Browsing by discipline "Physiology"
Now showing items 1-11 of 11
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2000)Viikin koetilalla tehtiin syksyn 1998 ja kevään 1999 aikana vasikoiden vierihoitotutkimus. Mukaan otettiin 18 vasikkaa, jotka jaettiin sattumanvaraisesti kolmeen ryhmään: 8 viikon vierihoito (ryhmä 1), 5 viikon vierihoito (ryhmä 2) ja kontrolliryhmä (ryhmä 3). Vasikat olivat yksittäiskarsinoissa, ja pääsivät imemään emäänsä parteen kahdesti päivässä lypsyn jälkeen. Kontrolliryhmä joi maidon tuttiämpäristä. 5 viikon iässä ryhmä 2 ei saanut enää maitoa, ja ryhmät 1 ja 3 saivat maitoa enää kerran päivässä. Kuivarehua annettiin alusta lähtien vapaasti. Vasikoiden terveyttä seurattiin päivittäin kirjaamalla ulosteen konsistenssi, yskän esiintyvyys ja vasikoiden hoidot. Verinäytteitä otettiin 2-4 vrk:n ja 2 viikon iässä, 5 viikon iässä 0-2 vrk ennen ja 1-3 vrk jälkeen vieroituksen , 6,5 viikon iässä, 8 viikon iässä 0-2 vrk ennen vieroitusta, sekä 9,5 ja 12 viikon iässä. Verinäytteistä analysoitiin punasolut, Hkr, Hb, MCV, MCH, MCHC, rauta, valkosolut, valkosolujen erittelylaskenta, fibrinogeeni, haptoglobiini, IgG, GGT, CK, ASAT, proteiini, albumiini, urea, glukoosi, vapaat rasvahapot ja kortisoli. Tutkimusvasikoilla oli paljon ripulia, mikä heikentää aineistoa. Silti tulokset vastaavat hyvin muista tutkimuksista saatuja tuloksia. Vasikoilla oli jonkin verran anemiaa 1-1,5 kuukauden iässä. Tähän saattaa vaikuttaa raudanpuute ja hiehojen suuri määrä. Ruokinnan vaikutus näkyi selkeästi veriarvoissa; kuivarehuun siirtyminen nosti veren proteiini-, urea- ja rautapitoisuutta ja laski veren glukoosipitoisuutta. Vieroituksen yhteydessä vasikoiden elimistössä tapahtui lievää kuivumista, sillä hematokriitti näytti nousevan vieroituksessa, lisäksi proteiini-, albumiini ja ureapitoisuus nousivat. Ryhmän 1 lievä stressileukogrammi vieroituksen yhteydessä saattaa indikoida vieroitustressin vaikutusta, sen sijaan kortisolitasoon vieroitustressillä ei näyttänyt olevan ainakaan pidempiaikaista vaikutusta. Ryhmien välillä oli joitain yksittäisiä eroja mittausajankohdittain. Ryhmän 1 vasikoilla oli alhaisempi proteiinitaso kuin ryhmällä 2 ja alhaisempi albumiini- ja ureataso kuin muilla ryhmillä 5 - 8 viikon iässä, jonka jälkeen erot tasoittuivat 9,5 viikon ikään mennessä. Erot johtuvat ilmeisesti ryhmän 1 alhaisemmasta kuivarehun syönnistä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)Tutkimuksen tarkoituksena oli seurata liharotuisten hiehojen fysiologista sopeutumista talviaikana erilaisissa tuotantotiloissa. Vertailukohteina olivat lämmin tila, kylmäpihatto ja ulkotarha. Tutkimus oli kaksivaiheinen, kokeet tehtiin talvikausina 1998-1999 ja 1999-2000 Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen emolehmänavetassa Tohmajärvellä. Kolmeen eri koeryhmään kuuluvista hiehoista kerättiin verinäytteitä, joista tutkittiin eläinten metabolista tilaa, piileviä sairauksia sekä stressiä kuvaavia muuttujia. Verinäytteitä otettiin molemmissa kokeissa kymmenen kertaa. Tuloksia vertailemalla saatiin tietoa eläinten kyvystä sopeutua vallitseviin kasvatusolosuhteisiin. Kokeiden aikana naudoilla havaittiin merkitseviä muutoksia eri verianalyyttien pitoisuuksissa. Talvi sinänsä vaikutti moniin veriarvoihin, erityyppisten kasvatusolosuhteiden vaikutus sen sijaan oli vähäinen. Ulkokasvatusryhmä joutui kylmempien olosuhteiden vuoksi todennäköisesti käyttämään muita ryhmiä enemmän rasvavarastojaan, mikä havaittiin joidenkin verianalyyttien pitoisuuksissa. Kokeiden perusteella voidaan kuitenkin ulko-, sisä- ja kylmäpihattokasvatusta pitää yhtä hyvinä kasvatusmuotoina.