Browsing by Issue Date

Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.

Koliitti eli paksusuolen tulehdus aiheuttaa hevosille äkillistä ripulia, joka voi johtaa kuolemaan tai eutanasiaan. Koliitin muina oireina on usein ähkytyyppistä vatsaontelokipua sekä kuumetta ja verinäytteessä nähdään usein leukopeniaa. Koliitin aiheuttajat voidaan jakaa infektiivisiin ja ei-infektiivisiin aiheuttajiin. Infektiivisistä aiheuttajista erityisesti hevosten koronavirusta on alkanut esiintyä enenevissä määrin myös Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana. Muista infektiivisistä aiheuttajista Suomessa on tiedettävästi ollut yksi salmonella epidemia vuonna 2001. Ei-infektiivisien aiheuttajien määrää haittaa Suomessa yleinen hevosten hiekansyönti, mikä voi aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin koliitti, joten tämä erittelydiagnoosi olisi hyvä pitää mielessä ripulipotilasta tutkiessa. Tämä tutkimus oli osa kanadalaisen yliopiston, Ontario Veterinary College, University of Guelph kansainvälistä tutkimusta koliitin esiintyvyydestä eri maissa vuosina 2016-2020. Kriteereinä oli, että potilas on yli yhden vuoden ikäinen ja ripuli on alkanut enintään 48 tuntia ennen sairaalaan saapumista tai 24 tuntia sen jälkeen. Kriteerit täyttäviä potilaita löytyi 156 vuosien 2016-2020 välillä. Potilaista kerättiin kattavasti tietoa Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin kriteerit täyttävien hevosten esitietoja, statusta ja oireita sairaalaan tulohetkellä, sairaalassa tehtyjen tutkimusten tuloksia, hoitoa ja lopputulosta. Hevospotilaista eniten oli suomenhevosia, toiseksi eniten puoliverisiä ja potilaita oli eniten syksyllä ja talvella. Hevosille annetuista diagnooseista yleisin oli ähky (105kpl), seuraavaksi yleisin koliitti (33kpl), sitten muu ripuli (10kpl), ohutsuolentulehdus (4kpl) ja muu diagnoosi. Ähkyistä 39:llä ja koliiteista kahdella havaittiin kuitenkin myös kliinisesti merkittävä määrä hiekkaa paksusuolessa ja lisäksi kaikista tapauksista 12:lla hiekkaa oli pieni määrä. Potilaista vain 25:ltä tutkittiin ulostenäyte, suurimmalta osalta salmonella ja lisäksi muutamalta Clostridium difficile ja vain neljältä potilaalta koronavirus. Näistä ulostenäytteistä vain yhdellä oli positiivinen tulos ja se oli koronavirusta. Ensimmäinen koronavirusnäyte otettiin vuonna 2019, joten aikaisemmista potilaista ei voida tietää onko sitä ollut muillakin. Ylipäätään ulostenäytteitä on otettu todella vähän tutkimuksen teon aikoihin, joten aikaisempien ripulipotilaiden infektiivisyyttä ei voida täysin poissulkea. Viimeisen viiden vuoden aikana koronapotilaiden määrä on kuitenkin ollut nousussa Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa. Tuloksista saadaan hyvää dataa koliitin esiintymisestä Suomessa, mutta tulosten luotettavuutta varten dataa pitäisi kerätä spesifimmin juuri Suomen oloista ja tänne sopivilla kriteereillä, kun nyt kriteerit tulivat Kanadasta.

