Browsing by Title

Vuonna 2002 Suomessa oli 25 716 nautakarjaa ja yhteensä noin 414 200 yli 24 kuukautta vanhaa nautaa. Lypsylehmien osuus oli noin 85 % kaikista naudoista. Yhdenkin eläimen menetys on kilpailun kiristymisen myötä karjanomistajalle huomattava taloudellinen tappio. Yleisimpien kuolinsyiden selvittäminen on tärkeää, jotta taloudellisten menetysten karsimisen lisäksi voidaan edistää nautojen hyvinvointia ja suunnata resursseja sekä tutkimuksen että karjanomistajien valistuksen osalta merkittävimpien sairauksien ennaltaehkäisemiseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yleisimpiä nautojen kuolinsyitä Suomessa. Aineistona käytettiin EELAan vuoden 2002 aikana BSE:n varalta tutkittaviksi lähetettyjen itsestään kuolleiden nautojen raatokeräilylähetteitä sekä kunnaneläinlääkärien ja teurastamoiden tarkastuseläinlääkäreiden BSE-tutkimuslähetteitä. Aineisto koostui yhteensä 4400 itsestään kuolleen naudan tiedoista, joista 310 tapauksessa eläinlääkäri oli täyttänyt lähetteen. Aineisto luokiteltiin kahdeksaan eri sairauskategoriaan. Koko aineistosta kuoli eniten nautoja reproduktiosairauksiin (23 %), aineenvaihduntasairauksien (15 %) ja ruuansulatuskanavasairauksien (15 %) muodostaessa seuraavaksi merkittävimmät sairauskategoriat. Tapaturmaisia kuolemia oli rapotoitu 470 kappaletta eli 11 %. Yksittäisistä diagnooseista poikimiseen liittyvät komplikaatiot aiheuttivat eniten nautojen kuolemia (16 % koko aineistosta) ja aineenvaihdunnalliset halvaukset toiseksi eniten (14 %). Eläinlääkäreiden diagnosoimista kuolinsyistä mastiitti oli yleisin (14 % eläinlääkäreiden diagnooseista) ja vastaavasti omistajien ilmoittamista kuolinsyistä poikimiseen liittyvät komplikaatiot yleisin syy eläimen menehtymiselle (17 %). Kuolemaan johtanut syy ei ollut tiedossa 23 %:ssa tapauksista. Itsestään kuolleiden nautojen lukumäärä oli korkeimmillaan heinäkuussa ja alimmillaan marraskuussa. Luokiteltuna kahdeksaan eri sairauskategoriaan omistajien ja eläinlääkäreiden ilmoittamien kuolinsyiden välillä ei ollut kahden näytteen t-testillä testattaessa tilastollisesti merkitsevää eroa (p>0,5). Synnytykseen liittyvien komplikaatioiden suuri määrä erityisesti omistajien ilmoittamana saa miettimään, että kutsutaanko eläinlääkäri riittävän usein paikalle vai yritetäänkö eläintä mahdollisesti poi’ittaa liian kauan kotikonstein tai kenties eettisesti arveluttavin menetelmin. Jalostussonnivalinnoissa tulisi enemmän kiinnittää huomiota syntyvän vasikan kokoon ja poikimavaikeusindeksiin. Lisäksi hiehojen riittävän siemennysiän ja –koon painottamisella sekä karjanomistajien perusobstetriikan taitojen parantamisella voitaisiin saada synntyskomplikaatioihin kuolleiden nautojen lukumäärää laskemaan. Tapaturmaisten kuolemien suurempi osuus verrattuna muualla maailmassa tehtyihin kuolinsyytutkimuksiin puhuu niin ikään olosuhteiden parantamisen tarpeen puolesta.

