Browsing by Title

Haemonchus contortus –loinen aiheuttaa lammastalousmaissa taloudellisia tappioita hidastamalla lampaiden kasvua ja vakavissa tartunnoissa aiheuttaen lampaiden kuolemia. Loinen on ennen ollut ongelma vain lämpimissä maissa, missä lämmin ilmasto mahdollistaa sen elämänkierron . Aiemmin ajateltiin, ettei H. contortus selviä pohjoisten maiden talvesta. Viime vuosina Ruotsissa ja Norjassa on tutkittu loisen esiintymistä ja sitä on löydetty molemmista maista. Suomesta loista on löydetty Eviran suorittamissa raadonavauksissa ja lisäksi yksittäisiä kliinisiä tapauksia on havaittu. Suomessa ei ole tehty laajempaa esiintyvyystutkimusta aiheesta. Suomessa ei ole ollut sopivaa menetelmää H. contortus- tartunnan havaitsemiseen ulostenäytteestä. Haemonchus.contortus -munat ovat vaikeasti erotettavista muista Trichostrongylodea-tyyppisistä munista perinteisesti ulostenäytteiden tutkimiseen käytetyllä McMaster – menetelmällä. Tutkimuksessa pystytettiin laboratoriomenetelmä Jurasakin ym. 2010 artikkelin perusteella H. contortus –tartunnan määrittämiseksi. Menetelmä perustuu maapähkinälektiinin sitoutumiseeni H. contortus- munien pintarakenteisiin. Maapähkinälektiiniin liitetyn fluoresenssimolekyylin avulla H. contortus -munat fluoresoivat näytettä tutkittaessa fluoresenssimikroskoopin avulla. Muihin Trichostrongyloidea-tyyppisiin muniin maapähkinälektiini ei sitoudu. Tutkimuksessa tutkittiin ulostenäytteitä kuudelta lammastilalta Etelä-Suomesta. Näytteitä oli yhteensä 103. Näytteet tutkittiin ensiksi McMaster-menetelmällä ja siinä Trichostrongyloidea-tyyppisten munien suhteen positiivisille näytteille suoritettiin maapähkinälektiinivärjäys. Maapähkinälektiinivärjäyksessä yhteensä 9 näytettä kahdelta eri lammastilalta osoittautui positiiviseksi H. contortuksen suhteen. Tämä oli 8,7 % tutkituista näytteistä. Tulos osoittaa, että Suomessakin esiintyy H. contortusta, joten olisi hyvä suorittaa tulevaisuudessa laajempi esiintyvyystutkimus. Haemonchus contortuksen taloudellinen merkitys Suomen lammastalouteen ja loislääkeresistenssin esiintyminen Suomessa H. contortuksella olisi selvittää tulevaisuudessa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla lämpökameran ja visuaalisen ontumatutkimuksen tuomaa tietoa koiran lonkan alueen kiputilojen diagnosoimisessa. Tutkimuksessa selvitettiin, voidaanko lämpökameratutkimuksen avulla vahvistaa visuaalisen liikkeiden arvioimisen perusteella tehtyjä havaintoja koiran liikkumisesta ja liikkumisen mahdollisesta vaikeudesta, ja voidaanko tätä tietoa soveltaa käytännön työssä. Tutkimukseen osallistui 49 koiraa, joiden lonkkanivelet oli arvosteltu virallisesti Suomen Kennelliitossa. Tutkimukseen otettiin mukaan sekä normaalilonkkaisia että lonkkanivelen kehityshäiriötä sairastavia koiria. Koiran lonkkien välisen lämpötilaerotuksen määrittämiseen käytettiin lämpökameralla otettuja kuvia, joissa näkyi koiran takaselän ja lonkan alue suoraan ylhäältäpäin kuvattuna. Lämpökamerakuvantamisen jälkeen koirille tehtiin visuaalinen ontumatutkimus, jossa niiden liikkumista arvioitiin tarkkailemalla ravilla liikkuvaa koiraa edestä ja takaa sekä ympyrällä molempiin suuntiin. Lisäksi arvioitiin koiran maahan meno, makuulta nousu, ja matalan hypyn suorittaminen. Liikkeet arvosteltiin viisiportaisen asteikon perusteella visuaalisesti havaitun liikkumisvaikeuden vakavuusasteen mukaan. Erityistä huomiota kiinnitettiin koiran takaraajojen mahdolliseen ontumaan. Lisäksi koiran liikkuminen arvioitiin yleisellä