Browsing by discipline "Veterinär reproduktion vetenskap"

Utaretulehduksen, etenkin piilevien tapausten, diagnosointikeinoiksi kaivataan uusia menetelmiä. Akuutin faasin proteiinit ovat osoittautuneet varsin luotettaviksi tulehduksen kuvaajiksi. Utaretulehduksen osalta tutkimukset ovat aikaisemmin keskittyneet pääosin akuutin vaiheen proteiinien pitoisuuksiin seerumissa, mutta viime vuosina on tehty enemmän vastaavia tutkimuksia myös maidon proteiineista. Käytännön kannalta testimenetelmien tulisikin perustua nimenomaan maidosta tehtäviin määrityksiin. Tämän syventävien opintojen tutkielman kirjallisuusosiossa käsitellään utaretulehduksen muuttujia, etenkin akuutin faasin proteiineja (Haptoglobiini, Hp, ja seerumin amyloiditekijä-A, SAA), sekä niiden käyttömahdollisuuksia utaretulehdusdiagnostiikassa. Tutkimusosassa tavoitteena oli selvittää akuutin vaiheen kuvaajien (Hp, SAA) pitoisuuksia maidossa eri patogeenien aiheuttamassa subkliinisessä ja kliinisessä utaretulehduksessa ja verrata niitä maidon N-asetyyli-?-D-glukosaminidaasi (NAGaasi) -aktiivisuuteen ja utaretulehduksen kliinisiin oireisiin. Tutkimuksen aineisto koostui Saaren klinikalla vuonna 2001 tutkituista maitonäytteistä (210 lehmää, 239 neljännesmaitonäytettä), joissa oli bakteerikasvua. Näytteet oli otettu kliinistä tai piilevää utaretulehdusta sairastavista lehmistä. Lehmien taustatiedot ja kliinisten oireiden kuvaus oli kirjattu Saaren klinikan potilasrekisteriin. Hp- ja SAA-pitoisuuksien määritykseen käytettiin ELISA-menetelmää ja NAGaasi-aktiivisuuden määritykseen fluorometristä mikrotiitterimenetelmää. Maidon SAA- ja Hp-pitoisuuksien välillä havaittiin positiivinen korrelaatio. Hp-pitoisuus jäi noin kolmanneksessa näytteistä alle määritysrajan, mikä ei käytännön tilanteessa olisi riittävä tarkkuus utaretulehdusten havaitsemiseksi. SAA:n perusteella tulehdustapaukset olisi havaittu käytetyillä määritysrajoilla paremmin (93,3 %:ssa näytteistä SAA-pitoisuus yli määritysrajan). Proteiinipitoisuudet eri patogeenien aiheuttamissa tulehduksissa vaihtelivat selvästi ja olivat hyvin verrattavissa kunkin bakteerilajin aiheuttamien tulehdusten tyypilliseen taudinkuvan vakavuuteen. Koliformien aiheuttamassa mastiitissa molempien akuutin vaiheen proteiinien pitoisuudet maidossa olivat huomattavan korkeat. A. pyogenes –tulehduksessa Hp-pitoisuudet olivat myös hyvin korkeita, mutta SAA-pitoisuudet taas erittäin alhaiset. Koagulaasinegatiiviset stafylokokit saivat aikaan vain hyvin lievän nousun molemmissa proteiineissa. S. aureus- ja streptokokkimastiiteissa pitoisuudet olivat aineiston keskitasoa. Kliinisten ja subkliinisten tulehdusten välillä oli selvä ero SAA- ja Hp-pitoisuuksissa, mutta ero oli tilastollisesti merkitsevä vain Hp:n osalta. Kliinisissä tapauksissa Hp-pitoisuus lisääntyi oireiden vakavuuden lisääntyessä ja pitoisuus oli merkitsevästi korkeampi vakavasti oireilevilla kuin lievästi oireilevilla. Maidon SAA-pitoisuudessa ei havaittu merkitsevää eroa eri oireluokkien välillä. Hp-pitoisuuden ja NAGaasi-aktiivisuuden sekä CMT-luvun välillä oli positiivinen korrelaatio. SAA-pitoisuus korreloi NAGaasi-aktiivisuuden kanssa. Johtopäätöksenä on, että tutkituista tulehduksen kuvaajista molemmat sopivat hyvin kuvaamaan maitorauhasen tulehduksen vakavuutta ja SAA myös utaretulehduksen havaitsemiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin määritysmenetelmän kehittämistä paremmin kenttäkäyttöön soveltuvaksi.