Kirjallisuuskatsaus käsittelee nautojen poikimavaikeuksia, ja se tehtiin taustatyönä nautojen poikimavaikeuksiin liittyvälle tutkimukselle. Nautojen poikimavaikeudet ovat Suomessa melko pieni ongelma. Poikimavaikeuksilla on kuitenkin taloudellista merkitystä tuottajalle. Poikimavaikeudet lisäävät sikiö- ja vasikkakuolemia. Emollakin on suurempi riski kuolla, tai se voidaan joutua poistamaan karjasta ennenaikaisesti. Myös alentunut maitotuotos ja alentunut teuraspaino saattavat aiheuttaa tulonmenetyksiä. Eläinlääkärin käynnit ja tuottajan lisääntynyt työmäärä aiheuttavat ylimääräisiä kustannuksia. Lisäkustannuksia voivat aiheuttaa myös heikentynyt hedelmällisyys ja korvauseläinten hankinta. Vaikea poikiminen tarkoittaa poikimista, jossa ensimmäinen tai toinen vaihe ei etene normaalisti, ja jossa tarvitaan poikima-apua. Poikimavaikeuksien taustalla voi olla usea eri tekijä ja useita tekijöitä samanaikaisesti. Nämä taustatekijät voidaan jakaa seuraavasti: perinnölliset, infektiiviset, traumaattiset, ravitsemukselliset, eläinten pitoon liittyvät ja sekalaiset. Myös ympäristötekijät, kuten ilmasto, saattavat olla poikimavaikeuksien taustalla. Yksittäisen poikimavaikeustapauksen kyseessä ollessa poikimavaikeuden aiheuttajat voidaan yksinkertaistetusti jakaa emoon ja sikiöön liittyviin. Emoon liittyvä syy voi olla synnytyskanavan riittämätön koko tai sikiötä ulostyöntävien voimien riittämättömyys. Sikiöön liittyviä syitä ovat puolestaan sikiön suuri koko tai epänormaali muoto, monisikiöisyys ja sikiön poikkeava tila, asento tai tarjonta. Yleisimpiä poikimavaikeustyyppejä ovat sikiön ja emon välinen epäsuhta, tila-, asento- tai tarjontavirhe, kohdunkaulan puutteellinen avautuminen, emättimen takaosan ja ulkosynnytinten puutteellinen löystyminen, kohdun supistelemattomuus, sikiön epämuodostumat, kohtukierre ja monisikiösynnytys. Poikimavaikeuksien yleisyyteen vaikuttavat lukuisat tekijät. Poikimavaikeudet ovat yleisempiä 1. hiehoilla kuin lehmillä, 2. sonnisikiöillä kuin lehmäsikiöillä, 3. monisikiösynnytyksissä kuin yhden sikiön synnytyksissä, 4. painavammilla sikiöillä ja 5. liian nuorilla ensisynnyttäjillä. Terve sikiö voi säilyä hengissä enintään kahdeksan tuntia poltteiden alkamisen jälkeen, mikäli napanuora on säilynyt ehjänä. Poikimavaikeuksiin tulisi varautua ennalta ja poikimiseen tulisi puuttua ajoissa ongelmaa epäiltäessä. Jos synnytyskanavasta näkyy mitä tahansa muuta kuin kaksi jalkaa niin, että sorkan pohjat ovat alaspäin, ja mahdollisesti pää, voi poikimisessa tulla ongelmia. Samoin, jos poikiminen käynnistyy selvästi etuajassa tai yliajalla, tulisi varautua poikimavaikeuden mahdollisuuteen. Poikiminen on pitkittynyt, mikäli näkyvät sorkat tai sikiökalvot ovat himmeät, kuivat ja tummat. Myös mikä tahansa outo vuoto emon peräpäästä tai poikiva eläimen outo käytös voi olla merkki eläinlääkäriä vaativasta poikimavaikeudesta. Jos vesipään tai raajojen ilmestymisestä on kulunut kaksi tuntia, tulisi poikimisen tilanne tarkastaa. Eläinlääkäri tulisi ehdottomasti kutsua paikalle, jos vasikkaa on vedetty kahden ihmisen voimin viisi minuuttia ilman, että vasikka on hievahtanutkaan.

