Browsing by discipline "Kirurgi"

Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet muodostavat huomattavan osan hevosten sairauksista. Traumaattinen artriitti on tavallisin syy nivelperäiseen ontumiseen. Akuutista nivelkalvon ja –kapselin tulehduksesta voi seurata tulehduksen välittäjäaineiden pitkittynyt tuotanto, nivelruston hajoaminen ja edelleen degeneratiivinen nivelsairaus. Viime vuosina on tutkittu useita mahdollisia osteoartriitin kehittymiseen johtavia reittejä. Erityisesti on selvitetty matriksin metalloproteinaasien osuutta erilaisissa tulehduksellisissa tiloissa. Matriksin metalloproteinaasit (MMP) ovat ryhmä sinkistä riippuvaisia, proteolyyttisiä entsyymejä, jotka ovat olennaisesti mukana fysiologisessa ruston soluväliaineen metaboliassa. Tulehduksellisissa tiloissa entsyymien toimintaa säätelevät mekanismit saattavat kuitenkin pettää ja gelatinaasi-MMP:en (MMP-2 ja –9) aktivoitumista pidetäänkin nykyään keskeisenä tekijänä nivelsairauksien patogeneesissa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin MMP-2 ja –9 suhteellisia aktiivisuuksia amfoterisiini B:llä indusoidussa kokeellisessa niveltulehdusmallissa. Gelatiinizymografia on elektroforeesiajoon polyakryyliamidigeelissä perustuva entsyymien tutkimiseen soveltuva menetelmä, joka erottelee entsyymit toisistaan molekyylipainon perusteella. Gelatiinizymografiaa ja tietokoneavusteista kuva-analyysiä käyttäen määritettiin 22 hevosen nivelnestenäytteistä ennen ja jälkeen artriitin induktion MMP-2 ja –9:n suhteelliset aktiivisuudet. Artriitin induktio aiheutti sekä entsyymien tsymogeenimuodon että aktiivisen muodon tilastollisesti merkitsevän pitoisuuksien nousun. MMP-2 ja –9 ovat varmasti tulevaisuudessa farmakologisten hoitokokeilujen kohteina artriitissa, koska nykyisin käytössä olevilla intra-artikulaarisesti annosteltavilla lääkkeillä ei tutkimusten mukaan tuntuisi olevan merkittävää vaikutusta näiden entsyymien toimintaan. Humaanilääketieteessä kehitetyt valmisteet saattavat tulla aikanaan käytettäväksi myös hevosen nivelsairaudessa.

Proteesien, implanttien ja keinonivelten tarve on lisääntynyt viime vuosina niin humaani- kuin eläinlääketieteessäkin. Infektion ohella yleisin komplikaatio humaanilääketieteessä on proteesin ja implantin mekaaninen irtoaminen leikkauksen jälkeen. Aseptinen irtoaminen ei välttämättä aiheuta potilaalle oireita, mutta epästabiili implantti aiheuttaa kulumia luukudokseen. Voimakkaat syöpymät ja kulumat vaikeuttavat uusintaleikkauksen onnistumista ja vaativat usein onnistuakseen kalliita erikoisproteeseja ja –tekniikoita. Mekaaninen irtoaminen on yleistä erityisesti fyysisesti aktiivisilla potilailla sekä lapsilla. Implantin kiinnittymistä luuhun voidaan nopeuttaa erilaisilla pinnoitteilla ja siirrännäisillä. Bioaktiivinen lasi on Suomessa, Åbo Akademissa valmistettu keinotekoinen materiaali, joka muodostaa implantin ja kudoksen välille voimakkaan sidoksen. Tässä työssä tutkittiin, nopeuttaako bioaktiivinen lasi reisiluuhun asennetun segmentaaliproteesin kiinnittymistä. Segmentaaliproteesit asennettiin kahdeksalle (8 kpl) koiralle molempiin reisiluihin. Implanttien toinen pää pinnoitettiin bioaktiivisella lasilla ja toisessa päässä oli tehdasvalmisteisesti titaanipinnoite. Pinnoitettu pää asennettiin satunnaisesti kiertävässä järjestyksessä reisiluun ala- tai yläpäähän. Ydinontelo täytettiin bioaktiivisen lasin ja kaupallisen luusiirrännäisen seoksella ja kontrolliryhmässä kaupallisella luusiirrännäisellä yksinään. Implantin ja luun välisiä histologisia muutoksia tutkittiin histomorfometrialla. Histomorfometria on yleinen tutkimusmetodi niin kliinisessä kuin tutkimustyössä. Sen avulla voidaan diagnosoida mm. osteoporoosia, osteomalasiaa ja munuaisten osteodystrofiaa. Tutkimusta varten tarvitaan luubiopsia, josta valmistetaan histologiset leikkeet. Leikkeet analysoidaan mikroskoopilla tarkoitukseen soveltuvan laskentataulukon lävitse tai kuvankäsittelyohjelmalla. Histomorfometrian avulla voidaan määrittää mm. luun mikroarkkitehtuuria, fysiologiaa, resorptioastetta ja hohkaluun määrää. Tutkimuksessa histologiset leikkeet valmistettiin kolmesta eri tasosta, joita analysoitiin valomikroskooppikuvista kuvankäsittelyohjelman avulla. Leikkeistä määritettiin sekä ydinontelossa että implantin urissa olevan uudisluun ja bioaktiivisen lasin määrä. Lisäksi määritettiin affiniteetti-indeksi uudisluun ja implantin sekä uudisluun ja bioaktiivisen lasin väliselle kontaktille. Histomorfometriatulosten tilastollisessa analysoinnissa ei havaittu merkitsevää eroa käytetyn pinnoitteen ja siirrännäisen välillä. Titaanipinnoitteisten implanttien affiniteetti-indeksi luukontaktille sekä luun määrä implantin urissa oli selvästi suurempi kuin bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen implanttien. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että bioaktiivinen lasipinnoite ei parantanut proteesin kiinnittymistä luuhun, mutta osittaisena luusiirteen korvaajana bioaktiivinen lasi voi toimia.

In veterinary practice intraveneous anaesthesia has numerous advantages. An important advantage is the ease and rapidity of induction. Compared to administration of inhalant anaesthetics, a minimum of apparatus is necessary in administration of intraveneous anaesthetic agents. The possibility of antagonization of certain drugs used as intraveneous anaesthetics increases the safety of anaesthesia. The unpleasant recovery period can also be shortened, which for a busy veterinarian and also the owner can be of great relief. Ideally, a postoperative patient should be conscious, co-operative, calm and free of pain. This will provide better homeostasis of vital functions, allow early diagnosis and treatment of complications and decrease the need for nursing care. The aim of these studies was to analyze the sedative/ analgetic / anaesthetic, cardiovascular and respiratory effects produced by a combination of medetomidine and climazolam at two different dose levels (1.5 mg/kg and 3.0 mg/kg). Climazolam was also combined with fentanyl. Antagonization followed anaesthesia, using atipamezole, nalorphine and a new benzodiazepine antagonist, sarmazenil. 7 laboratory beagles were used inthis experimental study. In combination with medetomidine, climazolam produced smooth anaesthesia and had only small effects on the cardiovascular and respiratory system. Total analgesia was not achived. Intubation was easily performed. The antagonization proved to be fast and complete. When combining climazolam with fentanyl, dose levels were chosen according to previous studies (Erhardt et al., 1986). The anaesthesia was light and short, probably due to the short action of fentanyl. This combination depressed the respiratory system in a much larger scale than the combination of medetomidine and climazolam did. Antagonization was effective.

Näiden syventävien opintojen tavoitteena oli testata dimetyylisulfoksidin, DMSO:n, vaikutuksia kroonisesti yskivillä hevosilla. Kirjallisuudessa ei ole kuitenkaan tutkittua tietoa DMSO:mahdollisista vaikutuksista em. oireisiin. Kirjallisuusosassa käsitellään dimetyylisulfoksidin terapeuttisia ominaisuuksia, kliinistä käyttöä, paikallista, suonensisäistä ja suun kautta tapahtuvaa annostelua. Samoin käsitellään lyhyeesti kroonisen yskimisen syitä hevosilla Tutkimusosa tehtiin Ypäjällä Hevosjalostuslaitoksen tiloissa. Tutkimuksessa letkutettiin DMSO:ta 1 koehevoselle 1g/kg 20 prosenttisena liuoksena yhden kerran, jonka vaikutuksia seurattiin veri- ja trakealimamäärityksillä. Hevosista otettiin näytteet kuusi kertaa neljän viikon aikana. Koehevoset jaettiin kolmeen ryhmään verialveolieron ja trakealiman neutrofiilien suhteellisten osuuksien perusteella. Ryhmä I koostui terveistä kontrollihevosista, ryhmä II sairaista ja ryhmä III ajoittain sairaista hevosista. DMSO:n vaikutusta testattiin trakealiman lysosomaalisilla entsyymeillä, mm. beta-glukuronidaasilla, glukuronidaasipitoisuus erotteli selvästi terveet ja sairaat hevoset tilastollisessa testauksessa (statgraf; Wilcoxon signed test) merkittävyydellä * * * p<O.001. DMSO:n vaikutusta testattiin vertaamalla trakealiman entsyymien pitoisuutta ryhmien kesken eri ajanjaksoina. Tuloksissa ei kuitenkaan saatu minkään entsyymin pitoisuuden suhteen tilastollisesti merkittävää laskua tai nousua missään ryhmässä. Saatujen tulosten perusteella DMSO:lla ei ole merkittävää vaikutusta kroonisesti yskivien hevosten hoidossa. Tutkimusaineisto oli kuitenkin pieni ja annostelu oli vain yksittäinen.

