Browsing by Title

Atopia ja muut iho-oireita aiheuttavat allergiset sairaudet ovat hyvin yleinen ongelma koirilla. Sairauden taustalla uskotaan olevan sekä perinnöllisiä että ympäristötekijöitä. Ihmisten atopia muistuttaa hyvin paljon koirilla esiintyvää atopiaa. Ihmislääketieteen puolella puhutaan paljon niin kutsutusta hygieniahypoteesista, jonka mukaan liian puhdas elinympäristö nuorella iällä edesauttaa allergian ja atopian kehittymistä. Ympäristötekijöiden ja atopian välistä yhteyttä on tutkittu koirilla jonkin verran, mutta tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koiran atopiaa ja samalla myös ruoka-aineallergiaa. Atopiaan liittyen käsitellään enemmän myös altistavia tekijöitä ja niihin liittyviä aiempia tutkimuksia. Lisäksi käsitellään koiran ruokintaa yleisesti. Tutkimuksessa haluttiin selvittää pennun ruokinnan ja elinympäristön vaikutusta atopian kehittymiseen. Työhypoteesina oli, että raakaruuan syöttäminen osana ruokavaliota suojaa atopialta. Työhypoteesin taustalla on edellä mainittu, ihmispuolelta tuttu hygieniahypoteesi. Tutkimuksessa käytettiin aineistona DOGRISK-kyselytutkimuksesta saatua materiaalia. Kyselytutkimuksessa koiranomistajat ovat vastanneet muun muassa koiran ruokintaa, sairauksia ja elinympäristöä koskeviin kysymyksiin. Tämä työ toteutettiin tapaus-verrokkitutkimuksena. Tutkimukseen otettiin mukaan150 atopiaa tai muuta iholla oireilevaa allergiaa sairastavaa koiraa. Kontrolliryhmässä oli 300 koiraa, joilla näitä sairauksia ei ole todettu. Tutkimuksen päälöydöksenä voidaan pitää 2–6 kuukauden iässä syödyn kypsentämättömän tuoreruuan suojaavaa vaikutusta atopialta. Sairastumisriskiä pienensivät myös pennun ulkoilun ja auringonvalossa vietetyn ajan suuri määrä, kuten myös vesilätäköistä juominen. Sen sijaan runsas kuivamuonan syöminen ja nahkaisten puruluiden pureskelu lisäsivät riskiä sairastua atopiaan. Tämän tutkimuksen mukaan urokset olisivat alttiimpia sairastumaan kuin narttukoirat. Lisäksi ne koirat, joiden turkissa on paljon valkoista väriä, näyttävät olevan suuremmassa riskissä sairastua. Tutkimuksen tulokset saatiin yksinkertaisia tilastollisia menetelmiä käyttäen, joten tulokset ovat lähinnä suuntaa antavia. Siitä huolimatta tulokset tukevat työhypoteesia, ja kiinnostavuutensa vuoksi aiheesta kannattaisi tehdä lisätutkimuksena esimerkiksi kliinisiä kokeita. Tämän lisäksi tässä työssä käytetyn aineiston tutkiminen esimerkiksi logistisen regressioanalyysin avulla voisi antaa tarkempia tuloksia.!