tasolla. Tilastollista analyysia varten määritettiin koirien lonkan alueen lämpötilaerotuksen keskiarvot. Koirat jaettiin tilastollista analyysia varten kolmeen eri ryhmään sen mukaan, havaittiinko niillä ontumatutkimuksessa joko toisen tai molempien takaraajojen ontuma, vai olivatko ne kliinisesti ontumattomia. Tämän lisäksi koirat jaettiin viiteen eri ryhmään niiden liikkumisen yleisarvion perusteella. Aineiston käsittelyssä verrattiin lonkkanivelten välisen lämpötilaerotuksen ja ontumisen, liikkumisen yleisarvion ja ontumisen, sekä lonkkanivelten lämpötilaerotuksen ja liikkumisen yleisarvion välistä yhteyttä. Koiran lonkkanivelten alueen välisen lämpötilaerotuksen ja ontumisen välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Suurimmat lämpötilaerotukset havaittiin ryhmässä, jossa koirat ontuivat vain toista takajalkaansa. Toispuolinen takajalkojen ontuma aiheuttaa yleensä painonjakautumisen epätasaisesti takaraajojen välillä, joten tutkimustulos oli odotettavissa. Pienimmät lämpötilaerotukset puolestaan havaittiin ryhmässä, jossa koirat ontuivat molempia takajalkojaan. Liikkumisen yleisarvio ja lonkkanivelten alueen välinen lämpötilaerotus eivät korreloineet keskenään. Liikkumisen yleisarvio ja ontuminen puolestaan korreloivat merkitsevästi keskenään, joka on odotettavissa ollut tulos. Tutkimustuloksia saattoi vääristää se, että tutkimukseen osallistuneiden koirien turkin laatu vaihteli suuresti. Paksu, tiivis tai pitkä karva eristää lämpökameralla havaittavan lämpösäteilyn määrää tehokkaasti, jolloin lonkan alueen todellisia lämpötiloja ei voida luotettavasti mitata lämpökameran avulla. Tutkimustulokset eivät vahvistaneet hypoteesia, että kliinisesti havaittava takaraajojen ontuma aiheuttaisi lämpökameran avulla havaittavia systemaattisia lämpötilaeroja lonkan alueelle. Lämpökameraa ei voida ilman lisätutkimuksia hyödyntää koiran lonkan alueen kiputilojen diagnosoimisessa tai vahvistaa sen avulla kliinisessä ontumatutkimuksessa havaittuja ontumia.

Lämpökuvantaminen on non-invasiivinen ja fysiologinen kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan esittää kohteen pintalämpötiloja kuvan muodossa. Lämpökamera muodostaa kuvan kohteesta emittoituvan lämpömäärän perusteella. Lämpökuvantamisen käyttö eläinlääketieteessä on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Aiemmin eläinlääketieteen saralla tehdyissä tutkimuksissa lämpökameran on todettu olevan hyödyllinen apuväline mm. hevosten ontumien diagnostiikassa. Menetelmän on todettu olevan tehokas etenkin tulehduksellisten tilojen havaitsemisessa sekä vammojen lokalisaation paikallistamisessa. Lonkkadysplasian eli lonkkanivelen kehityshäiriön diagnosoiminen aikaisessa vaiheessa on tärkeää, koska se aiheuttaa jopa 30% kaikista ortopedisista sairastapauksista koirilla. Sairaus on lisäksi hyvin yleinen sen esiintyvyyden ollessa rodusta riippuen jopa 70,5%. Tällä hetkellä lonkkadysplasian diagnosointi tapahtuu kliinisten ja ortopedisten tutkimusten sekä röntgendiagnostiikan avulla. Sairauden vähentämiseksi on maailmanlaajuisesti käytössä erilaisia jalostusohjelmia, koska sairaudella on merkittäviä taloudellisia ja emotionaalisia vaikutuksia koirien kasvattajiin sekä omistajiin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää voidaanko lämpökuvantamista käyttää apuna lonkkadysplasian diagnostiikassa koirilla. Tutkimuksessa verrattiin koirien lonkanseudun lämpökuvien lämpötilakeskiarvoja sekä Suomen Kennelliiton antamia lonkkalausuntoja. Lisäksi haluttiin saada lisätietoa