Browsing by Title

Kutisevat ihosairaudet koskettavat merkittävän suurta osaa maailman koirapopulaatiosta; noin joka kymmenennen koiran arvioidaan sairastavan pelkästään atooppista dermatiittia, eli atooppista ihottumaa. Oklasitinibi (kauppanimi Apoquel ©, Zoetis Belgium) on ensisijaisesti koirien atooppisen dermatiitin hoitoon tarkoitettu tehokas ja turvallinen lääkeaine, jonka käyttömahdollisuuksia on lähiaikoina tutkittu myös muiden harvinaisempien ihosairauksien hoidossa. Tässä kirjallisuuskatsauksessa pyritään luomaan kokonaiskuva oklasitinibista lääkeaineena, sen käyttöominaisuuksista koiran atooppisen dermatiitin hoidossa, sekä käyttömahdollisuuksista muiden kutisevien ihosairauksien hoidossa. Atooppiseen dermatiittiin liittyvän kutinan taustalla katsotaan olevan pääasiallisesti IgE-välitteinen tyypin I yliherkkyysreaktio. Tyypin II auttaja-T-solut erittävät sytokiineja, eli välittäjäaineita, jotka aktivoivat januskinaasin (JAK) ja signaalimuunnin ja transkriptioaktivaattorin (STAT) välittämää JAK–STAT-signalointia. Tämä saa aikaan B-solujen vasta-ainetuotannon ohjautumisen allergeenispesifiseen IgE-isotyypin suuntaan sekä ääreishermoston solujen kautta aivoissa kutinaksi tulkittavan tuntemuksen ja atooppisen dermatiitin tyypilliset kliiniset oireet, kutinan ja ihon tulehduksen. Oklasitinibi on toimintamekanismiltaan januskinaasiestäjä, joka estää januskiinasien, erityisesti JAK1-proteiiniperheen toimintaa ja siten lievittää atooppisen dermatiitin kliinisiä oireita. Se on nopeavaikutteinen, tehokas ja turvallinen lääkeaine, jonka yleisiin haittavaikutuksiin kuuluu lähinnä mahasuolikanavan oireita. Oklasitinibilääkitykseen yhdistetään myös vakavampia haittavaikutuksia, kuten immunosuppressiiviseen vaikutukseen yhdistetty kasvainten ja infektioiden esiintymisen lisääntyminen. Oklasitinibilla on kuitenkin havaittu olevan merkittävää immunosuppressiivista vaikutusta vasta ohjeannosta selvästi korkeammilla, noin kymmenkertaisilla annoksilla. Viimeisen parin vuoden aikana oklasitinibin käyttömahdollisuuksia on tutkittu atooppisen dermatiitin lisäksi myös useiden muiden kutisevien ihosairauksien, kuten esimerkiksi hyperkeratoottisen monimuotoisen punavihottuman, kroonisen kutaanisen lupus erythematosuksen ja pemfigus vulgariksen hoidossa. Nämä tutkimukset ovat antaneet lupaavia tuloksia, mutta aiheesta vaaditaan vielä paljon lisätutkimusta, ennen kuin näitä tuloksia voidaan pitää luotettavina. Kun tietämys oklasitinibin turvallisuudesta lisääntyy ja varmistuu, voidaan olettaa sen käytön lisääntyvän koirien atooppisen dermatiitin hoidossa. Lisäksi tulevaisuus näyttää saadaanko oklasitinibista myös merkittävä uusi hoitokeino vielä toistaiseksi vaikeasti hoidettavissa olevien harvinaisempien ihosairauksien hoitoon.