Syventävät opintoni koostuvat kirjallisuusosasta ja tutkielmaosasta. Kirjallisuusosassa käydään läpi etukammiokulman anatomia, kammionesteen muodostuminen ja kierto. Lisäksi perehdytään uveiitin, glaukooman ja goniodysgenesian ilmenemiseen, diagnosointiin sekä hoitoon. >Goniodysgenesia tarkoittaa etukammiokulman vajaakehitystä. Pektinaattiligamentti dysplasia on goniodysgenesian muoto, jolloin normaalien pektinaattiligamenttien kehitys on pysähtynyt. Normaalisti pektinaattiligamentit kehittyvät mesodermaalisesta levymäisestä kudoksesta, joka sikiön kehityksen aikana peittää etukammiokulman. Tämä kudoslevy ohentuu ja siinä tapahtuu segmentaalista atrofiaa, jolloin pektinaattiligamentit kehittyvät. Mikäli häiriöitä tapahtuu etukammiokulman kehityksen aikana seurauksena on epätäydellinen atrofia ja epänormaalit pektinaattiligamentit. Gonioskooppisesti tällöin on todettavissa normaalien selkeiden pektinaattiligamenttien sijasta paksumpia ja matalampia pektinaattiligamentteja, levyjä pektinaattiligamenttien välissä tai vakavimmissa tapauksissa kiinteitä kudoslevyjä, jossa on ulosvirtausreikiä. Pektinaattiligamenttidysplasiaa on tavattu 14 rodulla mm. amerikancockerspanielilla, bouvierilla, ja bassetilla. Näillä roduilla on todettu pektinaattiligamentti dysplasian altistavan primaarisen glaukooman synnylle, jolloin kornean endoteelisolujen tuottama basaalimembraanin kaltainen materiaali saattaa tukkia etukammiokulman ja trabekulaariverkoston. Lisäksi uveiitti aiheuttaa sekundaarista glaukoomaa näillä koirilla tulehdussolujen ja fibriinin tukkiessa jo ennestään ahtaan etukammiokulman. Tutkimukseemme osallistui 17 leonberginkoiraa, joista 5 oli narttuja ja 12 urosta. Narttujen ikäjakauma oli tutkimushetkellä 2 vuodesta 8 vuoteen, keski-iän ollessa 4,5 vuotta ja urosten ikäjakauma vaihteli 1 vuodesta 9 vuoteen, keski-iän ollessa 5,3 vuotta. Tutkimuksessamme keskityimme pääasiassa leonberginkoirien etukammiokulman tutkimiseen. Kaikki koirat tutkittiin gonioskooppisesti, 3 koiralla diagnoosiksi ilmoitettiin goniodysgenesia ilman muutosten kuvausta. Tutkimukseen osallistuneet koirat, joilla pektinaattiligamenttien ja etukammion ulkonäkö kuvattiin, jaettiin neljään eri ryhmään muutosten vakavuusasteen mukaan. Kaikilla koirilla oli nähtävissä joko lieviä, kohtalaisia tai vakavia muutoksia pektinaattiligamenttien rakenteessa. Leonbergin koiralla useimmiten on nähtävissä normaalia lyhyempiä ja paksumpia pektinaattiligamentteja ja tämän johdosta normaalia matalampi etukammiokulma (todettavissa tässä tutkimuksessa kuudella koiralla). Osalla koirista normaalien pektinaattiligamenttien välissä on todettavissa levyjä (todettavissa tässä tutkimuksessa kuudella koiralla). Ryhmiin kolme ja neljä kuuluivat koirat, joilla oli selkeitä levyjä ligamenttien välissä tai etukammiokulma oli kiinni. Tutkimusmateriaalista ryhmään 3 ja 4 kuuluvat koirat sekä koirat, joilla diagnoosina oli dysgenesia ilman muutosten kuvausta, kuuluvat ns. vakavaa pektinaattiligamenttidysplasiaa sairastaviin koiriin, joita oli 11 kpl eli 64,5 % koirista. Kahdeksalla koiralla oli ollut tai oli tutkimushetkellä iriitti. Näistä koirista kaikilla iiris oli tummunut kroonisen iriitin seurauksena. Ainoastaan iriittiä sairastaneista koirista neljälle (50 % iriittiin sairastuneista koirista) kehittyi glaukooma, mikä viittaisi iriitin olevan altistavana tekijänä glaukooman synnyssä. Vaikuttaako etukammiokulman rakenne ja goniodysgenesian vakavuusaste glaukoomansyntyyn, jää tämän tutkimuksen perusteella arvioituna vielä epäselväksi.