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Lämpösokkiproteiinit (heat shock protein, hsp, stressiproteiini) ovat solunsisäisiä proteiineja, joita solu valmistaa sekä jatkuvasti että vasteena kohtaamalleen stressille. Tärkeimmät indusoituvat hsp:t ovat molekyylipainoltaan 72 kDa:n Hsp72 ja 27 kDa:n Hsp27, joista sialla on tutkittu Hsp72:ä. Lämpösokkiproteiinit voivat vapautua verenkiertoon nekroottisessa solukuolemassa, kudosvauriossa sekä solunsisäisten pienten vesikkeleiden, eksosomien välityksellä. Hsp72:stä saadut tulokset ovat osoittaneet, että Hsp72 saattaa olla hyödyllinen sikojen kroonisen stressin mittari ja että se mahdollisesti heijastaa kasvatusolosuhteita. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää, voitaisiinko myös Hsp27:ä käyttää apuna arvioitaessa kasvatusolosuhteiden aiheuttamaa stressiä. Lisäksi selvitettiin I-FABP:n (intestinal fatty acid binding protein, suoliston rasvahappoja sitova proteiini) avulla, onko verenkierron Hsp27 tutkituilla sioilla peräisin suolistosta. Työn kirjallisessa osassa käsitellään Hsp27:a, i-FABP:ia sekä kroonista stressiä. I-FABP:n kohdalla selvitetään, miksi sitä käytetään mittaamaan soluvauriota sekä mitkä tekijät vaikuttavat sen määrään suolistossa. Stressin osalta selvitetään kroonisen stressin sekä kuljetuksen aiheuttaman stressin vaikutuksia elimistöön. Kroonisen stressin ja Hsp27:n synteesin lisääntymisen välillä etsitään yhteyttä tarkoituksena selvittää, mistä kudoksista Hsp27 voisi vapautua verenkiertoon. Kokeellisessa osuudessa analysoitiin 200 lihasian pistoverinäytteet, jotka kerättiin 200 lihasian pistoverestä Koiviston teurastamolla Mellilässä kesällä 2006. Siat tulivat viideltä olosuhteiltaan erilaiselta tilalta, joilta matka teurastamolle vaihteli 5 km:stä 60 km:iin. Tiloja merkittiin kirjaimilla A, B, C, D ja E. Tilojen A-D siat olivat teurastamon sikalassa keskimäärin 1-3 tuntia, tilan E siat noin 20 tuntia ennen näytteenottoa. Tuloksia tarkasteltaessa kaikki siat jaettiin lisäksi kahteen ryhmään: sairaat, joiden ruhoista oli tehty lihantarkastuksen yhteydessä poikkeavia löydöksiä sekä terveet, joiden ruhoista ei tehty poikkeavia löydöksiä. Verinäytteistä mitattiin laktaattipitoisuudet entsymaattisesti, kortisolipitoisuudet radioimmunologisesti sekä I-FABP- ja Hsp27-pitoisuudet immunologisesti. Eri tilojen sioista mitatut laktaatti- ja kortisolipitoisuudet poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan, mutta plasman Hsp27-pitoisuuksien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Tutkitut näytteet kerättiin sioista, jotka tulivat olosuhteiltaan erilaisilta tiloilta. Näin ollen Hsp27:n pitoisuus sian plasmassa ei ole hyvä mittaamaan tilojen välisiä eroja. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin i-FABP -pitoisuudet korreloivat keskenään (r = 0,55, P < 0,05) paremmin kuin kaikkien sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet (r = 0,16, P < 0,05). Näiden tulosten perusteella plasman Hsp27 oli ainoastaan sairailla sioilla peräisin suolistosta. Sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet eivät korreloineet akuuttia stressiä mittaavien plasman laktaatti- eikä kortisolipitoisuuksien kanssa. Näin ollen plasman Hsp27-pitoisuus ei mittaa akuuttia stressiä sialla. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin kortisolipitoisuudet välillä oli negatiivinen korrelaatio (r = -0,45, P < 0,05). Tämän taustalla voi olla kortisolipitoisuuden lasku kroonisesti stressatuilla yksilöillä, jolloin Hsp27 näyttäisi mittaavan kroonista stressiä tutkimuksen sairailla sioilla. Hsp27-pitoisuudet eivät kuitenkaan olleet sairailla sioilla korkeampia kuin terveillä, eivätkä sairaiden sikojen seerumin kortisolipitoisuudet olleet terveiden pitoisuuksia matalampia. Lisäksi eri tilojen sikojen Hsp27-pitoisuudet eivät poikenneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi. Näin ollen tämän tutkimuksen tulosten perusteella näyttää siltä, ettei Hsp27 sovellu sian kroonisen stressin indikaattoriksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa laktaattia kuljettavien proteiinien ilmentymisestä islanninhevosten punasoluissa. Laktaattia muodostuu kovan liikuntarasituksen aikana lihaksissa, josta se kulkeutuu plasmaan. Monokarboksylaattikuljettajat (MCT) ilmentyvät punasolun solukalvolla ja kuljettavat osan laktaatista punasolun sisään. Rasituksen jälkeen MCT –proteiinit kuljettavat laktaatin punasolujen sisältä takaisin plasmaan, mistä se kulkeutuu edelleen muiden kudosten käytettäväksi. Hevosen punasolusta on aikaisemmin löydetty kaksi MCT isoformia MCT1 ja MCT2, sekä MCT1 apuproteiinina toimiva CD147. Islanninhevoset ovat pitkään olleet eristäytyneitä muista hevosroduista, ja siksi geeniperimä on pysynyt rodun sisällä samana ainakin viimeisen tuhannen vuoden ajan. Muilla hevosroduilla on tunnistettu kaksi eri ilmenemistasoa punasolujen laktaattia kuljettavassa MCT1 (MCT1-proteiinissa. Korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on rasituksen aikana todettu jopa puolet laktaatista olevan punasolujen sisällä väliaikaisesti "varastoituna". Näin lihasten laktaatintuotanto voi jatkua pidempään ja korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on spekuloitu olevan parempi suorituskyky verrattuna matalan ilmenemistason hevosiin. Islanninhevosten punasolujen laktaattikuljettajista ei ole aikaisempaa tietoa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko myös islanninhevosella kaksi MCT1 ilmenemistasoa. Tämän tiedon avulla pystytään arvioimaan milloin hevosten geeniperimään on tullut laktaattikuljetusproteiinin ilmenemistasoon vaikuttava mutaatio. Mikäli myös islanninhevosilla on kaksi ryhmää, voitaisiin olettaa että hevoset ryhmiin jakava geeneettinen tekijä on syntynyt jo ennen kuin islanninhevoset ovat jääneet eristyksiin Islannin saarelle. Tässä tutkimuksessa oli mukana 29 Suomessa asuvaa islanninhevosta, joiden ikävaihtelu oli 4-24 vuotta. Mukana oli ruunia, tammoja ja yksi ori. Hevosista otettiin verinäytteet kaulalaskimosta. Punasolut eroteltiin plasmasta ja punasolumembraanit eristettiin. Membraaneista mitattiin MCT1-, MCT2- ja CD147-proteiinipitoisuudet hevosspesifisten vasta-aineiden avulla käyttämällä western blot -menetelmää. Tulokset olivat suurin piirtein samankaltaiset verrattuna muihin tutkimuksiin. Odotetusti todettiin korrelaatio MCT1 ja CD147 välillä. MCT1 ei jakaantunut yhtä kaksihuippuisesti verrattuna muihin tutkittuihin hevosrotuihin. CD147 kohdalla prosentuaalisesti enemmän hevosia asettui keskitasoryhmään. MCT2 oli sen sijaan jakautunut normaalisti, kuten myös muilla roduilla. MCT2 korreloi iän kanssa, mutta havainto on todennäköisesti harha, johtuen pienen otannan takia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2006)Tutkimuksen tarkoituksena oli kyselytutkimuksella selvittää koirien käyttäytymistä kylmässä ja arvioida massan ja insulaation merkitystä