Kissojen alemman virtsatien oireyhtymän (feline lower urinary tract disease =FLUTD) oireena uroskissoilla esiintyy mm. virtsakiteistä tai virtsakivistä johtuvaa virtsaputken tukkeutumista. Mikäli tukokset ovat toistuvia eikä virtsakiteitä ja -kiviä liuottavasta erikoisruokavaliosta ole apua, voidaan kissalle tehdä perineaalinen uretrostomia-leikkaus. Perineaalinen uretrostomia on kirurginen toimenpide, jossa lantio-ontelossa kulkeva virtsaputki ommellaan kiinni perineaalialueen ihoon ja tällöin muodostuu pysyvä virtsa-avanne. Leikkauksen jälkeen nousevalle virtsatietulehdukselle altistavia tekijöitä ovat lyhentynyt virtsaputken pituus, peniksen virtsaputken limakalvon puolustusmekanismin puuttuminen, suurempi virtsaputken ulkoisen aukon läpimitta, vähentynyt virtsaputken poikkijuovaisen lihaksen toiminta ja vähentynyt intraluminaalinen paine, muualla virtsateissä oleva sairaus (esim. virtsakivet), joka altistaa bakteeritulehdukselle, sekä virtsaputken katetrointi. Leikkauksen jälkeen virtsatietulehdus voi olla oireeton. Kirjallisuudessa on olemassa vain muutamia pitkän aikavälin seurantatutkimuksia. Siksi tiedetään huonosti, esiintyykö virtsatietulehduksia enemmän kissoilla, joille on tehty perineaalinen uretrostomia-leikkaus. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, lisääkö perineaalinen uretrostomia riskiä sairastua bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Lisäksi selvitettiin, mitä muita komplikaatioita esiintyy leikkauksen jälkeen. Hypoteesina oli, että alttius sairastua bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen lisääntyy perineaalisen uretrostomia-leikkauksen jälkeen. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltyjä aiheita ovat FLUTD, virtsakivet, kissan virtsaputken anatomia, uretrostomia-leikkauksen leikkaustekniikat, leikkauksen jälkeinen hoito ja komplikaatiot leikkauksen jälkeen. Tutkimusosassa Yliopistollisen eläinsairaalan potilasrekisteristä haettiin kissojen tiedot, joille oli tehty perineaalinen uretrostomia vuoden 2001 tammikuun ja vuoden 2006 toukokuun välisenä aikana. Kyseisenä aikana 25 kissalle tehtiin perineaalinen uretrostomia. Potilaskortistosta koottiin seuraavat tiedot: kissan ikä leikkaushetkellä, rotu, virtsakiteiden ja -kivien laatu, rauhoitukseen, induktioon, anestesiaan ja kivunlievitykseen käytetyt lääkeaineet, käytetyt antibiootit, lankamateriaali leikkauksessa, tikkienpoiston ajankohta ja mahdolliset käynnit eläinsairaalassa tikkien poiston jälkeen. Toukokuussa 2007 kissojen omistajille tehtiin puhelinhaastattelu, jossa kysyttiin kissan nykyisestä voinnista, mahdollisista leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista, virtsatietulehduksista, virtsatietukoksista, lääkityksistä ja ruokavaliosta ennen ja jälkeen leikkauksen. Lisäksi omistajilta kysyttiin, paransiko perineaalinen uretrostomia kissan elämänlaatua. Koska kyseessä oli retrospektiivinen seurantatutkimus muutamien kisojen potilastietoihin kirjatut merkinnät olivat puutteellisia, mikä vaikeutti tiedon keräämistä. Tutkimuksen aineisto oli pieni (25 kissaa) ja kaikkien kissojen omistajia ei tavoitettu puhelinhaastattelussa. Yhteensä 17 kissan omistajat tavoitettiin puhelinhaastattelussa. Koska aineisto oli pieni ja kaikkien kissojen leikkauksen jälkeinen vointi ei ole tiedossa, voi tutkimuksen tulos olla virheellinen. Tutkimuksessa leikatuista kissoista 48% sairastui bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Perineaalinen uretrostomia-leikkaus lisää riskiä sairastua virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Tutkimuksen tuloksen perusteella leikatun kissan virtsasta olisi hyvä tehdä bakteeriviljely säännöllisin väliajoin esimerkiksi kaksi kertaa vuodessa, jotta oireettomatkin virtsatietulehdukset huomataan. Vakavia kissan lopetukseen johtaneita komplikaatioita esiintyi kahden ensimmäisen kuukauden aikana leikkauksen jälkeen 17% leikatuista kissoista. Lopetukseen johtaneita komplikaatioita olivat virtsan valuminen perineaalialueen kudoksiin kolmella ja kissalla ja kurouman muodostuminen virtsa-avanteeseen yhdellä kissalla. Yhdellä leikatuista kissoista virtsa-avanne on jatkuvasti vereslihalla ja vaatii päivittäistä puhdistusta ja rasvausta. Muut leikatut kissat toipuivat leikkauksesta ja elävät normaalia elämää.