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen laminiitista. Laminiitti eli kaviokuume on tulehdustila kavioluun sarveiskavioon kiinnittävässä laminaarikudoksessa. Pahimmillaan se johtaa kiinnityskudosten pettämiseen ja kavioluun liikkumiseen sarveiskavion suhteen. Koska kavion normaalin anatomian ja fysiologian tunteminen on välttämätöntä laminiittiprosessin ymmärtämiselle, on tutkielmassa käsitelty lyhyesti myös terveen kavion rakennetta ja toimintaa. Tutkielma keskittyy kuvaamaan kaviossa laminiitin eri vaiheissa todettuja muutoksia ja oletettuja mekanismeja muutosten taustalla. Näiltä osin tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia. Merkittävin ero eri tutkimusryhmien havainnoissa on se, miten kavion verenkierto muuttuu laminiitin kehitysvaiheen aikana. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että laminaarikudoksen kapillaarit ovat supistuneena ennen laminiittioireiden alkamista. Toiset ovat tulleet siihen tulokseen, että ennen oireita laminaarikudoksessa vallitsee vasodilataatio. Näiden toisistaan eroavien havaintojen pohjalta on syntynyt kaksi kilpailevaa teoriaa laminiitin kehittymisestä. Ensimmäisen näkemyksen mukaan prosessin laukaisee jokin tekijä, joka aikaansaa vasokonstriktion kavion laminaarikudoksessa. Taudille tyypillinen tulehdusreaktio ja alueen solujen muuttunut metabolia ovat seurausta iskemiasta. Toinen hypoteesi perustuu olettamukseen, että laminiitin aiheuttava tekijä vaikuttaa suoraan laminaarikudoksen solujen aineenvaihduntaan. Muutokset solujen toiminnassa aiheuttavat kavion kiinnityskudosten hienorakenteen hajoamisen, ja verenkierron heikkeneminen on seurausta kudoksen suonten painumisesta kasaan. On mahdollista, että tapahtumaketju on riippuvainen taudin aiheuttaneesta tekijästä, eikä ole kaikilla potilailla samanlainen. Hevosen sairastumiseen johtavia tekijöitä tunnetaan useita, mutta aktiivisesta tutkimustyöstä huolimatta näitä ei ole vielä kyetty yhdistämään kaviossa tapahtuviin muutoksiin. Laminiitin lääkinnällinen hoito käsitellään tutkielmassa lyhyesti, koska yhteisymmärrystä sen oikeasta toteuttamisesta ei ole. Kengitys on hyvin merkittävä osa kaviokuumeterapiaa. Sairaskengityksen periaatteet käydään läpi pääpiirteissään. Myös diagnoosin ja ennusteen asettamisessa huomioitavat asiat kuvataan. Laminiitti on vakava ja kohtalaisen yleinen sairaus. Suuri osa sairastuneista hevosista poistuu urheilukäytöstä, ja merkittävä osa potilaista päädytään lopettamaan, koska hoito ei tuota toivottua tulosta. Vaikka tieto laminiittikaviossa tapahtuvista muutoksista on viime vuosina lisääntynyt, on tauti edelleen mysteeri, ja jatkuvan kiivaan tutkimuksen kohteena maailmalla.