Hevonen on saman kokoluokan tuotantoeläimiin verrattuna lihaksistoltaan ainutlaatuinen. Hevosella voi lihasmassaa olla kehonpainosta jopa 50 %, kun taas tuotantoeläimillä vastaava luku on noin 30–40 %. Hevosen lihaksisto on kehittynyt nykyisen kaltaiseksi evoluution ja ihmisen tekemien jalostusvalintojen yhteisvaikutuksesta. Hevosurheilu on tuonut mukanaan myös terveysongelmia, kuten kilpahevosilla yleisen lannehalvaussyndrooman. Tämän tutkielman tarkoituksena on tehdä kirjallisuuskatsaus lihaksiston sikiöaikaiseen kehitykseen selkärankaisilla, satelliittisolujen rooliin lihasvaurion korjaamisessa, hevosen lihaksiston tyypillisiin piirteisiin, lihassyykoostumukseen ja treenin vaikutukseen, sekä lannehalvaussyndroomaan. Lisäksi tutkielmassa pohditaan hiukan tulevaisuuden diagnostiikka- ja hoitomuotoja. Aihe on tärkeä, sillä jalostus tuo mukanaan myös lihassairauksia, joiden mekanismien ymmärtämisessä ymmärrys hevosen lihaksiston normaalista toiminnasta on olennaista. Selkärankaisen lihaksiston sikiöaikainen kehitys on monimutkainen ja tarkkaan säädelty prosessi. Selkärankaisten lihaksistosta löytyy kolmea lihassolutyyppiä: poikkijuovaisia sydän- ja luustolihassoluja sekä sileälihassoluja. Luustolihaksiston kehitys alkaa sikiön päänpuoleisesta osasta ja eri alkion solukerroksista irtoaa ja kulkeutuu esilihassoluja, jotka erilaistuvat lopulta useiden säätelytekijöiden vaikutuksesta myosyyteiksi, jotka liittyvät yhteen lihasputkiksi. Osa esilihassoluista jää lepotilaan, ja näitä soluja kutsutaan satelliittisoluiksi. Nisäkkäiden lihaksiston regeneraatiokyky perustuu näihin soluihin, sillä ne kykenevät aktivoitumaan, jakautumaan ja erilaistumaan lihasvaurion seurauksena. Satelliittisolujen käyttöä terapiamuotona ihmisten lihassairauksissa on tutkittu, mutta toistaiseksi tekniikat vaativat vielä lisää tutkimusta. Luustolihassoluja muodostavat lihassyyt voidaan jakaa myosiinin raskaan ketjun mukaan hitaisiin ja nopeisiin lihassyytyyppeihin. Hitaat ovat tyypin I ja nopeat tyypin II lihassyitä. Tyyppi II voidaan edelleen jakaa alatyyppeihin IIA, IIB ja IIX, ja lisäksi tyypit muodostavat hybridityyppejä I/IIA, IIA/IIX ja IIX/IIB. Hevosella on nykykäsityksen mukaan tunnistettu esiintyvän lihassyytyyppejä I, I/IIA, IIA, IIA/IIX, ja IIX. Lihasmassan määrän lisäksi myös hevosella esiintyvät lihassyytyypit eroavat muista suurista nisäkkäistä, kuten laamasta ja siasta, joilta löytyy tyypin IIB-lihassyitä, toisin kuin hevoselta. Hevosyksilön lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttavat mm. sen rotu, ikä ja käyttötarkoitus. Erilaisella treenillä voidaan lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttaa. Etenkin kilpahevosia vaivaava lannehalvaussyndrooma on iso ongelma hevosurheilussa. Syndrooma voidaan jakaa sporadiseen ja toistuvaan muotoon, ja toistuva muoto edelleen toistuvaan rasitusperäiseen lannehalvaukseen sekä kahteen polysakkaridien kertymäsairauteen. Koska sairaus aiheuttaa hevoselle voimakasta kipua, ja voi johtaa jopa kuolemaan, ovat sairaiden yksilöiden aikainen tunnistaminen kilpailukäytön välttämiseksi sekä akuuttien lannehalvausepisodien ennaltaehkäisy olennaisessa roolissa. Tämän kirjallisuuskatsauksen loppupäätelmänä syndrooman eri muotojen diagnosointiin voitaisiinkin tulevaisuudessa käyttää mikro-RNA profiileja ja hoitoon esimerkiksi geeniterapiaa, mikäli hevosurheilun dopingsäännökset tulevaisuudessa sen sallivat.