Oksidatiivinen stressi on tila, jossa elimistön vapaiden radikaalien ja antioksidanttien suhde on epätasapainossa. Tämä voi johtua joko vapaiden radikaalien ylimäärästä tai antioksidanttien puutteesta. Vapailla radikaaleilla tarkoitetaan aineenvaihdunnassa muodostuvia hapen ja typen lajeja, jotka ovat herkästi uudelleen reagoivia. Antioksidantit ovat aineita, jotka viivyttävät, estävät tai poistavat vapaiden radikaalien aiheuttamia vaurioita. Eläinlääketieteessä tiedetään melko vähän oksidatiivisen stressin vaikutuksesta eläinten terveyteen ja hyvinvointiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää mitä antioksidantit ovat, ja mitkä ovat niiden vaikutusmekanismit. Työssä koottiin yhteen kotieläinten ravitsemuksessa eniten tutkittujen antioksidanttien terveys- ja laatuvaikutuksia. Lisäksi työssä selvitettiin antioksidanttien ja oksidatiivisen stressin tutkimusmenetelmiä lypsylehmillä ja lihasioilla. Tavoitteena oli arvioida uusimmissa antioksidanttitutkimuksissa käytettyjen merkkiaineiden, määritysmenetelmien ja koeasetelmien soveltuvuutta tuotantoeläimille. Oksidatiiviset vauriot kohdistuvat solussa rasvoihin, valkuaisaineisiin tai nukleiinihappoihin. Endogeenisiä antioksidantteja ovat katalaasi, superoksididismutaasi, sekä glutationi- ja tioreduksinjärjestelmään kuuluvat entsyymit. Ravinnosta saataviin antioksidantteihin kuuluvat E- ja C-vitamiini, A-vitamiinin esiasteena tunnettu β-karoteeni, sekä hivenaineet seleeni, kupari ja sinkki. E-vitamiini ja karotenoidit ovat rasvaliukoisia aineita, jotka suojaavat rasvojen hapettumiselta. C-vitamiini ja glutationi ovat vesiliukoisia aineita, jotka voivat suojata rasvojen, valkuaisaineiden ja nukleiinihappojen hapettumiselta. Antioksidantit toimivat yhteistyössä. Hivenaineet toimivat solunsisäisten antioksidanttisten entsyymien, kuten superoksidismutaasin ja glutationiperoksidaasin osana. Antioksidanttit toimivat yhteistyössä. E-vitamiinilla ja seleenillä on vaikutusta lypsylehmällä poikimisen tienoilla esiintyvien sairauksien, kuten utaretulehduksen, jälkeisten jäämisen ja kohtutulehdusten esiintyvyyteen. Antioksidantteja on tutkittu myös hedelmällisyyteen liittyvien fysiologisten toimintojen yhteydessä. Antioksidanteilla on vaikutuksia lihanlaatuun märehtijöillä ja sioilla. E-vitamiini- ja seleeninlisä vaikuttaa rasvojen härskiintymiseen, lihan väriin, vedensidontakykyyn, rasvahappokoostumukseen ja antioksidanttipitoisuuteen. Karotenoideilla on vaikutusta rasvakudoksen väriin. Antioksidanteilla on vaikutusta myös maidon rasvapitoisuuteen, rasvahappokoostumukseen ja maidon sisältämien antioksidanttien määrään. Antioksidanttien toimintaa voidaan määrittää mittaamalla suorasti tai epäsuorasti antioksidanttien määrää tai antioksidanttien puutteesta syntyneitä oksidatiivisia vaurioita. Antioksidanttien määrää voidaan mitata joko arvioimalla antioksidanttien kokonaiskapasiteettia tai mittaamalla yksittäisten antioksidanttien määrää nestekromatokrafialla. Nukleiinihappoihin kohdistuvia vaurioita voidaan mitata COMET-analyysillä. Aminohappojen hapettumista voidaan mitata arvioimalla kolorimetrillä karbonyyliryhmien määrää. Rasvojen hapettumista voidaan määrittää mittaamalla malondialdehydin tai isoprostaanien määrää. Tuotantoeläimiltä verestä ja lihaksesta määritettyjä merkkiaineita ovat esimerkiksi malondialdehydi, glutationi ja muut yksittäiset antioksidantit. Lypsylehmillä oksidatiivisen stressin ja antioksidanttien tutkimisessa eri merkkiaineiden ja määritysmenetelmien käyttö on vielä vakiintumatonta. Lihasioilla tehdyissä lihanlaatukokeissa tiobarbituraattihappoon perustuva malondialdehydin määritys on eniten käytetty menetelmä rasvojen hapettumisen mittaamiseen. Antioksidanttien tutkimusmenetelmäksi sopivat kliiniset koe-eläinkokeet, joissa koeasetelmana käytetään faktorikoetta.