On havaittu, että hevoset, jotka ovat psyykkisesti tai fyysisesti stressaantuneita ennen rauhoitusaineen injisoimista rauhoittavat huonommin kuin hevoset, jotka ovat injisoimishetkellä rauhallisia. Huono vaste rauhoitusaineelle aiheuttaa usein annoksen kasvattamisen, joka johtaa helposti yliannokseen. Tällöin saattavat tärkeät hengityksen ia verenkierron säätelyyn osallistuvat keskukset lamaantua (Sandholm 1990). Stressi nostaa plasman katekolaminipitoisuuksia. Katekolaminien ja eräiden anesteettien, kuten halotaanin ja kloroformin yhteisvaikutus voi johtaa sydämen rytmihäiriöihin (Katz ja Katz 1966). Katekolaminit aiheuttavat alpha-reseptoreiden kautta pernan supistumisen ja punasoluvarastojen siirtymisen verenkiertoon (Adams 1988). Lisäksi on havaittu veren valkosolujen määrän lisääntyvän stressitiloissa (Nemi 1986). Hevosilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin detomidiinin, joka on alpha2-adrenerginen agonisti, alentavan plasman katekolaminien ja niiden metaboliittien pitoisuuksia (Raekallio ym painossa). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, ilmeneekö plasman korkea katekolaminipitoisuus stressaantuneilla hevosilla heikentyneenä kliinisenä rauhoittumisena. Haluttiin myös verrata katekolaminipitoisuuksia hematokriittiin ja veren valkosolumääriin ennen rauhoitusta sekä rauhoituksen aikana. Lisäksi haluttiin tutkia näkyykö detomidiinin plasman katekolaminipitoisuuksia laskeva vaikutus sedaation syvyydessä. 39 hevoselle injisoitiin 10 mikrog/kg detomidiinia suonensisäisesti ja 6 hevoselle vastaava määrä suolaliuosta vertailun vuoksi ennen pieniä toimenpiteitä. Hevosista otettiin laskimoverinäytteet juuri ennen injisointia ja 20 minuuttia sen jälkeen. Hevosten käyttäytymistä arvioitiin injektiohetkellä ja sedaation astetta tarkkailtiin kliinisesti. Plasman adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuudet, katekolaminien metaboliittienpitoisuudet sekä veren hematokriitti- ja valkosoluarvot laskivat merkittävästi detomidiini-injektion jälkeen, mutta pysyivät muuttumattomina kontrollinäytteissä. Psyykkistä stressiä kuvastava plasman korkea adrenaliinipitoisuus ennen detomidiiniinjektiota heikensi detomidiinin sedatiivista vaikutusta. Injektion jälkeiset adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisaudet vaikuttivat sedaation syvyyteen. Plasman katekolaminipitoisuuksien laskun detomidiininannostelun jälkeen arvellaan johtavan detomidiinin suorasta vaikutuksesta katekolaminien vapautumiseen ja/tai sen rauhoittavasta vaikutuksesta, jolloin hevosen reagoimiskyky heikkenee eikä katekolamineita vapaudu samassa määrin kuin ennen rauhoittamista.

Nivelrikko on pitkäaikainen, krooninen sairaus, jota ei voida parantaa ja jonka esiintyvyys koirilla on suuri. Sairastuneiden koirien elämänlaatu huononee, käyttö harrastuskoirana ja käyttökoirana loppuu harmillisen aikaisin, ja usein elinaikakin on keskimääräistä lyhyempi. Nivelrikkoa on perinteisesti hoidettu tulehduskipulääkkeillä elämänlaadun parantamiseksi. Niillä on kuitenkin jonkin verran haittavaikutuksia (yleisimpänä ruoansulatuskanavan ärsytysoireet), eivätkä kaikki koirat siedä pitkäaikaista kipulääkkeiden käyttöä. Luomuajatus ja ylimääräisten lääkkeiden käytön välttäminen on myös noussut pinnalle, eikä osa omistajista halua syöttää koiralleen jatkuvasti perinteisiä allopaattisia lääkkeitä. Monet omistajat antavat "vaihtoehtolääkkeitä" koirilleen kipulääkityksen lisänä positiivisen mainonnan kannustamina. Markkinoille onkin tuotu runsaasti erilaisia luonnollisina mainostettuja hoitovalmisteita. Tuotteiden toimivuudesta ei kuitenkaan juurikaan ole kontrolloituja tutkimuksia. Lainsäädäntö on näitä tuotteita koskevin osin vielä varsin avoin, eikä ole tarpeeksi tutkittua tietoa siitä, miten näihin valmisteisiin