Eläinlääkärit rauhoittavat ja nukuttavat eläimiä yleensä viikoittain tai jopa päivittäin työssään. Eläinlääkärin anestesiaosaaminen on tärkeä osa kliinistä työtä. Elektiiviset leikkaukset ovat tavanomaisia operaatioita pieneläinpraktiikassa, ja niissä yleisesti käytetty esilääkitys on alfa-2-agonistin ja opioidin yhdistelmä. Tämän tutkielman kirjallisuuskatsauksessa perehdytään esilääkityksen tarkoitukseen ja käydään läpi yleisesti käytössä olevia esilääkkeitä ja niiden erityispiirteitä. Tutkimusosiossa vertailtiin levometadonin, metadonin tai butorfanolin vaikutuksia koirilla ennen anestesian induktiota. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli selvittää eroavatko eri opioidien vaikutukset sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan alfa-2-agonistilla rauhoitetuilla koirilla. Toissijaisena tavoitteena oli arvioida, eroaako sedaation syvyys eri opioideja käytettäessä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että levometadoni ja metadoni aikaansaavat yhtä syvän sedaation ja eivät vaikutuksiltaan eroa toisistaan, ja että butorfanoli saa aikaan myös yhtä syvän sedaation, mutta vaikutukset verenkiertoelimistöön ovat pienemmät kuin metadonilla ja levometadonilla. Tutkimuksen aineisto koostui Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuoden 2020 aikana steriloiduista tai kastroiduista koirista, joiden anestesiapöytäkirjat olivat asianmukaisesti kirjattu ja tallennettu Provet-potilastietojärjestelmään. Tutkimukseen valittiin kaikki koirat, jotka olivat saaneet esilääkkeenä lihaksensisäisesti deksmedetomidiinin lisäksi joko levometadonia, metadonia tai butorfanolia, ja joiden ASA-luokitus oli yksi. Koirista kirjattiin ylös potilasnumero, toimenpide, päivämäärä, ikä, rotu, paino, esilääkityksen ja induktion ajankohta, käytetyt lääkkeet ja niiden annokset, sedaation taso, sydänfrekvenssi ennen esilääkitystä ja ennen induktiota, verenpaineet ennen induktiota ja induktion onnistumisen arvio. Levometadonia ja deksmedetomidiinia saaneita koiria oli 40 kpl, metadonia ja deksmedetomidiinia saaneita 17 kpl ja butorfanolia ja deksmedetomidiinia saaneita 49 kpl. Potilasohjelmasta saadut tiedot kirjattiin Excel®-taulukkolaskentaohjelmaan (Microsoft®) ja lopulliset tiedot syötettiin SPSS- ohjelmaan (versio 27.0, IBM SPSS® Statistics), jolla tilastolliset analyysit tehtiin. Tuloksissa ainoa merkitsevä ero havaittiin verenpaineen alapaineessa butorfanolia ja levometadonia saaneiden koirien kesken. Butorfanolia saaneilla koirilla alapaine oli matalampi kuin levometadonia saaneilla. Levometadonin ja metadonin välillä ei havaittu eroa ja myöskään verenpaineen keski- ja yläpaineet eivät eronneet opioidien välillä. Pelkästään verenpaineen alapaineessa havaittu ero ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että sillä olisi kliinistä merkitystä sopivaa opioidia valitessa. Kliinisessä työssä opioidi kannattaa valita toimenpiteen keston ja kivuliaisuuden mukaan, sillä esilääkityksessä selkeitä eroja sedaation tason tai verenkiertovaikutuksien osalta ei eri opioidien välillä löydetty tässä tutkimuksessa. Käsitellyt opioidit eroavat kuitenkin vaikutusajoiltaan ja kivunlievityskyvyltään, ja sen vuoksi on tärkeää valita kuhunkin käyttötarkoitukseen parhaiten sopiva lääkeaine. Tutkimuksen tulokset olivat samassa linjassa aikaisemmin aiheesta tehtyjen tutkimusten kanssa.

Tämä kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä lisensiaatintutkielma käsittelee mikrobilääkeresistenssiä sekä laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottavia enterobakteereita hevosilla Suomessa. Mikrobilääkeresistenssillä tarkoitetaan mikrobien vastustuskykyä mikrobilääkkeitä kohtaan. Mikrobilääkkeiden liikakäyttö ja uusien mikrobilääkkeiden pula ovat johtaneet yleistyvään maailmanlaajuiseen mikrobilääkeresistenssiongelmaan. Mikrobilääkeresistenssi on uhka ihmisten ja eläinten terveydelle. Mikrobilääkkeille vastustuskykyisten bakteerien aiheuttamien infektoiden lisääntyessä hoitovaihtoehdot vähenevät ja potilaiden kuolleisuus nousee. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia entsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan beetalaktaameja. Beetalaktaamit ovat lääketieteellisesti merkittävä mikrobilääkeryhmä. ESBL (extended spectrum beta-lactamase) -entsyymeillä puolestaan tarkoitetaan bakteerien tuottamia beetalaktamaasientsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan laajakirjoisia beetalaktaameja, kuten esimerkiksi kolmannen polven kefalosporiineja. Enterobakteerit ovat tärkein laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottava bakteeriheimo. Enterobakteereja esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ESBL-enterobakteerien esiintyvyyttä hevosten peräsuolesta otetuissa seulontanäytteissä Suomessa. Samalla tutkittiin, mitä ESBL-bakteerilajeja Suomessa asuvilla hevosilla esiintyy. Aihetta ei ole aiemmin juurikaan tutkittu Suomessa, joten tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Suomessa asuvien hevosten resistenssitilanteesta. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin mahdollisia riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle. ESBL-kantajuuden prevalenssin odotettiin olevan noin 7 % Suomessa. Prevalenssihypoteesi tässä tutkimuksessa asetettiin hieman alemmas verrattuna muihin Euroopan maihin, koska Suomen resistenssitilanne on Euroopan keskimääräistä parempi. Riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle on aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan esimerkiksi mikrobilääkehoito ja sairaalahoito. Tutkimusta varten kerättiin Yliopistollisen hevossairaalan potilailta seulontanäytteitä loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteitä kerättiin yhteensä 161:ltä hevoselta. Tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeen kysymyksiin, jotka käsittelivät esimerkiksi sairaalaan tulosyytä, hevosen lääkintähistoriaa sekä tietoja hevosen lähikontakteista. Näytteet viljeltiin ja löydettyjen enterobakteerikantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeen vastausten perusteella määritettiin mahdollisia riskitekijöitä SPSS-ohjelman avulla. Dikotomisille muuttujille tehtiin ristiintaulukointi ja Fisherin eksakti testi. ESBL-prevalenssi laskettiin EpiTools-laskimella. Tutkimukseen osallistuneista hevosista viisi oli ESBL-positiivisia, jolloin ESBL-prevalenssi tutkimuspopulaatiossa oli 3,1 %. Tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL-kantajuudelle todettiin analyysin perusteella sairaalahoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä, mikrobilääkehoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä sekä kirurginen toimenpide viimeisen kolmen kuukauden sisällä. Tutkimuksen tuloksena saatu ESBL-prevalenssi hevosilla poikkesi hypoteesistamme sekä aiemmista tutkimustuloksista. Poikkeamaa voi selittää eroavaisuudet tutkimusten välillä esimerkiksi otoskoossa ja tutkimuspopulaatiossa. Harhaa tutkimustuloksiin on voinut aiheuttaa esimerkiksi Covid-19-pandemia sekä väärinkäsitykset kyselylomakkeen kysymyksiin vastatessa. Riskitekijäanalyysin tulokset myötäilivät aiempia tutkimustuloksia sekä hypoteesiamme.

Tässä tutkielmassa käsitellään hevosen kipukäyttäytymisen yhteyttä ontumaan. Aiempien tutkimuksien mukaan ontuma on yksi urheiluhevosen yleisimmistä ongelmista. Hevosten kipuilmeitä on hyödynnetty useissa tutkimuksissa klinikkaolosuhteissa. Myös ontuman yhteydessä kipuilmeitä ja -käyttäytymistä on tutkittu. Ei ole kuitenkaan pystytty määrittämään käyttäytymismuotoja, jotka ovat merkki nimenomaisesti ontumasta. Kipukäyttäytymisen taustalla voi olla ontuman sijaan esimerkiksi kipu sisäelimissä, suussa tai selässä, epäsopivat varusteet tai liian vaikeat tehtävät. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää, voiko jotain kipukäyttäytymisen muotoa pitää spesifisenä juuri ontumalle ja voiko kuka tahansa hevosten parissa toimiva henkilö hyötyä kipukäyttäytymisen arvioimisesta ja tunnistamisesta. Aineistona oli 30 ratsastuskouluhevosta, joiden mahdollinen ontuma määritettiin inertiaalisensorien sekä silmämääräisen ontumatutkimuksen avulla. Lisäksi hevosten kipuilmeitä tutkittiin ja niiden kipukäyttäytymistä ratsastaessa arvioitiin Arvioijien 1 ja 2 toimesta. Hevosten kokonaisepäsymmetrian vaihteluväli oli 13–211 ja mediaani 52. Silmämääräisen ontumatutkimuksen antaman AAEP-arvon mediaani oli 1,5 ja vaihteluväli oli 0–2,5. Inertiaalisensorien symmetrisesti liikkuvia hevosia oli viisi, kun taas AAEP:n mukaan yhdeksän hevosista liikkui ilman ontumaa. Arvioijien 1 ja 2 tulokset korreloivat keskenään merkitsevästi. Arvioijan 1 tulosten vaihteluväli oli 3–20 ja mediaani 9 ja Arvioija 2 tulosten vaihteluväli oli 1–19 ja mediaani 8. Merkitsevää korrelaatiota havaittiin myös Arvioija 2 ja kipuilmeiden kanssa. Muiden tulosten välillä ei havaittu merkitsevää korrelaatiota. Tutkimuksessa havaittiin useita haasteita kipukäyttäytymisen arvioinnissa, kuten videoiden huono laatu. Lopputulemana kuitenkin oli, että kipukäyttäytymisen arvioimista voidaan käyttää työkaluna, kun halutaan tunnistaa hevosen kipu ajoissa ja siitä voi olla hyötyä kaikille hevosten parissa toimiville henkilöille. Kipukäytöksen perusteella hevoselle ei kuitenkaan voida diagnosoida ontumaa. Muut kivunlähteet tulee aina huomioida ja poissulkea.