Nivelrikko on koirilla yleinen sairaus. Sen hoitoon yleisesti käytettävien tulehduskipulääkkeiden rinnalle etsitään hoitomuotoja tulehduskipulääkkeiden pitkäaikaiskäytöstä johtuvien haittavaikutusten takia. Tutkimuksemme tavoite oli selvittää omega-3-rasvahappojen käytön hyötyä nivelrikkoisten koirien hoidossa. Tutkimuksen alkuhetkellä tutkimusta vastaavasta aiheesta koirilla ei ollut tehty. Ihmisillä reumatoidin artriitin hoidossa omega-3-rasvahapoilla on todettu olevan positiivisia vaikutuksia, joten siihen viitaten myös nivelrikkoisilla koirilla saattaisi olla hyötyä omega-3-rasvahappojen käytöstä. Omega-3-rasvahapoilla on todettu olevan positiivisia vaikutuksia useisiin tulehduksellisiin sairauksiin. Tutkimushypoteesimme oli, että kalaöljyä syövän ryhmän kohtisuora maksimaalinen voima askelvoimalevyllä kasvaisi ja ryhmän arvioitu kivuliaisuus laskisi tutkimuksen aikana. Tutkimamme tuote oli omega-3-rasvahapporavintolisä (Doils® Nivelet, Nutraceuticoils, Belgia). Tutkimus oli satunnaistettu, kaksoissokkoutettu ja kontrolloitu kliininen tutkimus. Tutkimukseen haettiin koiria ilmoitusten perusteella. Alkukyselyn ja seulontakäynnin perusteella tutkimuksen aloitti 77 koiraa. Seulontakäynnillä koirille tehtiin kliininen yleistutkimus, ortopedinen tutkimus, suppea neurologinen tutkimus, röntgenkuvaus, askelvoimalevymittaus sekä verinäytteenotto. Koirat kävivät varsinaisen tutkimuksen aikana kahdella lähikäynnillä. Molemmilla kerroilla koirille suoritettiin röntgenkuvausta lukuun ottamatta samat toimenpiteet kuin seulontakäynnillä. Tutkimuksen aikana omistajat täyttivät kyselykaavakkeita yhteensä seitsemän kertaa. Tutkimuksessa arvioitiin nivelrikkoisten koirien kipua sekä omistajan että eläinlääkärin arvioiden avulla sekä askelvoimalevyn avulla. Arviointimenetelmistä saatuja tuloksia olivat omistajan täyttämästä kyselykaavakkeesta kipuindeksin kyselyn tulokset, liikkumisvaikeuksista kertova VAS, elämänlaadusta kertova VAS, varakipulääkkeiden käyttö, vertailevat kysymykset, omistajan arvio valmisteen tehosta ja koiran ryhmästä, eläinlääkärin arvio sekä askelvoimalevyltä saadut kaksi muuttujaa (kohtisuora maksimaalinen voima ja impulssi). Tutkimustuloksissa havaittiin omega-3-rasvahappojen käytössä nivelrikkoisten koirien hoidossa pieni hyöty. Kalaöljyryhmän ja lumeryhmän välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa. Ryhmien sisällä havaittiin muutamia tilastollisesti merkitseviä muutoksia. Kipuindeksin muutos paremmaksi kalaöljyryhmässä tutkimuksen aikana oli vahvasti tilastollisesti merkitsevä muutos (p=0,002). Myös askelvoimalevyn kohtisuoran maksimaalisen voiman parantuminen oli vahvasti tilastollisesti merkitsevä muutos kalaöljyä syöneessä ryhmässä(p=0,001). Myös lumeryhmässä oli kipuindeksissä ja askelvoimalevyn kohtisuorassa maksimaalisessa voimassa havaittavissa tilastollisesti merkitsevä trendi (p=0,07 & p=0,059), mutta p-arvot eivät yltäneet tilastolliseen merkitsevyyteen. Suuremmalla otoskoolla näissä muuttujissa olisi voitu havaita joko tilastollisesti merkitseviä eroja ryhmien välillä tai sitten olisimme voineet osoittaa molemmissa ryhmissä tapahtuneen positiivisia eli parantavia muutoksia. Tutkimuksessa ei havaittu sivuvaikutuksia kalaöljyryhmässä. Tutkimustulokset todistivat tutkimushypoteesimme heikosti todeksi. Omega-3-rasvahappoja voisi siis hyvin käyttää koirilla, joille ei sovi kipulääkkeet.