lämmönsäätelyssä. Tutkimuksen tulosten mukaan molemmilla muuttujilla oli merkitystä sille, kuinka hyvin koirat kestävät kylmää. Tulosten mukaan pienten koirien kylmäaltistus oli pienempää kuin suurempien rotujen. Tulosten perusteella pienet koirat palelivat helpommin kuin keskikokoiset tai suuret koirat. Alle 10 asteen pakkasessa suuret ja keskikokoiset koirat selvisivät yhtä hyvin, mutta tätä kylmemmässä suuret selvisivät keskikokoisia paremmin. Tulokset antavat viitteitä siitä, että kylmässä selviämisen massa olisi 3,8 kg:n ja 11,9 kg:n välissä. Viitteitä on myös siitä, että tassujen nostelu olisi herkin vaste palelemiselle. Omistajat osasivat tulosten perusteella hyvin arvioida koiriensa palelemista. Lisäksi suojavaatteiden käyttö vastasi hyvin arvioita koirien palelemista, pienet koirat palelivat eniten ja niillä käytettiin myös eniten suojavaatteita. Kylmä aiheuttamia vammoja oli aineiston koirilla vähän, poikkeuksena vesihännän esiintyvyys beagle-rotuisilla koirilla (9,8 %).
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Suomalaisilla säännöllisesti valmennetuilla lämminveriravureilla esiintyy suhteellisen paljon kroonisia lihasongelmia, joiden syytä ei ole pystytty selvittämään. Lihasoireet aiheuttavat taukoja hevosten valmennukseen ja kilpailuttamiseen, mikä koetaan välillä hyvinkin turhauttavana. Tutkimuksia nimenomaan suomalaisten lämminveriravureiden lihasongelmista ei ole aikaisemmin tehty. Kansainväliset tutkimukset on tehty pääosin englannin täysverisistä laukkahevosista. Toistuvan liikuntarasitukseen liittyvän lannehalvaus-oireyhtymän (recurrent exertional rhabdomyolysis, RER) altistavina tekijöinä pidetään nuorta ikää, hermostuneisuutta, temperamenttista käytöstä, suuria väkirehuannoksia, yhtä tai useampaa lepopäivää harjoitusten välillä ja ontumista. Taudin uskotaan olevan perinnöllinen ja sitä tavataan huomattavasti enemmän tammoilla kuin oriilla ja ruunilla. Toinen periytyvä lihasongelmia aiheuttava sairaus on polysakkaridin kertymäsairaus (polysaccharide storage myopathy, PSSM), jossa lisääntynyt insuliiniherkkyys ja vääristynyt entsyymisuhde aiheuttavat ylimääräisen glukoosin ja epänormaalin filamenttimaisen polysakkaridin kertymistä lihassoluihin. Parantavaa hoitoa lihassairauksille ei ole mutta oikeanlaisella ruokinnalla, energiatasapainolla ja säännöllisellä liikunnalla voidaan helpottaa oireita. Tässä tutkimuksessa haluttiin saada informaatiota lihasongelmien syistä suomalaisilla lämminveriravureilla. Tutkimuksella haluttiin selvittää esim quarterhevosilla paljon todetun PSSM:n osuutta suomalaisten lämminveristen lihasongelmien taustalla. Toisena hypoteesina oli mahdollinen monokarboksylaattikuljettajaa (MCT) koodaavan geenin virhe, joka vaikuttaisi laktaatin kuljettamiseen lihassolusta ja sitä kautta lisäisi lihasten happamoitumista. Happamoituminen puolestaan aiheuttaisi muutoksia solukalvojen läpäisevyydessä ja lihasperäisten entsyymien aktiivisuuksien lisääntymistä veressä. Tutkimukseen osallistui 11 hevosta, joista viisi määriteltiin sairaiksi omistajien tai valmentajien arvioimien kliinisten lihasoireiden ja aikaisemmin todettujen lisääntyneiden lihasperäisten entsyymiaktiivisuuksien takia. Hevosista otettiin verinäytteet, joista määritettiin ASAT- ja CK-aktiivisuudet ja punasolujen MCT-aktiivisuudet, sekä lihasbiopsiat, joista tehtiin värjäykset mahdollisen PSSM:n diagnosoimiseksi ja eri lihassolutyyppien suhteellisen osuuden ja oksidatiivisen kapasiteetin arvioimiseksi. Yhtään PSSM löydöstä