Browsing by Title

Tämä opas on tehty Yliopistollisen eläinsairaalan eläinlääkäreiden tarpeisiin, sillä he hoitavat päivittäin Eläinsairaalaan hoitoon tuotuja luonnonvaraisia eläimiä. Myös muualla toimivat eläinlääkärit voivat soveltaa oppaan ohjeita henkilökohtaisen mielenkiinnon ja olemassa olevien resurssien mukaan. Luonnonvaraisten eläinten hoito voi toisinaan luoda eläinlääkäreille yllättäviä tilanteita. Tietoa eläimistä ja niiden sairauksista ja lääkityksistä ei ole helposti saatavilla. Tässä oppaassa käsitellään Suomen luonnosta löytyvien yleisimpien nisäkkäiden ja lintujen hoitoa. Tavallisimmat sairaudet ja niiden hoito käydään läpi. Lisäksi oppaassa on ohjeita eläinten ruokinnasta ja pitovaatimuksista hoidon aikana sekä yhteystietoja jatkohoitoa varten. ELK Jenni Björkskogin kirjoittamassa osuudessa käsiteltävät nisäkkäät ovat siili (Erinaceus europaeus), jänis (Lepus timidus), rusakko (Lepus europaeus), orava (Sciurus vulgaris), liito-orava (Pteromys volans), kettu (Vulpes vulpes), majava (Castor fiber, Castor canadensis), saukko (Lutra lutra), mäyrä (Meles meles), minkki (Mustela vision), lumikko (Mustela nivalis nivalis), näätä (Martes martes), hilleri (Mustela putorius), kärppä (Mustela erminea), ahma (Gulo gulo), ilves (Lynx lynx), norppa (Phoca hispida) ja harmaahylje (Halichoerus grypus). ELK Liina Väänäsen tekemässä osiossa käsitellään kauriin-, peuran- ja hirvenvasat, lepakot sekä linnut. Lintuosiossa on on luvut Yleistä linnuista, Pikkulinnut, Varislinnut, Vesilinnut ja Petolinnut.

Tutkielma koostuu kahdesta osasta: kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuusosuudessa käsitellään luteotrooppisten hoitojen vaikutusta keltarauhasen kehittymiseen, toimintaan ja elinikään Tutkimusosuus suoritettiin kahdella tilalla syksyllä 93 ja keväällä 94. Tutkimukseen valittiin normaalisti sykloivia lehmiä, joiden aloitussiemennys tehtiin viimeistään 150 vrk poikimisen jälkeen. Lehmiä oli yhteensä 31. Lehmille annettiin aloitussiemennysjärjestyksessä vuorotellen joko 5 ml fysiologista NaCl:a (kontrolliryhmä) tai 1500 IU hCG:tä (Chorulon®, Intervet) (hoitoryhmä) lihakseen 12. päivänä siemennyksestä. Mikäli lehmä tuli uudelleen kiimaan tutkimusaikana, se sai eri ainetta kuin edellisen siemennyksen jälkeen. Lehmiltä otettiin maitonäyte, progesteronimääritystä varten siemennyspäivänä sekä 5., 12. (hoitopäivä), 15., 19. ja 22. päivänä siemennyksestä. Näyteputkisarjoja kerättiin yhteensä 49 ja ne numeroitiin juoksevalla numerolla. Maitonäytteiden progesteronipitoisuudet määritettiin Valion laboratoriossa RIA-menetelmällä. Lisäksi tutkittiin lehmien tiineytymistä ja uusintavälejä hoidettujen ja kontrolliryhmässä. Tiinehtymisessä tai uusintaväleissä ei havaittu merkitseviä muutoksia hCG-hoidon vaikutuksesta. Sen sijaan progesteronipitoisuuksissa havaittiin tilastollisesti merkitsevä suureneminen (p<0,05) hoidettujen ryhmässä kontrolliryhmään verrattuna päivänä 15 siemennyksen jälkeen. Tuloksista voitiin päätellä 12. päivänä siemennyksen jälkeen annetun hCG-hoidon lisäävän naudan keltarauhasen progesteronituotantoa, muttei merkitsevästi parantavan tiinehtymistä tai pidentävän keltarauhasen elinikää.