lämpökameran käyttömahdollisuuksista osana kliinistä pieneläinlääketiedettä. Vastaavaa koirien lonkan aluetta käsittelevää lämpökameratutkimusta ei ole aikaisemmin julkaistu. Tutkimuksen hypoteesina oli, että lämpötilakeskiarvot korreloivat lonkkalausuntojen arvosanojen kanssa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 49 koiraa. Koirien lonkkien alueet kuvattiin FLIR T425 -infrapunakameralla. FLIR QuickReport 1.2 -ohjelman mittaustyökalujen avulla määritettiin sekä vasemman että oikean lonkkanivelen alueen lämpötilakeskiarvot. Lämpötilanmittaustyökaluna käytettiin kahta samankokoista suorakulmiota, jotka piirrettiin kuvassa lonkkanivelten alueille. Kolme eri henkilöä suoritti lämpötilakeskiarvojen mittaamisen itsenäisesti kustakin kuvasta. Lämpötilakeskiarvojen perusteella laskettiin vasemman ja oikean puolen välinen lämpötilaero vähentämällä oikeanpuoleisen lonkan lämpötilakeskiarvo vasemmanpuoleisesta. Suomen Kennelliiton lonkkalausunnot (A-E) muutettiin numeroarvoiksi yksi-viisi siten, että arvosana A vastasi numero yksi, B numeroa kaksi jne. Tämän jälkeen laskettiin vasemman ja oikean lonkka-arvosanan erotus. Lämpötilakeskiarvojen ja lonkkalausuntojen erotusten välinen lineaarinen riippuvuus määritettiin laskemalla Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin, (rho), käyttämä SPSS 16- ohjelmaa. Tutkimuksessa lämpökuvien lämpötilakeskiarvojen ja Suomen Kennelliiton lonkka-arvosanojen erotusten välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää korrelaatiota. Muuttujien välinen Spearmanin korrelaatiokerroin, rho, oli -0.006 (p=0,968). Tämän tutkimuksen tulosten perusteella menetelmää ei voida suoraan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Vaaditaan lisätutkimuksia ennen kuin lämpökuvantamista voidaan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Tarvitaan tutkimuksia, jotka kohdistuvat lonkkanivellausunnon lisäksi koiran kliiniseen kuvaan. Tutkimuksia tulisi tehdä etenkin lämpökuvantamisen käytettävyyden osoittamiseksi sairailla ja kivuista kärsivillä koirilla.

Clostridium botulinumin tuottama hermomyrkky botuliinitoksiini aiheuttaa hengenvaarallisen halvaustilan eli botulismin ihmisille ja eläimille. Sekä botuliinitoksiinit että niitä tuottavat bakteerikannat ovat hyvin monimuotoisia. Tyypillisesti kukin C. botulinum -kanta tuottaa yhtä seitsemästä botuliinitoksiinin serotyypistä (A-G), mutta C. botulinum -ryhmässä I esiintyy myös kahta toksiinityyppiä tuottavia bakteerikantoja. Tutkimamme suomalaisesta imeväisbotulismitapauksesta eristetty C. botulinum Bf -kanta ilmentää toksiinityyppejä B ja F koodaavia geenejä. C. botulinum Bf -kantoja on eristetty useista imeväisiän botulismitapauksista ympäri maailmaa ja niiden tiedetään tuottavan pääasiassa B-toksiinia 37 °C:n lämpötilassa ja F-toksiinia 30 °C:n lämpötilassa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten C. botulinum Bf -kanta kasvaa, tuottaa itiöitä ja ilmentää kahta toksiinigeeniään eri kasvulämpötiloissa. Oletimme lämpötilan vaikuttavan merkittävästi bakteeripopulaatioiden kasvutehokkuuteen ja itiöiden muodostukseen sekä säätelevän osaltaan toksiinigeenien ilmentymisprofiileja. Toksiinigeeniaktiivisuutta säätelevien tekijöiden tutkiminen voi sekä valaista kahta toksiinia tuottavien bakteerikantojen alkuperää että antaa elintarviketeollisuudelle ja lääketieteelle tärkeää tietoa C. botulinumin toksiinituotannon säätelystä. Tutkimamme C. botulinum Bf -kannan bakteereja kasvatettiin TPGY-liemessä kolmessa eri lämpötilassa: 