Browsing by discipline "Pieneläinten sisätaudit"
Now showing items 1-15 of 15
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosin hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Kissan kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi on kissojen yleisin hormoniperäinen sairaus. Se on yleistynyt voimakkaasti 1970-luvun lopulta lähtien vanhoilla kissoilla. Ulkomailla (Yhdysvallat, UK, Hong-Kong, Uusi-Seelanti) on tehty hypertyreoosille altistavista tekijöistä tapaus-verrokki-kyselytutkimuksia. Niissä riskitekijöiksi ovat useimmiten nousseet ruokinnalliset asiat, etenkin purkkiruoka ja kala. Ruokien väärän jodipitoisuuden (liiallinen, liian vähäinen tai liian vaihteleva) epäillään olevan yksi syy purkkiruokien aiheuttamassa riskissä. Uudemmissa tutkimuksissa on myös löydetty kissoista huomattavia määriä erilaisia vierasaineita, kuten palontorjunta-aineita (PBDE). Tutkielman tavoitteena oli ensin kirjallisuuskatsauksen avulla selvittää riskitekijöitä ja sitten tutkia tapaus-verrokki-kyselytutkimuksilla suomalaiskissojen ruokavaliota, ympäristötekijöitä ja hoitokäytäntöjä. Hypoteesina oli saada samanlaisia tuloksia (esimerkiksi, että purkkiruoka on riskitekijä) kuin ulkomaalaistutkimuksissa mutta myös mahdollisesta saada uusia tuloksia. Kyselytutkimuksia tehtiin kaksi, joista toisessa kysyttiin tarkentavia asioita etenkin ruokavaliosta. Internettiin tehtiin sähköinen e-lomake, jota varten oli laitettu linkkejä kissa-aiheisille keskustelupalstoille ja eläinlääkäriasemien ja eläinkauppojen seinille. Osa vastauksista saatiin paperilomakkein, joita oli lähetetty klinikoille ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneiden vanhojen kissojen omistajille. Ensimmäiseen kyselyyn tuli vastauksia 236 kpl, joista hypertyreoottisia oli 61 kissaa. Kontrolleiksi valittiin tästä määrästä vähintään 8-vuotiaat muut kissat (126 kpl). Hypertyreoottisten kissojen ja kontrollikissojen omistajille lähetettiin linkki jatkokyselyyn (e-lomake). Jatkokyselyyn tuli vastauksia 89 kpl, joista hyväksyttiin 83 kpl (hypertyreoottisia 33 kpl, kontrolleja 50 kpl). Tutkimuksissa tarkasteltiin riskitekijöitä kahdessa ikäryhmässä: vähintään 8-vuotiaat ja vähintään 13-vuotiaat. Tutkimuksessa suurimmaksi riskitekijäksi molemmissa ikäryhmissä nousi purkkiruoka. Muut kosteat teolliset kissanruoat eivät vaikuttaneet sairastumisriskiin. Myös kalansyönti ja maitotuotteiden syöminen vaikuttivat olevan riskitekijöitä. Kuivaruoan runsas osuus ruokavaliosta oli suojaava tekijä. Puhdasrotuiset olivat vähemmän riskialttiita verrattuna maatiaiskissoihin. Esimerkiksi sukupuolella, hoitokäytännöillä (mm. rokotukset, loishäädöt), ulkoilulla tai elinympäristöllä ei ollut merkittävää vaikutusta. Tulokset olivat osittain samoja ja osittain erilaisia kuin aikaisemmissa vastaavissa ulkomaalaistutkimuksissa. Purkkiruoan, kalan ja rodun osallisuus ovat yhteneviä ulkomaalaistutkimuksien kanssa. Maitotuotteilla ei sen sijaan ole ulkomailla ollut merkitystä sairastumisriskin kannalta, mikä voi olla sattumaa tai johtua todellisesta altistavista komponenteista maitotuotteissa. Tutkimuksen virhelähteitä ovat takautuvan kyselytutkimuksen heikkoudet. Omistaja ei esimerkiksi useinkaan muista ruokintaa jopa parinkymmenen vuoden takaa. Lisäksi aineiston analysoinnissa ja muokkaamisessa on voinut tulla virheitä. Seuraavaksi olisi hyödyllistä vertailla sairaiden ja kontrollikissojen välillä ainakin ruokien jodipitoisuuksia ja myrkkyjen määriä sekä sisätilojen pölyn PBDE-pitoisuuksia. Kaikkein hyödyllisimpiä olisivat vuosia kestävät satunnaistetut kontrolloidut ruokintakokeet.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Lymfooma on kissoilla yleisimmin esiintyvä kasvainsairaus. Aiemmin kissan leukemiavirus (FeLV) oli tärkein altistava tekijä lymfoomaan sairastumiselle. Diagnoosimenetelmien kehityksen ja leukemiavirusrokotteen markkinoille tulon myötä infektiot ovat vähentyneet, ja samalla erilaisten lymfoomamuotojen esiintyvyys on muuttunut. Leukemiainfektioiden selvästä vähenemisestä huolimatta, lymfooman esiintyvyys on lisääntynyt. Kissan lymfoomasta on tällä hetkellä saatavissa erittäin vähän suomenkielistä tietoa. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kertoa kissojen lymfooman esiintyvyydestä, riskitekijöistä, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoidosta ja ennusteesta. Lymfooma esiintyy kissoilla monessa eri anatomisessa muodossa ja toisin kuin koirilla, lymfooma esiintyy usein myös sisäelimissä. Lymfooman kliininen kuva, oireet ja niiden voimakkuus vaihtelevat riippuen siitä, missä kudoksessa lymfooma esiintyy ja kuinka laajalle se on levinnyt. Yleisin kissoilla esiintyvä anatominen lymfooman muoto on ruoansulatuskanavan lymfooma. Muita muotoja ovat mediastinumin eli välikarsinan lymfooma, multisentrinen eli yleistynyt lymfooma, imusolmukelymfooma, leukeeminen lymfooma sekä lymfaattisen järjestelmän ulkopuolella esiintyvät lymfoomat. Tyypillisimmät oireet lymfoomaa sairastavilla kissoilla ovat apaattisuus tai voimattomuus, ruokahaluttomuus, suurentuneet imusolmukkeet tai imusolmukkeiden ulkopuolinen massa, laihtuminen, vaikeutunut hengitys, oksentelu ja anoreksia. Lymfooman monimuotoisuus ja epäspesifiset oireet tekevät lymfooman diagnosoinnista haastavaa, ja diagnoosin määrittämiseksi on välttämätöntä tutkia sytologisia ja histologisia näytteitä. Verinäytteiden sekä diagnostisen kuvantamisen avulla voidaan selvittää sairauden laajuutta, potilaan yleiskuntoa ja vastetta hoitoon. Lymfooman ensisijainen hoito kissoilla on solunsalpaajahoito. Yleisimmin hoitoprotokollissa käytettyjä lääkeaineita ovat vinkristiini, syklofosfamidi, doksorubisiini ja prednisoloni. Toisin kuin koirilla, kissojen hoitokäytännöt ovat vähemmän vakiintuneita, ja hoidon teho vaikeammin ennustettavissa johtuen suuremmasta histologisen tyypin sekä anatomisen esiintymismuodon vaihtelusta. Täydellisesti solunsalpaajayhdistelmähoitoon vastaa arviolta 50 -70 % lymfoomaa sairastavista kissoista, ja keskimääräinen elinikä hoitoon vastaamisen jälkeen on arvioilta 4-6 kuukautta. Paras ennuste on ruoansulatuskanavan lymfaattista lymfoomaa sairastavilla, joilla keskimääräinen remissio kestää jopa 2 vuotta. Käytössä olevat solunsalpaajat ja hoitoprotokollat ovat pääasiassa hyvin siedettyjä ja elämänlaatu on yleensä hoitojen aikana hyvää.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)Mastsolukasvain on koiran yleisin ihokasvain ja toiseksi yleisin koirilla tavattavista pahanlaatuisista kasvaimista. Yleisyydestään huolimatta koiran mastsolukasvaimista on tällä hetkellä saatavilla hyvin niukasti suomenkielistä tietoa. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kertoa koiran mastsolukasvainten esiintyvyydestä, riskitekijöistä, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoitovaihtoehdoista sekä ennusteesta. Mastsolukasvain saa alkunsa elimistön mast- eli syöttösoluista. Valtaosa mastsolukasvaimista sijaitsee ihossa, mutta niitä voi esiintyä myös muualla elimistössä. Ihon mastsolukasvainten ulkonäkö vaihtelee huomattavasti ja saattaa muistuttaa mitä tahansa ihomuutosta. Mastsolukasvainta ei siksi koskaan voida diagnosoida pelkän ulkonäön perusteella. Sen sijaan kasvaimesta otetun ohutneulanäytteen avulla mastsolukasvain on helppo tunnistaa soluliman rakkuloidensa ansiosta. Mastsolukasvainten biologinen käyttäytyminen vaihtelee suuresti ja tärkein ennusteeseen vaikuttava tekijä on mastsolukasvaimen histologinen luokka. Mastsolukasvaimet jaetaan histologisessa luokituksessa hyvin, kohtalaisesti ja huonosti erilaistuneisiin. Hyvin erilaistuneiden kasvainten riski lähettää etäpesäkkeitä on noin 10 % ja kohtalaisesti erilaistuneiden riski lähettää etäpesäkkeitä vaihtelee matalasta kohtalaiseen. Huonosti erilaistuneet mastsolukasvaimet ovat biologisesti aggressiivisia ja lähettävät usein etäpesäkkeitä. Suurin osa mastsolukasvaimista lähettää etäpesäkkeitä ensin paikallisiin imusolmukkeisiin ja sieltä edelleen maksaan ja pernaan. Mastsolukasvainten ensisijainen hoito on kirurginen poisto laajoin marginaalein. Hyvin erilaistuneiden mastsolukasvainten osalta ennuste onnistuneen kirurgisen poiston jälkeen on erinomainen. Kohtalaisesti erilaistuneista kasvaimista 5 – 20 % uusiutuu tai leviää onnistuneen kirurgisen poiston jälkeen. Huonosti erilaistuneiden mastsolukasvainten hoidossa pelkällä