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan pernan poistolla hoidettavia koiran sairauksia. Aiheeseen oli tarvetta perehtyä, sillä suomenkielistä koostettua tietoa aiheesta ei juuri ole. Pernan yleistynyt suurentuminen voi aiheutua pernan tulehduksesta, solujen määrän kasvusta, verentungoksesta tai epänormaalien solujen tunkeutumisesta pernaan. Pernan yleistynyttä suurentumista aiheuttavista sairauksista pernan poistolla hoidettavia ovat pernan kiertymä sekä huonossa hoitotasapainossa olevat immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) ja immuunivälitteinen trombosytopenia (ITP) sekä kasvainsolujen tunkeutuminen pernaan. Kirjallisuuden mukaan pernan sattumalta löydetyistä massamuutoksista 70-94 % on hyvänlaatuisia, muista 44-53 %. Ei-kasvaimellisia pernan muutoksia ovat yleisimpänä nodulaarinen eli kyhmyinen imukudoksen hyperplasia eli solujen määrän kasvu ja harvinaisempina pernan tulehduspesäke ja kysta. Pernan pinnalla voidaan nähdä kliinisesti merkityksettömiä sideroottisia plakkeja. Hyvänlaatuisia pernan kasvainmuutoksia ovat hematooma ja hemangiooma, myelolipooma eli hyvänlaatuinen rasvakudoksesta ja verta muodostavista soluista koostuva kasvain sekä fibrooma eli hyvänlaatuinen sidekudoskasvain. Pernan massamuutoksista 31-67 % on pahanlaatuisia, joista hemangiosarkoomia on noin 2/3. Muita mahdollisia pahanlaatuisia kasvaimia pernassa ovat muut sarkoomat, mastsolukasvaimet, lymfooma ja stromaaliset kasvaimet. Yleisimmin pernan massamuutos diagnosoidaan vatsaontelon ultraäänitutkimuksella. Pernan massamuutokseen voi liittyä vatsaonteloverenvuotoa, johon pahanlaatuisuus on yleisin syy. Kliinisen yleistutkimuksen tai signalmentin perusteella ei pysty tekemään arviota kasvaimen hyvän- tai pahanlaatuisuudesta, sillä molemmat voivat oireilla joko akuutisti tai kroonisesti. Akuutti vatsaontelon sisäinen verenvuoto johtaa yleisvoinnin äkilliseen heikentymiseen ja kollapsiin. On hyvä muistaa, että suuri osa pernan massamuutoksista on hyvänlaatuisia ja näin ollen potilaalla voi rajusta taudinkuvasta huolimatta olla suotuisa ennuste. Mikäli pernassa havaitaan massamuutos, on suositeltavaa tehdä levinneisyyskartoitus mahdollisten etäpesäkkeiden poissulkemiseksi. Hemangiosarkoomadiagnoosi saadaan histologisesti kudosnäytteestä. Pernan hemangiosarkooman hoitona on pernan kirurginen poisto ja leikkauksen jälkeinen solunsalpaajahoito. Ennuste pelkällä leikkauksella on kahdesta viikosta noin kolmeen kuukauteen ja liitännäishoito yhdistettynä leikkaukseen neljästä kahdeksaan kuukautta. Hyvänlaatuisen pernan massamuutoksen hoitona on pernan kirurginen poisto ja ennuste on onnistuneen leikkauksen jälkeen erinomainen. Pernan voi poistaa joko avoleikkauksena tai tähystyksellisesti. Avoleikkaus on tähystysleikkausta nopeampi ja sitä suositellaankin aina kriittisessä tilassa olevien potilaiden hoidossa. Kudoksia yhteensulattava kaksinapainen diatermialaite nopeuttaa leikkausta ja minimoi verenvuotoriskiä. Yleisimmät leikkauskomplikaatiot pernan poistossa ovat verenvuoto ja sydämen rytmihäiriöt, harvinaisempana komplikaationa esiintyy mahalaukun laajentumaa ja kiertymää. Kirjallisuuskatsaus on tiivis ja ajantasainen tietopaketti pernan poistolla hoidettavista koiran sairauksista. Työtä voi käyttää apuna eri pernan sairauksien diagnostiikassa ja saamaan kuvan siitä, mitkä pernan sairaudet ovat kirurgisesti hoidettavissa.

