Browsing by Title

Lisensiaatintutkielma oli osa tutkimusta, jossa kartoitettiin kamelieläinten anemiaa aiheuttavan Mycoplasma haemolamae -bakteerin lisäksi myös muiden tautien (bovine viral diahhrea ja paratuberkuloosi) esiintymistä Suomen alpakka- ja laamapopulaatiossa. Suomen ensimmäinen positiivinen M. haemolamae -taudinkantaja löydettiin syksyllä 2020. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka laajalle tauti on levinnyt suomalaisessa populaatiossa. Tautia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa. Hypoteesinä oli, että tautia esiintyy myös Suomessa. Tutkimus oli kaksiosainen ja ensimmäisessä osassa kartoitettiin M. haemolamaelle altistavia riskitekijöitä, tiloilla esiintyviä oireita ja muita taustatietoja kamelieläinten pidosta Suomessa. Toisessa osassa kerättiin verinäytteitä vapaaehtoisilta tiloilta ja verinäytteistä tutkittiin M. haemolamaen esiintymistä PCR-menetelmällä. Verinäytteistä tutkittiin myös vasta-aineita BVD:lle ja paratuberkuloosille sekä laamaeläimillä esiintyviä tulehdusmarkkereita. Nämä eivät ole osa lisensiaatintutkimusta. Kirjallisuuskatsauksessa pyrittiin selvittämään taudin oireenkuvaa, esiintymistä maailmalla, sen leviämismekanismeja, riskitekijöitä ja käytössä olevia hoitovaihtoehtoja. Tuloksista havaittiin, että taudin esiintyvyys tutkitussa otoksessa Suomessa oli 21,4 % ja positiivisia tiloja oli 35,3 % tutkituista tiloista. Esiintyvyys vastasi melko hyvin kirjallisuudessa olevia esiintyvyyslukuja maailmalta (4,8-37,2 %) tutkimuksesta riippuen. Tauti on useimmiten oireeton, eikä vaikuta yksilön elämään, mutta se voi johtaa etenkin immuunipuutoksisilla yksilöillä vakavaan taudinkuvaan, jopa kuolemaan. Tyypillisiä oireita ovat anemia ja laihtuminen. Vaikka kyseessä on yleensä melko lieväoireinen tai oireeton taudinkuva, se voi aiheuttaa tilatasolla tiinehtyvyysongelmia ja heikkokuntoisia vasoja. Tautiin ei ole olemassa tehokasta hoitomuotoa, vaan yksilöitä hoidetaan oireenmukaisesti. Tarvittaessa käytetään antibioottia hillitsemään tartuntaa. Positiivinen diagnoosi taudin kantajuudesta ei välttämättä ole ikuinen, yksilö voi parantua taudista tai jäädä krooniseksi kantajaksi. Erityisesti tiloilla, joilla tautia ei vielä esiinny, tulisi ehkäistä taudin leviämistä välttämällä kontakteja taudinkantajiksi todettuihin yksilöihin. Tauti leviää verikontaktin välityksellä, mahdollisesti myös verta imevien hyönteisten välityksellä ja myös istukan kautta tapahtuva tartunta on mahdollinen. Eläimet olisi hyvä tutkia taudin varalta ennen siirtoa uudelle tilalle ja M. haemolamae tulisi olla jatkossa yksi tekijä jalostusvalinnoissa. Suomessa tautia havaittiin erityisesti nuorilla eläimillä, mutta todennäköisesti myös vanhemmissa yksilöissä voi olla taudin sairastaneita ja siitä parantuneita tai kantajia, joilla taudinaiheuttajaa on verenkierrossa niin pieniä määriä, että tutkimusmenetelmät eivät kykene havaitsemaan niitä. Näiden yksilöiden muodostama riski taudin levittämiselle on todennäköisesti varsin pieni.

Syventävät opinnot tehtiin osana HAIVE-yhteistyöprojektia Helsingin yliopiston Eläinlääketieteellisen tiedekunnan peruseläinlääketieteen laitoksen, Haartman-instituutin virologian yksikön, Tampereen teknillisen korkeakoulun Bio- ja ympäristötekniikan laitoksen, Helsingin veden, Tampereen veden, Turun vesilaitoksen, Raision-Naantalin vesilaitoksen, Hämeenlinnan Seudun Vesi Oy:n, TAVASE Oy:n ja Oulun vesilaitoksen kanssa. HAIVE-projektin mykobakteerisouuden tavoitteena oli kehittää nopea detektointimenetelmä mykobakteerien määrittämiseksi vesijohtoverkon vedestä ja biofilmeistä. Määritykseen käytettiin reaaliaikaikaiseen PCR:ään perustuvaa tekniikkaa. Tämän työn tarkoituksena oli kehitetyn menetelmän käyttöönotto ja menetelmän käyttäjäystävällisyyden arviointi. Lisäksi tavoitteena oli kehittää HAIVE-projektin menetelmää erityisesti DNA:n eristysmenetelmän osalta. Biofilmeissä esiintyvien mykobakteerien havaitsemiseksi käytettiin kvantitatiivisen PCR:n (qPCR) lisäksi perinteisiä viljelymenetelmiä. Tutkimuksessa käytetty kirjallisuudesta sovellettu DNA:n eristysmenetelmä osoittautui tehokkaaksi biofilmien mykobakteerimäärien ollessa suuria mutta ongelmalliseksi silloin kun mykobakteerimäärät olivat vähäisiä. qPCR menetelmä osoittautui nopeaksi ja spesifiseksi menetelmäksi. Työssä tutkituista biofilmeistä ei löydetty mykobakteereita. Tulevaisuudessa DNA:n eristysmenetelmää on kehitettävä edelleen, sillä vesijohtoverkon biofilmeissä mykobakteerimäärät ovat todennäköisesti niin vähäisiä, että monivaiheisen DNA:n eristyksen seurauksena qPCR tulos saattaa olla virheellisesti negatiivinen. Tämän työn perusteella qPCR ei korvaa perinteisiä viljelymenetelmiä silloin kun näytteiden mykobakteerimäärät ovat vähäiset.

