Browsing by Subject "aerobinen suorituskyky"

Koirien kestävyyskunto on ollut tutkijoiden kiinnostuksen kohteena jo useiden vuosikymmenten ajan. Koirien maksimaalinen hapenottokyky (VO2max) on suurempi kuin ihmisurheilijoilla johtuen tehokkaammasta sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnasta sekä paremmasta solutason aineenvaihdunnasta. Rekikoirilla tehdyt tutkimukset osoittavat, että säännöllisellä kestävyysharjoittelulla voidaan edelleen kehittää näitä ominaisuuksia ja auttaa koiria kestämään paremmin pitkäkestoista rasitusta. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä koirien kestävyyskunnosta tiedetään ja millaista harjoittelua koirat tarvitsevat eri ikävaiheissa. Aihe on tärkeä, jotta saadaan luotua kokonaiskäsitys terveiden koirien elimistön toiminnasta sekä määritettyä koirille sopivia liikuntasuosituksia. Opinnäytetyön tutkimusosiossa tarkasteltiin labradorinnoutajapentujen kestävyysharjoittelua vesijuoksumatolla. Ohjattu vesijuoksumattoharjoittelu oli osa laajempaa koiranpentujen kestävyyskuntotutkimusta, jossa selvitettiin harjoittelun vaikutusta kasvavien koirien kestävyyskuntoon. Tutkimusosio toteutettiin kuvailevana tutkimuksena, jonka tavoitteena oli tuottaa tietoa pentujen harjoittelusta sekä harjoittelun aikaisista sykkeistä. Tutkimukseen osallistui seitsemän terveystarkastuksen läpäissyttä pentua, jotka olivat tutkimuksen alkaessa 16 viikon ikäisiä. Pennut harjoittelivat lonkkasyvyisessä vedessä keskimäärin kaksi kertaa viikossa kahdeksan viikon ajan. Harjoittelun kuormittavuutta säädeltiin vesijuoksumaton nopeuden ja harjoituksen keston avulla. Pennuilta mitattiin jokaisen harjoituksen aikana alku-, keski- ja loppusyke. Tutkimuksen tulosten mukaan pennut harjoittelivat matalilla sykealueilla koko harjoittelujakson ajan. Pentujen keskisykkeet vaihtelivat 136–170 bpm välillä, eli syketaso pysyi koirien kuivan maan harjoitteluun perustuvan laskennallisen peruskestävyysalueen alapuolella (< 180 bpm). Vesijuoksumaton nopeutta ja harjoittelun kestoa kasvatettiin viikkojen edetessä, mutta kuormituksen lisääminen ei nostanut pentujen sykearvoja. Vesijuoksumaton nopeus oli alimmillaan 6,5 m/min ja korkeimmillaan 32,5 m/min. Vesijuoksumattoharjoittelua oli keskimäärin 25–50 minuuttia viikossa, jonka lisäksi pennut liikkuivat kotona noin 1–2 tuntia päivässä erillisen ohjeistuksen mukaan. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että vesijuoksumatolla suoritettu harjoittelu oli kokonaisuudessaan kevyttä eikä kuormittanut merkittävästi pentujen sydän- ja verenkiertoelimistöä. Matalia sykearvoja saattoi osittain selittää valittu harjoittelumuoto, sillä sykkeiden on todettu olevan vesijuoksumatolla matalammat kuin tavallisella juoksumatolla. Kahdeksan viikon harjoittelujakson aikana keskisykkeet kääntyivät laskusuuntaan usealla pennulla, vaikka harjoittelun oli tarkoitus olla nousujohteista. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että pennut tottuivat vesijuoksumattoharjoitteluun ja oppivat liikkumaan aiempaa taloudellisemmin. Pennuille kertyi viikkotasolla melko vähän ohjattua harjoittelua, joten kotona suoritetulla liikunnalla saattoi olla vesijuoksumattoharjoittelua suurempi vaikutus pentujen kuntotasoon.