20 °C, 37 °C ja 42 °C. Kaikille bakteeriviljelmille muodostettiin kasvu- ja pH-käyrät. Lisäksi todennäköiset bakteerisolu- ja itiöpitoisuudet määritettiin eri kasvuvaiheissa. Viljelmien eri kasvuvaiheista kerättiin solunäytteet, joista eristetystä RNA:sta valmistettiin käänteiskopiointireaktion avulla cDNA:ta. RT-qPCR-analyysin avulla määritettiin toksiinigeenien botB ja botF ilmentymisprofiilit eri kasvuvaiheissa. Lämpötilan havaittiin vaikuttavan merkittävästi C. botulinum Bf -kannan kasvuun ja itiöintiin. Bakteerikanta kasvoi nopeimmin ja korkeimpaan kasvutiheyteen 37 °C:ssa. Lämpötilassa 20 °C kasvu oli huomattavasti hitaampaa, mutta tasaisempaa kuin 37 °C:ssa. Lämpötiloihin 20 °C ja 37 °C verrattuna 42 °C:n lämpötila inhiboi huomattavasti kasvua, itiöintiä ja happamien aineenvaihduntatuotteiden muodostusta. Toksiinigeeneillä havaittiin keskenään hyvin samankaltaiset, kasvukäyriä mukailevat ilmentymisprofiilit sekä 37 °C:ssa että 42 °C:ssa. Lämpötilassa 20 °C botB:n ilmentymisprofiili noudatti kasvutrendiä, mutta botF:n maksimaalinen aktiivisuus painottui poikkeuksellisesti vasta myöhäiseen stationaarivaiheeseen. Tulosten perusteella C. botulinum Bf -kannan metabolia on sopeutunut paremmin 20 °C:n ja 37 °C:n lämpötiloihin kuin 42 °C:n lämpötilaan. Tämä saattaa viitata bakteerikannan kehittyneen selviytymään niin nisäkkään ruumiinlämpötilassa 37 °C:ssa kuin ympäristön lämpötilassa. Toksiinigeenien keskenään samankaltaiset ilmentymisprofiilit 37 °C:ssa ja 42 °C:ssa viittaavat yhteisiin kasvuvaiheesta riippuviin säätelyreitteihin. Toisaalta botF:n poikkeava ilmentymisprofiili 20 °C:ssa saattaa selittyä toksiinigeeniklusterikohtaisella, lämpötilasta riippuvalla säätelymekanismilla. Kasvulämpötilan, toksiinigeeniaktiivisuuksien ja itiöinnin välille löydettiin useita hypoteettisia säätelyreittejä. Tutkimus toimii pohjana tuleville pyrkimyksille ymmärtää kahta toksiinia tuottavien C. botulinum -kantojen toksiinituotantoa ja sen säätelyä.

Lapinsukuiset koirat on jaettu sekä ulkonäkönsä että käyttöominaisuuksiensa perusteella kolmeen tyyppiin. Lapinporokoira ja lapinkoira eli lapinpystykorva ovat Suomen Kennelliiton rekisteröimiä koirarotuja. Kolmantena koiraryhmänä ovat paimensukuiset lapinkoirat. Koirien alkuperä ja sukulaisuussuhteet ovat jatkuvan keskustelun kohteena. Tutkimuksessa selvitettiin elektroforeesi- menetelmien avulla koirien valkuaisaineiden polymorfiaa eli geneettistä muuntelua. Lapinsukuisilta koirilta löydettiin kahdeksan polymorfista proteiinia, joissa esiintyi erittäin paljon variaatiota. Proteiinien eri variaatioiden muodostumista ohjaavat alleelit määritettiin ja alleelifrekvenssit laskettiin. Tuloksia vertailtiin kolmen koiraryhmän kesken. Lisäksi kirjallisuuden avulla selvitettiin eri koirarotujen proteiinien polymorfiaa ja lapinsukuisia koiria verrattiin näihin. Selvimmät erot eri koiratyyppien välillä todettiin transferriinin polymorfiassa. Lapinpystykorvalta löydettiin harvinaiset A- ja D- alleelit, kun taas paimensukuisella ei näitä esiintynyt. Proteaasi-inhibiittori-l:stä löydettiin M-alleeli, jota on aikaisemmin esiintynyt vain siperian huskylla. Paimensukuisella ja pystykorvaisella lapinkoiralla todettiin pretransferriini-l:stä uusi X- alleeli, josta ei ole aikaisemmin julkaistu tarkempia tutkimustuloksia. Esteraasien periytyminen oli lapinsukuisilla koirilla epäselvää ja IEF- ajossa kaikilla koirilla ei esiintynyt esteraasia lainkaan. Koirilla on todennäköisesti perimässään resessiivinen nolla-alleeli.