kirurgialla saavutetaan keskimäärin vain noin kymmenen kuukauden elinaika leikkauksen jälkeen. Sädehoidon ja kirurgian yhdistelmä on hyvä vaihtoehto potilaille, joiden hyvin tai kohtalaisesti erilaistunutta kasvainta ei voida poistaa laajoin marginaalein tai jos leikkaushaavan marginaalit ovat jääneet epäpuhtaiksi. Sädehoidon ja kirurgian yhdistelmällä saavutetaan yleensä usean vuoden tautivapaa ajanjakso. Huonosti erilaistuneiden ja levinneiden mastsolukasvainten hoidossa voidaan käyttää solunsalpaajia joko kirurgiaan yhdistettynä tai ainoana hoitona. Useiden eri solunsalpaajien ja hoitoprotokollien käyttöä mastsolukasvainten hoidossa on tutkittu, mutta yleisimmin käytössä ovat vinblastiini, lomustiini ja prednisoni erilaisina yhdistelminä. Hoitovaste eri solunsalpaajille saadaan noin 20 – 70 prosentilla potilaista hoitoprotokollasta riippuen. Potilaiden elinajan mediaani hoidon jälkeen on noin 5 – 20 kuukautta. Uutena hoitovaihtoehtona koiran mastsolukasvaimille ovat hiljattain käyttöön otetut tyrosiinikinaasin estäjät. Tyrosiinikinaasin estäjillä hoidetaan kohtalaisesti tai huonosti erilaistuneita mastsolukasvaimia, joita ei voida kirurgisesti poistaa. Tyrosiinikinaasin estäjillä hoidetuista potilaista noin 20 – 40 % vastaa hoitoon. Mediaaniaika kasvaimen etenemiseen hoidon jälkeen on noin 4 – 5 kuukautta. Vaihtelevan ulkonäkönsä ja biologisen käyttäytymisensä vuoksi mastsolukasvainten diagnostiikka ja hoito voi olla haastavaa. Toivon tästä kirjallisuuskatsauksesta olevan hyötyä eläinlääkäreille käytännön potilastyössä hoidettaessa mastsolukasvaimista kärsiviä koiria.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)Osteosarkooma on koiran yleisin luukasvain. Vaikka kasvain on hyvin yleinen, on siitä saatavilla vain vähän tietoa suomeksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella koiran osteosarkooman esiintyvyydestä ja riskitekijöistä, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, ennusteesta sekä hoitovaihtoehdoista. Osteosarkooma on maligni mesenkymaalinen kasvain eli pahanlaatuinen alkukantaisten luusolujen kasvain. Sen etiologiaa ei tällä hetkellä tunneta ja riskitekijöistäkin tiedetään vain vähän. Osteosarkoomaa esiintyy eniten suurikokoisilla ja yli seitsemänvuotiailla koirilla. Suurin osa osteosarkoomakasvaimista sijaitsee raajojen luissa, mutta sitä esiintyy myös rangan luissa sekä muissa kudoksissa. Distaalinen radius on osteosarkooman tyyppipaikka. Osteosarkooma on hyvin aggressiivinen kasvain, joka metastasoi jo varhaisessa vaiheessa. Usein etäpesäkkeitä on jo keuhkoissa taudin diagnosointihetkellä, vaikkei niitä tutkimuksissa havaittaisikaan. Kliinisinä oireina havaitaan yleensä koiran ontuminen ja paikallinen kipu. Potilashistoriaan saattaa liittyä myös osteosarkooman aiheuttama patologinen murtuma. Diagnoosi tehdään yleensä potilashistorian, signalmentin, kliinisten oireiden ja röntgenkuvien perusteella. Diagnoosin varmistamiseen vaaditaan kuitenkin koepalan histologinen tutkiminen, sillä esimerkiksi osteomyeliitin aiheuttamat röntgenmuutokset voivat muistuttaa osteosarkoomaa. Amputaatio on tavallisin hoitomuoto osteosarkooman sijaitessa raajoissa. Koska osteosarkooma lähettää etäpesäkkeitä hyvin herkästi, käytetään kirurgian kanssa yleensä myös solunsalpaajia. Amputaatiolle on kehitelty eri vaihtoehtoja, joissa kasvain poistetaan säästävällä kirurgialla. Myös sädehoitoa on käytetty osteosarkooman hoidossa. Osteosarkooman ennuste on hyvin huono ja hoidoista huolimatta yli 80 % koirista kuolee. Palliatiivisella hoidolla, johon lasketaan myös amputointi ilman solunsalpaajahoitoa, elinennuste on noin 4-5 kuukautta. Kirurgian ja solunsalpaajahoidon yhdistelmähoidolla elinennuste on noin vuosi. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä yhteen oleellinen tieteellinen materiaali, josta toivon olevan hyötyä eläinlääkäreiden käytännön potilastyössä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Koiran talirauhastulehdus (engl. sebaceous adenitis) on harvinainen ihosairaus, joka on yleistymässä. Sitä on tavattu jo yli 55 koirarodulla sekä sekarotuisilla koirilla. Osa roduista, kuten villakoira, akita, vizsla sekä viimeisimmissä tutkimuksissa myös havannankoira ja englanninspringerspanieli ovat alttiita sairastumaan. Tyypillisesti sairastuva koira on nuori aikuinen tai keski-ikäinen. Sukupuoli, sterilointi tai kastrointi eivät vaikuta sairastuvuuteen. Taudin uskotaan olevan jossain määrin perinnöllinen. Talirauhastulehdus ei tyypillisesti esiinny yhteydessä muiden sairauksien kanssa. Talirauhastulehduksen syytä ei tunneta, mutta sitä pidetään immuunivälitteisenä, mahdollisesti autoimmuuniperäisenä sairautena. Kliinisinä oireina havaitaan harvakarvaisuutta tai karvattomuutta sekä ihon ja karvapeitteen kuivuutta ja hilseilyä. Karvojen varsissa voidaan havaita keratiinimuodostumia. Muutokset alkavat yleensä pään alueelta, josta ne etenevät vartalon selkäpuolelle. Sairaus vaikuttaa vain ihoon eikä yleisoireita tavata. Diagnoosi varmistetaan ihon koepalassa havaittujen tyypillisten histologisten löydösten avulla. Kudosleikkeissä ihossa tavataan karvatuppien lähellä talirauhasten paikalla tulehdusreaktio, mikä tuhoaa talirauhaset. Tulehdusreaktion hälvettyä paikalle muodostuu arpikudosta. Ihossa nähdään lisäksi liikasarveistumista. Talirauhastulehdusta ei voida täysin parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Yleensä hoito on elinikäinen. Jos hoito keskeytetään, oireet palaavat. Hoitona käytetään ihon paikallishoitoa ja/tai systeemistä immunosuppressiivista lääkitystä sekä suun kautta annettavaa rasvahappolisää. Paikallishoitona käytetään hilsettä irrottavia shampoita, öljykylpyjä ja kosteuttavia aineita. Immunosuppressiivisista lääkityksistä siklosporiinilla on eniten näyttöä hoidon tehosta. Retinoideja on myös käytetty. Glukokortikoideista on hyötyä vain hyvin harvoissa tapauksissa. Paikallishoidolla on lähes sama teho kuin siklosporiinilla ja yhdessä näillä on havaittu synergistinen etu. Hoidon teho on yksilöllinen. Siksi ennusteen antaminen yksilölle on vaikeaa: jotkut koirat vastaavat hoitoon erinomaisesti, jotkut eivät vastaa lainkaan. Mikäli sekundaariset bakteeritulehdukset pysyvät kurissa, on talirauhastulehdus koiralle lähinnä kosmeettinen haitta. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoite on koota suomen kielellä tietoa koiran talirauhastulehduksesta. Tavoitteena on esitellä talirauhastulehdus sairautena niin, että tiedosta on hyötyä praktiikkaa tekevälle eläinlääkärille. Tutkielma kattaa sairauden esiintyvyyden, altistavat tekijät, kliinisessä ja histologisessa kuvassa tavattavat muutokset, patogeneesin ja etiologian selvittämiseksi tehdyt tutkimukset sekä diagnosoinnin ja eri hoitovaihtoehdot. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa kuvataan yksilön ennusteen asettamista ja sairauden vaikutusta koiran jalostuskäyttöön. Talirauhastulehdusta koskeva tieto pyritään kertomaan perusteellisesti, jotta lukija ymmärtää, mitä sairaudesta nykytietämyksen valossa tiedetään. Pohdintaosiossa on otettu kantaa tutkimustietoon sekä esitetty ehdotuksia siitä, mitä sairaudesta olisi vielä tarpeen tutkia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)Koirien yleisimpiä synnynnäisiä sydänsairauksia ovat avoin valtimotiehyt, keuhkovaltimon tauma ja aortan ahtauma. Harvemmin esiintyviä synnynnäisiä sydänsairauksia ovat kammioväliseinäaukko, eteisväliseinäaukko, mitraaliläpän dysplasia ja trikuspidaaliläpän dysplasia. Tietyillä roduilla on havaittu synnynnäisten sydänsairauksien olevan perinnöllisiä, mutta tarkkoja periytymismalleja ei ole saatu vielä selvitettyä. Ehdokasgeenejä on löydetty, mutta nykyiset tutkimukset viittaavat siihen, että useampi geeni yhdessä aiheuttaa synnynnäisen sydänsairauden. Epäily synnynnäisestä sydänsairaudesta herää usein pennun ensimmäisillä eläinlääkärikäynneillä, kun sydämestä kuullaan sivuääni. Monet koirat saattavat olla oireettomia pentuiässä, ja lievissä muutoksissa osa ei välttämättä koskaan kehitä sydänsairauden oireita. Synnynnäiset sydänsairaudet diagnostisoidaan sydämen ultraäänen avulla, jolla voidaan todeta mahdolliset muutokset sydämen rakenteessa sekä toiminnassa. Mikäli koiralla on oireita, havaitaan useimmin alentunutta rasituksen sietokykyä, hengitysvaikeuksia sekä pyörtymisiä. Hoito ja ennuste riippuvat sairauden asteesta sekä