Seleeni on elimistölle välttämätön hivenaine. Suomessa rehukasvien seleenipitoisuus on luontaisesti hyvin alhainen ja siksi seleeniä lisätään lannoitteisiin. Luomutuotannossa teollisten lannoitteiden käyttö on rajoitettua ja luomurehujen on todettu sisältävän seleeniä vähemmän kuin tavanomaisesti viljeltyjen. Seleeniä siirtyy maitoon suhteessa emän veren seleenikonsentraatioon, joten juottovasikan seleeninsaanti on riippuvaista emän seleenistatuksesta. Luomutuotannossa vasikat ovat täysmaitojuotolla kolmen kuukauden ikään saakka, kun taas tavanomaisessa tuotannossa siirrytään aikaisemmin täysmaitojuotolta teollisiin juomarehuihin, joihin on lisätty välttämättömiä hivenaineita. Tutkimuksessa kartoitettiin Etelä-Savon alueen nautojen seleenistatusta mittaamalla niiden veren glutationiperoksidaasin entsyymiaktiivisuutta. Tutkimukseen osallistui 9 luomu- ja 11 tavanomaista tilaa ja näytteitä saatiin yhteensä 138 naudasta. Suurimmalla osalla naudoista veren seleenipitoisuus oli riittävä glutationiperoksidaasiaktiivisuudesta laskettuna ( >251,4 mkat/l ). Tuotantosuuntia verrattiin keskenään ja havaittiin, että luomunautojen veren glutationiperoksidaasiaktiivisuus oli tilastollisesti merkitsevästi alhaisempi kaikissa ikäryhmissä, paitsi nuorkarjassa. Kuudella prosentilla naudoista glutationiperoksidaasiaktiivisuus oli alle suositusrajan ( < 566,4 mkat/l ), kaikki luomutilojen eläimillä. Näilläkään eläimillä seleenipitoisuus ei ollut alle puutosrajan (< 251,4 mkat/l ) vaan kohtalainen (251,4-566,4 mkat/l ). Kyselytutkimuksen perusteella luomutiloilla ei esiintynyt tavanomaisia tiloja enempää seleenin puutteeseen viittaavia oireita. Voikin olla, että seleenipitoisuuden ollessa kohtalainen, ei puutteeseen viittaavia oireita vielä esiinny. Seleeninsaantia kannattaa selvittää tilakohtaisesti, mikäli puutosta epäillään.

Nautojen sorkka-alueen ihotulehdus (Digital dermatitis, DD, BDD) on laajalle levinnyt tarttuva sorkkasairaus, joka aiheuttaa ongelmia nautojen hyvinvoinnille. DD:tä esiintyy suuressa osassa maailmaa isolla osalla nautatiloista. Suomessa DD:n levinneisyyttä ei ole vielä tutkittu kattavasti, mutta sitä on raportoitu monin paikoin. DD aiheuttaa taloudellisia tappioita lypsykarjoissa maitotuotoksen heikennyttyä. DD vaikuttaa olevan leviämässä Suomessa ja sen merkitys taloudellisena riskinä on kasvamassa. Suomessa eläinlääkärien ja tilallisten tietoisuus ja varautuminen DD:tä vastaan ovat luultavasti muuta maailmaa vähäisempiä. DD:n vaikutuksia voidaan vähentää sen aikaisen toteamisen ja vastustamisen aloittamisen avulla. DD:tä on maailmalla tutkittu melko paljon ja sen havaitsemiseen on kehitetty erilaisia menetelmiä. Yleisesti parhaiten DD:n tunnistuksessa toimiva menetelmä on sorkkahoitotelineessä tehty tutkimus, mutta tämä keino ei ole käytännöllinen rutiininomaiseen taudin esiintymisen seurantaan kustannustensa ja työläytensä vuoksi. Lypsyasemalla lypsyn yhteydessä kirkkaan valon ja käsipeilin avulla tehtävä tarkastus on monissa tutkimuksissa todettu käytännössä toimivammaksi vaihtoehdoksi. Suomessa tämäntapaista tutkimusta ei kuitenkaan ole aikaisemmin tehty. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia tapaa, jolla DD:n esiintymistä ja etenemistä voi seurata lypsyasemalla suomalaisella lehmätilalla. Tärkeää käytännön toteutuksen kannalta oli, että tilalliset voisivat itse käyttää tutkittua tapaa lehmätiloilla lyhyen koulutuksen jälkeen. Kehitettyä tapaa voitaisiin käyttää esimerkiksi tiloilla, joilla on jo havaittu yksittäisiä DD-tapauksia tai tiloilla jotka ovat erityisessä riskissä DD:n suhteen. Tutkimus toteutettiin yksittäisellä lehmätilalla kuuden kuukauden aikana lokakuusta 2017 maaliskuuhun 2018. Tutkimukseen kuului yhteensä seitsemän seurantakäyntiä, joista kahdella toteutettiin kontrollina toiminut sorkkahoidon yhteydessä tehty tarkastus ja muilla käynneillä tehtiin seurantaa lypsyasemalla lypsyn yhteydessä otsalampun ja käsipeilin avulla. Lehmien kaikki neljä sorkkaa luokiteltiin DD:n tutkimuksessa yleisesti käytetyn M-tasojärjestelmän mukaisesti. Merkinnät kirjattiin ylös Zinpron DD Check App -ipad-sovellukseen. Aineiston perusteella DD:n havaitsemiselle lypsyasemalla laskettiin tilastollinen tarkkuus (spesifisyys) ja herkkyys (sensitiivisyys). Tutkitun tavan herkkyydeksi saatiin 0,73 ja tarkkuudeksi 0,78. Tutkimuksen aineistona toimiva tutkittujen lehmien populaatio oli pieni ja tarkkuuden ja herkkyyden laskentaan käytettyjen kertojen välinen aika oli pitkä. Näistä syistä tutkimuksen tilastollinen merkitsevyys oli heikko. Tutkittu tapa soveltuu hypoteesin mukaiseen tarkoitukseen ja sitä pystyy toteuttamaan myös henkilö ilman merkittävää kokemusta DD:stä. DD Check App -sovellus voi toimia apuna tavan toteutuksessa. Tutkittu tapa on käyttökelpoinen DD:n seurannassa ja sen esiintyvyyden tutkimisessa, mutta lisätutkimuksia paremman tutkimusasetelman kanssa tarvitaan.

Streptococcus uberis on yksi yleisimmistä nautojen kliinisiä ja piileviä utaretulehduksia aiheuttavista bakteereista niin Suomessa kuin maailmallakin. Viime vuosina S. uberis -utaretulehdusten paranemisennusteen on havaittu heikentyneen, minkä vuoksi kiinnostus sen mikrobilääkeherkkyyttä kohtaan on lisääntynyt. Tämän tutkielman tavoitteena on perehtyä kirjallisuuskatsauksessa S. uberikseen utaretulehdusten aiheuttajana, sekä sen mikrobilääkeherkkyyteen ja tutkimusosuudessa selvittää S. uberiksen mikrobilääkeherkkyyttä kuudelle mikrobilääkkeelle kiekkoherkkyysmenetelmällä. S. uberis on gram-positiivinen kokkibakteeri, joka aiheuttaa sekä kliinisiä että piileviä utaretulehduksia naudoilla. Sen esiintymiseen tiloilla vaikuttavat etenkin ympäristöolosuhteet ja lypsyhygienia. Tämän