Rotaviruses are double-stranded RNA-viruses. They are members of the family Reoviridae and are the cause of severe gastroenteritis in young humans and animals. Primary infection is the most severe and reinfections usually produce only mild symptoms. Worldwide about 600 000 children die every year from rotavirus infection, and this figure represents about 5 % of all deaths in children younger than five years. Virtually all children will be infected by the time they reach one year of age. Because primary infection is so severe, rotavirus vaccines have been developed. Surveillance studies are needed to monitor the vaccine impact on circulating viral strains. It is important to know whether some strains disappear and new strains, possibly from animals, emerge. This rotavirus genotyping study is part of a long-term European surveillance study, which tries to define and monitor rotavirus types circulating in Europe. Proteins VP4, VP6 and VP7 are the primary antigens of rotaviruses. Rotavirus is classified into serogroups A-G based on inner layer protein VP6. Group A-C rotaviruses are human pathogenes. Most human rotavirus diseases are caused by group A rotavirus. The group A rotaviruses are further classified into G and P types based on the outer layer proteins VP4 and VP7. 15 G and 14 P types have been identified in humans. In this study we established G and P types for 200 rotavirus samples by using nested-PCR. Materials consisted of stool samples originated from HUSLAB virology department and Kuopio University Hospital. Rotavirus positive stool samples taken from children during years 2005-2007. RNA was extracted from stool suspensions and it was translated to DNA and amplified by nested-PCR. As first step RNA was transcripted to cDNA by reverse transcription. cDNA was amplified from gene segment areas that code for VP4 and VP7 proteins. As second step these PCR-products were amplified using G and P type-specific primers. Final PCR products were G and P typed by using agarose electrophoresis. We find that most common G types in 2005-2007 were G1 and G9; other G types was also found. Most common P type was P[8], which constituted 90 % of all viruses. The most common G and P combinations were G1P[8] and G9P[8]. In epidemic season 2006-2007 the most common G types in Helsinki were G1 and G9. In Kuopio predominant stains were G2 and G9. The most common G and P combinations in epidemic season 2006-2007 were G1P[8] and G9P[8] in Helsinki and G9P[8] and G2P[4] in Kuopio. In recent years the most common G types in Europe have been G1-G4 and G9. Finnish genotype distribution is mainly congruent with G and P types in other European countries.

Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja kokeellisen osuuden. Suomessa noin puolet lihaksi kasvatettavista sonneista elää suurimman osan elämästään ryhmäkarsinoissa betonirakolattialla. Betonirakolattialla on kuitenkin todettu olevan haitallisia vaikutuksia muun muassa sonnien makuukäyttäytymiseen ja jalkaterveyteen. Jalkavikojen yleisyys ja huono makuumukavuus heikentävät merkittävästi sonnien hyvinvointia betonipohjaisissa lämminkasvattamoissa. On mahdollista, että