tulisi suhtautua dopingvaroaikoja määrättäessä. Tutkimme erään homotoksikologisen valmisteen, Zeel®:n, vaikutusta lonkkaviasta eli lonkkanivelen nivelrikosta aiheutuvan kivun lievityksessä. Koirat valittiin tutkimukseen omistajakyselyn ja eläinlääkärin tutkimuksen perusteella. Koiralla piti olla ainakin kaksi kroonista kipuoiretta, ja sen painon tuli olla vähintään 18 kg. Muusta syystä kuin lonkkavian vuoksi ontuneet koirat rajattiin tilastollisen analyysin ulkopuolelle. Positiivinen kontrolliryhmä sai tabletteina tulehduskipulääkettä, karprofeenia (Rimadyl®), jota usein määrätään lonkkavikaisen koiran kipuun. Negatiivinen kontrolliryhmä sai plaseboa ja tutkimusryhmä Zeel®-injektionestettä oraalisesti. Jokaiseen ryhmään kuului 12 koiraa. Koiran kipua mitattiin omistajakyselyn avulla lasketulla käyttäytymisindeksillä, eläinlääkärin suorittaman ortopedisen tutkimuksen tuloksista kootulla liikkumisindeksillä ja voimalevyn mittaamalla astumisvoimalla. Eettisistä syistä omistajat saivat mukaansa myös "hätävarakipulääkkeen", ja heidän piti kirjata käytettyjen lääkkeiden määrä ylös. Näitä määriä vertailimme myös keskenään. Oletuksenamme oli, että Zeel®:n teho asettuisi jonnekin karprofeenin ja plasebon välille. Tutkimus oli prospektiivinen, kontrolloitu ja satunnaistettu. Tutkimuksemme mukaan Zeel®:n ja plasebon välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja, kun taas karprofeenin ja plasebon välillä oli tilastollisesti merkitsevät erot useimmissa tutkimuksen muuttujista (käyttäytymis- ja liikkumisindeksissä ja käytettyjen kipulääkkeiden määrässä). Mikäli tutkittavasta valmisteesta on hyötyä kivun lievityksessä (mitä tutkimuksemme ei osoittanut), sen antama hyöty on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin käytetyn tulehduskipulääkkeen. On kyseenalaista, onko mahdollinen hyöty kliinisesti merkityksellinen. Kivusta kärsivän koiran hoitaminen ainoastaan tutkitulla valmisteella on eläinlääketieteellisesti ja eläinsuojelullisesti arveluttavaa.

Tutkimuksen tarkoitus oli arvioida itselujittuneeni itsestäänliukenevan (SR-PLLA) levyn lujuutta ja verrata sitä vastaavaan metallilevyyn lampaan alaleuan osteotomian korjaamisessa. Tutkimuksessa käytettiin 36 lammasta, lisäksi leikattiin 3 lammasta, jotka poistettiin tutkimuksesta syvän haavainfektion johdosta. Kunkin lampaan alaleuasta vasen puoli leikattiin ja oikea puoli jätettiin kontrolliksi. Osteotomia kiinnitettiin joko SR-PLLA- tai metallilevyllä ja (molemmissa tapauksissa) metalliruuveilla. Röntgenkontrolli suoritettiin 3 viikon kuluttua leikkauksesta. Seuranta-ajat olivat 6, 12 ja 24 viikkoa, jonka jälkeen lampaat teurastettiin. Kussakin ryhmässäoli 3 lammasta. Seuranta-ajan jälkeen luut analysoitiin radiologisesti, mikroradiografisesti, histologisesti ja mekaanisesti. Molemmat kiinnitystavat olivat riittäviä murtuman paranemiseksi. Tuloksista voitiin päätellä, että 4-kerroksinen SR-PLLA-yhdistelmälevy oli riittävän luja, jotta kaikki lampaiden osteotomiat paranivat. 12 viikon kuluttua oli molemmissa ryhmissä tapahtunut luutumista ja voimakasta kallasmuodostusta sekä luun ulkopuolella (levyn päällä) että luun sisäpuolella (kanavassa). Luu oli paksuuntunut vielä 24 viikon kuluttua leikkauksesta. Levyn pettämisestä ei ollut merkkejä. Luutuminen näytti tapahtuvan nopeammin SR-PLLA-ryhmässä. Taivutusvoima, joka vaadittiin murtamaan SR-PLLA -levyllä korjatut osteotomiat 6 viikon seurannan jälkeen oli lähes 90% kontrolliryhmässä tarvittavasta voimasta. Metallilla kiinnitetyt näyttivät luutuvan hitaammin, niiden prosentuaalinen suhdekontrolliin ollen vielä 12 viikon seurannan jälkeenkin vasta 75 %. 24 viikon jälkeen leikkauksesta ryhmien välillä ei esiintynyt merkittäviä eroja. Lampaan alaleuan osteotomiat saadaan luutumaan levyllä ilman kompressiota.