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään naudan kiimakiertoa, kiimakiertoon liittyviä hormoneja, keltarauhasen kehittymistä ja toimintaa, varhaistiineyttä, oireetonta uusimista, keltarauhasen vajaatoimintaa sekä vaginoskopiaa. Kokeessa tutkittiin 3. päivänä siemennyksen jälkeen annettujen luteotrooppisten hormonihoitojen vaikutusta keltarauhasen kehittymiseen ja toimintaan. Tulosten avulla pyrittiin määrittämään hoidon käyttökelpoisuutta keltarauhasen vajaatoiminnan hoitoon oireettomilla uusijoilla. Aloitussiemennettävät lehmät muodostivat kokeessa kontrolliryhmän. Uusintasiemennettävät lehmät jaettiin kolmeen hoitoryhmään. A-ryhmä muodosti koekontrollin, joka sai fysiologista suolaliuosta, B-ryhmälle annettiin GnRH-valmistetta ja C-ryhmälle hCG-valmistetta. Lehmiltä otettiin maitonäytteitä progesteronimääritystä varten siemennyspäivänä sekä 3., 5., 10. ja 22. päivänä siemennyksestä. Mahdollisimman moni uusintasiemennettävä lehmä pyrittiin vaginoskopoimaan viikon kuluessa siemennyksestä. Vaginoskopian avulla pyrittiin karsimaan aineistosta kohdun limakalvotulehdusta sairastavat lehmät. Kokeessa ei voitu osoittaa GnRH- tai hCG-hoidon 3. päivänä siemennyksen jälkeen parantavan tiinehtyvyyttä tilastollisesti merkittävästi. Myöskään progesteronitasoissa ei ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkittävää eroa. GnRH:n vaikutus progesteronieritykseen näytti kokeessa välittyvän hCG vaikutusta nopeammin. Hormonihoitojen ei voitu osoittaa lisäävän epänormaalin pituisten uusintavälien määrää. Vaginoskopointitutkimuksen perusteella subkliinisten endometriittien ei todettu olevan merkittävä tiinehtymättömyyttä aiheuttava ongelma.

Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosien 2006 ja 2018 välisenä aikana kaneilla todettuja murtumia, murtumille altistavia tekijöitä ja käytettyjä hoitomuotoja. Yhtenä mielenkiinnon kohteena oli tutkia, miten ikä vaikuttaa kanin murtumien esiintyvyyteen ja todetaanko vanhemmilla kaneilla enemmän patologisia murtumia esimerkiksi luun haurastumisesta johtuen. Tutkimuksen tuloksia vertaillaan myös muiden eläinlajien (koira, kissa, hevonen, laama ja alpakka) vastaaviin tutkimuksiin. Tutkimuksessa kartoitettiin Yliopistollisen Pieneläinsairaalan tietokannasta vuosina 2006-2018 käyneet kanit, joilla on eläinlääkärin vastaanotolla todettu jokin murtuma. Potilastietokannasta löydettiin yhteensä 48 tutkimukseen soveltuvaa