalainen, joten voidaan päätellä, että CT-tutkimus on röntgenkuvausta tarkempi kuvantamismenetelmä muutoksen syvyyden suhteen hypoteesin mukaisesti. Koiran olkanivelen osteokondroosi pystytään yleensä diagnosoimaan hyvin röntgenkuvan perusteella, mutta jos muutos on hyvin matala, saadaan CT-tutkimuksesta tarkempaa tietoa. CT-tutkimuksesta on hyötyä myös silloin, jos halutaan vielä yksityiskohtaisempaa tietoa osteokondroosimuutoksen muodosta, sijainnista tai irtopaloista esimerkiksi hoitomenetelmän valitsemiseksi.

Suomessa ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty eläinlääkäreiden pieneläinten anestesiakäytäntöjä. Tämän työn tavoitteena oli tutkia suomalaisten eläinlääkärien kissoille ja koirille käyttämiä nukutuskäytäntöjä ja verrata niitä kirjallisuuteen. Tutkimuksessa selvitettiin myös vaikuttaako potilaan eläinlaji (kissa tai koira) ja terveydentila eläinlääkärin anestesiassa käyttämiin lääkkeisiin ja tekniikoihin. Tutkimus toteutettiin internetissä täytettävänä sähköisenä kyselynä (Helsingin yliopiston E-lomakepalvelu) kesä- elokuussa vuonna 2008. Kyselylomake sisälsi osiot vastaajien perustiedoista ja työnkuvasta, kolme erilaista potilastapausta (terveen koiran kastraatio, terveen kissan sterilaatio ja sairaan koiran pyometra-leikkaus) sekä osion eläinlääkärin arviosta omasta osaamisestaan ja haluamastaan jatkokoulutuksesta. Jokaisesta potilastapauksesta esitettiin samat kysymykset, joilla selvitettiin vastaajan käyttämiä työtapoja ja lääkkeitä kunkin potilaan kohdalla. Vastauksia kyselyyn saatiin yhteensä 139 kappaletta. Kyselyn perusteella eläinlääkärit muuttivat hoitotapaansa potilaan mukaan. Sekä sairaalle että terveelle koiralle annettiin useammin suonensisäistä nesteytystä anestesian yhteydessä ja tulehduskipulääkettä jatkohoitoon kuin kissalle. Enemmistö eläinlääkäreistä olisi lähettänyt näissä potilastapauksissa kissan kotiin nukkuvana, kun taas kummatkin koirapotilaat lähetettäisiin kotiin kävelykunnossa. Pyometra-leikkauksessa koiran olisi intuboinut 47,5 % vastanneista, mutta kissan olisi intuboinut sterilaation yhteydessä vain 3,6 %. Lisähappea olisi antanut sairaalle koiralle 48,9 % vastanneista ja terveelle kissalle 14,4 %. Veriarvoja tutkittiin terveiltä potilailta erittäin harvoin, kun taas sairaalta potilaalta 55 % vastanneista olisi tutkinut veriarvoja. Ero oli yllämainituissa tapauksissa tilastollisesti merkitsevää (p < 0,001). Valtaosa vastanneista ei olisi käyttänyt paikallispuudutteita missään potilastapauksista. Niin ikään valtaosa eläinlääkäreistä (70,5 %) ei olisi kirjannut anestesiatapahtumia ollenkaan valvontalomakkeelle. Eläinlääkäreiden käyttämissä esilääkitys-, induktio- ja ylläpitoaineissa havaittiin eroja potilastapausten välillä. Koirapotilailla lähes kaikki vastanneet olisivat valinneet esilääkitykseen α2-agonistin ja opioidin, kun taas kissalla suosituimmat lääkeaineryhmät olivat α2-agonistit ja ketamiini. Sairaalla koiralla käytettiin enemmän opioideja ja bentsodiatsepiineja esilääkityksessä kuin terveellä koiralla. Induktioaineista ylivoimaisesti suosituin niin sairailla kuin terveilläkin koirilla oli propofoli. Anestesian ylläpitoon suosituin vaihtoehto koirapotilailla oli propofoli (48,8 % terveellä ja 47,2 % sairaalla) ja toisena isofluraani (20,9 % terveellä ja 29,9 % sairaalla). Kissalla vastaavasti suosituin vastaus oli "ei muuta" (esilääkityksen lisäksi). Toiseksi suosituin vaihtoehto kissalla oli ketamiini ja sitten propofoli. Kyselystä voidaan päätellä, että eläinlääkärit muokkasivat anestesiaprotokollaansa potilaan tilan mukaan. Anestesiatapahtumien kirjaus, paikallispuudutteiden hyödyntäminen sekä potilaan intubointi ovat helposti toteutettavia parannuksia eläinlääkärin anestesiaprotokollaan, ilman tarvetta jatkokoulutukselle. Kyselyn perusteella suurin osa eläinlääkäreistä oli tyytyväisiä osaamiseensa anestesian saralla, mutta olisi kuitenkin toivonut lisäkoulutusta asiassa.