vuoksi S. uberiksen aiheuttamien utaretulehdusten välttämiseksi on tärkeää kiinnittää huomiota juuri näihin tekijöihin lehmien elinympäristössä. Vähentämällä utaretulehdusten määrää voidaan vähentää myös niiden hoitoon käytettävien mikrobilääkkeiden määrää ja siten pystytään laskemaan mikrobilääkeresistenttien bakteerikantojen valikoitumispainetta. Bakteerien mikrobilääkeresistenssi on vakava ongelma, joka on lisääntynyt viime vuosina. Resistenttien kantojen määrä lisääntyy, kun bakteereja altistetaan toistuvasti mikrobilääkkeille ja siten muodostetaan valintapainetta, jossa resistentit bakteerit selviävät ja herkät kuolevat. Tämän vuoksi mikrobilääkkeiden liiallista käyttöä tulisi välttää. S. uberiksella on tavattu mikrobilääkeresistenssiä penisilliinille, oksasilliinille, tetrasykliinille ja erytromysiinille. Mikrobilääkeresistenssiä koodaavat erilaiset geenit ja geeniyhdistelmät, joita voivat aiheuttaa spontaanit geenimutaatiot tai geneettisen materiaalin siirtyminen bakteerilta toiselle. Suomessa S. uberiksen aiheuttamaa utaretulehdusta on suositeltu hoidettavan bentsyylipenisilliinillä paikallishoitona. Erilaisia tutkimuksia erilaisten mikrobilääkehoitojen tehosta S. uberis -utaretulehdusta vastaan on tehty, samoin kuin mikrobilääkehoitojen yhdistämisestä muihin lääkehoitoihin. Näissä tutkimuksissa utareen sisäinen intramammaarihoito on todettu tehokkaimmaksi. Paranemisennusteen on havaittu kohoavan yhdistämällä intramammaarihoitoon tulehduskipulääkkeitä tai nostamalla mikrobilääkkeen annosta suositellusta. Tällä hetkellä penisilliini vaikuttaisi olevan tehokas hoitomuoto S. uberis -utaretulehdusta vastaan. Työn tutkimusosuudessa selvitettiin utaretulehdusmaitonäytteistä eristettyjen S. uberis -isolaattien mikrobilääkeherkkyyttä. Aineisto koostui 65 isolaatista, joista 41 oli eristetty Helsingin yliopiston Tuotantoeläinsairaalan alueella kerätyistä maitonäytteistä ja 24 Valio Oy:n laboratorioon lähetetyistä maitonäytteistä. Mikrobilääkeherkkyyttä tutkittiin G-penisilliinille, oksasilliinille, keftiofuurille, kefoksitiinille, enrofloksasilliinille, tetrasykliinille ja gentamisiinille kiekkoherkkyysmenetelmällä. Tutkituista S. uberis -isolaateista kaikki olivat herkkiä G-penisilliinille, mikä viittaisi siihen, että penisilliiniä voidaan pitää edelleen tehokkaana mikrobilääkkeenä S. uberis -utaretulehduksen hoidossa. Muista betalaktaameista S. uberis havaittiin herkäksi kefoksitiinille ja keftiofuurille, mutta 36,9 % isolaateista oli resistenttejä oksasilliinille. Kaikki tutkitut isolaatit todettiin herkiksi enrofloksasilliinille. Lisäksi isolaateista 26,2 % havaittiin resistenteiksi tetrasykliinille. Resistenssimäärät ovat hieman vähäisempiä kuin muualla Euroopassa havaitut. Streptokokit ovat luonnostaan resistenttejä gentamisiinille, mitä tämän tutkimuksen tulokset tukevat.

Tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin lypsylehmien sorkkaterveyttä kahdessa eri pihattotypissä. Tutkimus tehtiin kahdeksalletoista kylmäpihaton lehmälle ja yhdeksälletoista lämminpihaton lehmälle. Kylmäpihaton lehmille tehtiin ensimmäinen sorkkahoito marraskuussa -97. Toisella sorkkahoitokerralla (helmikuu -98) ja kolmannella sorkkahoitokerralla (huhtikuu -98) hoidettiin molempien pihattojen lehmät. Jokaisella sorkkahoitokerralla kaikki sorkkamuutokset tarpeen mukaan joko valokuvattiin tai kirjattiin ylös. Sorkista löytyneiden verenpurkaumien perusteella tutkittiin piilevän sorkkakuumeen esiintymisen voimakkuutta ja määrää kahden eri pihattotyypin lypsylehmillä. Myös muiden sorkkasairauksien esiintyminen tutkittiin pihattotyypeittäin. Tutkimuksessa todettiin kylmäpihatossa vähemmän piilevää sorkkakuumetta ja infektiivisiä sorkkasairauksia kuin lämminpihatossa. Piilevän sorkkakuumeen esiintyminen väheni tutkimuskertojen myötä. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään yleisimmät sorkkasairaudet, niiden etiologia ja hoito. Lisäksi vertaillaan eri navettatyyppien ja ennenkaikkea eri olosuhteiden vaikutusta lehmien sorkkaterveyteen.

Metronidatsoli ja tylosiini ovat koiran kroonisissa ripuleissa yleisesti käytettyjä antibiootteja. Tutkimusosassa selvitettiin metronidatsolin ja tylosiinin vaikutusta koiran suoliston bakteeriflooraan. Näytteenottoa varten kuudelle beagle-rotuiselle koe-koiralle leikattiin omasta suolesta rakennetut pysyvät avanteet jejunumiin. Metronidatsolia ja tylosiinia annettiin koirille kliinisessä työssä yleisesti käytettävillä annoksilla. Koirista otettiin uloste- ja suolensisältönäytteitä ennen lääkityksiä, lääkitysten aikana ja niiden jälkeen. Näytteet pakastettiin -70 °C:een ja lähettiin tutkittavaksi Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan mikrobiologian oppiaineelle. Bakteeriflooran muutoksia tutkittiin mittaamalla näytteissä olevien bakteerien soluseinämien rasvahappoprofiilien muutoksia kaasu-nestekromatografialla. Metronidatsoli ei muuttanut suolensisällön, eikä ulosteen bakteerirasvahappojen profiileja eli se ei vaikuttanut bakteeriflooraan. Tylosiini ei vaikuttanut suolen sisällön rasvahappoprofiileihin, mutta lääkitysten aikana ulostenäytteiden rasvahappoprofiilit erosivat tilastollisesti merkittävästi ennen ja jälkeen lääkityksiä otettujen ulostenäytteiden rasvahappoprofiileista. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin suoliston mikrobiflooran monimuotoisuutta ja sen tutkimusmenetelmiä. Perinteisesti bakteeriflooraa on tutkittu viljelemällä ulostenäytteitä, mutta tämän menetelmän on korvaamassa tarkemmat ja nopeammat biokemialliset ja kaasu-nestekromatografiaan perustuvat menetelmät. Näiden menetelmien hyviä ja huonoja puolia vertailtiin toisiinsa. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin metronidatsolin ja tylosiinin käyttöä suolistohäiriöissä.