tyypistä. Avoin valtimotiehyt on ainoa synnynnäinen sydänsairaus, joka tulisi korjata joko kirurgisesti tai katetrointitoimenpiteen avulla riippumatta siitä, minkä asteiset muutokset ovat, koska sairaus johtaa sydämen kongestiivisen vajaatoimintaan. Muissa sydänsairauksissa päädytään harvemmin sydänvian korjaamiseen kirurgisesti tai katetrointitoimenpiteen avulla. Lievissä ja kohtalaisissa muutoksissa koirilla on usein normaali eliniän odote, eivätkä ne vaadi hoitoa. Vakavissa muutoksissa koira usein kehittää sydämen vajaatoiminnan muutaman vuoden sisään, ellei sydänvikaa korjata. Mikäli sydänvika päätetään korjata kirurgisesti tai katetrointitoimenpiteen avulla, on ennuste parempi, jos koira on oireeton ennen toimenpiteen suoritusta. Tosin eräisiin sydänsairauksiin, kuten aortan ahtaumaan ei ole vielä löydetty tehokasta hoitoa. Mikäli koira kehittää sydämen kongestiivisen sydämen vajaatoiminnan, hoidetaan sitä lääkkeellisesti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli kerätä yhteen tiedot koirien yleisimmistä synnynnäisistä sydänsairauksista.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Brakykefaalinen syndrooma on brakykefaalisuudesta eli lyhyestä kallonmuodosta aiheutuva oireyhtymä. Brakykefaalisen syndrooman oireita ovat mm. rohisevat ja kuorsaavat hengitysäänet, kakominen, regurgitaatio, oksentaminen, huonontunut rasituksen sietokyky ja hengitysvaikeudet. Brakykefaaliseen syndroomaan liittyy rakenteen muutoksia kuten liian pitkä pehmeä kitalaki, ahtaat sieraimet, evertoituneet laryngeaalisakkulukset eli uloskääntyneet kurkunpään umpipussit, evertoituneet tonsillat, hypoplastinen trakea eli kaventunut henkitorvi ja ahtautuneet ja nenänieluun työntyvät nenäkuorikot. Ylempien hengitysteiden ahtaus aiheuttaa voimistunutta ilmavirtausta hengitysteissä, kohonneen alipaineen rintakehässä ja sitä kautta hengitysoireiden lisäksi ruuansulatuskanavan oireita kuten gastroesofageaalirefluksia (GER). GER ja alahengitysteiden tulehdukselliset sairaudet, kuten keuhkofibroosi ja astma, on lääketieteessä yhdistetty toisiinsa. Patogeneesi ei ole täysin selvä, mutta hengitysteiden oireiden voimistajaksi epäillään refluksin mikroaspiraatiota. Mikroaspiraatio tarkoittaa pienten pisaroiden henkeen vetämistä. Lääketieteen tutkimuksissa on käytetty mikroaspiraation osoittamiseksi pepsiinin määrittämistä trakea- tai keuhkohuuhtelunäytteistä. Pepsiini on mahalaukun pääsolujen erittämästä pepsinogeenistä happamissa olosuhteissa muodostuva entsyymi, jota ei normaalisti tavata muualla elimistössä kuin mahalaukussa. Muita käytettyjä tutkimusmenetelmiä ovat olleet mm. pH-mittaus ja LLMI eli lipid-laden makrofagi indeksi. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko brakykefaalisilla koirilla refluksin mikroaspiraatiota tutkimalla niiden keuhkohuuhtelunäytteen pepsiinipitoisuutta. Hypoteesinamme oli, että brakykefaalisten koirien keuhkohuuhtelunäytteistä löytyisi pepsiiniä ja kontrolliryhmän keuhkohuuhtelunäytteistä ei. Tutkimuksessa koeryhmän (8 koiraa) tuloksia verrattiin mesatikefaalisten eli normaalikalloisten koirien tuloksiin (6 koiraa) ja mahanestettä aspiroineiden koirien (2) näytteisiin käyttämällä ELISA-testiä. Western blot –menetelmällä verrattiin pepsinogeeniä, brakykefaalisten koirien (2 koiraa) keuhkohuuhtelunäytteitä mesatikefaalisten koirien (2 koiraa) näytteisiin sekä koiran ja kissan oksennukseen. Tutkittujen näytteiden pepsiinikonsentraatiot olivat ELISA-tutkimuksessa epäjohdonmukaisia. Osassa mesatikefaalisten koirien näytteissä havaittiin pepsiiniä, mutta brakykefaalisten koirien näytteissä ei. Western blot –tutkimuksessa havaittiin saman suuruinen bändi (50 kDA) koiran oksennuksessa ja kaikkien koirien keuhkohuuhtelunäytteissä. Kyseisen kokoista bändiä ei havaittu pepsinogeenin kohdalla. Koska otoskoko oli koeasetelmassa pieni ja tulokset eivät olleet johdonmukaisia, tuloksia ei voida yleistää. Pepsiinin käyttö mikroaspiraation biomarkkerina koirilla vaatii lisää tutkimusta. Lupaavaa on kuitenkin se, että Western blotting –menetelmällä havaitaan pepsiini vasta-aineella oksennuksessa ja keuhkohuuhtelunäytteessä sama proteiini. Lisätutkimuksia tarvitaan varmistamaan