Kondrodysplastiset koirarodut, kuten welsh corgit ja mäyräkoirat, ovat ilmiasultaan huomattavan lyhytraajaisia koiria, joiden lyhytraajaisuus johtuu ruston ja kasvulevyjen kehityshäiriöstä. Kehityshäiriöt altistavat kondrodysplastiset rodut muun muassa kyynärnivelen inkongruenssille eli kyynärnivelen nivelpintojen epäyhdenmukaisuudelle. Kyynärnivelen inkongruenssi on yksi kyynärniveldysplasian eli kyynärnivelen kehityshäiriön muoto. Kyynärnivel on olkaluun, värttinäluun ja kyynärluun muodostama nivel. Värttinäluu kasvaa pituutta proksimaalisesta, eli lähempänä kehoa olevasta ja distaalisesta, eli kauempana kehoa olevasta kasvulevystä, mutta kyynärluun pituuskasvu tapahtuu pääasiassa vain distaalisesta kasvulevystä. Värttinä- ja kyynärluun pituuskasvun täytyy olla synkronoitua, jotta kyynärnivelen nivelpinnat pysyvät yhdenmukaisina. Kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikainen sulkeutuminen aiheuttaa kyynär- ja värttinäluun epäsuhtaisen kasvun, jolloin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako levenee eli nivelestä tulee inkongruentti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään kondrodysplastisten rotujen kyynärnivelen inkongruenssin etiologiaan, patofysiologiaan, oireisiin, kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitomuotoihin, jotta saadaan kerättyä yhteen tämänhetkinen tieto kyseisten koirarotujen kyynärnivelen inkongruenssista, jalostuksen seulonnasta ja hoitomuotojen valinnasta. Kyynärnivelen inkongruenssi voi oireilla esimerkiksi ontumana, kipuna erityisesti kyynärniveltä yliojennettaessa sekä ranteen äkillisenä koukistuksena askelluksen keskitukivaiheessa. Kyynär- ja värttinäluun kasvun epäsuhdan vuoksi raajat ovat usein valgus -asennossa, eli raajat taipuvat ranteen kohdalta poispäin vartalon keskitasosta. Valgus –asennon lisäksi kyynärvarsi voi kaareutua epänormaalisti. Kyynärnivelen inkongruenssia voidaan tutkia ortopedisen tutkimuksen, röntgen-, tietokonetomografia- ja magneettikuvauksen, sekä kyynärnivelen tähystämisen avulla. Röntgenkuvan perusteella kyynärnivel arvioidaan Suomessa jalostuksen seulontatutkimuksissa neljään eri luokkaan: INC0 – ei inkongruenssia, INC1 – lievä inkongruenssi, INC2 – kohtalainen inkongruenssi ja INC3 – vakava inkongruenssi. Kyynärnivelen inkongruenssin suositeltavin hoitomuoto on kirurginen korjaus, mutta toisinaan päädytään konservatiiviseen hoitoon. Kirurginen toimenpide tulisi kuitenkin suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa inkongruenssin diagnosoinnin jälkeen, jotta kyynärnivelen vakavan nivelrikon riskiä voitaisiin vähentää. Kirurgisen toimenpiteen suunnittelussa voidaan hyödyntää CORA –menetelmää, joka on alun perin ihmiskirurgiassa kuvattu menetelmä ja jonka avulla voidaan selvittää luusta operoitavat kohdat. Kyynärnivelen inkongruenssin hoidossa kuvattuja kirurgisia menetelmiä on useita ja tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdymme dynaamiseen distaaliseen ulnan ostektomiaan, dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan ja kaksoisvinoon dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan, sekä asentovirheen kirurgisista korjausmuodoista perehdymme avoimeen ja suljettuun kiilaosteotomiaan sekä kaarevaan kiilaosteotomiaan.