jalkavioista aiheutuva kipu ja muutokset makuukäyttäytymisessä heikentävät sonnien päiväkasvua ja siten alentavat sonnien kasvatuksen kannattavuutta. Eräs ratkaisu sonnien hyvinvoinnin edistämiseksi lämminkasvattamoissa on betonirakolattiakarsinoiden makuualueelle asennettava rakolattian rakojen mukaan rei'itetty kuminen pehmike. Kumimaton on todettu vähentävän ihovaurioiden esiintymistä sonnien etupolvissa ja mahdollistavan normaalit makuuliikkeet, kun taas vaikutukset esimerkiksi kintereiden kuntoon ja makuuliikkeisiin käytettyyn aikaan eivät ole yksiselitteisiä. Aiemmat tutkimustulokset eivät ole suoraan yleistettävissä suomalaisiin kasvatusoloihin, sillä tutkimuksissa kasvatusryhmien koot ovat olleet pääsääntöisesti huomattavasti pienempiä kuin Suomessa yleinen 15-20 sonnin kasvatusryhmän koko. Myöskään tutkimuksissa sonnia kohden varatun karsinapinta-alan suuruus ei vastaa Suomessa käytössä olevia suhteellisen syviä karsinoita, jotka mahdollistavat ruokinta- ja makuualueen erottelun. Tutkimusosion tavoitteena oli selvittää betonirakolattiakarsinoiden makuualueelle asennetun rei'itetyn kumimaton vaikutuksia lihasonnien jalkaterveyteen, makuukäyttäytymiseen sekä päiväkasvuun. Aiempien tutkimustulosten perusteella odotusarvona oli, että kumimatolla on positiivisia vaikutuksia näihin tekijöihin. Tutkimuksessa oli mukana 240 sonnia, joista puolet kasvatettiin kumimattopäällysteisissä karsinoissa, ja puolet päällystämättömissä betonirakolattiakarsinoissa noin 6 kuukauden iästä 18-19 kuukauden teurasikään asti. Kuusi sonneista kuoli tai lopetettiin ennen teurasikää. Päiväkasvujen vertailuun saatiin tiedot yhteensä 78 kumimatolla eläneestä sonnista. Sonneja tarkkailtiin kahden kuukauden välein kasvatuskauden ajan. Mitattavia tekijöitä olivat sonnien makuullemenoon käyttämä aika, epänormaalien makuullemenojen ja ylösnousujen määrä, karsinan kumimattopäällysteisellä alueella ja vastaavalla alueella betonikarsinoissa oleskelevien sonnien määrä, etupolvien ja kintereiden ihovauriot ja turvotus sekä sonnien päiväkasvu. Lattiatyypin ja iän vaikutusta etupolvien ja kintereiden kuntoon sekä päiväkasvuun analysoitiin käyttäen lineaarista sekamallia. Makuullemenoparametreja analysoitiin muuttujien mediaaniarvojen avulla käyttäen Mann-Whitney-U-testiä. Betonirakolattiakarsinoissa sonnien mediaani makuullemenoaika oli pidempi kuin karsinoissa, joissa oli kumimattopäällysteinen makuualue (p < 0,05). Betonikarsinoissa esiintyi enemmän epätyypillisiä makuullemenoja ja ylösnousuja kuin kumimattokarsinoissa (p < 0,05). Sonnit vaikuttivat suosivan kumimattoa oleskelualueenaan. Sonnien etupolvien ja kintereiden keskimääräinen kunto pysyi kumimattokarsinoissa parempana kuin betonikarsinoissa (p < 0,05), tosin erot kintereiden kunnossa karsinatyyppien välillä tasoittuivat teurasikäisillä sonneilla. Päiväkasvuissa ei havaittu eroa karsinatyyppien välillä. Kumimattopäällyste betonirakolattiakarsinoissa edistää sonnien hyvinvointia vaikuttamalla positiivisesti niiden makuukäyttäytymiseen ja jalkaterveyteen. Näin ollen se on varteenotettava vaihtoehto sonnien kasvatusolosuhteiden parantamiseksi suomalaisissa lämminkasvattamoissa.