potilasta. Potilaiden perustiedot ja tiedot jatkohoidosta kerättiin ylös ja mahdollisista röntgenkuvista määritettiin tarkemmin murtuman tyyppi. Röntgenkuva oli otettu 20 potilaalta. Murtumapotilaista 53,3 % olivat alle kolmevuotiaita murtumapotilaiden keski-iän ollessa 3,6 vuotta. Erityisesti olka-, reisi- ja lantioluiden murtumia esiintyi myös vanhemmilla kaneilla, ja näiden keski-iät vaihtelivat 5,2-6,3 ikävuoden välillä. Potilaista 63,0% oli uroksia. Selkeä poikkeus muuten urosvaltaiseen sukupuolijakaumaan oli lantion murtumat, sillä kaikki viisi lantionmurtumaa olivat naaraskaneilla. Tutkimuksessa havaittiin, että kaneilla oli selkeästi eniten murtumia raajoissa. Takajaloissa murtumia todettiin 2,5 kertaa enemmän kuin etujaloissa. Yleisimmät murtuman sijainnit olivat reisiluu (35,4 %), kyynärluu (16,7 %), sääriluu (14,6 %) ja lantio (10,4 %). Kirjallisuuden mukaan selkärangan murtumat ovat yksi yleisimmistä kanien murtumista, mutta tutkimuksessamme oli vain yhdellä potilaalla selkärangan murtumia. Tämä selittyy todennäköisesti sillä, että potilastietokannasta löytyi tutkimuksen aikaväliltä useita kaneja, jotka oli tuotu takajalkojen halvaantumisen takia, eli sopisivat anamnestisesti selkärangan murtumapotilaaksi, mutta yhdellekään ei tehty jatkotutkimuksia diagnoosin saamiseksi. Murtumaan johtaneet tapahtumat eivät olleet tiedossa 37,5 %:lla potilaista. Kun murtuman syy oli tiedossa, yleisin syy oli kanin käsittelyn aikainen tapaturma (35,4 %). Tyypillisin tapaturma johtui siitä, että kani oli päässyt hyppäämään tai putoamaan sylistä. Tämän tiedon valossa merkittävä tekijä kanien murtumien ennaltaehkäisyssä olisi ihmisten riittävä opastaminen kanin oikeaoppisesta käsittelystä. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti luun rakenne ja fysiologia yleisellä tasolla sekä kanien luuston anatomiset erityispiirteet. Kirjallisuuskatsauksessa vertaillaan eri diagnostisen kuvantamisen menetelmiä kanien murtumien diagnostiikassa, erilaisia murtuman hoitovaihtoehtoja sekä minkälaisia erityispiirteitä kanien murtumien hoidossa on otettava huomioon niin klinikalla kuin kotona.

Keuhkohuuhtelua (bronchoalveolar lavage; BAL) käytetään alempien hengitysteiden, alveolien ja interstitiumin sairauksien diagnosointiin ja sairaustilojen arviointiin. Tyypillisimmin näytteestä tutkitaan solukuva ja bakteeriviljely. Lymfosyytit ovat valkosoluja, joiden tehtävät liittyvät elimistölle vieraan materiaalin tunnistamiseen ja tuhoamiseen. Lymfosyytit ovat mukana suojaamassa elimistöä mm. erilaisilta taudinaiheuttajilta ja kasvainsoluilta. Tutkielman tutkimusosion tavoitteena oli kuvailla kliiniset löydökset koirilla, joilla oli todettu lymfosytoosi eli lymfosyyttien suurentunut osuus keuhkohuuhtelunäytteessä, ja selvittää, minkälaisiin hengitystiesairauksiin