Amerikanstaffordshirenterrieri on yksi roduista, joilla ongelmat kyynärnivelessä ovat kohtalaisen yleisiä. Muutokset kyynärnivelessä tapahtuvat jo nuorena, 4-6 kuukauden ikään mennessä. Tästä syystä on tärkeää selvittää kuinka kyynärnivel nuorilla koirilla kehittyy ja mihin asioihin voidaan kiinnittää huomiota kehittyvässä nivelessä, jotta kyynärnivelen kasvuhäiriöt voidaan diagnosoida mahdollisimman varhaisessa kasvun vaiheessa. Jotta sairaat nivelet ja lievät muutokset tunnistetaan, on tiedettävä kuinka terve kyynärnivel kehittyy. Kyynärnivel on monimutkainen nivel, jonka eri osien kehityksessä voidaan havaita eroja yksilöiden välillä. Yksi useammalla mahdollisella tavalla kehittyvistä osista on kyynärpään uloke, joka voi kehittyä joko rinnakkaisella luutumisella suoraan kyynärluun varren jatkeena, sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai näiden yhdistelmänä. Kyynärpään uloke on lisäksi paikka, jossa usein nähdään ensimmäisenä osteofyytti- eli uudisluumuodostusta kasvuhäiriöiden yhteydessä. Kyynärpään ulokkeen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu tähän mennessä hyvin vähän. Tähän tutkimukseen rekrytoitiin koiria kyynärnivelterveydestä kiinnostuneiden kasvattajien kautta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 26 nuorta amerikanstaffordshirenterrieriä. Koirista otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa 10 vk, 12 vk, 14 vk, 16 vk, 20 vk, 6 kk ja 12 kk:n iässä. Molemmista kyynärnivelistä otettiin mediolateraalisuunnassa röntgenkuvat nivel taivutettuna 45 asteen kulmaan sekä kyynärvarsista nivel taivutettuna 90 asteen kulmaan. Röntgenkuvista tarkasteltiin erityisesti kyynärpään ulokkeen kehitystä ja luutumista kyynärluuhun, värttinä- ja kyynärluun pituuskasvua sekä kasvulevyjen sulkeutumista. Tutkimuksessa tarkasteltiin painon, sukupuolen ja pentueen vaikutusta kyynärpään ulokkeen ja kyynärvarren luiden kehitykseen. Hypoteesina oli, että kyynärvarren luiden epäsynkroninen kasvu vaikuttaa kyynärpään ulokkeen kehitykseen sekä kyynärpään ulokkeen kehitystavalla ja luutumisiällä olisi yhteys. Lisäksi tarkasteltiin mahdollisten osteofyyttien kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tulokset antavat viitettä siitä, että kyynärpään ulokkeen luutuminen olisi rinnakkaisen luutumisen kautta valmis aikaisemmin kuin sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai yhdistelmänä kehittyessään, joka vahvistaa tämän tutkimuksen hypoteesin. Kyynärvarren luiden pituuksien suhteella vaikuttaisi olevan yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Värttinä- ja kyynärluun pituuseron ollessa suurempi, kyynärpään ulokkeet kehittyivät useimmiten rinnakkaisen luutumisen kautta ja luutuivat aiemmin kuin pituuseron ollessa pienempi. Sukupuolten välillä voitiin havaita ero verrattaessa ikää, jolloin kyynärpään uloke on yhdistynyt kyynärluuhun sekä luutunut kokonaan. Tulosten perusteella nartuilla kyynärpään uloke kehittyy aikaisemmin kuin uroksilla. Pentujen painolla oli yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Mitä painavampi pentu oli 6 kk:n iässä, sitä myöhemmin kyynärpään uloke kehittyi. Myös geneettisillä tekijöillä on vaikutusta kyynärpään ulokkeen kehitykseen, sillä pentueiden sisällä yksilöiden kyynärpään ulokkeet kehittyivät hyvin samalla tavalla.