havaittu proteiini pepsiiniksi sekä proteiinipitoisuuksiltaan tunnettujen näytteiden ajoa mahdollisten pepsiinimäärien eroavaisuuksiin osoittamiseksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)This retrospective study was done to find out the prevalence of different liver diseases in dogs and cats in the Small Animal University hospital during a four year period 2007-10. This information is needed to plan further research on liver diseases, and the main source of interest for this are canine familial liver diseases associated with certain breeds. Therefore, the study looked for breeds that might be overrepresented with liver diseases. Breeds often described with familial liver diseases are e.g. Doberman, Dalmatian, cocker spaniel, Bedlington terrier and West Highland white terrier. Finally, this study looks into the diagnostic procedures for liver diseases in the hospital to compare them with current recommendations. The patients' information was searched by different criteria from the hospitals' patient database (Provet). The initially found patients were included if they had been diagnosed or suspected with a liver disease, which also includes diseases of biliary tract or hepatic vasculature. Of these patients, basic information, possible diagnosis, relevant laboratory findings, ultrasound findings and biopsy results were collected. The data was collected in a worksheet in MS Excel and further analysed there and in PASW Statistics 18.0. 337 dogs and 36 cats were eventually included in the study, resulting in 1.24 % and 0.41 % prevalence of all liver diseases in the hospital population in dogs and cats respectively. 55 patients (15 %) did not get a certain diagnosis, although they were definitely found to have had some kind of liver disease. Primary diagnosis of 28 patients was something other than liver diseases, though liver was also affected to some extent. The most common hepatobiliary diseases in dogs were vascular disorders (80 patients and in cats cholangitis and cholangiohepatitis (11 patients). As for breed distribution, in dogs with vascular disorders miniature breeds stood out with extrahepatic portosystemic shunts, especially miniature schnauzers (2.13 % prevalence within breed). Shetland sheepdogs stood out with liver diseases in general (3.65 % prevalence within breed) and especially with the diseases of the biliary tract (4 dogs). There were not as many dogs of known risk breed f chronic hepatitis as one would have expected, no breed was represented by over 5 dogs with chronic liver diseases. Copper accumulation was found in only 6 dogs, all of different breeds. Serum ALP, ALT, total protein, albumin, urea and bilirubin had been measured from nearly all of the patients in this study. Bile acids were measured from 66 % (fasting sample) and 27 % (post prandial sample) and ammonia from 60 % of the patients. Laboratory findings and their usefulness in diagnostics of different hepatobiliary diseases in dogs and cats were in agreement with what is described by scientific reports. 86.3 % of the patients had been studied with ultrasound, which was often useful, especially as a way to support the diagnosis. The most used biopsy method was fine-needle cytology which was taken from 93 patients, laparotomy with biopsy was done to 42 patients and laparoscopy to 8 patients. This study showed that hepatobiliary diseases were relatively common in dogs in our hospital, and vascular disorders are the most common of those. In cats hepatobiliary diseases are quite rare. There was not a high number of dogs of the breeds that are described to have increased tendency of developing chronic hepatitis presented to the hospital. Considering further studies on breed-associated hepatobiliary diseases, this study can perhaps suggest miniature schnauzers with extrahepatic portosystemic shunts, Shetland sheepdogs with biliary tract diseases or cocker spaniels with chronic or chronic active hepatitis. The study also showed that, as could be expected, liver diseases often require a lot, usually a biopsy, to be properly diagnosed, and thus many patients' diagnosis remains incomplete. In this hospital diagnosis is often thorough, when it is needed. The use of laparoscopy as a method to take a liver biopsy had not yet been that popular, but it may become more so in the future.