TCDD on voimakkain dioksiiniryhmän kemikaaleista. Dioksiinit ovat kaikkialla maapallolla esiintyviä ympäristösaasteita, jotka jo pieninäkin annoksina aiheuttavat monia biokemiallisia ja myrkyllisiä vaikutuksia selkärankaisissa. Dioksiinit ovat hyvin rasvaliukoisia, pysyviä ja elimistössä hitaasti hajoavia, minkä vuoksi ne kulkeutuvat elimistössä rasvakudokseen ja kertyvät ravintoketjussa. 1960-1970-luvuilla käytetyissä klooratuissa kemikaaleissa dioksiineja oli paljon epäpuhtauksina. Nykyään tärkeimmät dioksiinilähteet ovat jätteenpoltto ja muut polttoprosessit, metalliteollisuus ja aiemmin dioksiineilla saastuneet alueet. Suomessa dioksiinilla saastuneita alueita ovat erityisesti vanhojen sahanpohjien maaperä sekä Kymijoen pohjasedimentit. Tärkein altistuslähde ihmisellä on ruoka, Suomessa erityisesti Itämeren kala ja maitotuotteet. Koe-eläimillä TCDD on karsinogeeninen, teratogeeninen sekä immunotoksinen ja aiheuttaa akuutisti näivetyssyndrooman, maksavaurioita sekä entsyymi-induktion. Vuosikymmenien tutkimuksista huolimatta TCDD:n varsinainen vaikutusmekanismi on selvittämättä. Useimpien vaikutusten katsotaan välittyvän solulimassa olevan AH-reseptorin kautta. Se säätelee geenien ilmentymistä. Useimpien myrkyllisten vaikutusten mekanismeja ei kuitenkaan juuri tunneta. PPA-reseptorit säätelevät elimistön lipidi- ja glukoosimetaboliaa sekä solujen erilaistumista. Näiden reseptorien ligandeja ovat lukuisat rasvahapot sekä niiden johdannaiset, kuten monet eikosanoidit ja prostaglandiinit. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää TCDD:n vaikutusta annoksella 50 μg/kg maksassa ekspressoituvien PPARα- ja PPARδ-reseptorien ekspressioon kahdessa dioksiiniherkkyydeltään erilaisessa rottakannassa in vivo. Samalla tarkasteltiin TCDD:llä voimakkaasti indusoituvan CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa. Rottakannat valittiin siten, että niiden välillä oli hyvin suuri ero dioksiiniherkkyydessä. Käytetty TCDD-annos 50 μg/kg oli toiselle rottakannoista letaali ja toiselle subletaali annos. Dioksiinille herkässä rottakannassa vaikutuksia tarkasteltiin lisäksi subletaalilla TCDD-annoksella 5 μg/kg. Tutkittavista maksanäytteistä eristettiin RNA, joka muutettiin käänteiskopioijaentsyymin avulla komplementaariseksi cDNA:ksi käyttäen oligo dT -aluketta. Tämän jälkeen näytteiden sisältämä PPARα-, PPARδ- ja CYP1A1-reseptorien mRNA:n määrä tutkittiin valmistetusta cDNA:sta kvantitatiivisella PCR-menetelmällä käyttäen spesifisiä alukkeita. Mitattu mRNA:n määrä suhteutettiin β-aktiini-proteiinin mRNA:n määrään, jotta RNA:n määrän mittaamisessa ja näytteiden pipetoinnissa syntyneet erot eivät olisi vaikuttaneet saatuihin tuloksiin. TCDD:n havaittiin lisäävän huomattavasti CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa sekä dioksiinia sietävän kannan että dioksiiniherkän kannan rotilla. Tämä annos on huomattavasti alhaisempi kuin dioksiinia sietävien rottien TCDD:n LD50, mutta selvästi korkeampi kuin dioksiiniherkkien rottien LD50. Tässä tutkimuksessa ei havaittu eroa tutkittavien rottakantojen välillä CYP1A1-entsyymin mRNA:n määrän lisääntymisessä. Dioksiineja sietäviltä rotilta löydetty AH-reseptorin muuttunut alleeli suojaa rottia hyvin kuolleisuudelta. Toisaalta eräissä TCDD:n vaikutuksissa, kuten CYP1A1-entsyymin aktiivisuuden lisääntymisessä ja kateenkorvan surkastumisessa, ei havaita eroa dioksiiniherkkyydeltään erilaisten rottakantojen välillä. Tässä tutkimuksessa kontrollirottien ja TCDD-altistettujen rottien välinen ero CYP1A1-entsyymin mRNA-määrien välillä maksassa oli yli 200 kertainen. CYP1A1-proteiinia koodaavan Cyp1a1-geenin toiminta on AH-reseptorin säätelemää. TCDD on AH-reseptoriin voimakkaimmin sitoutuva tunnettu yhdiste. TCDD-annosten 5 ja 50 μg/kg välillä ei havaittu vaikutusta CYP1A1-entsyymin ekspressiossa dioksiiniherkän-kannan rotilla, mikä on sopusoinnussa aiempien tulosten kanssa, jotka ovat osoittaneet jo annoksen 5 μg/kg aiheuttavan maksimaalisen entsyymi-induktion. Tässä tutkimuksessa PPARα- ja PPARδ-reseptorin ekspressio maksassa ei muuttunut TCDD-altistuksen jälkeen kummallakaan tutkittavista rottakannoista. Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole tarkasteltu TCDD:n vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon in vivo kuten tässä työssä tehtiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa saatujen havaintojen perusteella olisi mielenkiintoista tutkia PPA-reseptorien ekspressiota in vivo rasvakudoksessa vastaavalla tavalla kuin tässä tutkimuksessa tutkittiin ekspressiota maksassa. Lisätutkimukset todennäköisesti osoittavatkin, onko TCDD:llä vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon rasvakudoksessa.