keuhkohuuhtelunäytteen lymfosytoosi voi liittyä. Lisäksi pyrkimyksenä oli ottaa selvää, korreloiko keuhkohuuhtelunäytteen lymfosyyttien suhteellinen lukumäärä iän, painon, sukupuolen, oireiden tyypin ja keston, veri- ja ulostenäytetulosten, muiden keuhkohuuhtelunäytteen tulosten sekä rintaontelon röntgenkuvien löydösten kanssa. Tutkimusosion aineistoon on valikoitu Yliopistollisen eläinsairaalan koirapotilaat, joilta otettiin keuhkohuuhtelunäyte aikavälillä 9/2011 – 6/2017, ja joiden soluerittelyn tuloksissa lymfosyyttien suhteellinen osuus oli 16,0 % tai suurempi. Koirien potilastiedoista taulukoitiin jokaisen yksilön rotu, sukupuoli, ikä, paino, kliiniset oireet ja niiden kesto, verinäytetulokset (hematologia ja verikaasut), ulostenäytteiden (flotaatio- ja Baermann-menetelmät sekä Giardia-tutkimus) tulokset, rintaontelon röntgenkuvalöydökset sekä keuhkohuuhtelunäytteen solukuvan löydökset. Koirat ryhmiteltiin oireiden syyn perusteella viiteen ryhmään (ryhmä 1: krooninen bronkiitti, ryhmä 2: hengitystieoireet ilman tähystyslöydöksiä, ryhmä 3: ylähengitysteiden sairaus, ryhmä 4: aiempi infektio ja ryhmä 5: aiempi eosinofiilinen bronkopneumopatia (EBP)). Jos potilaan oireiden taustalla oli jokin muu kuin hengitystiesairaus, tai jos potilastiedot olivat puutteellisia, koira jätettiin tutkimuksen ulkopuolelle. Lopullisessa aineistossa on mukana 64 koiraa. Tilastollinen analyysi tehtiin IBM SPSS Statistics 24 –ohjelmaa käyttäen. Taulukoitujen lukuarvojen väliset korrelaatiot laskettiin. Tilastollisen merkitsevyyden rajana pidettiin p-arvoa < 0,05. Keuhkohuuhtelunäytteen lymfosytoosi voi tutkimuksessa tehdyn koirien ryhmittelyn perusteella liittyä erilaisiin sairauksiin, eikä aina kyseessä ei ole selkeä alempien hengitysteiden sairaus. Tutkimuksen koirien iässä ja painossa esiintyi hajontaa. Koirat edustivat molempia sukupuolia sekä 32 eri rotua. Yleisimmät oireet koirilla olivat yskä, muutokset hengityksessä, apatia, heikentynyt rasituksensietokyky sekä ruokahalun huonontuminen. Oireiden kesto oli tyypillisesti useita kuukausia. Ulostenäytteiden tai keuhkojen röntgenkuvien löydöksissä ei havaittu selkeitä koko aineiston koiria yhdistäviä tekijöitä. Keuhkohuuhtelunäytteen lymfosyyttien suhteellisella osuudella havaittiin tilastollisesti merkitsevä negatiivinen korrelaatio ainoastaan keuhkohuuhtelunäytteen makrofagien kanssa. On oletettavaa, että lymfosytoosin etiologia keuhkohuuhtelunäytteessä on monitekijäinen, ja lymfosytoosin aiheutumisen mekanismit ovat eri sairauksissa erilaiset. Toistaiseksi ei tiedetä, minkä tyyppiset lymfosyytit ovat vallalla kunkin hengitystiesairauden yhteydessä, ja minkälaisia histopatologisia muutoksia keuhkokudoksista löytyy koirilla, joiden keuhkohuuhtelunäytteissä havaitaan lymfosytoosi. Lisää tutkimustietoa aiheesta tarvitaan.