Kissoilla esiintyy kotieläimistä toiseksi eniten myrkytyksiä heti koirien jälkeen. Lajien välisistä aineenvaihduntaeroista johtuen useat ihmisille ja koirille turvalliset aineet ja annokset voivat olla kissoille hengenvaarallisia ja vapaasti ulkoilevilla kissoilla oireet saattavat kehittyä pitkälle ennen niiden huomaamista ja hoitoon tuomista. Hoidon pääperiaatteet ovat samat kuin koirilla; stabilaatio, dekontaminaatio ja tukihoito. Kissoilla oksennuttamisen teho on epävarmaa, jolloin mahahuuhtelua tulisi harkita. Kissat voivat myös altistua turkkiin tai iholle päätyneille toksiineille suoraan transdermaalisesti tai nuolemalla niitä, jolloin ruoansulatuskanavaan päätyneen toksiinin määrä on niin pieni, ettei oksennutuksella tai mahahuuhtelulla saada suurta hyötyä. Laskimonsisäisen lipidiemulsiohoidon turvallisuutta ja vaikutusta kissoilla ei ole perusteellisesti tutkittu, mutta sen käytöstä on saatu lupaavia tuloksia muun muassa permetriini- ja alfakoraloosimyrkytysten hoidossa. Suomessa tapahtuneita kissojen myrkytystapauksia on tutkittu kolmessa lisensiaatintutkielmassa, ja niissä kasvit olivat yleisin aineluokka epäiltyinä myrkytysten aiheuttajina. Kasveista etenkin liljakasvien sisältämä toksiini on tappavan myrkyllistä kissoille jo pieninä määrinä, ja aiheuttaa hoitamattomana kuolemaan johtavan munuaisvaurion. Ajoissa aloitetuilla tehokkailla hoitotoimenpiteillä toipumisennuste on hyvä, mutta anurisen munuaisvaurion kehityttyä ennuste on huono ilman dialyysihoitoa. Kissoilla on huomattavasti koiria heikompi kapasiteetti metaboloida vierasaineita glukuronikonjugaatiolla. Tämän vuoksi tulehduskipulääkkeet, parasetamoli ja permetriini aiheuttavat niille toksisia vaikutuksia huomattavasti alhaisemmilla annoksilla kuin koirilla. Tulehduskipulääkemyrkytykset ovat tavallisesti seurausta omistajan omatoimisesta lääkinnästä ja tapaukset, joissa kissa olisi altistunut itse lääkettä syötyään, ovat harvinaisia. Kirjallisuuden mukaan tyypillisiä oireita ovat oksentelu ja ripuli. Kissoilla on havaittu esiintyvän koiria useammin takypneaa ja läähätystä, kun taas ruoansulatuskanavahaavaumat ovat kliinisissä tapauskertomuksissa kissoilla harvinaisia. Hoidon tarkoituksena on tukea etenkin munuaisten toimintaa ja ennaltaehkäistä ruoansulatuskanavahaavaumien muodostumista. Parasetamolimyrkytys aiheuttaa kissoilla hemolyyttiseen anemiaan johtavan methtemoglobinemian. Kissoille myrkyllinen annos parasetamolia on 50–100 mg/kg, mutta joissakin yksittäistapauksissa myrkytysoireita on kehittynyt 10 mg/kg annoksella. Dekontaminaation ja tukihoidon lisäksi lääkehoidolla pyritään edesauttamaan parasetamolin toksisen metaboliitin eliminaatiota ja edesauttaa methemoglobiinin muokkausta takaisin hemoglobiiniksi. Kissojen permetriinimyrkytykset ovat usein seurausta siitä, kun omistaja käyttää virheellisesti koiralle tarkoitettua permetriiniä sisältävää ulkoloislääkettä kissalleen. Permetriini saa aikaan pitkittynyttä hermoärsytystä ja tyypillisiä oireita ovat kouristelu, lihasväristykset, vapina ja ataksia. Toipumisennuste on hyvä, jos tehokas oireenmukainen tukihoito päästään aloittamaan ajoissa. Alfakloraloosi on jyrsijämyrkky, jonka epäillään aiheuttaneen useita kissojen myrkytyksiä Suomessa vuodesta 2018 lähtien. Kissojen epäillään altistuneen myrkylle sekundäärisesti saaliseläimiä syötyään. Alfakloraloosi voi aiheuttaa vakaviakin keskushermosto-oireita, mutta tämänhetkisen kirjallisuuden mukaan toipumisennuste asianmukaisella tukihoidolla on hyvä. Etyleeniglykolia käytetään tavallisesti jäätymisenestoaineissa. Kissat voivat altistua sille tahriintunutta turkkiaan tai tassujaan nuolemalla ja pienin myrkyllinen annos kissoilla on vain 1 g/kg. Etyleeniglykolin toksiset aineenvaihduntatuotteet aiheuttavat vakavan metabolisen asidoosin ja hoitamattomana kuolemaan johtavan munuaisvaurion. Ensisijaisena lääkehoitona suositellaan fomepitsolia. Kissojen myrkytystapauksissa potilaan selviämisen kannalta avainasemassa on nopeasti aloitetut ja asianmukaiset hoitotoimenpiteet, joten praktikkoeläinlääkärin on olennaista osata epäillä myrkytystä kissan vakavien oireiden aiheuttajana ja tunnistaa kissojen myrkytysten erityispiirteet.