ei tehty, joten sairauden osuus lihasongelmien aiheuttajana suomalaisilla lämminveriravureilla on tämän tutkimuksen perusteella epätodennäköinen. Huomattava osa oireilevista hevosista (4/5) oli tammoja. Kaikkien hevosten lihasperäiset entsyymiaktiivisuudet olivat tutkimushetkellä viitearvojen sisällä, eikä ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Myöskään lihassolutyyppien suhteellisissa osuuksissa eikä punasolujen MCT-aktiivisuuksissa ollut tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä. Oireilevien hevosten kilpailusuoritukset ja lihasten oksidatiivinen kapasiteetti olivat hyviä. Tarkempien taustatietojen puuttuessa ruokinnan ja sen muutosten vaikutusta oireisiin ei voitu arvioida. Geenivirheiden osalta tutkimus jatkuu edelleen. Uusia tutkimuksia on käynnissä ja niiden tuomaa tietoa kaivataan paljon, jotta usein kilpailu-uran päättäville lämminveriravurien lihasongelmille ja niiden taustatekijöille saataisiin selvyyttä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)Hevosen lannehalvaus tunnetaan rasitusperäisenä syndroomana, jonka oireina ilmenee tyypillisimmin lihaskipua ja kramppeja. Lannehalvauksen oireet johtuvat pääasiassa lihaskudoksen vaurioista. Lannehalvausta pidettiin pitkään yhtenä sairautena, mutta tutkimustiedon lisääntymisen seurauksena sen havaittiin olevan enemmänkin syndrooma. Nykyään tiedetään, että lannehalvaus koostuu ainakin kolmesta, syntymekanismiltaan erilaisesta lihassairaudesta, joiden kliiniset oireet muistuttavat toisiaan. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on käytetty hyväksi professori Valberg:in kuvaamaa lannehalvauksen jaottelutapaa, jolloin sairaus jaetaan aluksi kahteen pääryhmään aiheuttajamekanismin perusteella. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu sporadinen rasitukseen liittyvä lannehalvaus. Sporadisessa lannehalvauksessa jokin yksittäinen tekijä tai usean yksittäisten tekijöiden summa aiheuttaa lihaksissa tilapäisen häiriön ja sen seurauksena lihaskudoksen vaurioita. Sporadisessa muodossa lihas on periaatteessa muuten terve ja kohtausten uusiutuminen on tästä syystä harvinaista. Toiseen ryhmään kuuluvat krooniset lannehalvausmuodot, toistuva rasitusperäinen lannehalvaus eli RER ja polysakkaridien kertymäsairaus eli PSSM. Kroonisten muotojen syynä on lihaksessa oleva perinnöllinen vika, joka aiheuttaa erilaisten tekijöiden altistamana toistuvaa rabdomyolyysia ja johtaa hoitamattomana krooniseen lannehalvausongelmaan. Toistuvan rasitusperäisen lannehalvauksen eli RER:n patogeneesiä on tutkittu paljon, mutta sitä ei ole saatu aukottomasti selvitettyä. Tällä hetkellä sen todennäköisimpänä syynä pidetään lihassolunsisäistä kalsiumin säätelyn häiriötä. Erilaiset altistavat tekijät vaikuttavat kuitenkin merkittävästi kohtausten esiintymistiheyteen ja oireiden voimakkuuteen. Lisääntyneen vapaan solunsisäisen kalsiumpitoisuuden epäillään ainakin osittain aiheuttavan kohtauksissa syntyvät lihasvauriot. Vapaan solunsisäisen kalsiumin tiedetään johtavan suurina pitoisuuksina lihaskramppeihin ja lisäksi se on suurina pitoisuuksina haitallista monille solun toiminnoille ja voi siten johtaa jopa solukuolemiin. PSSM johtuu lihassolun häiriintyneestä hiilihydraattimetaboliasta, jonka seurauksena luurankolihaksiin muodostuu poikkeuksellisen paljon glykogeenia tai epänormaalia polysakkaridia. Hevoset eivät pysty käyttämään epänormaalisti muodostunutta polysakkaridia lihassolujen energialähteeksi, jonka seurauksena syntyy energian puutetta ja lisäksi se kumuloituu lihaksiin, aiheuttaen hevoselle lihaskramppeja ja kipua. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on pyritty kokoamaan lannehalvauksen eri tyypit kattava kokonaisuus, jotta sairauden eri muodot tunnistettaisiin ja se osattaisiin hoitaa oikealla tavalla. Eri lannehalvausmuotojen diagnosoimisessa ja hoidossa voidaan käyttää hyvin pitkälle samankaltaisia menetelmiä. Lannehalvausta sairastavan hevosen diagnosointi ja hoito ei saisi kuitenkaan rajoittua pelkästään akuutin vaiheeseen, vaan jalostuksen ja hevosen käyttömahdollisuuksien vuoksi olisi tärkeää tunnistaa mitä lannehalvausmuotoa hevonen sairastaa. Kroonisten lannehalvausmuotojen epäillään olevan perinnöllisiä ja suositelluilla hoitomuodoilla oireet saadaan pysymään poissa ja pahimpia tapauksia lukuun ottamatta hevoset pystyvät yleensä toimimaan niissä käyttötarkoituksissa, johon ne on kussakin tilanteessa hankittu.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Nuoren märehtijän alkaessa syödä kiinteää ravintoa, etumahojen suhteellinen osuus mahoista kasvaa ja niiden seinämän epiteeli alkaa kehittyä mahdollistaakseen ravintoaineiden tehokkaan imeytymisen. Märehtijöillä rehun hiilihydraatit hajoavat pötsissä haihtuviksi rasvahapoiksi, ja monokarboksylaattikuljettajien uskotaan avustavan haihtuvien rasvahappojen imeytymisessä pötsin seinämän läpi. Pötsin seinämässä on todettu olevan ainakin MCT1- ja MCT4 –isoformeja. Nämä tarvitsevat toimiakseen CD147 -proteiinin (myös OX-47, EMMPRIN, HT7 ja basigin), joka on on glykosyloitu integraalinen membraaniproteiini. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää MCT1-, MCT4- ja CD147 –proteiinien muutoksia pötsin toiminnan kehittymisen aikana. Toisena tavoitteena oli selvittää, voidaanko näytteenä käyttää solukalvojen sijasta pötsin seinämästä tehtyä homogenaattia. Tutkimuksessa käytettiin eri ikäisinä lopetetuista kileistä kerättyjä näytteitä. Kilejä oli yhteensä 31, joista 7 oli 3-21 tunnin ikäisiä, 7 viikon ikäisiä, 7 kahden viikon ikäisiä, 1 kolmen viikon ikäinen, 2 neljän viikon ikäistä, sekä 7 kahdeksan viikon ikäistä. Pötsin seinämästä otettiin näyte, josta valmistettiin homogenaatti ja eristettiin solukalvot eli membraanit. Pötsinäytteistä löydettiin MCT1- ja CD147 –proteiineja, mutta MCT4- isoformia ei ollut havaittavissa. Membraaninäytteissä havaittiin MCT1 -isoformin pitoisuuksien kasvavan iän mukana, paitsi kahdeksan viikon ikäisillä kileillä, joilla MCT1 –isoformin määrät vähenivät merkitsevästi. CD147 –proteiinia oli havaittavissa jo vastasyntyneiden kilien pötsinäytteissä. Membraaninäytteissä CD147 -proteiinin määrä kasvoi lineaarisesti iän mukana ja CD147-proteiinin ja MCT1 –isoformin välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio. Homogenaattinäytteissä MCT1 -isoformin määrissä ei havaittu korrelaatiota iän kanssa. MCT1- ja MCT4 -isoformien solukalvolle siirtymisessä avustavan CD147 –proteiinin ei myöskään havaittu korreloivan koe-eläinten iän tai MCT1 -isoformin kanssa. Membraani- ja homogenaattinäytteistä mitattujen MCT1- ja CD147 -määrien välillä ei ollut korrelaatiota. Haihtuvien rasvahappojen muodostus alkaa, kun eläin aloittaa kiinteän ravinnon syömisen. Tästä seuraa, että haihtuvia rasvahappoja kuljettavia proteiineja tarvitaan epiteelisolujen pinnalle. Tutkimuksessa havaittiin haihtuvia rasvahappoja kuljettavan MCT1 –proteiinin ja sen apuproteiinien määrän lisääntyminen iän myötä. N. 8-11 viikon iässä, jolloin pötsin toiminta on kehittynyt aikuisen eläimen tasolle, MCT1 –proteiinin määrä oli merkitsevästi vähäisempi kuin 4 viikon iässä. Tulosten perusteella homogenaatti ei ole hyvä tapa mitata membraaniproteiinien määrää.