ESBL (Extended-spectrum beta-lactamase) eli laajakirjoiset beetalaktamaasit ovat pääasiassa Enterobacteriacae -heimon bakteerien, kuten Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae-bakteereiden tuottamia entsyymejä, joilla ne muuttuvat vastustuskykyiseksi tiettyjä beetalaktaami-ryhmän mikrobilääkkeitä vastaan. Beetalaktaamit, kuten penisilliinit ja kefalosporiinit, ovat yleisesti käytössä olevia mikrobilääkkeitä sekä lääketieteessä että eläinlääketieteessä. ESBL-bakteerit ovat yleistymässä eläimillä aiheuttaen ongelmia eläinlääkinnälle, sillä moniresistenttien bakteerien aiheuttamia infektioita on vaikea hoitaa. ESBL-bakteerit ovat myös zoonoottisia, eli ne voivat tarttua eläimestä ihmiseen ja toisin päin, aiheuttaen ongelmia myös kansanterveydelle. Tämä lisensiaatintutkielma on kaksiosainen: kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ESBL:ää, riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle sekä ESBL-bakteerien vastustamista ja ESBL-bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoa eläimillä aiempaan tutkimustietoon perustuen. Tutkimusosiossa tavoitteena oli selvittää Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion seulontanäytteistä vuosilta 2012-2017 ESBL:n ja AmpC:n yleisyyttä koirilla, ESBL/AmpC-bakteerien mikrobilääkeherkkyyksiä sekä mahdollisia riskitekijöitä ESBL/AmpC-kantajuudelle. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella hypoteesina oli, että etenkin mikrobilääkehoito sekä koiran alkuperämaa (tuontikoirat) lisäävät riskiä ESBL/AmpC:n kantajuudelle. Seulontanäytteitä oli yhteensä 523:sta koirasta. Potilaiden esitiedot ja seulontanäytteiden kiekkoherkkyysmääritysten tulokset oli koottu taulukkolaskentaohjelmaan. Riskitekijöitä (mikrobilääkitys- ja tuontitausta, ikä, sukupuoli) analysoitiin SPSS-ohjelmalla ja mikrobilääkeherkkyydet määritettiin WHONET-ohjelmalla CLSI:n asettamien herkkyysrajojen perusteella. Tilastollisen merkitsevyyden raja-arvo oli p<0,05. Seulontanäytteistä ESBL-negatiivisia koiria oli 430 (82,2%) ja ESBL/AmpC-positiivisia koiria oli 93 (17,8%). ESBL-positiivisista 88:lla lajina oli E. coli ja kolmella K. pneumoniae, sekä kahdella Proteus mirabilis. E. coli-kannoista 50 % (n=44) oli moniresistenttejä ollen vastustuskykyisiä mikrobilääkkeille vähintään kolmessa eri mikrobilääkekategoriassa (yleisimmin beetalaktaamit, fluorokinolonit, trimetopriimi-sulfonamit ja tetrasykliinit). Osa kannoista (n=5) oli edellisten lisäksi vastustuskykyisiä myös gentamisiinia (aminoglykosidi) ja kloramfenikolia vastaan. Tutkimustulosten valossa todennäköisemmin sopivia mikrobilääkkeitä ESBL-bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon koirilla olisivat aminoglykosidit, kloramfenikoli ja tetrasykliini. Tulokset ovat kuitenkin vain suuntaa antavia, sillä mikrobilääkkeiden käytön tulisi aina perustua herkkyysmääritykseen. Se, että potilas oli mikrobilääkehoidolla näytteenoton aikana, osoittautui suojelevaksi tekijäksi ESBL/AmpC-kantajuudelle (OR 0,416, p=0,014). Tuontitaustan osalta ristitulosuhteeksi saatiin OR=1,608, mutta tulos ei ole tilastollisesti merkittävä, vaikkakin lähellä sitä (p=0,073). Ikä ja sukupuoli eivät osoittautuneet tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL/AmpC-kantajuudelle. Tulosten mahdollinen virhelähde on puutteelliset esitiedot etenkin mikrobilääkityksen ja tuontitaustan osalta. Kaikkien tulee kantaa vastuu taistelussa moniresistenttejä bakteereja vastaan. Tärkeimpiä huomioitavia asioita ovat harkittu ja perusteltu mikrobilääkkeiden käyttö herkkyysmäärityksiin perustuen sekä hygieeniset toimintatavat potilaita hoidettaessa.