Norovirus on suurin yksittäinen ruokamyrkytysepidemioiden aiheuttaja maailmalla, ja Suomessakin vahvistettiin viime vuonna yli 3000 tartuntaa. Yleisin viruksen leviämismuoto on suoraan ihmisestä toiseen, mutta tartunnan voi saada myös elintarvikkeiden välityksellä. Elintarvikkeista suurimman riskin aiheuttavat ne tuotteet, jotka nautitaan sellaisenaan ilman virusta tuhoavaa kuumennusta. Tällaisia riskituotteita ovat esimerkiksi marjat, joita käytetään usein kuumentamattomina heti nautittavaksi tarkoitettujen smoothieiden valmistuksessa. Smoothiet ovat olleet kasvavassa suosiossa viime vuosikymmenen aikana, ja myös norovirustartuntoja on voitu yhdistää marjasmoothieiden nauttimiseen. Tutkimuksessamme halusimmekin selvittää, kuinka hyvin norovirus säilyy maitopohjaisissa marjasmoothieissa ja onko maidolla vaikutusta säilyvyyteen. Tutkimusaineistona olivat hiiren norovirus, jolla smoothiet kontaminoitiin, sekä soluviljelyssä käytetyt hiiren makrofagit (RAW-solut). Hiiren norovirus toimii ihmisen noroviruksen malliviruksena, koska ihmisen norovirusta ei pystytä vielä rutiininomaisesti viljelemään. Soluviljelyllä saadaan selville olennaista tietoa viruksen infektiivisyydestä. Smoothieita valmistettiin vadelmasta ja mustikasta, maidolla ja ilman, ja niitä säilytettiin joko tunti huoneenlämmössä (21 °C) tai 24 tuntia 37 °C:ssa. Tämän lisäksi tutkimme pidemmän säilytysajan (21 pv) vaikutusta hiiren noroviruksen virusgenomimäärään sekä viruksen infektiivisyyteen. Pidempi säilytys tehtiin jääkaapissa puskuriliuoksessa. Virusmäärät selvitettiin TCID50-menetelmällä 96-kuoppalevyille tehtävien laimennoksien avulla. Soluviljelyssä infektoituneet solut tunnistettiin muuttuneesta ulkomuodosta eli sytopaattisesta efektistä. Epäselvissä tilanteissa virusgenomimäärä tarkistettiin reaaliaikaisella käänteiskopiointi PCR:llä (RT PCR). Lyhyen säilytysajan tulosten tilastollista merkitsevyyttä analysoitiin Kruskal Wallis -testillä. Tuloksista selvisi, että hiiren norovirus säilyy hyvin maitopohjaisissa smoothieissa: jopa paremmin kuin kontrolliliuoksessa (PBS) ja maidottomassa smoothiessa. Vuorokauden aikana 37 °C:n säilytyksessä TCID50-arvot laskivat kaikissa liuoksissa yli 80 % verrattuna tunnin säilytykseen huoneenlämmössä. Lyhyen säilytysajan smoothie- ja kontrollinäytteiden tulosten välillä ei ollut tilastollista merkitsevyyttä. Pidemmässä jääkaappisäilytyksessä viruksen genomikopioiden määrä ja TCID50-arvot laskivat puskuriliuoksessa puoleen. Koska ihmisen norovirus on hiiren norovirusta kestävämpi, voidaan sen olettaa säilyvän kyseisissä säilytysoloissa vielä paremmin. Marjasmoothie voi siis toimia elintarvikeperäisten norovirusepidemioiden aiheuttajana, jos esimerkiksi siihen käytetyt kuumentamattomat marjat ovat saastuneet. Lisätutkimusta tarvitaan, jotta saataisiin selville, mitkä maidollisen marjasmoothien ainesosat vaikuttavat noroviruksen säilyvyyteen ja miten ne vaikuttavat.