Tutkielma koostuu kirjallisuus- ja tutkimusosasta. Kirjallisuusosuudessa käsitellään lyhyesti naudan kiimakiertoa ja tärkeimpiä lisääntymiseen vaikuttavia hormoneja. Follikkelin kehittymistä ja rakennetta kuvaillaan muutamin kappalein. Keltarauhasen rakenteeseen, kehittymiseen, toimintaan ja vajaatoimintaan perehdytään laajemmin. Lisäksi tutustutaan keltarauhasen vajaatoimintaan humaanipuolella. Keltarauhasen vajaatoimintaa on tutkittu lehmillä varsin vähän. Vajaatoiminnan arvellaan olevan yksi oireettoman uusimisen syistä. Oireettomaksi uusijaksi katsotaan lehmä, joka siemennyksistä huolimatta ei ole tiinehtynyt kolmen normaalein oirein ja normaalein välein esiintyneen kiiman jälkeen. Keltarauhasen vajaatoimintaa esiintyy myös ihmisillä, mutta sen merkitys on edelleen epäselvää. Keltarauhasen vajaatoiminta saattaa aiheuttaa toissijaisesti hedelmällisyyshäiriöitä, koska kohtu ei kypsy riittävästi vastaanottamaan alkioita. Tutkimusosuus suoritettiin neljällä tilalla Hautjärven praktiikka-alueella syksyllä 1994 ja keväällä 1995. Tutkimukseen valittiin 97 normaalisti sykloivaa ay-lehmää, joilta kerättiin yhteensä 130 seurantajaksoa. Lehmät jaettiin kolmeen ryhmään. A-ryhmälle laitettiin viiden päivän progestageenikuuri vaginakierukkana 7. päivänä siemennyksestä. B-ryhmälle injisoitiin lihakseen 12 g eksogeenista GnRH:ta 12. päivänä siemennyksestä. C-ryhmä toimi kontrolliryhmänä, joten se ei saanut mitään hoitoa. Kiiman uusiutuessa tutkimusaikana lehmän ryhmää vaihdettiin. Kiiman uusiutuessa toisen kerran lehmä poistettiin kokeesta. Lehmiltä otettiin maitonäytteet progesteronimäärityksiä varten siemennyspäivänä sekä 5., 10. ja 14. päivänä siemennyksestä. Kaikille, myös kokeesta poistetuille lehmille tehtiin tiineystarkastus aikaisintaan viiden viikon kuluttua siemennyksestä. Kokeessa tutkittiin annettujen hormonihoitojen vaikutusta keltarauhasen toimintaan ja progesteronitasoihin varhaistiineydessä. Tulosten avulla pyrittiin määrittämään hoitojen käyttökelpoisuutta keltarauhasen vajaatoiminnan hoitoon oireettomilla uusijoilla. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella annetuilla hoidoilla ei ollut vaikutusta lehmien tiinehtyvyyteen. Myöskään tutkittujen päivien progesteronipitoisuuksiin hoidot eivät vaikuttaneet. Eksogeenisen progesteronin anto vaginakierukkana aiheutti vain vähäisen muutoksen progesteroniprofiiliin.

Staphylococcus aureus on lehmän tartunnallisista utaretulehduspatogeeneista merkittävin. Kliininen utaretulehdus on yleisin poikimisen yhteydessä ja ensimmäisten laktaatioviikkojen aikana. S. aureus -utaretulehdus on hankala hoitaa bakteerin useista virulenssitekijöistä johtuen. Tärkein S. aureuksen virulenssitekijöistä on bakteerin tuottama entsymaattinen beetalaktamaasi, joka voi tuhota penisilliiniryhmän antibiootin beetalaktaamirenkaan ja inaktivoida antibiootin. Penisilliiniresistenttien S. aureus -kantojen osuus utaretulehdusta aiheuttavista kannoista on lisääntynyt. Jos resistenttejä tapauksia aletaan hoitaa, ne ovat hankalia, koska indikaatioon sopivia, tehokkaita injektiovalmisteita ei ole Suomessa markkinoilla. Intramammaarihoidossa tulisi käyttää antibiootteja, jotka imeytyvät ja jakautuvat tasaisesti koko utareen alueelle. Sopivia antibiootteja ovat heikot emäkset tai muut antibiootit, jotka ovat utareessa suurelta osin ionisoitumattomassa muodossa. Intramammaarihoidon ongelmana akuutissa S. aureus -mastiitissa ovat tukkiutuneet maitotiehyet ja mikroabskessit, jotka yhdessä estävät lääkeaineen jakautumisen koko utareen alueelle. Yleishoidossa onnistumisen edellytyksenä on lääkeaineen kulkeutuminen verenkierrosta maitoon. Parhaiten maitoon siirtyvät lipidiliukoiset, veren proteiineihin sitoutumattomat ja ionisoitumattomat lääkeaineet. Yhdistelmähoito perustuu käsitykseen, että antibiootti-infuusio tavoittaa bakteerit utareen suuremmista maitotiloista sekä -tiehyistä ja antibiootti-injektio tehoaa synergisesti syvemmällä kudoksessa