N-acetyl-β-D-glucosaminidaasi (NAGaasi) on glykosidaaseihin kuuluva, solujen lysosomeissa esiintyvä entsyymi, jota vapautuu maitoon utaretulehduksen aikana vaurioituneista utareen epiteelisoluista, neutrofiileistä ja makrofageista. NAGaasientsyymiaktiivisuuden on useissa tutkimuksissa havaittu korreloivan utareen tulehdustilan ja maidon soluluvun (SCC) kanssa ja sitä on ehdotettu käytettäväksi utareen epiteelisolutuhon mittaamiseen yksinään tai yhdistettynä SCC:n määritykseen. Koska saostuminen ei häiritse NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden mittausta maidosta, entsyymiaktiivisuus ei muutu maitoa säilytettäessä ja entsyymin mittaaminen on melko yksinkertaista ja nopeaa, menetelmä vaikuttaisi sopivan hyvin seulontatestiksi piileville utaretulehduksille. NAGaasin käyttö on toistaiseksi rajoittunut tutkimuskäyttöön. Sen hyödyntämistä vaikeuttaa se, että terveille lehmille eri tutkimuksissa määritetyissä NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvoissa on suurta vaihtelua. NAGaasi-entsyymiaktiivisuus maidossa on useiden tutkimusten mukaan korkeampi silloin, kun tulehduksen on aiheuttanut jokin merkittävä patogeeni kuin silloin, kun tulehduksen taustalla on vähäpätöinen patogeeni. Lypsykauden vaiheen on havaittu vaikuttavan maidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuteen siten, että aktiivisuudet ovat korkeampia heti poikimisen jälkeen ja lypsykauden lopulla. On myös havaittu, että normaalimaidossa NAGaasi-entsyymiaktiivisuus on hieman korkeampi loppumaidossa kuin alkumaidossa. Poikimakerran vaikutuksista NAGaasi-entsyymiaktiivisuuteen on ristiriitaisia tutkimustuloksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli määrittää NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvot terveen sekä utaretulehdusta sairastavan lypsylehmän maidossa, sekä selvittää tulehduksen voimakkuuden, aiheuttajapatogeenin, poikimakerran ja lypsykauden vaiheen vaikutusta kyseisen entsyymin aktiivisuuteen maidossa. Tutkimusaineistossa oli mukana kaikkiaan 838 vuosina 2000–2010 otettua maitonäytettä 62 eri lypsykarjatilalta Suomesta ja Virosta. Normaalimaidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvot määritettiin yhdeksältä suomalaiselta lypsykarjatilalta kerätyistä 196 maitonäytteestä, jotka täyttivät asettamamme normaalimaidon kriteerit. Normaalimaidon kriteerit olivat seuraavat: SCC < 100 000, lehmällä ei ole utaretulehduksen oireita, poikimisesta on kulunut aikaa yli 30 vuorokautta ja edellisestä lypsystä yli 6 tuntia. NAGaasi-entsyymiaktiivisuus mitattiin modifioidulla Mattilan menetelmällä (Mattila 1985) vakioiduissa olosuhteissa. Aineisto analysoitiin käyttäen Stata Intercooler tilasto-ohjelman versiota 11.0 (Stata Corporation, Texas, USA). Maidon NAGaasientsyymiaktiivisuuteen terveessä neljänneksessä vaikuttavia tekijöitä tutkittiin lineaarisella sekamallilla, jossa sekoittavana tekijänä oli tila. SCC:n ja NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden korrelaatiota arvioitiin terveillä lehmillä, piilevää utaretulehdusta sairastaneilla lehmillä ja koko aineistossa. Korrelaatiot laskettiin Pearsonin korrelaatiokertoimella. Tilastollisesti merkitsevänä raja-arvona kaikissa analyyseissä pidettiin p < 0.05. Normaalimaidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvoiksi lehmillä, joilla poikimisesta oli kulunut yli 30 vrk, saatiin 0,09–1,04 pmol/min/μl maitoa. Verrattuna normaalimaidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuksien keskiarvoon (0,56) ja piilevää utaretulehdusta sairastaneiden lehmien NAGaasi-entsyymiaktiivisuuksien keskiarvoon (2,49), kliinistä utaretulehdusta sairastavien lehmien maidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuus oli keskimäärin selvästi korkeampi (16,65). Keskiarvoissa oli selvä ero paikallisoireisten (12,24) ja yleisoireisten (17,74) lehmien välillä. Terveiden neljännesten maitonäytteistä määritetyn NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden ja SCC:n välillä ei havaittu korrelaatiota. Piilevässä utaretulehduksessa havaittiin positiivinen korrelaatio (0,74) maidon NAGaasientsyymiaktiivisuuden ja SCC:n välillä. NAGaasi-entsyymiaktiivisuuteen vaikuttivat tilastollisesti merkitsevästi SCC, poikimisesta kulunut aika ja poikimakerta. Eri patogeeniryhmien osalta havaitsimme, että neljänneksissä, joista eristettiin vähäpätöinen patogeeni, NAGaasi-entsyymiaktiivisuus oli selvästi matalampi kuin neljänneksissä, joista eristettiin merkittävä patogeeni. NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden keskiarvoksi vähäpätöisille patogeeneille (KNS, koryneformi) saatiin 2,82 ja merkittäville patogeeneille (S. aureus, Str. uberis, Str, agalactiae, Str. dysgalactiae, E.coli) 16,87.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä tietoa sikojen napa- ja nivustyrien yleisyydestä, syistä ja tyrien aiheuttamista haitoista. Lisäksi tässä kirjallisuuskatsauksessa pyritään kokoamaan olemassa olevaa tutkimustietoa napa- ja nivustyrien perinnöllisyydestä, diagnostiikasta ja leikkaushoidosta. Aihe on tärkeä, koska napa- ja nivustyrät muodostavat sikataloudelle ison ongelman ja aiheuttavat huomattavia taloudellisia tappioita. Napatyrien esiintyvyys on tutkimuksesta riippuen 0,3-1,8% ja ne ilmenevät yleensä 9-14 viikon iässä. Napatyrä hidastaa sian kasvua, lisää sikojen kuolleisuutta ja huonontaa sian hyvinvointia. Sika, jolla on iso napatyrä, on usein teurastettava erillisessä linjassa. Napatyrän rikkoutuminen teurastuksen yhteydessä muodostaa elintarvikehygienisen riskin. Napatyrän yhteydessä mahdollisesti oleva paise voi myös rikkoutua teurastuksessa ja saastuttaa ruhon. Perinteisesti on ajateltu, että vatsan heikot tukilihakset, vatsaontelon paineen nousu ja navan seudun tulehdukset aiheuttavat napatyriä. Ihmisillä tehdyt tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että kyse on systeemisairaudesta, jossa tärkeässä roolissa ovat kollageenin muodostumiseen liittyvät mekanismit ja eri kollageenityyppien epätasapaino. Napa-alueen tulehdukset näyttävät suurentavan riskiä, että porsas myöhemmin elämänsä aikana saa napatyrän. Näyttö antibioottien käytöstä tyrien ennaltaehkäisyssä on kuitenkin heikkoa. Napatyrien perinnöllisyydestä on kiistatonta näyttöä, joskin ympäristötekijöillä on iso osuus napatyrien ilmentymisessä. Napatyrien leikkauksiin on sialla kuvattu kaksi tekniikkaa, joita sovelletaan riippuen siitä, onko tyräpussissa kiinnikkeitä tai paiseita. Nivustyriä esiintyy porsailla 0,7-9,1% ja ne huomataan yleensä 8-30 vuorokauden iässä. Suurin osa nivustyräporsaista ovat karjuja, naarailla nivustyrät ovat harvinaisia. Nivustyrän ja piilokiveksisyyden välillä on todettu sialla selkeä geneettinen korrelaatio. On huomattu, että molempien sairauksien taustalla on tuppilisäkkeen sulkeutumishäiriö, jonka on oletettu johtuvan häiriöstä solujen apoptoosimekanismissa. Ihmisellä on todettu, että androgeeneillä ja sympaattisella hermostolla on iso merkitys tuppilisäkkeen sulkeutumisen säätelyssä. Nivustyrät ovat perinnöllisiä ja nykykäsityksen mukaan niiden syntyyn vaikuttaa usea eri kromosomeissa sijaitseva geeni. Nivustyrän korjausleikkaus on otollisinta tehdä ennen kastraatiota 10-20 kiloiselle porsaalle. Napa- ja nivustyrän periytyminen ei ole toisistaan riippuvaista.