Nivelrikkoa sairastavien koirien lääkkeellisenä hoitona käytetään usein tulehduskipulääkkeitä (NSAID). Näiden yleisesti tunnettuja haittavaikutuksia ovat muun muassa ruuansulatuskanavan limakalvovauriot, munuais- ja maksavauriot sekä vaikutukset veren hyytymiseen. Haittavaikutukset johtuvat pääsääntöisesti tulehduskipulääkkeiden aiheuttamasta syklo-oksygenaasientsyymi-1:n (COX-1:n) inhibitiosta. Uudemmat tulehduskipulääkkeet, joiden vaikutus välittyy lähinnä estämällä COX-2-entsyymiä, ovatkin vaikutusmekanisminsa takia turvallisempia käyttää. Koirilla yleisesti käytetty NSAID karprofeeni on spesifisempi COX-2- kuin COX-1-estäjä, lisäksi sillä on muita vähemmän tunnettuja vaikutusmekanismeja. Tästä johtuen sen haittavaikutuksia pidetään kliinisesti vähäisinä. Markkinoilla on myös runsaasti erilaisia ravintolisiä ja muita valmisteita, joita syötetään mm. nivelrikkoa sairastaville koirille. Tarkoituksena oli tutkia karprofeenin, vihersimpukkauutetta sisältävän ravintolisän ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia koirilla. Kirjallisuuskatsaus keskittyy lähinnä karprofeenin vaikutusmekanismeihin ja haittavaikutuksiin sekä haittavaikutusten diagnostiikkaan. Tutkimme karprofeenin, vihersimpukkauutteen ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia 40 nivelrikkoa sairastavalla koiralla satunnaistetussa kaksoissokkotutkimuksessa kontrolliryhmään verrattuna. Koirat jaettiin neljään ryhmään, ja niille annettiin joko karpropfeenia, ravintolisää, homotoksikologista valmistetta tai plaseboa päivittäin kahden kuukauden ajan. Lääkitykset aloitettiin ensimmäisen käynnin yhteydessä, minkä jälkeen koirat kävivät kahdesti kontrollikäynneillä neljän viikon välein. Jokaisen käynnin yhteydessä koirilta otettiin laskimoverinäyte, josta tutkittiin seerumin alaniiniaminotransferaasin (ALAT) ja alkaalisen fosfataasin (AFOS) aktiivisuudet sekä kokonaisproteiinin, albumiinin, urean ja kreatiniinin pitoisuudet. Virtsanäytteistä määritettiin munuaisvaurioita kuvaavat GGTn (gammaglutamyylitransferaasi) AFOSin ja proteiinin pitoisuudet suhteessa kreatiniinin määrään. Tutkimuksessa todettiin tilastollisesti merkitsevä ero karprofeeni- ja kontrolliryhmän välillä seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksissa. Karprofeeniryhmällä näissä parametreissa havaittiin lisäksi muutosta ajan suhteen: pitoisuuksien keskiarvot olivat toisella ja kolmannella käyntikerralla ensimmäisellä käyntikerralla mitattuja alhaisemmat. Koska muissa, munuais- ja maksavaurioita kuvaavissa parametreissa ei havaittu muutoksia, voidaan olettaa, että kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksien aleneminen johtuu lääkkeen aiheuttamasta ruuansulatuskanavan limakalvon läpäisevyyden muutoksesta. Koska seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuudet eivät kuitenkaan yleisesti ottaen poikenneet viitearvoista, löydöksellä ei liene kliinistä merkitystä koirien vointiin ja terveydentilaan. Ravintolisä- ja homotoksikologisen valmisteen ryhmän tuloksissa ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja kontrolliryhmään nähden, eli tutkimuksessamme niiden ei todettu aiheuttavan haittavaikutuksia koirille.