Pesänrakennuskäyttäytyminen on emakolle tärkeä käyttäytymismalli. Emakko rakentaa pesää keskimäärin noin 4-­24 tuntia ennen porsimisen alkua. Tarkoituksena on rakentaa porsaille suoja kylmyyttä, sadetta ja petoja vastaan. Pesänrakennuskäyttäytymisen alkamisen saavat aikaan muutokset emakon hormonitoiminnassa. Riittävä määrä pesänrakennusmateriaalia ja tilaa rakentaa pesää ylläpitävät tätä käytöstä. Oksitosiinipitoisuuden nousu juuri ennen porsimisen alkua saa aikaan pesänrakennuskäyttäytymisen loppumisen. Nykyisessä porsastuotannossa porsitushäkit ovat yleisin emakoiden pitotapa, vaikka se ei ole paras mahdollinen emakon hyvinvoinnin kannalta. Emakon liikkuminen ja mahdollisuus toteuttaa luontaista käyttäytymistä on rajoitettua. Porsimishäkeissä pidetyt emakot ilmentävät enemmän stressiin liitettyä käytöstä, muun muassa putkien pureskelua, eivätkä ne toteuta pesänrakennuskäyttäytymistä yhtä paljon kuin vapaaporsituskarsinoissa pidetyt emakot. Porsituskarsinan rakenne ja suunnittelu vaikuttavat emakoiden hyvinvointiin. Porsimisympäristön tulisi olla tarpeeksi toimiva ja ottaa huomioon sekä emakon että porsaiden tarpeet ja luonnollisen käyttäytymisen vaatimukset. Emakolle tärkeää on riittävä tila ja pesänrakennusmateriaali, jotta se voi toteuttaa pesänrakennuskäyttäytymistä ennen porsimista. Porsaat taas tarvitsevat suojaa emakolta, tarpeeksi tilaa ja lämpimän alueen nukkumista varten. Karsinan tulisi olla myös eettisesti hyväksyttävä, eli sellainen jossa eläimet pystyvät liikkumaan vapaasti ja toteuttamaan luonnollista käyttäytymistään. Taloudellisesta näkökulmasta olisi tarkoituksenmukaista kehittää sellaisia karsinamalleja ja porsimisympäristöjä, jotka olisivat helppoja toteuttaa pienin kustannuksin nyt olemassa olevista sikalarakenteista. Sikatalouden taloudellinen nykytilanne huomioon ottaen on erittäin vaikeaa saada tuottajia innostumaan sellaisista järjestelmistä, jotka eivät olisi heille kustannustehokkaita. Kuitenkin olisi hyvä, jos emakoiden olosuhteita saataisiin parannettua edes hieman poistamalla nykyisissä sikaloissa olevia häkkirakenteita. Näin emakoille saataisiin enemmän tilaa luonnolliseen käyttäytymiseen sekä ennen porsimista että sen jälkeen. Tässä tutkimuksessa tarkoituksena oli selvittää, vaikuttaako porsimisympäristö emakon pesänrakennuskäyttäytymiseen juuri ennen porsimista. Lisäksi haluttiin selvittää, vaikuttaako emakon oksitosiinitaso pesänrakennuskäyttäytymiseen ja onko näissä korrelaatioissa eroa eri porsimisympäristöissä pidetyillä emakoilla. Tutkimukseen otettiin mukaan 35 emakkoa ja toteutettiin tavanomaisessa porsastuotantosikalassa. Emakoilta otettiin verinäytteet yhteensä kuusi kertaa ennen porsimista ja lisäksi 15 kertaa porsimisen aikana. Niiden käytöstä analysoitiin videotallenteiden avulla kahden tunnin ajanjaksolla ennen porsimista. Tuloksissa havaittiin, että voimakkain negatiivinen korrelaatio pesänrakennuskäyttäytymisen ja oksitosiinitason välillä oli porsitushäkeissä pidetyillä emakoilla. Tämä tulos ei ollut hypoteesin kaltainen, jossa oletettiin, että tuloksissa havaittaisiin voimakas negatiivinen korrelaatio vapaaporsituskarsinoissa pidettyjen emakoiden kohdalla. Tämä luultavasti johtuu siitä, että porsitushäkeissä olleet emakot rauhoittuvat makaamaan aikaisemmin kuin muiden ryhmien emakot. Syytä tälle ei saatu selville tutkimuksessa, mutta olisi mielenkiintoista selvittää miksi tällainen korrelaatio havaittiin.