Lisensiaatin tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, joka käsittelee narttukoiran munasarjojen sekä munasarjojen ja kohdun poistoa tähystyskirurgisesti. Työssä käydään nykyisen tutkimustiedon perusteella läpi lisääntymiselimistön tähystyskirurgian perusteet sekä tarkastellaan etuja avoimeen leikkaukseen verrattuna. Tähystyksellä tehtävä munasarjojen sekä munasarjojen ja kohdun poisto on yleistynyt eläinpuolella viime vuosina, mutta suomenkielistä materiaalia toimenpiteeseen liittyen on vielä vähän. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen kattava suomenkielinen tietopaketti toimenpiteeseen liittyen. Tyypillisin syy lisääntymiselimistön tähystyskirurgiaan on narttukoiran lisääntymisen kontrollointi sekä käyttäytymiseen liittyvät tekijät. Lisäksi tähystyskirurgiaa voidaan käyttää jäljelle jääneen munasarjakudoksen sekä märkäkohdun poistoon. Tähystyksellä tehdyllä toimenpiteellä on havaittu olevan useita etuja avoimena tehtyyn toimenpiteeseen verrattuna. Näitä ovat muun muassa lyhyempi leikkaushaava sekä toimenpiteeseen kuluva aika, erinomainen näkyvyys leikkausalueelle, vähäisempi kudosten käsittely, vähäisempi leikkauksen jälkeinen kipu sekä nopeampi toipuminen. Tähystyksellä tehtävä toimenpide voidaan tehdä kaikenkokoisille koirille. Erityisen hyvin se sopii suurikokoisille tai ylipainoisille koirille sekä aktiivisille ja urheilukäytössä oleville koirille, joiden katsotaan hyötyvän eduista eniten. Vakavan synnynnäisen epämuodostuman, kuten palleatyrän omaaville potilaille sekä keuhko- ja sydänsairaille potilaille toimenpidettä ei suositella. Toimenpiteen suorittaminen vaatii leikkaavalta kirurgilta tähystyskirurgista erityisosaamista ja klinikalta erityisvälineistöä. Leikkaus voidaan suorittaa kolmella eri tekniikalla, joissa vatsaontelon seinämään tehtyjen porttien määrä vaihtelee. Työskentelytilan ja näkyvyyden aikaansaamiseksi vatsaontelo täytetään kaasulla, yleisimmin hiilidioksidilla. Täytön jälkeen vatsaontelon seinämään tehdään portit, joiden läpi kirurgiset välineet saadaan vietyä vatsaonteloon. Verisuonten sulkemiseen käytetään yleisimmin kudoksia yhteen sulauttavaa laitetta, jota voidaan käyttää myös kudosten katkaisuun. Munasarjat tai munasarjat ja kohtu poistetaan vatsaontelosta porttien kautta ja porttien aukot suljetaan kolmessa kerroksessa. Toimenpiteen yhteydessä esiintyvät komplikaatiot ovat avoleikkauksen tapaan mahdollisia, mutta niitä esiintyy harvoin. Leikkauksen aikana esiintyvistä komplikaatiosta tyypillisin on tihkuverenvuoto porttien laiton tai kudosten sulkemisen yhteydessä. Porttien asettamisessa ja kirurgisessa toimenpiteessä syntyvät sisäelinvauriot ovat myös mahdollisia. Lisäksi kaasu voi joutua vatsaontelon täytön yhteydessä esimerkiksi ihonalaiskudokseen. Komplikaatiot ovat kuitenkin yleensä lieviä, eivätkä vaadi erityisiä korjaavia toimenpiteitä. Leikkauksen jälkeen esiintyvät komplikaatiot, kuten haavan paranemiseen liittyvät ongelmat tai virtsankarkailu ovat verrattavissa avoimena tehdyn leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella natriumin tarpeellisuutta naudoille ja kartoittaa häiriöitä, joita dysnatremiat voivat saada aikaan. Dysnatremia tarkoittaa natriumin liian vähäistä tai liian suurta määrää seerumissa. Natrium on elimistölle välttämätön alkuaine, joka ylläpitää nestetasapainoa ja osallistuu esimerkiksi lihasten ja hermosolujen toimintaan. Työssä tarkastellaan natriumin aineenvaihduntaa ja sen säätelyä elimistössä. Kirjallisuuskatsaukseen kerätystä tiedosta voi olla hyötyä niin eläinlääkäreille kuin karjanomistajillekin. Dysnatremiat voidaan jakaa hypernatremiaan ja hyponatremiaan. Hypernatremian syntymiseen liittyy usein jatkuva vedenhukka, liiallinen suolan saanti ja poikkeukselliset sääolosuhteet. Hyponatremia voi johtua suolan saannin rajoituksesta, veden liiasta juomisesta tai sairauksista, joiden takia natriumia poistuu elimistöstä liikaa. Hypernatreemisella naudalla voi esiintyä hermosto-oireita, ripulia ja koliikkia. Hermosto-oireisiin voi sisältyä esimerkiksi depressiota, väsymystä, lihasjäykkyyttä, vapinaa, lihasnykäyksiä ja tahdonalaisten liikkeiden häiriöitä. Hyponatremia aiheuttaa tyypillisesti lihasheikkoutta, hypotermiaa, kuivumista ja depressiota. Nauta voi myös juoda ja virtsata runsaasti tai syödä syötäväksi tarkoittamattomia asioita. Vakavat dysnatremiat ovat melko harvinaisia, mutta hankalia ja kalliita hoitaa. Hoidon perustana on oikein toteutettu nestehoito. Dysnatremioiden ehkäiseminen on kohtuullisen edullista, joten