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2018)Raw meat-based diets have gained popularity in recent years amongst dog owners and there is a lot of debate about the effects of raw food on dogs' health. The purpose of this thesis was to study serum mineral concentrations in dogs eating raw meat-based diet or dry diet. The minerals analyzed were copper, iron, magnesium, phosphorus, and zinc. My hypothesis is that when dogs are fed industrial balanced raw or dry food there are no significant differences in the serum mineral concentrations between the two diet groups. In this study there were 41 adult Staffordshire bull terriers of which 25 ate raw food and 16 dry food. 26 of the dogs were atopic, 13 were control dogs and 2 dogs could not be placed to either of the groups. The dogs came to three visits. The first blood sample was taken on either the first or the baseline visit. During the next three to five months the dogs were either on dry food or raw food diet, based on allotment. Itching, skin symptoms, and diet were taken into consideration in the allotment. After the feeding study the dogs came to the end visit where the second blood sample was taken. Based on the results both diets had an effect on some mineral concentrations. Also the health status had an effect on some mineral concentrations and in the atopic dogs the diet had a more pronounced effect on the serum mineral concentrations than in the control dogs. On the basis of these results the hypothesis was incorrect because there were significant differences in the serum mineral concentrations between the two diets. As we do not know the optimal serum concentrations of these minerals in the canine species the clinical significance of these results is somewhat limited but this study lays the foundation for further studies.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Krooniset hengitysteiden sairaudet kuten krooninen keuhkoputkentulehdus ovat yleisiä koirilla. Perinteisesti osana niiden hoitoa on käytetty suun kautta annettavia kortikosteroideja lievittämään tulehdusoireita. Kortikosteroidien pitkäaikaiseen käyttöön liittyy useita haittavaikutuksia, joista merkittävin on elimistön oman kortisolituotannon heikentyminen. Tällä on merkitystä erityisesti kortikosteroidihoidon lopettamisen yhteydessä, jolloin riskinä on elimistön huomattava kortisolivajaus vakavin seurauksin. Kortikosteroidihoidon aiheuttamien haittavaikutusten vähentämiseksi on alettu kehittää inhalaationa annettavia kortikosteroideja myös eläinten käyttöön. Inhalaatiossa lääkeaine saadaan suoraan kohdekudokseen, jolloin tarvittava lääkeainemäärä on pienempi kuin suun kautta lääkittäessä ja näin ollen myös haittavaikutusten määrä vähäisempi. Ihmisten astman ja muiden kroonisten hengitystiesairauksien hoidossa inhaloitavat kortikosteroidit ovat olleet jo pitkään yleisin hoitomuoto. Koirilla inhalaation käytöstä ja vaikutuksista on kuitenkin hyvin vähän julkaistua tietoa. Jotta inhalaatiohoitoa voitaisiin kehittää edelleen, tarvittaisiin aiheesta lisää tutkimuksia. Tämän tutkielman tavoitteena oli vertailla suun kautta annettavan prednisolonin sekä inhaloitavien budesonidin ja flutikasonipropionaatin vaikutusta veren kortisolitasoon terveellä koiralla. Tutkimuksen hypoteesina oli, että inhaloitavat kortikosteroidit heikentävät vähemmän elimistön omaa kortisolituotantoa kuin suun kautta annettava prednisoloni. Tutkimuksessa käytettiin kuutta beagle-rotuista koekoiraa, jotka jaettiin satunnaisesti neljään ryhmään (n=6 koiraa/ryhmä): (1) prednisoloni suun kautta 1 mg/kg 24 tunnin välein, (2) inhaloitava budesonidi 200 μg 12 tunnin välein, (3) inhaloitava flutikasonipropionaatti 250 μg 12 tunnin välein sekä (4) plasebo-inhalaatio huoneilmalla 12 tunnin välein. Hoitoa annettiin kussakin ryhmässä 4 viikon ajan ja jokaista lääkitysjaksoa seurasi 4 viikon puhdistumisjakso. Koirien lisämunuaisten kortisolituotantoa hoitojaksojen aikana tutkittiin ACTH-stimulaatiotestillä, joka