Browsing by Subject "α-MSH"

Hevosten aivolisäkkeen toimintahäiriö, englanniksi pars pituitary intermedia dysfunction (PPID), on keski-iän ylittäneiden hevosten yksi yleisimpiä endokrinologisia sairauksia. Nykyinen laajasti hyväksytty käsitys on, että PPID on ensisijaisesti aivolisäkkeen dopaminergisten neuronien rappeumasairaus. Yksi potentiaalinen syy dopaminergiseen neurodegeneraatioon on oksidatiivinen stressi, mutta syytä tälle oksidatiiviselle stressille ei tiedetä. Taudissa aivolisäkkeen keskiosassa (pars intermedia) esiintyy solumäärän lisääntymistä, solujen suurentumista ja hyvänlaatuisia rauhaskasvaimia eli adenoomia. Tämän seurauksena aivolisäkkeen erittämät pro-opiomelaniiniperäisten peptidien, eli kortikotropiinin (ACTH), kortikotropiinityyppisen aivolisäkkeen keskiosan peptidin (CLIP), β-endorfiinin (β-END) ja α-melanosyyttejä stimuloivan hormonin (α-MSH), tuotanto lisääntyy. ACTH:n liikatuotanto lisää lisämunuaiskuoren kortisolihormonin tuotantoa, jonka liikatuotanto taas johtaa taudille ominaisiin tyypillisiin oireisiin: lisääntynyt infektioherkkyys, lihasten kuihtuminen, rasvakudoksen muutokset, huono lämmönsäätelykyky, väsyneisyys, heikentynyt rasituksensietokyky, mahdollinen kaviokuume sekä epänormaali karvanvaihto ja karvan laadun muuttuminen eli hypertrikioosi. Taudin diagnosoimiseen ei ole olemassa yhtä testausmenetelmää ylitse muiden, mutta käytännössä helpoin ja suositelluin keino on mitata plasman ACTH-pitoisuus. ACTH-pitoisuudet vaihtelevat terveilläkin hevosilla vuodenajan mukaan tasojen ollessa korkeita elokuusta lokakuuhun, mikä on otettava tuloksia tulkittaessa huomioon. Muita mahdollisia käytettävissä olevia testausmenetelmiä ovat tyreoliberiinistimulaatiotesti ja deksametasonisupressiotesti. PPID:in lääkkeellisessä hoidossa pergolidimesilaatti on ensisijainen lääke. Se estää oikealla annoksella PPID:in aiheuttamat muutokset kliiniseen kuvaan ja normalisoi veriarvojen hormonipitoisuuksia, sillä se estää aivolisäkkeen keskiosan hormonien tuotantoa ja vapautumista. Tällä hetkellä pergolidin hyväksyttävänä aloitusannoksena pidetään 2 μg/kg kerran päivässä suun kautta, jota voidaan nostaa tarvittaessa jopa 10 μg/kg annokseen. Lisäksi hoitoon kuuluvat muu hyvä vanhemman hevosen perushoito: hammashuolto, hyvät loishäätörutiinit sisältäen ulostenäytteiden tutkimisen, oikeanlainen ravinto, kavioiden huolto ja oikeanlainen liikunta. Viime aikoina on pyritty sairaiden hevosten tunnistamiseen jo sairauden alkuvaiheissa lievemmistä oireista, jolloin aloitetulla hoidolla voidaan säilyttää hevonen käyttökykyisenä pidempään. Näitä lieviä oireita ovat esimerkiksi alentunut suorituskyky, selkälinjan vajoaminen, lievät luonteenmuutokset, kavioiden tai niiden lamellien muutokset ilman jalkakipua ja lievästi hidastunut karvanvaihto ja/tai alueellinen hypertrikioosi. Kaviokuumetta on aiemmin pidetty yhtenä klassisena PPID:in oireena, mutta todellisuudessa suuri osa sairaista hevosista ei kehitä kaviokuumetta. Hyperinsulinemiaa puolestaan pidetään merkittävänä riskitekijänä kaviokuumeelle. PPID voi esiintyä yhdessä tai ilman insuliiniresistenssiä, mutta epidemiologisissa tutkimuksissa PPID:ia sairastavilla vanhemmilla hevosilla on kuitenkin suurempi todennäköisyys hyperinsulinemiaan verrattaessa sitä sairastamattomiin vanhoihin hevosiin. Insuliiniresistenssin testausta kannattaakin PPID-diagnosoiduilla hevosilla harkita.