niin karjanhoitajien kuin eläinlääkäreidenkin tulisi ymmärtää ehkäisyn pääperiaatteet ja panostaa siihen. Naudoilla tulee olla saatavinaan aina puhdasta vettä ja suolakivi. Ennusteen parantamiseksi dysnatremiat olisi hyvä tunnistaa ja niiden hoito aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Eläinlääkärin tulee osata esitietojen ja oireiden avulla epäillä näitä häiriöitä ja ymmärtää diagnosoinnin haasteet. Dysnatremioiden hoitoon liittyy komplikaatioriskejä, joita eläinlääkärin tulee pyrkiä ehkäisemään parhaansa mukaan. Etenkin krooniset ja vakavat dysnatremiat tulee korjata hitaasti, jotta voidaan ehkäistä vakavat neurologiset häiriöt. Kroonisen hypernatremian liian nopea korjaaminen voi johtaa aivoödeemaan. Kroonisen hyponatremian hoidossa tulee puolestaan huomioida osmoottisen demyelinaation mahdollisuus. Toisaalta vakaviin dysnatremioihin liittyy usein myös muita häiriöitä, kuten hypoglykemiaa, hyperkalemiaa, asidoosia tai alkaloosia. Esitietojen, oireiden ja verinäytteiden avulla myös nämä komplikaatiot voidaan saada selville ja tarvittaessa hoitaa. Vaikka natriumin puute ei aina johdakaan seerumin natriumpitoisuuden laskuun, voi seurauksena olla monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi lypsylehmän maidontuotannon heikkeneminen, maidon soluluvun kasvu ja virtsan muuttuminen laimeaksi ovat yhteydessä natriumin puutteeseen. Natriumin puute myös heikentää pötsin puskurointikykyä ja altistaa naudan subakuutille pötsiasidoosille eli pötsin happamoitumiselle. Subkliininen suolamyrkytys puolestaan voi aiheuttaa maidontuotannon heikkenemisen ja ruokahalun laskun lisäksi hedelmällisyysongelmia.

Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään alkionsiirtoprosessin eri vaiheita, alkioiden luokittelua, tiinehtymiseen vaikuttavia tekijöitä ja alkionsiirtoon liittyvää tautiriskiä. Alkionsiirron avulla geneettisesti arvokkaista naarasyksilöistä saadaan tuotettua normaalia lisääntymispotentiaalia enemmän jälkeläisiä. Tautien leviämisen riski alkionsiirron yhteydessä on erittäin pieni. Alkionsiirto on nopea ja turvallinen tapa edistää karjan jalostusta. Alkionsiirtotoiminta yleistyi Suomessa 2000-luvulla. Se on vakiinnuttanut paikkansa karjan jalostuksessa niin Suomessa kuin ympäri maailmaa. Alkionsiirrossa käytetään joko tuoreita tai pakastettuja alkioita. Suomessa suurin osa alkioista siirretään pakastettuina. Alkiot voidaan siirtää joko luonnollisen tai synkronoidun kiiman jälkeen. Käytettäessä pakastealkioita siirto suoritetaan yleensä luonnollisen kiiman jälkeen kun taas tuorealkiosiirroissa vastaanottajat on useimmiten synkronoitava. Kiimojen synkronoinnin tavoitteena on ajoittaa alkion luovuttajien ja vastaanottajien kiimat haluttuun ajankohtaan siten, että ne ovat kiimakierroltaan oikeassa vaiheessa alkionsiirron hetkellä. Kiiman synkronoimiseksi on olemassa erilaisia menetelmiä, jotka perustuvat eksogeenisten hormonivalmisteiden käyttöön. Tutkimusosassa selvitettiin epiduraalipuudutuksen, alkion laatuluokan, vastaanottajan rodun, kiiman laadun, kiimakierron vaiheen ja vastaanottajan poikimakerran vaikutusta tiinehtyvyyteen. Aineisto koostui 39 235 alkionsiirtotapahtuman tiedoista. Tilastollinen analyysi suoritettiin Khiin neliötestillä. Alkionsiirron yhteydessä voidaan käyttää epiduraalipuudutusta vähentämään suolen supistelua. Epiduraalipuudutuksen käyttäminen alkionsiirron yhteydessä on kuitenkin vähentynyt merkittävästi 1990-luvulta nykypäivään. Nykyisin epiduraalipuudutusta käytetään vain harvoin, kun sitä vielä 1990-luvun puolivälissä käytettiin lähes kaikissa siirroissa. Tässä tutkimuksessa epiduraalipuudutuksella havaittiin tiinehtyvyyttä parantava vaikutus. Se ei kuitenkaan parantanut siirtäjän arviota alkionsiirron onnistumisesta. Hieman yli puolet kaikista alkionsiirroista johti tiinehtymiseen. Alkion laadulla ja kehitysvaiheella havaittiin merkitsevä vaikutus tiinehtyvyyteen sekä tuore- että pakastealkioilla. Mitä parempilaatuinen alkio oli, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Myös se, oliko alkio tuore vai pakaste, vaikutti merkitsevästi tiinehtyvyyteen. Tuorealkioilla saavutettiin parempi tiinehtyvyys. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää, että vastaanottajan kiimakierron vaihe vastaa alkion ikää. Tutkimuksessa havaittiin, että mitä paremmin vastaanottajan kiimakierron vaihe vastasi alkion ikää, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Hiehot tiinehtyivät lehmiä paremmin. Tämä tulos puoltaa hiehojen suosimista alkion vastaanottajiksi.