oleviin bakteereihin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää yhdistelmähoidon tehoa S. aureuksen aiheuttaman utaretulehduksen hoidossa sekä testata amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmän ja kloksasilliinin tehoa mastiitin hoidossa silloin, kun taudinaiheuttajana on beetalaktamaasipositiivinen S. aureus. Vertailuryhmä, joka käsitti beetalaktamaasinegatiivisten S. aureus -kantojen aiheuttamia mastiitteja hoidettiin bentsyylipenisilliinillä. Tutkimus tehtiin vuosina 1993-1997 Helsingin yliopiston Hautjärven (nyk. Saaren) yksikön praktiikka-alueen potilasmateriaalista. Aineisto koostui yhteensä 118 lehmän, 153 neljänneksen laktaatiokaudella hoidetusta akuutista utaretulehduksesta. Hoito perustui in vitro -herkkyysmäärityksiin. Bentsyylipenisilliinillä hoidettiin yhdistelmähoitona 88 neljännestä, amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmällä yhdistelmähoitona 28 neljännestä ja yleishoitona 12 neljännestä. Kloksasilliinilla hoidettiin intramammaarihoitona 25 neljännestä. Hoitotuloksia kontrolloitiin 2 ja 4 viikon kuluttua viimeisestä hoidosta. Hoidon onnistumista arvioitiin lehmän kliinisellä tutkimuksella, maidon bakteriologisella tutkimuksella sekä määrittämällä maidosta soluluku ja NAGaasi-aktiivisuus. Penisilliiniherkän kannan aiheuttamassa mastiitissa bakteriologinen parantumisprosentti yhdistelmähoidolla oli 65,9% ja penisilliiniresistentin kannan aiheuttamassa mastiitissa 21,4%. Amoksisilliini-klavulaanihappo -yhdistelmällä bakteriologinen parantumisprosentti koko aineistossa oli 15,0% ja kloksasilliinilla 20,0%. Tilastolliset erot eri hoitoryhmien parantumistulosten välillä olivat merkitseviä.

Jotta oriin sperman pakastusmenetelmiä kyettäisiin kehittämään, tarvitaan luotettavia menetelmiä sperman laadun arviointiin. Monenlaisia menetelmiä on olemassa, mutta vain harvoissa tutkimuksissa on tutkittu niiden ja hedelmällisyyden korrelaatiota. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pakastespermaa useilla taloudellisesti käyttökelpoisilla ja käytännöllisillä laboratoriokokeilla ja tutkia tulosten korreloivuutta tammojen varsomisprosenttien kanssa. Pakastespermalle tehtyjä kokeita ja varsomisprosentteja verrattiin kandessa koesarjassa. Ensimmäisessä tutkittiin 27 oriin ja toisessa 23 oriin sperma. Molempien kokeiden oriilla oli ollut keskimäärin 37 tammaa (vaihteluväli 7-121). Siittiöiden morfologia tutkittiin ja bakteeriviljely tehtiin kerran kunkin oriin spermasta. Ensimmäisessä koesarjassa tutkittiin sperman konsentraatio, progressiivinen motiliteetti valomikroskoopilla heti sulatuksen ja 1, 2, 3, ja 4 tunnin inkubaation jälkeen, motiliteetin ominaisuudet automaattisella sperma-analysaattorilla, plasmamembraani-integriteetti valomikroskoopilla käyttäen CFDA/P! –värjäystä (karboksifluoreskeiini-indiasetaatti/propidiumjodidi), plasmamembraani-integriteetti fluorometrillä käyttäen PI-värjäystä ja tehtiin resatsuriinireduktiotesti. Toisessa koesarjassa samat kokeet kuin koesarja 1:ssä ja lisäksi hypo-osmotic swelling test (HOS) valomikroskoopilla ja fluorometrillä tehtiin heti sulatuksen jälkeen sekä kolmen tunnin inkubaation jälkeen. Ensimmäisessä koesarjassa kaikkien oriitten progressiivinen motiliteetti 2 ja 4 tunnin inkubaation jälkeen korreloi varsomisprosentin kanssa (p<0,05); oreilla joilla oli ollut >20 tammaa siemennysannos korreloi negatiivisesti (p<0,05) ja resatsuriinireduktiotesti positiivisesti (p=0.052) varsomisprosentin kanssa. Toisessa koesarjassa kaikilla oriilla hypo-osmoottinen turvotustesti (HOS) heti sulatuksen jälkeen korreloi negatiivisesti varsomisprosentin kanssa, mutta oriilla, joilla oli ollut >20 tammaa korreloi HOST positiivisesti (mikroskoopilla p = 0,051 ja fluorometrillä p = 0,054). Yhdenkään testin ei havaittu antavan toistuvasti luotettavaa tai tarkkaa tietoa sperman hedelmöittämiskyvystä, koska koesarjoissa saatiin erilaisia tuloksia, vaikka oriit olivat osittain samoja.