Eurooppalaisten siilien (Erinaceus europaeus) on todettu kantavan tietyissä maissa luontaisesti mecC-tyypin metisilliinille resistenttiä Staphylococcus aureusta (MRSA). Tiettyjen mecC-MRSA-linjojen on todettu kehittyneen siileillä S. aureuksen koevoluutiona bentsyylipenisilliiniä tuottavan sienen Trichopython erinacei kanssa. Euroopassa mecC-MRSA:n esiintyvyys sekä eläimillä että ihmisillä vaihtelee runsaasti maittain, ja joissakin maissa sitä ei ole havaittu ollenkaan. Tietoa suomalaisten siilien MRSA:n esiintyvyydestä on niukasti. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka monella tutkimuksen siilillä esiintyi MRSA:ta, mitä spa-tyyppejä MRSA-kannat edustivat ja kuinka moni MRSA-kannoista kantoi mecC-/mecA-geeniä. Tutkimuksessa tarkasteltiin eri näytteenottokohdan, esirikastusliemen sekä selektiivisen kasvatusalustan soveltuvuutta mecA- ja mecC-MRSA:n eristämiseen suomalaisilla siileillä. Työn hypoteesit olivat: 1) Siileillä esiintyy MRSA:ta 2) mecC-MRSA:ta löytyy suhteessa enemmän verrattuna mecA-MRSA:han. Odotettavaa oli myös, että näytteenottokohta ja eri viljelymenetelmät vaikuttaisivat S. aureuksen ja MRSA:n havaitsemiseen. Tutkimuksen aineistona oli 35 itsestään kuollutta tai lopetettua siiliä, jotka oli toimitettu erilaisten oireiden tai vammojen takia Korkeasaaren villieläinsairaalaan tai Oulun Ruokaviraston patologiseen tutkimukseen vuosina 2021–2022. Kustakin siilistä otettiin neljä näytettä, kaksi nenä/sierainalueelta ja kaksi perineumista, ja kukin näyte rikastettiin kahdessa eri esirikasteessa. Jokainen esirikastettu näyte viljeltiin CHROMagar MRSA- ja MRSA Brilliance –antibioottimaljoille sekä CHROMagar MRSA –maljalle ilman antibioottilisää. Eri rikaste-elatusainemaljayhdistelmiltä poimittiin 259 tyypillistä bakteeri-isolaattia, joista 173 (66,8 %) tunnistettiin S. aureukseksi MALDI-TOF-lajintunnistuksella. Tunnistetuista S. aureuksista valittiin jatkotutkimuksiin 21 kantaa, joille tehtiin mecC/mecA -geenien osoitus PCR-menetelmällä ja spa-tyypin osoitus osagenomisekvensoinnilla sekä mikrobilääkeherkkyysmääritykset kiekko- ja liemilaimennosmenetelmillä. Jatkotutkimukseen valitut kannat myös kokogenomisekvensoitiin, jonka avulla määritettiin kantojen resistenssigeenit, sekvenssityyppi sekä spa-tyyppi. Jatkotutkimuskannoista 85,7 % (18/21) vahvistui mecC-MRSA:ksi, ja kolme kantaa olivat metisilliinille herkkiä S. aureus -kantoja (MSSA). Tutkituista kannoista yksikään ei ollut mecA-MRSA:ta. Sierain/nielunäytteistä eristettiin enemmän S. aureusta (n=107) kuin perineumnäytteistä (n=66). Tutkimuksen tulosten perusteella siilien sierain/nielunäytteistä saa tilastollisesti todennäköisemmin eristettyä S. aureuksen kuin perineumnäytteistä. Esirikastetyypillä ei ollut tilastollista merkitystä S. aureuksen eristämisessä. Brilliance-maljalta eristettiin prosentuaalisesti (88,9 %) enemmän mecC-MRSA:ta kuin muilta maljoilta. Brilliance voisi siis tarjota edun mecC-MRSA:n luotettavammassa tunnistamisessa muihin selektiivisiin maljoihin nähden. Alun hypoteesien mukaisesti tutkimuksen siileillä esiintyi MRSA:ta, ja mecC-MRSA:ta havaittiin enemmän kuin mecA-MRSA:ta. Tutkimuksen kaikkien S. aureus -kantojen spa-tyyppejä, sekvenssityyppejä ja mahdollista mecC- tai mecA -geenin kantajuutta ei kuitenkaan ole vielä selvitetty. Niiden määrittäminen jatkotutkimuksilla toisi lisää tärkeää ja mielenkiintoista tietoa S. aureuksen ja MRSA:n esiintymisestä siileillä.