Lypsylehmien sorkkaongelmat ovat nousseen viimevuosina esille, kun on huomattu miten yleisiä ne ovat ja miten paljon ne vaikuttavat lehmän hyvinvointiin ja tuotokseen. Ontuminen ja jalkaviat ovat yksi merkittävimmistä lehmän poiston syistä koko maidontuotantokauden ajan suomalaisissa lypsykarjoissa. Lypsykarjan sorkkaterveyteen liittyviä tutkimuksia on toteutettu paljon viimevuosina, mutta suomalaisia tutkimuksia aiheesta on vielä verrattaen vähän. Sorkkasairaudet jaetaan tartunnallisiin ja ei-tartunnallisiin sairauksiin. Ontumista aiheuttavia tartunnallisia sairauksia ovat ajotulehdus sekä sorkka-alueen ihotulehdus ja ei-tartunnallisia sairauksia ovat anturahaavauma, valkoviivan repeämä ja äkillinen kliininen sorkkakuume. Suomessa selvästi yleisimmät sorkkaongelmat ovat sorkkakuume ja siihen liittyvät sairaudet, kuten anturahaavauma, valkoviivan repeämä sekä tartunnallisista sairauksista ajotulehdus. Sorkka-alueen ihotulehdus on erittäin yleinen Keski-Euroopassa, mutta ei Pohjoismaissa. Sorkkaongelmat ovat karjakohtaisia ja olosuhteilla on keskeinen vaikutus sorkkasairauksien syntyyn. Tutkimuksia ympäristön vaikutuksesta ontumisen esiintymiseen on tehty paljon. Sorkkaongelmia edistäviä olosuhteisiin liittyviä seikkoja ovat esimerkiksi kuiva ja puhdas ympäristö, pehmeä kävely- ja makuualusta, säännöllinen sorkkahoito ja laidunnus. Perimällä ei ole suurta merkitystä sorkkasairauksien esiintymiseen. Yksilötasolla todennäköisyys ontumiselle on suurin ensimmäistä kertaa poikivilla hiehoilla ja vanhoilla lehmillä. Sorkkaongelmat seuraavat helposti seuraavalle lypsykaudelle. Holstein-friisiläiset ovat herkempiä sairastumaan sorkkasairauksiin kuin ayrshiret. Sorkkasairaudet ilmenevät todennäköisimmin takajalkojen ulkosorkissa ja ihotulehdukset takajaloissa sorkkien yläpuolella, kannassa tai sorkkien välissä. Sorkkasairaudet ajoittuvat poikimisen yhteyteen ja sen jälkeiseen korkean maidontuotannon vaiheeseen. Sisäruokintakaudella ilmenee enemmän ontumisia, kun laidunkaudella ja pihatoissa ilmenee enemmän sorkkaongelmia kuin parsinavetoissa. Ontuminen vähentää maitotuotosta, hidastaa tiinehtymistä ja pidentää poikimaväliä. Sorkkasairauksista on ristiriitaisia tutkimustuloksia ja eripuolilla maailmaa sairauksien merkitys ja jopa taudinkuva on erilainen, johtuen vaihtelevista olosuhteista. Eurooppalaisia ja Yhdysvaltalaisia tutkimuksia ei voi suoraan rinnastaa Suomen tilanteeseen, kun taas Pohjoismaisia tutkimuksia voi. Keski-Euroopan olosuhteet ovat erilaiset verrattuna Suomen ja Pohjoismaiden olosuhteisiin. Esimerkiksi Pohjoismaissa tartunnalliset sorkkasairaudet eivät ole niin merkittävässä asemassa, kuin muualla maailmassa. Kirjallisuuskatsauksesta saa hyvän yleiskuvan sorkkasairauksien merkityksestä yksittäisiin lehmiin ja kokonaisiin karjoihin sekä eri tautien merkittävyydestä Euroopassa ja Suomessa.