Tammojen keinosiemennystoiminnan lisääntymisen myötä eläinlääkärit tutkivat tammojen sukuelimiä siitoskaudella huomattavan usein. Hevosten kohdalla usein siitosarvoltaan kalliit ns. ongelmatammatkin halutaan saada varsomaan. Kohtubiopsia on joskus ainut keino diagnosoida endometriumin patologisia tiloja ja antaa tarkempi ennuste tamman kyvystä tuottaa elävä varsa, tehdä hoitopäätöksiä tai seurata annetun hoidon tehoa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa on pyritty esittämään tammojen kohtubiopsian oton indikaatiot, suoritus, endometriumin normaali rakenne, biopsiassa mahdollisesti esiintyvät patologiset muutokset sekä patologisten muutosten perusteella tehtävä arvio tamman kyvystä tuottaa elävä varsa. Syventävien opintojen taustalla on Ypäjällä vuonna 2005 tehty siemennyskoe, jossa tutkittiin kohdun supistuvuutta ja tulehdusherkkyyttä siemennyksen jälkeen kontrolliryhmällä (10 tammaa), oksitosiinihoidon saaneilla (10 tammaa) tai fluniksiinimeglumiinia saaneilla (11 tammaa). Fluniksiinimeglumiini on prostaglandiini-inhibiittori, jonka oletetaan vähentävän kohdun kontraktioita. Kokeessa hevoset saivat lääkityksen 2, 4, 8 ja mahdollisesti 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Tammoilta määritettiin kohdun nestesisällön määrä, ödeemin määrä ja supistukset ultraäänikuvassa 10 minuuttia jokaisen hoidon jälkeen sekä otettiin kohtubiopsiat ja tehtiin kohtuhuuhtelu joko 8 tai 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Kohtubiopsioista määritettiin rappeuma- ja tulehdusmuutokset sekä kiimakierron vaihe. Biopsioissa havaittiin selvä tulehdusreaktion rauhoittuminen 8 ja 25 tunnin välillä. Rappeumamuutosten asteessa tai kiimakierron vaiheen muutoksessa ei odotetusti ollut eroa näin lyhyellä aikavälillä. Näytteenottohetkellä 8 tuntia siemennyksestä stroman akuutin tulehduksen voimakkuus oli suurin kontrolliryhmässä ja pienin fluniksiiniryhmässä, lumenin polymorfonukleaaristen neutrofiilien määrä oli suurin fluniksiiniryhmässä ja pienin kontrolliryhmässä. Oksitosiiniryhmän hevosilla ei juurikaan ollut ultraäänitutkimuksessa havaittavaa nestettä kohdussa koko tutkimuksen aikana, mutta muissa lääkitysryhmissä yksilöiden välisten suurten vaihtelujen takia tämä ei ollut tilastollisesti merkitsevää. Kaikissa lääkitysryhmissä tammojen tiinehtyvyys oli samaa luokkaa. Näytteenottoajankohdalla ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen: 47 % tiinehtyi kun näyte otettiin 8 t siemennyksestä ja 53 % 25 t siemennyksestä. Fluniksiini voi anti-inflammatorisen vaikutuksensa takia hillitä kohdun akuuttia tulehdusreaktiota, toisaalta se voi myös hidastaa lumenin sisällön puhdistumista PGF2α inhibition takia vähentäen kohdun supistuksia. Kokeen otoskoko oli melko pieni, mikä voi osittain vaikuttaa kliinisessä käytössä olevan oksitosiinin tilastollisesti merkitsevän tehon puuttumiseen. Käytännön hoitomuotona oksitosiinin käyttö kohdun puhdistautumisen nopeuttamiseksi vaikuttaa kuitenkin olevan perusteltua.