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)Sian rehut sisältävät maitohappoa ja haihtuvia rasvahappoja (VFA). Lisäksi eri osissa ruoansulatuskanavaa näitä orgaanisia happoja syntyy rehun hiilihydraattien maitohappokäymisen ja muun mikrobifermentaation vuoksi. Ohut- ja paksusuolen pH on yli 6, jolloin maitohappo ja haihtuvat rasvahapot esiintyvät lähes täysin dissosioituneena ja niiden passiivinen diffuusio solukalvojen läpi on siksi erittäin vähäistä. Anionimuotoisia happoja imeytyy epiteelien läpi kuitenkin erityisten monokarboksylaattikuljettajien (MCT) avulla. Monokarboksylaattikuljettajat ovat solukalvoilla sijaitsevia proteiineja, joista tunnetaan nykyään 14 erilaista isoformia. MCT kuljettaa dissosioituneen happomolekyylin lisäksi protonin samaan suuntaan. Monokarboksylaattikuljettajat säätelevät solunsisäistä pH:ta sekä happoanionien konsentraatiota ja niiden ilmeneminen on kudos- ja eläinlajikohtaista. Monokarboksylaattikuljettajilla on kaitsijaproteiineja, joilla on ratkaiseva merkitys kuljettajien toiminnalle. Aiemmin sian ohutsuolesta on löydetty MCT1 -proteiini. Tämän tutkimuksen kokeellisen osan tarkoituksena oli määrittää isoformien MCT1 ja MCT4 ilmentyminen eri osissa sian mahaa ja ohutsuolta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun sian mahalaukusta on määritetty MCT-proteiineja ja sian ohutsuolesta on mitattu MCT-proteiineja systemaattisesti koko ohutsuolen alueelta. Tutkimuksessa oli mukana 8 sikaa, joiden kudosnäytteet kerättiin teurastuksen jälkeen. MCT4:n suhteellinen määrä ei eronnut tilastollisesti mahan ja eri ohutsuolen osien välillä. Mahassa MCT1:n määrä oli vähäinen. Mahan hapan ympäristö luo edellytykset maitohapon ja haihtuvien rasvahappojen passiiviselle imeytymiselle dissosioitumattomassa muodossaan. Ohutsuolessa MCT1:n suhteellinen määrä oli suurempi ohutsuolen alkuosassa kuin mahassa (P < 0,01) tai ohutsuolen loppuosassa (P < 0,001). Ohutsuolessa tarvitaan kuljettajaproteiineja maitohapon tehokkaan imeytymisen varmistamiseksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2005)Lämpösokkiproteiinit (HSP) ovat solun sisäisiä proteiineja, jotka jaotellaan perheisiin niiden molekyylipainon perusteella. Yksi parhaiten tunnetuista HSP- perheistä on 70 kDa:n lämpösokkiproteiinit, joista HSP73 on solussa jatkuvasti ilmentyvä ja HSP72 indusoituva muoto, jonka pitoisuus solun sisällä kasvaa stressiä aiheuttavissa tilanteissa. Vaikka HSP72 on solun sisäinen proteiini, sitä on löydetty myös seerumista sekä stressaantuneilta että stressaantumattomilta yksilöiltä. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää sikojen teurastusta edeltävän stressin, teurastuksessa usein havaittavan täysimahaisuuden ja seerumin HSP72- pitoisuuden yhteyttä sekä selvittää mahdollisuutta käyttää seerumin HSP72-pitoisuutta sian stressi-indikaattorina. Lisäksi tavoitteena oli kartoittaa yksilöiden välistä seerumin HSP72-pitoisuuden vaihtelua. Näytteet otettiin 80 siasta Koiviston teurastamolla Mellilässä. Siat tulivat viideltä eri tilalta. Jaoin siat kolmeen ryhmään (ryhmä 1, 2 ja 3) sikojen ennen teurastusta teurastamon navetassa viettämän ajan ja kuljetusajan perusteella. Ryhmään 1 (n=39) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle teurastusta edeltävänä päivänä noin 19 tuntia ennen teurastusajankohtaa ja niiden kuljetusaika