Mikrobilääkeresistenssi lisääntyy maailmanlaajuisesti mikrobilääkkeiden kasvavan kulutuksen myötä. Resistentit bakteerit aiheuttavat vaikeahoitoisia infektioita ja lisääntynyttä kuolleisuutta. Etenkin 3. polven kefalosporiiniresistenssi on yleistynyt nopeasti plasmidivälitteisten ESBL- ja AmpC-β-laktamaasigeenien johdosta. Näitä geenejä esiintyy enterobakteereilla, joista tärkeimpänä suomalaisilla ihmisillä ja eläimillä Escherichia coli. Myös karbapeneemi- ja kolistiiniresistenssi yleistyy. ESBL/AmpC-E. coli aiheuttaa virtsatietulehduksia ja jopa kuolemaan johtavia yleisinfektioita. Se kuuluu kasvavassa määrin myös terveiden ihmisten ja eläinten suolistomikrobistoon. Riskitekijöitä kantajuudelle ovat mikrobilääkekuurin lisäksi ulkomaanmatkat ja terveydenhoitolaitokset sekä ei-ihmisperäiset lähteet, kuten eläimet ja ympäristö. ESBL/AmpC-E. coli -bakteeria kantavien eläinten on arvioitu olevan kansanterveydellinen uhka. Tällaisten eläinten runsas käsittely on todettu ulkomaalaisissa tutkimuksissa riskitekijäksi kantajuudelle. Eläinperäisen tartunnan osuus ihmisten ESBL/AmpC-kuormassa on kuitenkin yhä kiistanalainen. Eläinlääkärit muodostavat riskiryhmän eläinperäisille ESBL/AmpC-tartunnoille työhön liittyvän runsaan eläinkontaktin vuoksi. Tutkimuksessa analysoitiin vuoden 2016 Eläinlääkäripäivillä kerätyt 296 suomalaisen eläinlääkärin ulostenäytteet EU:n referenssilaboratorion suositusten mukaisin menetelmin. Ulostenäytteistä eristettiin 3. polven kefalosporiineille ja karbapeneemeille resistentit E. coli ja K. pneumoniae -kannat, joille tehtiin ESBL/AmpC-fenotyypin määrittämistä varten mikrobilääkeherkkyysmääritys EUCAST-standardia noudattaen. ESBL/AmpC-E. coli -kantojen kokogenominen DNA sekvensointiin ja kantojen geneettisistä ominaisuuksista määritettiin ST-tyyppi, plasmidit ja resistenssigeenit 19 eri mikrobilääkeryhmää kohtaan. Suomalaisista eläinlääkäreistä yhdeksän (3 %, 95 % luottamusväli 1,6–5,7 %) kantoi laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavaa E. coli -bakteeria. Yhtään laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavaa K. pneumoniae -bakteeria ei osoitettu. Yhtään karbapeneemeille tai kolistiinille resistenttiä E. coli- tai K. pneumoniae -bakteeria ei osoitettu. Kaikki 3. polven kefalosporiineille resistentit kannat kantoivat ESBL-geenejä ja yksi kanta kantoi lisäksi AmpC-geeniä. Yleisimmät ESBL-geenit olivat blaCTX-M-15 (3/9), blaCTX-M-14 (2/9) ja blaCTX-M-1 (2/9). Yleisin ST-tyyppi oli 131 (3/9) sekä plasmidi IncF (9/9), jonka lisäksi useammasta kuin yhdestä kannasta todettiin IncI1 (2/9). Suomalaisilla eläinlääkäreillä ei havaittu normaaliväestöä suurempaa laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavan E. coli - bakteerin kantajuutta. Selkeää yhteyttä eläinperäisiin lähteisiin ei myöskään todettu, vaan suurin osa eläinlääkäreiltä osoitetuista ESBL/AmpC-E. coli- kannoista oli geneettisiltä ominaisuuksiltaan terveillä ihmisillä yleisesti esiintyviä kantoja. Kahdesta eläinlääkäristä kuitenkin eristettiin tuotantoeläimillä useissa tutkimuksissa todettu blaCTX-M-1-geeniä ja IncI1-plasmidia kantava E. coli, mikä antaa viitteen eläinperäisen tartunnan mahdollisuudesta. Eri tartuntalähteiden ja leviämisreittien selvittämiseksi suomalaisten tuotanto- ja seuraeläinten sekä terveiden ja infektoituneiden ihmisten ESBL/AmpC- E. coli -kantojen geneettisistä ominaisuuksista tarvittaisiin lisää tietoa, sillä tilanne voi tulevaisuudessa muuttua.