Säännöllisiä hedelmällisyystarkastuksia (=kuukausitarkastus) on Suomessa tehty 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Palvelua haluavia tilallisia on enemmän kuin palveluntarjoajia. Yksi syy palvelujen niukkuuteen on, että tietoa terveydenhuoltotyön kannattavuudesta on tarjolla melko vähän. Taloudelliset laskelmat kannattavuuden osoittamiseksi ovat monimutkaisia, toisaalta tuottajan henkisen rasitteen vähentymistä on mahdoton mitata euroissa. Hedelmällisyyden tunnusluvuilla kuvataan karjan hedelmällisyyttä, jolla on vaikutusta tilan taloudelliseen tuottoon. Kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää tuottajien mielipiteitä tilakäyntien vaikutuksista sekä hedelmällisyyden tunnuslukujen kehitystä karjoissa, joissa on toteutettu säännöllisiä hedelmällisyystarkastuksia. Tutkimustilat ovat eläinlääkäri Juha Rätön asiakastiloja; valtaosa tiloista sijaitsee Keski-Pohjanmaalla. Tuottajien mielipiteitä kartoitettiin kyselytutkimuksen avulla noin 60 tilalta syksyllä 2004. Karjakohtaisia hedelmällisyyden tunnuslukuja oli käytettävissä noin 80 tilalta vuosilta 2001 – 2005. Kyselyyn vastanneiden tilojen (n=61, 84,7% kaikista tiloista) keskilehmäluku oli 37,9. 67 %:lla tiloista ei ollut tapahtunut muutoksia kiimantarkkailussa vuosien 2001 – 2004 aikana. 27 %:lla tiloista kiimantarkkailuun käytetty aika oli vähentynyt kuukausitarkastusten myötä. Yli 90 % vastaajista koki kuukausitarkastuksista olleen taloudellista hyötyä vähintään kohtalaisesti. 88 % vastaajista koki karjan hedelmällisyyden parantuneen. Vastauksista oli pääteltävissä, että tuottajat olivat erittäin tyytyväisiä kuukausitarkastuksiin ja karjan hedelmällisyyteen liittyvä stressi oli vähentynyt. Hedelmällisyyden tunnusluvuista tarkasteltiin karjatason lepo- ja siemennyskautta sekä tiineysprosenttia aloitussiemennyksestä. Tiloilla, joilla lepokausi oli alkutilanteessa pitkä (yli 90 vrk) tämä lyheni noin 20 vrk ensimmäisten 20 tilakäynnin aikana. Tiloilla, joilla lepokausi oli alkutilanteessa lyhyt (60-69 vrk) tämä pidentyi vastaavasti noin 10 vrk. Kuukausitarkastusten edetessä kaikilla tiloilla keskilepokausi läheni kansallista tavoitetta (60 – 80 vrk). Siemennyskausi lyheni heikoimmilla tiloilla noin yhden kiimakierron verran ensimmäisten 20 tilakäynnin aikana.

Suomessa kutunmaidon tuotanto on pienimuotoista ja eläinmäärä vähäinen lypsylehmiin verrattuna. Tuottajille utaretulehdukset aiheuttavat taloudellisia tappioita, minkä lisäksi erityisesti piilevät eli subkliiniset utaretulehdukset heikentävät meijeriin päätyvän maidon laatua. Piilevien utaretulehdusten aiheuttajia kutuilla on selvitetty viimeksi Suomessa vuonna 1990, jolloin näytteissä on havaittu yksinomaan stafylokokkeja. Lypsykutuilla ei olla myöskään saatu yksiselitteistä vastausta korkean soluluvun ja utareen tulehdustilan väliseen yhteyteen, sillä aiheesta tehdyt tutkimukset ovat ristiriidassa keskenään. Kutunmaidon soluluku voi olla alhainen tulehtuneessa utarepuolikkaassa ja toisaalta korkea terveessä utarepuolikkaassa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää korkean soluluvun yhteyttä piilevien utaretulehdusten esiintymiseen samalla, kun tutkitaan tyypillisimpiä piilevien utaretulehdusten aiheuttajia ja niiden esiintyvyyttä (l. prevalenssia). Hypoteesina oli, että suurin osa taudinaiheuttajista olisi KNS-bakteereita, minkä lisäksi karjassa esiintyisi Staphylococcus aureus ja Streptococcus spp. -bakteereita. Työssä suoritettiin poikittaistutkimus yhdellä suurella lypsykuttutilalla. Tilalta kerättiin satunnaistetulla otoksella lypsykutuilta maitonäytteitä (n=118), joissa bakteeriviljelyllä diagnosoitiin näytteissä esiintyneet taudinaiheuttajat. Tutkituilta eläimiltä