Tutkimuksessa on kartoitettu vuosina 1980 - 1990 Opaskoirakoululla syntyneillä labradorinnoutajilla esiintyneitä perinnöllisiä sairauksia ja verrattu ko. koiria Ruotsin labradorinnoutajapopulaatioon. Opaskoirakoululla syntyneistä labradorinnoutajista on lisäksi laskettu syntyneiden koirien määrät kunakin vuonna ja tutkittujen korien osuudet rekisteröidyistä Labradorinnoutajilta tutkitaan silmäsairauksista perinnöllistä harmaakaihia, progressiivista retinaaliatrofiaa ja retinualidysplasiaa. Perinnöllisistä nivelsairauksista tutkitaan kyynärnivelen osteokondroosia ja lonkkaniveldysplasiaa Opaskoirista on laskettu soveltuneiden ja soveltumattomien koirien osuuksia ja soveltumattomuuden syitä. Jalostustavoitteissa pyritään sekä luonteensa, että terveytensä ja fyysisen rakenteensa puolesta opaskoirana mahdollisimman ideaaliseen labradorinnoutajan, jonka eräs tärkeä ominaisuus on myös mahdollisimman pitkä käyttöikä, johon suurimpana tekijänä vaikuttaa koiran terveys. Kirjallisuuskatsauksessa on painotus kunkin sairauden jalostuksellisella merkityksellä perinnöllisyyden osalta olen pyrkinyt etsimään uusimmat tiedot ja käsitykset eri sairauksien osalta

Jotta oriin sperman pakastusmenetelmiä kyettäisiin kehittämään, tarvitaan luotettavia menetelmiä sperman laadun arviointiin. Monenlaisia menetelmiä on olemassa, mutta vain harvoissa tutkimuksissa on tutkittu niiden ja hedelmällisyyden korrelaatiota. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pakastespermaa useilla taloudellisesti käyttökelpoisilla ja käytännöllisillä laboratoriokokeilla ja tutkia tulosten korreloivuutta tammojen varsomisprosenttien kanssa. Pakastespermalle tehtyjä kokeita ja varsomisprosentteja verrattiin kandessa koesarjassa. Ensimmäisessä tutkittiin 27 oriin ja toisessa 23 oriin sperma. Molempien kokeiden oriilla oli ollut keskimäärin 37 tammaa (vaihteluväli 7-121). Siittiöiden morfologia tutkittiin ja bakteeriviljely tehtiin kerran kunkin oriin spermasta. Ensimmäisessä koesarjassa tutkittiin sperman konsentraatio, progressiivinen motiliteetti valomikroskoopilla heti sulatuksen ja 1, 2, 3, ja 4 tunnin inkubaation jälkeen, motiliteetin ominaisuudet automaattisella sperma-analysaattorilla, plasmamembraani-integriteetti valomikroskoopilla käyttäen CFDA/P! –värjäystä (karboksifluoreskeiini-indiasetaatti/propidiumjodidi), plasmamembraani-integriteetti fluorometrillä käyttäen PI-värjäystä ja tehtiin resatsuriinireduktiotesti. Toisessa koesarjassa samat kokeet kuin koesarja 1:ssä ja lisäksi hypo-osmotic swelling test (HOS) valomikroskoopilla ja fluorometrillä tehtiin heti sulatuksen jälkeen sekä kolmen tunnin inkubaation jälkeen. Ensimmäisessä koesarjassa kaikkien oriitten progressiivinen motiliteetti 2 ja 4 tunnin inkubaation jälkeen korreloi varsomisprosentin kanssa (p<0,05); oreilla joilla oli ollut >20 tammaa siemennysannos korreloi negatiivisesti (p<0,05) ja resatsuriinireduktiotesti positiivisesti (p=0.052) varsomisprosentin kanssa. Toisessa koesarjassa kaikilla oriilla hypo-osmoottinen turvotustesti (HOS) heti sulatuksen jälkeen korreloi negatiivisesti varsomisprosentin kanssa, mutta oriilla, joilla oli ollut >20 tammaa korreloi HOST positiivisesti (mikroskoopilla p = 0,051 ja fluorometrillä p = 0,054). Yhdenkään testin ei havaittu antavan toistuvasti luotettavaa tai tarkkaa tietoa sperman hedelmöittämiskyvystä, koska koesarjoissa saatiin erilaisia tuloksia, vaikka oriit olivat osittain samoja.