Follikkelidynamiikka kuvaa munasarjojen follikkelien kehittymistä ja surkastumista sekä kehitystä säätelevien mekanismien vuorovaikutusta. Kirjallisuusosiossa kuvataan follikkelidynamiikan tutkimusmenetelmiä ja nykykäsitystä naudan follikkelidynamiikasta painottaen proestruksen eli esikiiman follikkelidynamiikkaa. Kokeellinen osa kuvailee proestruksen follikkelidynamiikkaa. Follikkelidynamiikan tutkimukseen on käytetty teuraseläimiä, munasarjojen kirurgista poistoa, peräsuolen kautta tapahtuvaa palpaatiota, follikkelinestenäytteenottoa, erilaisia värjäys-, follikkeliablaatio- ja kauterisaatiotekniikoita niin laparotomisesti kuin transvaginaalisestikin. Erityisasemaan on noussut peräsuolen kautta suoritettava reaaliaikainen ultraäänitutkimus, jonka yhtenevyys in vivo -löydöksiin on validoitu perusteellisesti. Munasarjakudos toimii yhtenä toiminnallisena yksikkönä niin endokriinisesti kuin munasarjarakenteiden kehittymisenkin kannalta. Munasarjarakenteiden välinen "kommunikaatio" tapahtuu yksinomaan endokriinisesti. Munasarjoissa esiintyy kiimakierron aikana pääsääntöisesti kaksi tai kolme follikkeliaaltoa. Kahden aallon kierto kestää tyypillisesti 20 vrk ja kolmen aallon 23 vrk. Kolmen aallon järjestelmän toinen follikkeliaalto ja nonovulatorinen dominoiva follikkeli eroavat muiden aaltojen vastaavista. Taustalla on diestruksen suuren progesteronipitoisuuden kasvuympäristö. Keltarauhasen progesteronieritys, follikkelien estradiolieritys, sentraalinen oksitosiini/GnRH-pulssigeneraattori, FSH- ja LH-eritys, kohdun PGF2α-eritys ja follikkelidynamiikka ovat kaikki vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Tämän seurauksena luteolyysin ajoitus ja erityisesti follikkeliaallon kehitysvaihe luteolyysin tapahtuessa vaihtelee. Proestruksen aikaisesta follikkelidynamiikasta on vähän julkaisuja, kun follikkelidynamiikan tutkimus on kohdentunut follikkeliaaltojen alkuvaiheen ilmiöiden, emergenssin ja deviaation, kuvailemiseen. Työssä oli tarkoituksena selvittää kiiman (tai ovulaation) ennustettavuutta progesteronipitoisuuden romahtamisesta määritellyn luteolyysihetken perusteella. Tutkimusosassa kartoitettiin follikulaarivaiheen follikkelidynamiikkaa sekä normaaleissa että lyhyissä kiimakierroissa. Aineistoksi koottiin lisääntymistieteen osastolla tehdyistä kokeista manipuloimattomia luteolyysin ja ovulaation välisiä ajanjaksoja. Kaikkien eläinten kiimakierron kahdeksan viimeisen päivän follikkelidynamiikka ja progesteronipitoisuuden kuvaaja esitettiin graafisesti. Lyhyiden kiimakiertojen follikkelidynamiikka erosi täysin normaalikiimakiertoisista eläimistä. Kahden ja kolmen aallon kiimakiertojen välillä oli merkitseviä eroja useissa proestruksen follikkelidynamiikkaa kuvaavissa suureissa. Hiehojen ja lehmien väliset erot olivat tässä tutkimuksessa pienet. Tulevan ovulatorisen follikkelin suhteellisen (verrattuna suurimpaan kokoon ennen ovulaatiota) ja follikulaarivaiheen välisen ajan välillä todettiin käänteinen yhteys. Normaalikiimakierroissa noin kolmessa tapauksessa neljästä ovulaatio tapahtui 3–4 vrk kuluttua luteolyysistä ja vastaavasti lyhyissä kiimakierroissa neljässä tapauksesta viidestä ovulaatio tapahtui 2–3 vrk kuluttua luteolyysistä. Käsillä olevassa tutkimuksessa ovuloituvan follikkelin tunnistaminen munasarjoissa olevana suurimpana follikkelina oli mahdollista (todennäköisyys > 0,90) vasta päivää ennen ovulaatiota.