mitattiin soluluku solutestillä sekä DeLaval DCC solulaskurilla. Näytteiden perusteella piilevien utaretulehdusten esiintyvyydeksi saatiin 9,3%. Esiintyvyys on kansainvälisesti alhainen. Näytteenotto on suoritettu vain yhdeltä tilalta, mikä heikentää tuloksen yleistettävyyttä koko maan tautitilanteeksi, sillä aiemmissa tutkimuksissa on saatu suurta karjakohtaista vaihtelua esiintyvyydessä tilojen hygieniatason mukaan. Suurin osa (82%) taudinaiheuttajista oli KNS-bakteereita ja loput (18%) Enterococcus spp. -bakteereita. Tämä ei vastannut täysin hypoteesia, sillä S. aureus ja Streptococcus spp. -bakteereita ei esiintynyt näytteissä lainkaan. Oli kuitenkin odotusten mukaista, että KNS-bakteereita esiintyi näytteissä eniten. Streptococcus spp. -bakteerin esiintyminen on kirjallisuudessa yhdistetty erityisesti makuualustojen huonoon hygieniaan, joten sen puuttuminen tuloksista voi olla karjakohtaisesta hyvästä hygieniasta johtuvaa. Tuloksissa korkea soluluku oli huonosti yhteydessä utareen tulehdustilan kanssa, mikä on linjassa aiempien eli edelleen ristiriitaisten tutkimustulosten kanssa. Soluluvun käyttökelpoisuus kuttujen utaretulehduksen diagnostiikassa jää edelleen kyseenalaiseksi. Tämän perusteella jää edelleen tarve toimivalle edulliselle testille, jolla voitaisiin seuloa kuttujen piileviä utaretulehduksia esimerkiksi lypsyn yhteydessä.

Lypsylehmien pito kylmäpihatossa on 1990-luvulta lähtien kiinnostanut maidontuottajia lähinnä halvempien rakennuskustannusten vuoksi. Samalla on kuitenkin herännyt huoli lypsylehmien pärjäämisestä ja hyvinvoinnista kylmissä tuotantotiloissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli eri verianalyyttejä seuraamalla selvittää miten Etelä-Suomen talviolosuhteet vaikuttavat kylmäpihatossa elävien lypsylehmien fysiologiaan ja hyvinvointiin. Tutkimus suoritettiin Suitian tuotantoympäristötutkimus navetassa 15.10.1997-31.3.1998. Tutkimuksessa mukana olleilta 12 holstein-friisiläislehmältä otettiin verinäytteet 3-5 viikon välein ja näytteistä määritettiin kokonaisproteiinien, albumiinin, urean, vapaiden rasvahappojen (FFA), β-hydroksibutyraatin (β-HB), kortisolin ja glukoosin pitoisuudet sekä aspartaattiaminotransferaasin (ASAT), kreatiinikinaasin (CK) ja gammaglutamyylitransferaasin (GGT) aktiivisuudet ja valkosolujen kokonaismäärä sekä erittely. Tutkimustalvi oli melko leuto eikä talven aikana ollut pitkiä pakkasjaksoja. Kylmin kuukausi oli maaliskuu, jonka aikana keskilämpötila pihatossa oli -2,2 °C. Kylmimmillään pakkanen käväisi pihatossa – 17 °C:ssa. Veriparametreissa havaittiin tilastollisesti merkitsevää vaihtelua koko talvea tarkasteltaessa kokonaisproteiinien, FFA:n, urean, glukoosin ja kortisolin pitoisuuksissa sekä ASAT-aktiivisuuksissa. Muutokset eivät vaikuttaneet olevan kylmästressin aiheuttamia. Kokonaisproteiinipitoisuus oli koko talven koholla ja muutokset urean ja FFA:n pitoisuuksissa olivat laskevia. Nämä muutokset eivät viittaa kataboliseen tilaan eläinten elimistössä. Kortisolipitoisuuden nousuja ei edeltänyt kylmempi ajanjakso, joka olisi voinut nousuun vaikuttaa. Glukoosipitoisuuksien muutoksilla ei ollut yhteyttä kortisolipitoisuuksien vaihteluun. Muissa verianalyyteissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää vaihtelua. Tutkimustalvi oli melko leuto ja pakkasjaksot lyhyitä. Tutkimuksessa oli sekoittavina tekijöinä lehmien samanaikainen osallistuminen parrenvalintakokeeseen ja ruokintakokeeseen, jossa karkearehuruokinta vaihteli neljän viikon jaksoissa. Tämän tutkimuksen tulokset eivät anna aihetta olettaa tutkimustalvena vallinneilla Etelä-Suomen talviolosuhteilla olleen haitallisia vaikutuksia lehmien fysiologiaan tai hyvinvointiin.