tehtiin hoitojakson päivinä 0, 28 ja 35. Neljän viikon lääkitysjakson jälkeen prednisoloni oli laskenut veren kortisolin perustasoa merkittävästi verrattuna plaseboon (P = 0.016) tai budesonidiin (P = 0.029). Lisäksi ACTH-stimuloitu veren kortisolin huipputaso oli merkittävästi alhaisempi sekä prednisoloni- että flutikasonipropionaatti -ryhmissä verrattuna plasebo- ja budesonidi -ryhmiin (P < 0.001 kaikissa tapauksissa). Tulosten perusteella suun kautta annettava prednisoloni ja inhaloitava flutikasonipropionaatti lamasivat koirien omaa kortisolituotantoa merkittävästi, kun taas budesonidi ei saanut aikaan elimistön oman kortisolituotannon huomattavaa heikentymistä. Saamamme tulokset olivat siis hypoteesin mukaisia budesonidin osalta ja antavat selkeitä viitteitä siitä, että inhaloitava budesonidi olisi turvallisempi vaihtoehto koirien kroonisten hengitystiesairauksien hoidossa kuin suun kautta annettava prednisoloni. Väitettä tukee myös ihmislääketieteessä saadut hoitotulokset sekä eläinlääketieteessä tehtyjen hoitokokeiden tulokset. Lisää tutkimusta tarvitaan vielä selvittämään inhaloitavien kortikosteroidien muita haittavaikutuksia sekä niiden kliinistä käyttöä koirien hengitystiesairauksien hoidossa.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Maha-suolistokanavan tähystystä ja kudosnäytteiden histopatologista tutkimusta käytetään maha-suolistokanavan sairauksien diagnostiikassa erityisesti taudin vakavuuden ja esiintymislaajuuden määrittämiseen. Limakalvossa näkyvien vaurioiden, kliinisten oireiden, histopatologisten löydösten ja hoidon välisen yhteyden määrittäminen on kuitenkin haastavaa. Tämä tutkielma tarjoaa ajantasaista tietoa koirien maha-suolistokanavan sairauksien diagnosoinnin laadusta Suomessa. Maha-suolistokanavan sairaudet ovat yleinen ongelma Yliopistolliseen Pieneläinsairaalaan tuotavilla potilailla. Joskus näiden potilaiden tutkiminen vaatii maha-suolistokanavan tähystystä ja histopatologista tutkimusta diagnoosin selvittämiseksi. Toistaiseksi koirapotilaiden maha-suolistokanavan tähystyksessä raportoitujen löydösten ja histopatologisten tulosten välistä tilastollista riippuvuutta ei ole tutkittu Suomessa. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on selvittää limakalvomuutosten ja histologisten löydösten keskinäisen korrelaation vahvuus. Aineisto on kerätty Yliopistollisen Pieneläinsairaalan potilaista, joille on tehty ruuansulatuskanavan tähystystutkimus vuosien 2007 ja 2010 välisenä aikana. Toimenpiteitä on tehty 271 kappaletta yhteensä 243 potilaalle. Yliopistollisessa Pieneläinsairaalassa ei ole käytössä yhtenäistä menetelmää tähystyksessä havaittujen löydösten raportoimiseksi. Tutkielmani toinen tavoite on osoittaa yhtenäisen raportointimenetelmän käytön hyödyt raportoinnin laadun parantamiseksi. Tutkielma on kuvaileva, takautuva tutkimus. Tutkimuksessa keskitytään pääasiassa mahalaukun, ohutsuolen ja paksusuolen löydöksiin. Saatuja tuloksia ei voida soveltaa suoraan koskemaan kaikkia Suomessa koirille tehtäviä ruuansulatuskanavan tähystyksiä ja histopatologisia tutkimuksia, sillä potilasmateriaalina on käytetty ainoastaan Yliopistollisen Pieneläinsairaalan potilaita. Tähystyksessä ja histologisessa tutkimuksessa havaittujen löydösten voimakkuuden välinen tilastollinen riippuvuus vaihteli suuresti. Mahalaukussa löydösten välinen korrelaatio oli 0,33 ja ohutsuolessa 0,31. Paksusuolessa korrelaatio oli voimakkaampi: 0,72. Kaikki arvot ovat tilastollisesti merkitseviä >99 % luottamustasolla. Samanlaisia tuloksia on saatu myös muualla, sillä useissa tutkimuksissa on epäonnistuttu määrittelemään yhteys histologisesti havaittujen vaurioiden ja koiran suolistossa näkyvien muutosten, oireiden vakavuuden tai hoitovasteen välillä. Tähystyksistä kirjoitetuissa toimenpidekertomuksissa ohutsuolen löydöksistä 13,1 %, mahalaukun löydöksistä 16,3 % ja paksusuolen löydöksistä 18,8 % oli sellaisia, että niiden arvioiminen jälkikäteen oli mahdotonta. Yhtenäisen raportointimenetelmän käyttö koirien ruuansulatuskanavan tähystyslöydösten arvioimisessa olisi mitä todennäköisimmin pienentänyt epäselvien löydösten määrää.
Now showing items 1-15 of 15