Nupouttamisella tarkoitetaan vasikan sarvenaiheiden tuhoamista sarvien kasvun estämiseksi esimerkiksi kuumapolton avulla. Nykyisin lähes kaikki Suomessa syntyvistä vasikoista nupoutetaan turvallisuusnäkökohtien vuoksi. Suomen eläinlääkintölainsäädännön mukaan riittävät tiedot ja taidot toimenpiteen suorittamiseksi omaava henkilö saa nupouttaa alle neliviikkoisen vasikan. Eläinlääkäri voi jättää tilalle pistoksena tai suun kautta annosteltavaa tulehduskipulääkettä nupoutuskivun hoitoa varten. Nupouttamisen on useissa tutkimuksissa todettu aiheuttavan vasikalle kipua, joka ilmenee muun muassa pakenemisyrityksinä toimenpiteen yhteydessä sekä levottomuutena, sosiaalisen käyttäytymisen vähenemisenä, kohonneena sydämen sykkeenä ja stressihormonien tason nousuna nupoutuksen jälkeen. Tähänastisissa tutkimuksissa nupoutuskipua on tutkittu pisimmillään kahden vuorokauden ajan. Koska kuumapoltolla nupouttaminen saa aikaan syvän palovamman, voidaan olettaa vasikan kokevan useiden päivien ajan kipua, joka vaikuttaa hyvinvointia alentavasti. Nupoutuksen vaikutusta vasikoiden makuukäyttäytymiseen tutkittiin viiden päivän ajan nupoutustoimenpiteen jälkeen olettaen, että useamman päivän mittainen tulehduskipulääkekuuri parantaisi vasikoiden hyvinvointia. Tutkimukseen valittiin satunnaisesti kymmenen sonnivasikkaa (keski-ikä 27 ± 5,6 vrk). Vasikat satunnaistettiin kahteen hoitoryhmään, joista toiset saivat nupoutuspäivänä ja sen jälkeen ketoprofeenivalmistetta suun kautta yhteensä viiden päivän ajan, ja toiset vastaavasti lumelääkettä. Kaikki vasikat nupoutettiin rauhoitettuina ja paikallispuudutettuina kaasukuumenteista nupoutuskolvia käyttäen. Vasikoita videoitiin kuuden vuorokauden ajan, alkaen vuorokausi ennen nupoutusta. Videoaineisto analysoitiin Cowlog -tietokoneohjelmalla. Vasikoita lääkinneet henkilöt sekä videoiden analysoinnin suorittaja eivät tienneet, kumpaan hoitoryhmään kukin vasikka kuului. Koetilanne oli siis kaksoissokkoutettu. Nupoutuspäivää ei otettu huomioon tuloksissa, koska vasikat nupoutettiin rauhoitettuna. Nupoutustoimenpide lyhensi vasikoiden keskimääräistä yhteenlaskettua makuuaikaa vuorokaudessa 1028,2 ± 23,8 minuutista (päivä ennen nupoutusta) 886,1 ± 23,8 minuuttiin (nupoutuspäivää seuraava päivä). Nupoutuspäivää seuraavana päivänä vasikoiden keskimääräinen kokonaismakuuaika oli tilastollisesti merkittävästi lyhyempi verrattuna kaikkiin muihin päiviin (p < 0,05). Tuloksissa oli havaittavissa tilastollinen tendenssi, jonka mukaan lumelääkittyjen vasikoiden makuujaksojen lukumäärä vuorokaudessa (22,7 ± 1,6 kertaa) oli tulehduskipulääkittyihin vasikoihin (17,7 ± 1,6 kertaa) verrattuna suurempi koko seurantajakson aikana (p = 0,06). Tulehduskipulääkittyjen vasikoiden makuujaksojen keskimääräinen pituus koko seurantajakson aikana oli merkittävästi suurempi (57,3 ± 3,1 minuuttia) kuin lumelääkittyjen vasikoiden (45,0 ± 3,1 minuuttia) (p = 0,02). Nupoutus lyhensi kaikkien vasikoiden päivittäistä kokonaismakuuaikaa, mikä viittaa vasikoiden kokeneen akuuttia kipua tulehduskipulääkityksestä huolimatta. Akuutti kipu ja stressi ilmenivät levottomuutena vasikoiden makuukäyttäytymisessä. Riittävä ja laadukas uni on edellytys vasikan kasvulle ja hyvinvoinnille, mikä tekee aiheesta tärkeän myös taloudellisesta näkökulmasta. Tuloksien perusteella voidaan todeta, että nupoutuksen aiheuttama kipu kestää useita päiviä, mutta jatkotutkimuksia tarvitaan kivunhoitovaihtoehtojen osalta sekä kivun kestosta suuremmalla otannalla.