Työssä käsitellään naudan hypokalsemian etiologiaa, patofysiologiaa, taudin eri muotoja sekä eri hoitotapoja. Työn pääpaino on kuitenkin naudoille suun kautta annettavissa kalsiumvalmisteissa: mikä on niiden toimintaperiaate, mikä vaikutus niillä on lehmän hypokalsemiaan ja mitä eri valmisteita on saatavila Suomessa. Tavoitteena oli selvittää, mitä eroa valmisteilla on, mitä valmisteita kannattaisi käyttää ja miten ja missä tapauksissa. Naudan hypokalsemia johtuu lehmän kyvyttömyydestä pitää veren kalsiumpitoisuus normaalina suuren kalsiummenetyksen tai kalsiumin saannin puutteen vuoksi. Tunnetuin muoto on poikimisen yhteydessä usein esiintyvä poikimahalvaus. Siihen sairastuu Suomessa noin 5 % lypsylehmistä. Hypokalsemian aiheuttamaa halvausta esiintyy toisinaan myös muulloin johtuen esimerkiksi pötsin toiminnan häiriintymisestä tai septisestä utaretulehduksesta. Tällöin tilaa kutsutaan alimentaariseksi hypokalsemiaksi. Subkliinisella hypokalsemialla tarkoitetaan taas tilaa, jossa veren kalsiumpitoisuus laskee poikimisen yhteydessä alle normaalin, mutta näkyviä oireita ei havaita. Tämä muoto saattaa aiheuttaa enemmän taloudellisia menetyksiä kuin kliininen poikimahalvaus, koska jopa puolella useamman kerran poikineista lehmistä on lievä hypokalsemia poikimisen jälkeen. Subkliininen hypokalsemia saattaa heikentää yleiskuntoa ja altistaa monille sairauksille, kuten juoksutusmahan siirtymälle, kohdun esiinluiskahdukselle ja infektioille. Hypokalsemian hoidon valitseminen riippuu lehmän voinnista. Jos lehmä seisoo vielä, on suositeltavaa korjata hypokalsemia suun kautta annettavalla kalsiumilla, mutta lehmän jo maatessa hoitona on suonensisäinen kalsium. Suun kautta annettavan kalsiumin etu on sen tasaisempi vaikutus veren kalsiumpitoisuuteen. Kun kalsiumia annetaan suonensisäisesti, veren kalsiumpitoisuus nousee aluksi jyrkästi, mutta siitä seuraavan hyperkalsemian aiheuttaman elimistön vasteen vuoksi laskee nopeasti alle normaalin pitoisuuden. Tästä johtuen lehmät usein halvaantuvatkin uudelleen suonensisäisen hoidon jälkeen. Järkevää on antaa kalsiumia suun kautta myös suonensisäisen hoidon lisänä, jotta uudelleen halvaantumista ei tapahtuisi. Tehokkaassa kalsiumvalmisteessa on kalsiumia 50-125 grammaa riippuen kalsiumsuolasta. Kalsiumkloridina kalsiumia tarvitaan 50 grammaa ja kalsiumpropionaattina 75-125 grammaa, jotta ruuansulatuskanavassa saavutetaan riittävän korkea kalsiumpitoisuus , jolloin kalsium kulkeutuu passiivisesti epiteelisolujen välistä verenkiertoon pitoisuuserojensa mukaisesti. Suomessa saatavilla olevien valmisteiden kalsiummäärä vaihtelee 19 grammasta 67 grammaan. Osassa valmisteita on käytetty kalsiumsuoloja, joiden imeytymisestä ja tehosta lehmällä ei ole saatavilla tutkittua tietoa. Lisäksi yhdessä valmisteessa on käytetty kalisiumkarbonaattia, joka on todettu tehottomaksi hypokalsemisella lehmällä. Kalsiummäärän ja –suolan lisäksi kalsiumvalmisteen olomuoto ja seosaineet vaikuttavat myös imeytymiseen. Valmisteiden suurten eroavaisuuksien vuoksi sopivan valmisteen valitseminen voi olla haastavaa. Suomessa parhaiten suosituksia vastaavia valmisteita ovat Bovikalc-bolus ja Kalsiumpasta.