Siirto- ja pakastesiemennysten lisääntyessä tammojen hedelmällisyystulosten parantuminen on hevoskasvatuksen taloudellisuuden kannalta merkittävää. Oriitten spermoissa on eroja sekä siirto- että pakastekestävyydessä. Pelkällä orivalinnalla ei voida kuitenkaan vaikuttaa hedelmällisyystuloksiin, sillä yleensä valinta painottuu suorituskykyyn. Siittiöiden lisäksi seminaaliplasmalla on havaittu vaikutuksia siirto- ja pakastuskestävyyteen. Seminaaliplasma koostuu useista erilaisista biologisista komponenteista, joista matriksimetalloproteinaasit (MMP) ovat yksi. Ne ovat proteiiniperhe, johon kuluu useita jäseniä. MMP:t kykenevät hajottamaan muun muassa solun ulkoisia tukirakenteita sekä tyvikalvoa erilaisissa fysiologisissa ja patologisissa tiloissa. Matriksimetalloproteinaaseja on löydetty useista kudoksista ja myös seminaaliplasmasta. Työn tutkimusosuudessa haluttiin selvittää MMP-pitoisuuksia, niiden vaihteluita oriitten välillä ja mahdollisia vaikutuksia hedelmällisyystuloksiin. Seminaaliplasmanäytteitä tutkittiin yhteensä 43 oriista. Näytteet oli kerätty astutuskaudella 2006 erirotuisilta ja -ikäisiltä hevosilta sekä kahdelta ponilta. Keräysvaiheessa näytteet jaoteltiin 1-4 eri fraktioon. Jokaisesta näytteestä tutkittiin MMP:t zymografian avulla. Seminaaliplasmanäytteiden lisäksi oriilta kerättiin hedelmällisyystietoja siittoloista sekä Suomen raviurheilun ja hevoskasvatuksen keskusjärjestöltä (Suomen Hippos ry). Kaikki tulokset taulukoitiin ja laskettiin aktiiviselle (akt-MMP-2) ja pro-MMP-2:lle sekä kokonais-MMP-9:lle (tot-MMP-9) siittiörikkaassa (SR) ja siittiököyhässä fraktiossa (SK) sekä kokonaisejakulaatissa (KE): keskiarvot, keskihajonnat, mediaanit sekä maksimi- ja minimiarvot. Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimet laskettiin tammojen ensimmäiseen kiimaan tiinehtymisen ja eri MMP-pitoisuuksien välille SR:ssa ja KE:ssa. Oriilla oli havaittavia pitoisuuksia pro- ja akt-MMP-2:ta sekä tot-MMP-9:ää. MMP-pitoisuudet olivat suurimmat SR:ssa. Suurimpia olivat pro-MMP-2:n pitoisuudet ja orikohtaiset erot olivat siinä pieniä. Saadut tulokset vastasivat odotuksia, sillä miesten seminaaliplasmatutkimusten tulokset ovat samansuuntaisia. Eri MMP-pitoisuuksilla ei havaittu korrelaatiota tammojen tiinehtymiseen kanssa. Aineiston pienen koon takia sattumalla voi olla suuri vaikutus tuloksiin. Myös keräysvuodenaika ja yksilön ejakulaation koostumusvaihtelut saattavat vaikuttaa seminaaliplasman MMP-pitoisuuksiin, sillä sen useissa ominaisuuksissa tapahtuu muutoksia näiden muuttujien mukaan. Tulokset ovat suuntaa antavia ja toimivat apuna jatkotutkimuksia suunniteltaessa.

Antalet ormar ökar hela tiden som sällskapsdjur och därmed även som patienter hos veterinärer. Veterinärer bör känna till ormarnas grundläggande anatomi för att kunna utföra allmänundersökning, provtagning och behandling på det mest ändamålsenliga sättet. I denna litteraturöversikt är det meningen att sammanfatta och presentera ormarnas makroskopiska anatomi, med basis på de studier som hittills har gjorts, för att underlätta veterinärernas dagliga arbete och vidareutbildning. Ormarnas fylogeni och utveckling behandlas kort för att klargöra vissa anatomiska aspekter. Ormar hör till fjällbärande kräldjur och ormarnas ursprung har länge varit en källa för dispyt men det har kommit nya studier som stöder härstamningen från landlevande ödlor som börjar gräva ner sig. Detta har lett till en tillbakabildning av lemmar och förlängning av ormarnas kropp. Ormars anatomi skiljer sig starkt från de till veterinären kända däggdjurens, även om de grundläggande aspekterna är lika. Exempelvis har ormar ett nervsystem, blodomlopp, matsmältningskanal, urinsystem, motsvarande könskörtlar, lever, bukspottskörteln o.s.v. Form, placering och delvis funktion kan skilja sig från däggdjuren. De största skillnaderna är att ormar saknar lemmar och organen är anpassade efter den tubformade strukturen. Ormar har alltså motsvarande organ, med några större avvikelser: ormar kan ha giftkörtlar och huggtänder. Andra stora skillnader är att ormar har ett hjärta med endast tre hjärtrum, huvudsakligen en fungerande lunga och en lungsäck. Övriga detaljer som skiljer sig är att ormarnas njurar avviker i anatomi och funktion. Istället för skilda öppningar för urin, könsmaterial och avföring öppnar de sig alla in i en gemensam kloak. Ormar har dessutom lymfhjärtan men inga lymfknutar. Könsorganen skiljer sig starkt från däggdjuren då hanarna har två hemipenisar och honor lägger antingen ägg eller föder levande ungar. Även ormarnas yttre och sinnesorgan är anpassade till ormarnas sätt att leva. Exempelvis ormars hud avviker i och med att ormar har fjäll och att huden är väldigt flexibel. Gällande sinnesorganen har ormarna dålig syn, ett väldigt bra luktsinne och en del ormar känner även mycket små temperaturförändringar m.h.a. s.k. groporgan. Grunden till allt, nervsystemetet, är uppbyggt på samma sätt som hos däggdjur men t.ex. hjärnans cortex är inte veckad så som hos däggdjuren, utan slät.