kotitilalta teurastamolle oli kaksi tuntia. Ryhmään 2 (n=23) ja ryhmään 3 (n=18) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle samana päivänä kun teurastus tapahtui. Ryhmään 2 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli 25 minuutista 1 ½ tuntiin ja ne olivat teurastamon navetassa 45 minuuttia ennen teurastusta. Ryhmään 3 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli noin 2 ½ tuntia ja ne olivat teurastamon navetassa 10- 15 minuuttia ennen teurastusta. Kokeeseen kuuluvat siat olivat tekemisissä teurastamon navetassa vain omalta tilalta tulleiden sikojen kanssa. Siat tainnutettiin hiilidioksiditainnutuksella 2-4 sian ryhmissä, jonka jälkeen siat pistettiin välittömästi. Verinäytteet otettiin pistoverestä. Siat ohjattiin tainnutuskuoppaan menevään häkkiin ajolevyn avulla. Seerumin HSP72 määritettiin immunologisesti. Näytteistä mitattiin myös veren laktaatti pitoisuus ja seerumin kortisolipitoisuus. Kaikkien sikojen seerumin HSP72- pitoisuuksien keskiarvo on 5,9 ± 7,4 ng/ml. Työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei korreloi akuutin stressin indikaattoreina käytettävien laktaatin tai kortisolin kanssa eri kuljetusryhmissä eikä myöskään koko eläinmateriaalissa. Myöskään sikojen täysimahaisuudella ei ollut yhteyttä seerumin korkeaan ( >5 ng/ml) HSP72- pitoisuuteen missään kuljetusryhmässä. Ryhmän 1 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuksissa (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Myös ryhmän 2 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuden suhteen (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Ryhmien 1 ja 2 välillä ei ole tilastollista eroa HSP72- pitoisuudessa. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei sellaisenaan sovellu kroonisen stressin indikaattoriksi vaan vaatii lisätutkimuksia, joissa samanaikaisesti mitataan kroonista stressiä esimerkiksi sikojen käyttäytymistä tutkimalla. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään stressiä ja sen aiheuttamia fysiologisia muutoksia koko eläimen tasolla sekä solutason stressiä ja erityisesti molekyylipainoltaan 70 kDa:n lämpösokkiproteiinien roolia solutason stressivasteessa. Lopuksi käsitellään teurastusta edeltävän stressin yhteyttä sianlihan laatuun.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)Näiden syventävien opintojen tutkielma koostuu kahdesta osasta, kirjallisuuskatsauksesta ja kyselytutkimuksesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat yleisimmät vuohien sairaudet Suomessa. Tutkimus tehtiin retrospektiivisena eli takautuvana kyselytutkimuksena keväällä 1994. Sitä varten laadittiin kyselylomake, jota lähetettiin 134 vuohenomistajalle ja 123 eläinlääkärille. Kyselyyn vastasi 72 vuohenomistajaa (54 %) ja 28 eläinlääkäriä (23 %). Yleisimpiä eläinlääkäreiden hoitamia sairauksia kutuilla olivat akuutti ja krooninen utaretulehdus, tiineystoksemia, poikimahalvaus ja synnytysvaikeudet. Pukeilla eläinlääkärit olivat hoitaneet eniten virtsakivitautia ja kileillä yli vuorokauden kestäneitä ripuleita. Omistajien ilmoittamista sairaustapauksista eniten oli ulkoloistapauksia. Muita yleisiä omistajien ilmoittamia sairauksia kutuilla olivat valetiineys, pötsipilaantuminen tai muu pötsihäiriö, synnytysvaikoudet, akuutti utaretulehdus ja tiineystoksemia ja kileillä ripulit. Kirjallisuuskatsaus käsittelee vuohien sairauksia, erityisesti kyselytutkimuksessa yleisimmiksi osoittautuneita sairauksia sekä listerioosia, joka on zoonoosi.
Now showing items 1-11 of 11