lisätään myöhemmin

Makaaminen on lehmälle yksi sen tärkeimmistä käyttäytymistarpeista ja makuupaikka vaikuttaa oleellisesti lehmän hyvinvointiin sekä pihatto- että parsinavetassa. Tutkimuksen lähtökohtana oli selvittää mahdollisuutta parantaa lehmien makuumukavuutta poistamalla makuuparsista etuseinä ja lisäämällä näin tilaa lehmien pään kohdalla. Makuuparsia, joiden etupuolella on kulkukäytävä, rajataan usein etuseinällä, koska etuseinä vähentää makuuparsien likaantumista eturoiskeiden vuoksi. Etuseinä kuitenkin estää lehmiä käyttämästä parren edessä olevaa tilaa makuulle menon ja makuulta nousemisen aikana, mikä saattaa vaikuttaa nautojen makuukäyttäytymiseen. Hypoteeseina oli, että etuseinän poisto vähentää parressa kokonaan ja puoliksi seisomista, lisää makuuaikaa, vähentää parren tutkimista ja epänormaalia makuukäyttäytymistä sekä lisää sosiaalista kanssakäymistä makuuparsissa. Tutkimus tehtiin yhden lypsyrobotin pihattonavetassa. Pihatossa on 44 makuupartta, jotka on sijoitettu kahteen riviin. Tutkittavan makuuparsirivin edessä on ruokintakäytävä. Tutkimus aloitettiin kuvaamalla 21 makuupartta (kontrollipäivä), joiden etureunaan oli kiinnitetty vanerilevy. Tämän jälkeen etuseinä poistettiin kahdeksasta parresta ja kolmen päivän jälkeen parsien käyttöä videoitiin uudelleen (koepäivä). Videoista rekisteröitiin lehmien aktiivisuuteen (seisomiseen ja makaamiseen), parressa tapahtuvaan lehmien väliseen sosiaaliseen kontaktiin sekä parren tutkimiseen (parren haistelu ja kuopiminen) liittyviä käyttäytymisiä. Sekä kontrolli- että koepäivältä purettiin 5 tuntia 43 minuuttia videomateriaalia. Tilastoanalyysiin valitussa materiaalissa oli kuusi etuseinätöntä sekä yhdeksän etuseinällistä partta. Etuseinän poisto mahdollisti sosiaaliset kontaktit parren etuosan kautta, mikä lisäsi sosiaalisia kontakteja huomattavasti. Tästä seurasi parressa makaamisen väheneminen sekä ajallisesti että lukumäärällisesti. Etuseinättömissä parsissa ei havaittu pää vinossa nousemista ja hyvin vähän pää vinossa makuulle menoa, kun taas etuseinällisissä parsissa yli puolet lehmistä nousi pää vinossa. Lehmät makasivat pidempiä jaksoja ja niiden makuulle meno -liike kesti vähemmän aikaa etuseinällisissä parsissa kuin etuseinättömissä. Parressa seisomiseen tai parren tutkimiseen etuseinän poisto ei vaikuttanut. Lehmät joutuivat lyhyissä parsissa kääntämään päätään sivuun mahtuakseen nousemaan makuulta. Toisaalta parsirivin edestä ruokintakäytävältä tapahtuva sosiaalinen kontakti oli niin häiritsevää, että lehmät makasivat etuseinättömissä parsissa vähemmän sekä lyhyempiä jaksoja kuin etuseinällisissä parsissa. Parsien etuseinän poisto aiheutti siis pääasiassa negatiivisia seurauksia toisin kuin hypoteeseissa ennustettiin. Etuseinän poistaminen ei ole järkevää navetassa, jossa parsirivin edessä on kulkukäytävä. Tutkimuksessa käytettyä parsimallia parempi ratkaisu olisi etuseinällinen pidempi parsi, jossa parren etuosassa olisi huomattavasti enemmän tilaa pään liikkeelle.