Mastiitti eli utaretulehdus on yleisimpiä lypsylehmien sairauksista ja myös yleisin syy antibioottien käytölle lypsytilalla. Tulehdus johtuu useimmiten bakteeri-infektiosta, jonka yleisimpiä aiheuttajia ovat stafylokokit, streptokokit ja koliformit. Sairaus voi esiintyä subkliinisenä tai kliinisenä, ja sen taudinkuva voi vaihdella lievästä vakavaan sekä akuutista krooniseen. Mastiitin hallinta karjassa perustuu ennaltaehkäisytoimiin, antibioottihoitoihin ja tukihoitoihin. Mastiitti aiheuttaa tuotannolle merkittäviä taloudellisia tappioita ja heikentää eläinten hyvinvointia. Maailman kasvava antibioottiresistenssiongelma aiheuttaa painetta vähentää antibioottikäyttöä eläimillä ja löytää uusia hoitovaihtoehtoja vanhojen rinnalle. Onnistunut ennaltaehkäisy on kannattavampaa kuin sairauden hoito, ja mastiittirokotteet ennaltaehkäisyn työkaluna ovatkin olleet tutkimuskohteena jo vuosikymmeniä. Mastiittirokotteita on markkinoilla useita, mutta niiden tehoa pidetään yleisesti ottaen huonona. Rokotteet on suunnattu yhtä tai useampaa taudinaiheuttajaa vastaan, ja ne voivat itse kohdebakteerin lisäksi antaa suojaa myös muita saman suvun mastiitin taudinaiheuttajia vastaan. Tärkeimpinä rokotekehityksen kohdebakteereina ovat olleet Staphylococcus aureus, Escherichia coli ja Streptococcus uberis. Tehokkaiden mastiittirokotteiden kehittämistä vaikeuttavat utareen immunologiset ominaisuudet, taudinaiheuttajabakteerien kantojen heterogeenisyys sekä sopivan kohdeantigeenin löytämisen vaikeus. Kliinisten mastiittirokotetutkimusten tutkimusasetelmissa sekä tuloksissa on paljon vaihtelua. Tutkimuksissa rokotteilla ei ole havaittu vaikutusta tai niiden teho on riittänyt ainoastaan lieventämään oirekuvaa, muttei estämään sairastumista. Yksittäisissä tutkimuksissa on havaittu mastiitin insidessin laskua karjassa. Tieteellinen näyttö nyt markkinoilla olevien rokotteiden tehosta ja kannattavuudesta on vähäistä. Tutkimusta potentiaalisista antigeeneista uusien rokotteiden kehittämiseksi on tehty paljon. Nykyisenä kehityssuuntana on ennemminkin aktiivinen immunisaatio antigeenirypästä vastaan, kuin yksittäistä antigeenia vastaan, mutta muitakin vaihtoehtoisia immunisaation mekanismeja pidetään huomionarvoisina tulevaisuuden rokotekehitykselle. Toimivan mastiittirokotteen kehittäminen vaatii vielä paljon tutkimustyötä, ja vaikka rokote olisikin tehokas, sen käyttö tulee yhdistää muihin samanaikaisiin ennaltaehkäisykeinoihin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan tutkimustietoa nykyisistä ja kokeellisista mastiittirokotteista ja niiden tehosta yleisimpiä mastiittipatogeeneja vastaan. Taustatietona käsitellään yleisimpiä mastiittibakteereja ja utareen immunologiaa, jotka ovat mastiittirokotteiden kehitystyön ja toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeisiä osa-alueita.

Tutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman aihe on lypsylehmien poistoihin ja lehmien tilakuolemiin johtavat syyt. Lypsylehmiä kuolee itsestään tai lopetetaan tilalla, mitkä tässä tutkielmassa luokitellaan pakotetuiksi poistoiksi. Suunnitelluiksi poistoiksi luokitellaan lehmät, jotka myydään karjasta teurastamoon tai toiseen karjaan. Tutkielmassa esiteltiin visuaalisina kuvaajina, mitkä tekijät liittyvät lehmien tilakuolleisuuteen tutkimusaineistossa. Oletettiin, että lehmien poistosyitä on useita, ja poistojen taustatiedot eroaisivat toisistaan. Aineisto koostui 219 karjan ja 273 lypsylehmän tiedoista. Tiedot kerättiin Honkajoki Oy:lle toimitetuista tilalla kuolleista tai lopetetuista lehmistä ja niiden lähtökarjoista. Kirjallisuuskatsauksessa havaittiin, että lehmien poistosyitä olivat matala tuotos ja sairaudet, joista yleisimpiä olivat utaretulehdukset, jalkasairaudet, ruuansulatuskanavansairaudet sekä lisääntymisongelmat. Karjan olosuhteet vaikuttivat myös lehmien poistoon. Kuolleisuutta lisäsivät esimerkiksi karjan korkea maitotuotos ja suuri karjakoko. Karjan terveyteen vaikuttivat myös navettatilat, ruokintatapa ja –tilat, sekä karjan hyvinvointia lisäävä tekniikka esimerkiksi sumutussuihkut helteellä. Tutkimusaineistoon kuului eniten robottipihatoita, joissa oli 50–100 lypsylehmää ja maitotuotos vuodessa oli 9000–11000 kg. Lehmiä kuoli itsestään tai lopetettiin tilalla tavallisimmin alle 10 % vuodessa. Lehmistä 60 % oli holsteineja ja 38 % ayrshireja, ja loput 2 % oli muita rotuja. Suurin osa aineiston lypsylehmistä oli 3–4 kertaa poikineita, ja ne kuolivat tavallisimmin ensimmäisten 5 päivän aikana poikimisesta jälkeen. Lehmistä 52 % kuolivat itsestään, ja lopetettiin 48 %. Lehmillä havaittiin sairauden oireita yleensä vasta alle 3 päivää ennen kuolemaa tai lopetusta. 63 % lehmistä oli hoidettu ennen kuolemaa, ja tavallisimmat hoidot olivat kalsiumlisä ja kipulääke. Tuottajat arvioivat lehmien kuolinsyyksi tavallisimmin ruuansulatuskanavan sairaudet, mutta toiseksi useimmin tilallinen ei osannut arvioida itsestään kuolleen tai lopetetun lehmän kuolinsyytä. Lypsylehmiä poistettiin karjoista useista syistä, ja lehmien sairauden oireet sekä niiden kesto ennen kuolemaa erosivat toisistaan. Lypsylehmien pakotetut poistot tapahtuivat tavallisesti poikimisen jälkeen. Karjan olosuhteilla, ruokinnalla sekä hoitorutiineilla voi vaikuttaa lehmien hyvinvointiin. Lehmien poistoihin voisi vaikuttaa eniten kiinnittämällä huomiota lehmien terveyteen erityisesti ennen poikimista. Lypsylehmien kuolinsyytutkimuksessa voisi yhtenäistää termistöä, koska sairauksia on ryhmitelty eri tavoin tutkimuksen mukaan.