Kondrodysplastiset koirarodut, kuten welsh corgit ja mäyräkoirat, ovat ilmiasultaan huomattavan lyhytraajaisia koiria, joiden lyhytraajaisuus johtuu ruston ja kasvulevyjen kehityshäiriöstä. Kehityshäiriöt altistavat kondrodysplastiset rodut muun muassa kyynärnivelen inkongruenssille eli kyynärnivelen nivelpintojen epäyhdenmukaisuudelle. Kyynärnivelen inkongruenssi on yksi kyynärniveldysplasian eli kyynärnivelen kehityshäiriön muoto. Kyynärnivel on olkaluun, värttinäluun ja kyynärluun muodostama nivel. Värttinäluu kasvaa pituutta proksimaalisesta, eli lähempänä kehoa olevasta ja distaalisesta, eli kauempana kehoa olevasta kasvulevystä, mutta kyynärluun pituuskasvu tapahtuu pääasiassa vain distaalisesta kasvulevystä. Värttinä- ja kyynärluun pituuskasvun täytyy olla synkronoitua, jotta kyynärnivelen nivelpinnat pysyvät yhdenmukaisina. Kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikainen sulkeutuminen aiheuttaa kyynär- ja värttinäluun epäsuhtaisen kasvun, jolloin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako levenee eli nivelestä tulee inkongruentti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään kondrodysplastisten rotujen kyynärnivelen inkongruenssin etiologiaan, patofysiologiaan, oireisiin, kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitomuotoihin, jotta saadaan kerättyä yhteen tämänhetkinen tieto kyseisten koirarotujen kyynärnivelen inkongruenssista, jalostuksen seulonnasta ja hoitomuotojen valinnasta. Kyynärnivelen inkongruenssi voi oireilla esimerkiksi ontumana, kipuna erityisesti kyynärniveltä yliojennettaessa sekä ranteen äkillisenä koukistuksena askelluksen keskitukivaiheessa. Kyynär- ja värttinäluun kasvun epäsuhdan vuoksi raajat ovat usein valgus -asennossa, eli raajat taipuvat ranteen kohdalta poispäin vartalon keskitasosta. Valgus –asennon lisäksi kyynärvarsi voi kaareutua epänormaalisti. Kyynärnivelen inkongruenssia voidaan tutkia ortopedisen tutkimuksen, röntgen-, tietokonetomografia- ja magneettikuvauksen, sekä kyynärnivelen tähystämisen avulla. Röntgenkuvan perusteella kyynärnivel arvioidaan Suomessa jalostuksen seulontatutkimuksissa neljään eri luokkaan: INC0 – ei inkongruenssia, INC1 – lievä inkongruenssi, INC2 – kohtalainen inkongruenssi ja INC3 – vakava inkongruenssi. Kyynärnivelen inkongruenssin suositeltavin hoitomuoto on kirurginen korjaus, mutta toisinaan päädytään konservatiiviseen hoitoon. Kirurginen toimenpide tulisi kuitenkin suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa inkongruenssin diagnosoinnin jälkeen, jotta kyynärnivelen vakavan nivelrikon riskiä voitaisiin vähentää. Kirurgisen toimenpiteen suunnittelussa voidaan hyödyntää CORA –menetelmää, joka on alun perin ihmiskirurgiassa kuvattu menetelmä ja jonka avulla voidaan selvittää luusta operoitavat kohdat. Kyynärnivelen inkongruenssin hoidossa kuvattuja kirurgisia menetelmiä on useita ja tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdymme dynaamiseen distaaliseen ulnan ostektomiaan, dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan ja kaksoisvinoon dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan, sekä asentovirheen kirurgisista korjausmuodoista perehdymme avoimeen ja suljettuun kiilaosteotomiaan sekä kaarevaan kiilaosteotomiaan.