Porsaiden kalsiumin ja fosforin tarvenormeissa esiintyy suurta vaihtelua eri maiden välillä. Pääsääntöisesti ulkomailla käytetyt tasot ovat alempia kuin kotimainen normi (Ca: 10 g/kg, P: 8 g/kg). Näiden syventävien opintojen tarkoituksena oli selvittää, mikä on porsaiden normaalin kasvun ja kehityksen kannalta rehun riittävä kalsium- ja fosforipitoisuus. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Rehussa olevan fosforin käyttökelpoisuus on sialla kalsiumia alhaisempaa, koska suurempi osa rehun fosforista kuin kalsiumista on kasviperäistä. Suuri osa kasviperäisten raaka-aineiden fosforista on fytaattifosforia, joka on suureksi osaksi käyttökelvotonta yksimahaisella eläimellä kuten sialla. Viljoissa oleva luonnollinen fytaasientsyymi pystyy hydrolysoimaan fytaattia. Kalsiumin ja fosforin oikea keskinäinen suhde rehussa on tärkeä kummankin aineen optimaaliselle käytölle. Useimmiten ihanteellisena Ca-P -suhteena sian rehussa pidetään 1,2:1-1,4:1. Kalsiumin Ja fosforin puutteen varhaisimpia merkkejä ovat alentunut rehunkulutus ja heikentynyt kasvu. Myöhemmässä vaiheessa havaitaan muutoksia luustossa. Rehun fosforipitoisuuden alentaminen laskisi rehuseosten hinnan ohella myös ympäristön saastekuormitusta. Fosforin hukkaantumista lannan ja virtsan mukana voidaan vähentää eläimen tarpeenmukaisella ruokinnalla sekä kaupallisten entsyymivalmisteiden ja synteettisten aminohappojen avulla. MTTK:n sikatalouden tutkimusasemalla Hyvinkäällä suoritetun ruokintakokeen tulosten perusteella rehun nykyistä normia korkeammasta (Ca: 12,53 g/kg, P: 9,94 g/kg) tai matalammasta (Ca: 8,61 / 6,33 g/kg, P: 7,06 / 5,35 g/kg) Ca ja P-pitoisuudesta ei näytä olevan haittaa porsaille.

Napa- ja nivustyrät ovat pikkuvarsojen tyypillisimpiä synnynnäisiä ongelmia. Tyrässä vatsaontelon sisältöä työntyy ulos vatsaontelosta. Napatyrässä tämä tapahtuu vatsan keskilinjassa sijaitsevan naparenkaan läpi ihon alle ja nivustyrässä nivuskanavan kautta kivespussiin. Tyrää ympäröivä vatsakalvo tai kiveksen tuppikalvo voi repeytyä tyräytymisen yhteydessä. Tyrän koko voi vaihdella ulospäin huomaamattomasta aina jalkapallon kokoiseen. Tyrien syntymisen syynä pikkuvarsoilla ajatellaan olevan synnynnäinen rakenteiden heikkous. Usein tyrän syntymisen laukaisevana tekijänä toimii jokin mekaaninen ärsyke, kuten ylimääräinen vatsaonteloon kohdistuva paine. Tyypillisimmin sekä napa- että nivustyrät häviävät itsestään varsan kasvaessa ja suurin osa nivus- tai napatyrävarsoista eivät tarvitse lainkaan sairaalahoitoa. Sekä napa- että nivustyriä on mahdollista hoitaa konservatiivisesti painelemalla tyrää takaisin vatsaonteloon, kunnes sitä ympäröivät rakenteen tiivistyvät tarpeeksi varsan kasvaessa Joskus tyrät kuitenkin aiheuttavat ongelmia ja vaativat leikkaushoitoa, jossa tyräportti suljetaan. Varsojen ennuste leikkauksen jälkeen on erinomainen, joskin ennuste riippuu myös varsan mahdollisista muista ongelmista. Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidetaan ja operoidaan vuosittain napa- ja nivustyristä kärsiviä pikkuvarsoja, mutta tapauksista ei ole tehty kattavia yhteenvetoja. Tässä lisensiaatintyössä kerättiin Yliopistollisen eläinsairaalan käytössä olevasta Provet –potilastietojärjestelmästä yhteen kaikki napa- ja nivustyrätapaukset viiden viime vuoden ajalta keväästä 2014 aina syksyyn 2018 saakka. Tutkimuksessa arviotiin muun muassa tapausten määrää ja -tyyppejä, mahdollisia riskirotuja, hoidon ennustetta, kirurgiaa vaatineiden tapausten määrää sekä keskiarvoista hintaa varsojen sairaalahoidolle. Tämä voi antaa tietoa ja toimia suuntaviittana napa- ja nivustyrävarsojen omistajille sekä lähettäville eläinlääkäreille sairaalahoidon