Staphylococcus aureus on lehmän tartunnallisista utaretulehduspatogeeneista merkittävin. Kliininen utaretulehdus on yleisin poikimisen yhteydessä ja ensimmäisten laktaatioviikkojen aikana. S. aureus -utaretulehdus on hankala hoitaa bakteerin useista virulenssitekijöistä johtuen. Tärkein S. aureuksen virulenssitekijöistä on bakteerin tuottama entsymaattinen beetalaktamaasi, joka voi tuhota penisilliiniryhmän antibiootin beetalaktaamirenkaan ja inaktivoida antibiootin. Penisilliiniresistenttien S. aureus -kantojen osuus utaretulehdusta aiheuttavista kannoista on lisääntynyt. Jos resistenttejä tapauksia aletaan hoitaa, ne ovat hankalia, koska indikaatioon sopivia, tehokkaita injektiovalmisteita ei ole Suomessa markkinoilla. Intramammaarihoidossa tulisi käyttää antibiootteja, jotka imeytyvät ja jakautuvat tasaisesti koko utareen alueelle. Sopivia antibiootteja ovat heikot emäkset tai muut antibiootit, jotka ovat utareessa suurelta osin ionisoitumattomassa muodossa. Intramammaarihoidon ongelmana akuutissa S. aureus -mastiitissa ovat tukkiutuneet maitotiehyet ja mikroabskessit, jotka yhdessä estävät lääkeaineen jakautumisen koko utareen alueelle. Yleishoidossa onnistumisen edellytyksenä on lääkeaineen kulkeutuminen verenkierrosta maitoon. Parhaiten maitoon siirtyvät lipidiliukoiset, veren proteiineihin sitoutumattomat ja ionisoitumattomat lääkeaineet. Yhdistelmähoito perustuu käsitykseen, että antibiootti-infuusio tavoittaa bakteerit utareen suuremmista maitotiloista sekä -tiehyistä ja antibiootti-injektio tehoaa synergisesti syvemmällä kudoksessa oleviin bakteereihin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää yhdistelmähoidon tehoa S. aureuksen aiheuttaman utaretulehduksen hoidossa sekä testata amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmän ja kloksasilliinin tehoa mastiitin hoidossa silloin, kun taudinaiheuttajana on beetalaktamaasipositiivinen S. aureus. Vertailuryhmä, joka käsitti beetalaktamaasinegatiivisten S. aureus -kantojen aiheuttamia mastiitteja hoidettiin bentsyylipenisilliinillä. Tutkimus tehtiin vuosina 1993-1997 Helsingin yliopiston Hautjärven (nyk. Saaren) yksikön praktiikka-alueen potilasmateriaalista. Aineisto koostui yhteensä 118 lehmän, 153 neljänneksen laktaatiokaudella hoidetusta akuutista utaretulehduksesta. Hoito perustui in vitro -herkkyysmäärityksiin. Bentsyylipenisilliinillä hoidettiin yhdistelmähoitona 88 neljännestä, amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmällä yhdistelmähoitona 28 neljännestä ja yleishoitona 12 neljännestä. Kloksasilliinilla hoidettiin intramammaarihoitona 25 neljännestä. Hoitotuloksia kontrolloitiin 2 ja 4 viikon kuluttua viimeisestä hoidosta. Hoidon onnistumista arvioitiin lehmän kliinisellä tutkimuksella, maidon bakteriologisella tutkimuksella sekä määrittämällä maidosta soluluku ja NAGaasi-aktiivisuus. Penisilliiniherkän kannan aiheuttamassa mastiitissa bakteriologinen parantumisprosentti yhdistelmähoidolla oli 65,9% ja penisilliiniresistentin kannan aiheuttamassa mastiitissa 21,4%. Amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmällä bakteriologinen parantumisprosentti koko aineistossa oli 15,0% ja kloksasilliinilla 20,0%. Tilastolliset erot eri hoitoryhmien parantumistulosten välillä olivat merkitseviä.

Kirjallisuusosassa perehdytään lypsykarjataloudellisesti keskeiseen asiaan, kiimakiertojen käynnistymiseen poikimisen jälkeen. Alussa käsitellään naudan normaalia lisääntymiselinten anatomiaa ja fysiologiaa, josta päästään poikimisen jälkeisiin tapahtumiin lisääntymiselinten osalta. Tiineyden aikana FSH:n ja LH:n erittyminen on hyvin vähäistä. FSH:n eritys alkaa noin viikon sisällä poikimisesta, mutta LH:n eritys alkaa paljon hitaammin ja on herkempi GnRH:n säätelevälle vaikutukselle. Harvan LH-pulssifrekvenssin on todettu olevan yhteydessä poikimisen jälkeiseen pidentyneeseen