Insuliiniaineenvaihdunnan häiriö (Insulin dysregulation, ID) on tärkeä osa hevosten metabolista syndroomaa (Equine metabolic syndrome, EMS) ja merkittävä riskitekijä hormoniperäiselle kaviokuumeelle. Tutkimuksissa on todettu, että pitkittynyt hyperinsulinemia aiheuttaa aiemmin terveillä hevosilla ja poneilla kaviokuumeen. Tarkkaa mekanismia tälle ei kuitenkaan edelleenkään tiedetä. Kaviokuumeessa kavioluun ja sarveiskavion välinen lamellikerros vaurioituu, mikä voi johtaa kavioluun kääntymiseen ja vajoamiseen kavion sisällä. Kaviokuume voi pahimmillaan johtaa hevosen tai ponin lopettamiseen. Insuliiniaineenvaihdunnan kausittaisia muutoksia on tähän mennessä tutkittu erittäin vähän ja varsinkin Suomessa vuodenaikojen vaihtelu on hyvin suurta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten hevosten insuliiniaineenvaihdunta muuttuu 2 kuukauden laidunkauden aikana. Hypoteesina oli, että hevosten insuliiniaineenvaihduntaa mittaavien testien tulokset muuttuisivat laidunkauden aikana. Tutkimukseen osallistui 29 suomenhevosta Ypäjän Hevosopistolta. Hevosille suoritettiin sokerirasitustesti (Oral sugar test, OST) kerran kesäkuussa ja kerran elokuussa. Näiden perusteella määritettiin hevosille insuliinin maksimipitoisuus (InsulinMax) ja aika-insuliinipitoisuus kuvaajan alle jäänyt pinta-ala (AUC) molemmilla testikerroilla. Molemmilla kerroilla hevosten verinäytteistä tutkittiin myös adiponektiini, adrenokortikotropiini (ACTH), triglyseridi sekä glukoosi. Lisäksi hevosille tehtiin kuntoluokitus (Body condition score, BCS) ja niiden kaulan paksuus arvioitiin (Cresty neck score, CNS). Hevosista osa oli testien välisen ajan sisäruokinnassa ja osa vaihtelevan ajan laitumella. Tilastollisessa analyysissä vertailtiin OST:n tuloksia kesä- ja elokuussa. Lisäksi vertailtiin mitattuja arvoja sen mukaan, todettiinko hevosilla ID ja olivatko ne testien välisen ajan laitumella vai sisäruokinnassa. Yhteensä 10 hevosella todettiin ID ainakin toisella testikerralla. Kuudella hevosella ID todettiin vain toisella testikerralla. Ainoastaan yhdellä hevosella todettiin kohonnut lepoinsuliinipitoisuus. Hevosten insuliiniarvoissa (InsulinMax ja AUC) ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa kesä- ja elokuun välillä. Laitumella olleiden hevosten insuliiniarvot (InsulinMax ja AUC) olivat elokuun mittauksessa suuremmat verrattuna sisäruokinnassa olleisiin hevosiin. Sisäruokinnassa olleiden hevosten InsulinMax:n mediaani oli 14,5 µIU/ml (vaihteluväli 0,0–47,8 µIU/ml) ja laitumella olleiden hevosten 33,6 µIU/ml (vaihteluväli 5,4–300 µIU/ml). Kaikkien hevosten ruokinta ja liikunta saattoi kuitenkin jonkin verran vaihdella testikertojen välisenä aikana, minkä takia tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että yksittäisten hevosten OST tulokset voivat vaihdella. Tämän takia hevosia, joilla epäillään ID:tä, tulisi testata useamman kerran, vaikka ensimmäisellä kerralla tätä ei todettaisikaan. Tulosten perusteella laiduntaminen saattaa vaikuttaa OST-tuloksiin ja insuliiniaineenvaihduntaan, mutta tämä vaatii vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa todettiin myös, että pelkän lepoinsuliinin määrittämisellä ei saada luotettavaa kuvaa hevosen insuliiniaineenvaihdunnasta.