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa Markus Hämäläinen käsittelee sementillisiä ja Vesa Pakkanen sementittömiä lonkkaproteeseja sekä selvitetään luun rakennetta ja toimintaa, luunmuodostumista, luun biomekaanista testaamista sekä bioaktiivista lasia. Ihmisten lonkkaproteeseissa on pääongelmana niiden mekaaninen irtoaminen. Tutkimus on osa laajempaa tutkimuskokonaisuutta, jossa selvitetään bioaktiivisen lasin käyttömahdollisuuksia lonkkaproteesin kiinnittymisen edistäjänä. Tämän osatutkimuksen tavoitteena oli osoittaa, että bioaktiivisella lasilla päällystetty metalli-implantti kiinnittyy nopeasti luuhun. Tutkittavat implantit ja niiden kontrolli-implantit asennettiin yhdeksän lampaan reisiluihin. Lampaat teurastettiin 12 viikon kuluttua leikkauksesta. Luutuminen arvioitiin mekaanisesti ja histologisesti. Tutkimuksessa implantit eivät kiinnittyneet toivotulla tavalla. Leikattujen lampaiden 18:sta implantista vain viisi implanttia oli kiinnittynyt, ja 13 implantin voidaan katsoa jääneen kiinnittymättä. Kiinnittymisen epäonnistuminen on voinut johtua lampaan reisiluun ydinontelon sisältämästä rasvasta, joka ilmeisesti haittasi luutumista.

Osteokondroosi on sikojen yleisin jalkasairaus. Liki kaikkien kotisikojen luissa on mikroskooppisia osteokondroosimuutoksia puolen vuoden ikään mennessä. Osalla sioista muutokset paranevat spontaanisti. Vain pieni osa sioista saa kliinisesti havaittavan ontuman. Osteokondroosin tutkimustekniikat eivät ole yhteneviä. Diagnostiikassa on käytetty kliinistä tutkimusta, histologiaa erilaisin värjäyksin, radiografiaa, tietokonetomografiaa, elektronimikroskopiaa, angiomikrografiaa ja luun leimausta (bone labelling). Diagnoosin asettamiseksi käytetään yleensä kahta-kolmea menetelmää. Osteokondroosivaurioita esiintyy sekä painoakantavissa että -kantamattomissa nivelissä. Predilektiopaikkoja ovat femurin mediaalinen condylus, distaalisen ulnan kasvurustot, proksimaalinen femur ja humerus. Pahimmat vauriot esiintyvät takapolvessa ja kyynärnivelessä. Osteokondroosin etiologia ja patogeneesi ovat vielä puutteellisesti tunnettuja. Mekaanista kasvurustoon kohdistuvaa painoa on arveltu tärkeimmäksi etiologiseksi tekijäksi. Nopea kasvu viivästyttää osteokondroosin puhkeamista. Villisioilla on raportoitu lieviä histologisia osteokondroosimuutoksia, mutta ei kliinistä ontumaa eikä makroskooppisia tai radiologisia vaurioita. Villisiat kasvavat hitaammin kuin kotisiat, ja niiden rakenne poikkeaa myös kotisioista. Useat tutkijat epäilevät kasvuhormonin olevan vahva etiologinen tekijä.