kustannuksista sekä varsojen ennusteesta. Työ rajattiin käsittelemään sairaalaan saapuneita alle kolmen kuukauden ikäisiä pikkuvarsoja. Napatyriä esiintyy myös vanhemmilla varsoilla ja nivustyriä sekä vanhemmilla varsoilla että aikuisilla oreilla. Tutkimuksen yhteenvetona voidaan pitää, että napa- ja nivustyrän kohdalla kannattaa lähteä myös sairaala- ja leikkaushoitoon. Varsojen ennuste on erinomainen ja kustannukset jäävät varsin maltillisiksi moniin muihin varsojen sairaalahoitoa vaativiin ongelmiin verrattuna. Kaikista hoidetuista napa- ja/tai nivustyrävarsoista 93 % kotiutettiin onnistuneesti ja kirurgisen hoidon onnistuminen oli 86 %. Tutkimuksessa lisäksi selvisi, että 63 % nivustyrätapauksista esiintyi suomenhevosilla ja kaikkiaan 37 % Yliopistolliseen hevossairaalaan tuoduista suomenhevosorivarsoista kärsi nivustyrästä. Vaikka suomalaisten eläinlääkäreiden keskuudessa on jo pitkään ollut käsitys siitä, että nivustyriä esiintyy suomenhevosvarsoilla melko paljon, ei tapauksia ole ennen tilastoitu. Suomenhevosten nivustyrien mahdollinen perinnöllinen riski on jo huomioitu suomenhevosten jalostusohjesäännöissä, mutta esimerkiksi tutkimuksia isäoriiden vaikutuksesta nivustyrien esiintyvyyteen ei ole tehty. Toisaalta tämän tutkimuksen korkeaa esiintyvyyttä ei voida yleistää koko maan suomenhevosvarsapopulaatioon, sillä tässä tapauksessa tarkastelujoukkona olivat sairaat varsat.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tuoda esiin kivun havaitsemiseen käytettyjä menetelmiä sekä esitellä kivun hoitovaihtoehtoja pikkuvasikoilla. Kipu on subjektiivinen tunne, jota on hyvin vaikea tutkia. Eläimet eivät pysty sanallisesti ilmaisemaan kokemaansa kipua, joten on kehitettävä muita menetelmiä kivun tunnistamiseksi. Elimistö reagoi kipuun sympaattisen hermoston aktivoitumisella, minkä seurauksena muun muassa sydämen syke ja hengitystiheys kohoavat, sekä veren stressihormonin kortisolin eritys lisääntyy. Kipu voi myös muuttaa eläimen käyttäytymistä. Erityisesti näitä asioita seuraamalla voidaan arvioida eläinten kokemaa kipua. Käyttäytymismuutosten arviointi on tilalla käytännöllisempää ja arvioinnin voi suorittaa eläintä häiritsemättä. Vastasyntyneillä elimistö kehittyy vielä syntymän jälkeen, samoin hermosto ja kipurata. Voimakas kipu voi aiheuttaa pysyviäkin muutoksia herkkään ja hyvin muovautuvaiseen järjestelmään, johtaen muutoksiin kivun aistimisessa. Vasikoille alle kuukauden ikäisenä tehtäviä kivuliaita toimenpiteitä ovat nupoutus sekä kastraatio. Tutkimuksissa on todettu riittävän kivunlievityksen olevan tarpeellista. Rauhoitus toimenpiteeseen, paikallispuudutus sekä tulehduskipulääkkeen anto vähentävät kipuun liittyviä käyttäytymismuutoksia kontrolliryhmiin verrattuna. Kivuliaiden toimenpiteiden lisäksi tulehduksellisten sairauksien sekä poikimavaikeuden on todettu aiheuttavan kipua vasikalle. Kipulääkittyjen vasikoiden on todettu parantuvan ripulista sekä hengitystieinfektiosta paremmin kuin lääkitsemättömien vasikoiden. Synnytyksen jälkeisen kivunhoidon on todettu auttavan avustetusti syntyneiden vasikoiden elinvoimaisuutta, mutta kipulääkkeen lisäksi riittävä hyvälaatuisen ternimaidon saanti on tärkeää vasikan tulevaisuuden kannalta. Nautojen ja vasikoiden kivun tutkimista on lisännyt huoli tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Kivuliaiden toimenpiteiden tekemistä ilman kivunlievitystä ei enää suositella ja kivunlievityksen tärkeys on tullut myös tuottajien tietoisuuteen. Paljon on vielä tehtävää, sillä varsinkin hyvin nuorille tuotantoelämille rekisteröityjä kipulääkkeitä on vähän ja tarvitaan lisää tutkimustietoa ennen kuin uusia voidaan tuoda markkinoille.