TIIVISTELMÄ Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Tekijä: Eeva-Maria Williamson, ELK Työn nimi: Sisäloisten esiintyminen suomalaisten kissojen ja koirien ulostenäytteissä Mini-FLOTAC-menetelmällä Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: 12/2023 Sivumäärä: 47 Avainsanat: Sisäloinen, suolistoloinen, keuhkoloinen, Mini-FLOTAC, Toxocara, Capillaria, flotaatiotutkimus Ohjaaja tai ohjaajat: Anu Näreaho, Pia Rapp Työn johtaja: Antti Sukura Osasto: Eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto Oppiaine: Eläinlääketieteellinen parasitologia Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Sisäloisten eli loismatojen ja loisalkueläinten esiintymisen ymmärtäminen lemmikkieläimillä on tärkeää niiden mahdollisesti aiheuttamien terveyshaittojen takia. Jotkut loiset voivat myös tarttua ihmiseen. Tämän tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää suomalaisten kissojen ja koirien ajankohtaista sisäloistilannetta. Tutkimus antaa uutta tietoa erityisesti löytökissojen sisäloisten esiintyvyydestä Suomessa. Tutkimus tehtiin ulostenäytteistä Mini-FLOTAC-menetelmällä käyttäen flotaatioliuoksena sinkkisulfaattia. Sinkkisulfaatti on tiiviimpää kuin aiemmissa tutkimuksissa käytetty magnesiumsulfaatti ja siinä kelluvat myös painavat loismunat, jotka ovat voineet aiemmin jäädä havaitsematta. Tutkimuksen toisena tavoitteena oli kerätä eläinten esitietoja aineiston kuvailemiseksi ja mahdollisten loistartuntoihin liittyvien taustatekijöiden selvittämiseksi. Tutkielma sisältää myös kirjallisuuskatsauksen, jossa kuvataan aiempia esiintyvyystutkimuksia ja niitä loisia, joita menetelmällä voitaisiin odottaa Suomessa löytyvän. Hypoteesina oli, että löytyvät sisäloiset ja niiden esiintyvyys olisivat samankaltaisia kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja että loistartuntoja esiintyy enemmän vapaana ulkoilevilla ja raakaruokaa syövillä lemmikeillä. Tämä lisensiaatintutkielma on osa laajempaa meneillään olevaa tutkimusta. Tämän tutkielman puitteissa näytteitä tutkittiin 143. Koirien ulostenäytteistä positiivisia sisäloisille oli 1,2 % (1/86) ja kissojen näytteistä 35,1 % (20/57). Kissojen positiivisista näytteistä 90 % (18/20) oli löytökissoilta, jotka eivät olleet vielä matolääkittyjä. Näytteiden pienestä määrästä johtuen tilastollisia analyyseja ei tehty tässä tutkielmassa. Löytökissojen sisäloistartunnat olivat kuitenkin erittäin yleisiä ja moni löytökissa oli infektoitunut useammalla kuin yhdellä eri loismato- tai alkueläinlajilla. Löytökissojen loishäätölääkitys heti kiinnioton jälkeen on erittäin perusteltua. Tässä otoksessa sisäloisia ei löytynyt ulkoilemattomilta tai valvotusti ulkoilevilta lemmikkikissoilta. Kissojen näytteistä löytyneitä loisia olivat kissan suolinkainen (Toxocara cati), Capillaria-keuhkomato, Taenia-heisimato, Isospora-alkueläin ja Hammondia- tai Toxoplasma-alkueläin. Keuhkomadon (Capillaria aerophila) yleisyys oli yllättävää, sillä sitä ei ole tietääksemme aiemmissa kissojen sisäloistutkimuksissa Suomesta löytynyt. Capillarian munat ovat painavia, ja niiden havaitsemiseen tulee käyttää korkean ominaispainon flotaatioliuosta. Capillaria-keuhkomato kannattaa jatkossa ottaa huomioon diagnostiikassa ja pitää vaihtoehtona kissan keuhko-oireiden aiheuttajana. Koirien ainoasta positiivisesta näytteestä löytyi Strongylida-lahkon munia. Tämän tyyppisiä munia ei voi morfologian perusteella tunnistaa lajitasolle, mutta kyseessä saattaa olla joko Suomessa koirilla esiintyvän Uncinaria stenocephala -hakamadon munia, tai koiran elimistön läpi kulkevia kasvinsyöjän loismadon munia. Kasvinsyöjän loisen munia voi löytyä koiran ulosteesta, jos koira on syönyt jonkin toisen eläimen ulostetta, jossa niitä on esiintynyt. Aiempien tutkimusten perusteella koirilta odotettiin useampia positiivisia suolistoloislöydöksiä. Matalaan esiintyvyyteen vaikuttaa mahdollisesti se, että aineiston koirat olivat yli puolivuotiaita, ja sisäloisten esiintyvyys on korkeampaa pennuilla kuin aikuisilla.