puerperaalianestrustilaan. Follikkeliaallot jatkuvat läpi tiineyden, mutta tiineyden kolmen viimeisen viikon ajaksi ne vaimenevat. Poikimisen jälkeen lypsylehmillä on havaittu melko synkroninen uuden follikkeliaallon alkaminen 5 - 7 päivää poikimisesta. Kohdun involuutio kestää noin kuukauden. Aika poikimisesta ensimmäiseen ovulaatioon vaihtelee paljon, ja keskimääräisessä ajassakin on suurta vaihtelua tutkimusten välillä. Useimmiten keskiarvoksi on ilmoitettu 3 – 4,5 viikkoa, joskus jopa 6 viikkoa. Normaaleista lehmistä suurimmalla osalla ensimmäiseen ovulaatioon ei liity kiiman oireita. Ensimmäinen kiimakierto voi olla normaalia selvästi lyhyempi, vain noin puolen kiimakierron pituinen, mutta toinen kiimakierto on jo normaali (21 ± 3 vrk). Viivästyneen kiimakierron käynnistymisen riskitekijöitä ovat pitkä ummessaoloaika (> 77 vrk), poikimavaikeudet, epänormaalit kohtuvuodot, puerperaalisairaudet ja negatiivinen energiatase. Tutkimusosassa pyrimme selvittämään kiimakiertojen käynnistymistä poikimisen jälkeen suomalaisessa, runsastuottoisessa lypsykarjassa. Kiimakiertojen käynnistymisen lisäksi kiinnitettiin huomiota erityisesti kiimakiertojen pituuteen, progesteronipitoisuuksiin ja follikkelidynamiikkaan sekä estrogeenipitoisuuksiin kiiman aikana. Tutkimuksessa oli mukana 24 vähintään kerran poikinutta lehmää, joiden munasarjojen toimintaa seurattiin kolmanteen ovulaatioon saakka. Ensimmäinen ovulaatio tapahtui keskimäärin 29,3 ± 18,2 vrk poikimisesta ja ovuloituneen follikkelin halkaisija oli 17,3 ± 6,9 mm. Ensimmäisen kiimakierron pituus oli keskimäärin 20,5 ± 7,4 vrk (vaihteluväli 10 – 42 vrk) ja lehmistä 20,0 %:lla ensimmäinen kiimakierto oli lyhyt. Progesteronin huippupitoisuus oli ensimmäisen kiimakierron aikana 19,1 ± 12,3 nmol/l ja toisen kiimakierron aikana 20,2 ± 3,9 nmol/l. Tutkimuksen mielenkiintoisena löydöksenä olivat ylisuuret follikkelit, jotka eivät häirinneet lehmän normaalia syklistä toimintaa.

Syventävät opintoni koostuvat seurantatutkimuksesta Yliopistollisessa eläinsairaalassa pieneläimille suoritetuista leikkauksista 1.7.-30.9.1999 sekä artikkelista leikkaushaavainfektioista koirilla ja kissoilla Suomen eläinlääkärilehteen. Seurantatutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon leikkaushaavainfektioita esiintyy Yliopistollisen eläinsairaalan pieneläinpotilailla eri puhtausluokissa. Tutkimus tehtiin, koska ei tiedetty, mikä oli sairaalan haavainfektioiden "perustaso". Lisäksi oli tarkoitus selvittää mikrobilääkkeiden käyttöä leikkausten yhteydessä ja niiden jälkeen. Näiden tulosten perusteella kartoitettiin aseptiikan koulutuksen tarve sekä päivitettiin mikrobilääkkeiden käyttösuositus eri toimenpiteiden yhteydessä. Haavainfektiot ovat yksi ikävimmistä leikkauskomplikaatioista. Leikkauksen yhteydessä haava kontaminoituu aina bakteereilla. Aiheuttaako bakteerikontaminaatio tulehdusta, riippuu haavaan joutuvien bakteerien määrästä ja virulenssista sekä isännän puolustusjärjestelmän toimivuudesta. Leikkaushaavainfektioiden ennaltaehkäisyssä tärkeää ovat asianmukainen aseptiikka, oikeanlainen antibioottiprofylaksia, hyvä kirurginen tekniikka ja eläimen vastustuskyvyn tukeminen. Leikkaushaavainfektioiden määrä pysyy kohtuullisena, mikäli kiinnittää huomiota omiin toimintatapoihinsa. Tähän kuuluu itse leikkaukseen liittyvien toimintojen lisäksi myös asianmukainen leikkaussalikäyttäytyminen ja välineistöstä huolehtiminen. Tulehtuneiden leikkaushaavojen määrää voi pitää oman työn laadun mittarina. Artikkelissa käydään melko yksityiskohtaisesti läpi sekä potilaan että kirurgin valmistelu leikkausta varten. Lisäksi artikkelissa annetaan suosituksia antibiootin käytöstä eri leikkaustyyppien yhteydessä. Suositukset perustuvat alan kirjallisuuteen ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa tällä hetkellä käytössä oleviin suosituksiin.