Browsing by Subject "canine"

Helsinki Chronic Pain Index (HCPI) is a validated clinical metrology instrument used to measure canine chronic pain. In pain assessment, it is recommended to use validated instruments, and behavioural changes provide the best basis for pain measurement. A measuring instrument is valid when it does what it is intended to do. Validation can be done using many different methods. The aim of this study was to investigate which items of the HCPI are still useful and psychometrically test a new structure of the HCPI (HCPI-E3) after four new questions had been added to the test. The data consisted of 1140 internet-based questionnaire responses from dog owners. The study dogs were divided into different groups based on their reported amount of pain symptoms, pain medications, and other treatments to relieve pain. Based on the comparison of different items, five possible structures of the new HCPI were developed and tested with different statistical methods. Based on the initial item comparison, the “vocalization” item was deleted from the HCPI. Overall, the “ease in” locomotion items showed better criterion validity than the “willingness to” items. Both of the “jumping” items performed excellent compared to the other locomotion item pairs, as well as the new structure containing both “jumping” items and only the “ease in” items from the other locomotion items. Thus, this structure was chosen to be the best candidate for the new structure of the HCPI. Jumping is an easily assessed activity, which does not occur too frequently, possibly making it easier to measure the dog’s willingness to do it compared to gait changes (walking, trotting, and galloping). The HCPI-E3 is a reliable tool for canine chronic pain measurement; however, future validation in the form of repeatability and reliability are still needed.

Tutkimuksessa pyrittiin löytämään menetelmiä, joilla voitaisiin luotettavasti mitata koiran nivelrikon aiheuttamaa kroonista kipua ja arvioida kipuhoidon tarvetta. Tutkimukseen valittiin 41 koiraa, joilla oli diagnosoitu lonkkaniveldysplasiasta johtuva nivelrikko ja jotka omistajien mukaan kärsivät kroonisesta kivusta. Koirista otettiin verinäytteet, joista analysoitiin adrenaliinin, noradrenaliinin, β-endorfiinin, antidiureettisen hormonin ja kortisolin pitoisuudet. Kaksi riippumatonta eläinlääkäriä arvioi videolta koirien liikkumista. Koirien lonkat röntgenkuvattiin. Omistajat täyttivät kyselykaavakkeen koiransa käyttäytymisestä ja mielialasta sekä arvioivat koiransa kokemaa kipua ja liikkumisvaikeuksia visuaalisilla analogiasteikoilla (kipujana ja liikkumisjana). Verinäytteiden kontrolliryhmään valittiin 22 omistajien mukaan tervettä koiraa, joilla ei ollut minkäänlaisia kipuoireita. Kyselykaavakkeen ja visuaalisten analogiasteikoiden kontrolliryhmään valittiin 24 omistajien mukaan tervettä ja kivutonta koiraa. Eläinlääkäreiden ja omistajien arviot koirien liikkumisvaikeuksista korreloivat positiivisesti keskenään. Adrenaliinin, antidiureettisen hormonin ja kortisolin pitoisuudet plasmassa olivat korkeammat kroonisesta kivusta kärsivillä koirilla kuin kontrolliryhmän koirilla, kun taas β-endorfiinipitoisuudet olivat korkeammat kontrolliryhmän koirilla. Koirilla, joilla röntgenologisesti todettiin luupiikkimuodostusta tai irtopaloja lonkkanivelessä, oli omistajien arvioiden mukaan enemmän liikkumisvaikeuksia mutta ei kipuja kuin muilla tutkimukseen osallistuneilla koirilla. Yksittäisen koirapotilaan kroonisen kivun arvioimiseen ei tutkimuksessa löydetty luotettavaa hormonaalista tai röntgenologista muuttujaa. Tutkimuksen perusteella eläinlääkäri voi arvioida koiran kipua ainoastaan sen liikkumisen perusteella. Omistajan kertomuksella koiran käyttäytymisestä, mielialasta ja liikkumisesta on nivelrikkokivun arvioinnissa keskeinen rooli. Eläinlääkärin tulee tulkita omistajan kertomuksesta koiran kivusta kertovat seikat ja/tai opettaa omistaja tulkitsemaan koiransa kipuoireita.

Cranial cruciate ligament (CrCL) deficiency is the leading cause of degenerative joint disease (DJD) in the canine stifle. The anatomy of the canine stifle is complex and the pathogenesis of CrCL rupture is not fully understood. Several competing theories on the pathogenesis and several techniques based on these theories have been presented mostly during the last 40 years. The main categories of techniques are intra-articular, extra-capsular and osteotomy, of which techniques of the two latter categories are still widely in use. The uncertainty about the pathogenesis and thus the correct technique of repair may be a reason for the multitude of proposed surgical techniques and the lack of preventive measures. This literature review attempts to cover the main surgical techniques from the three categories of techniques which are currently or have lately been in use and to determine if a preferred method exists. Approximately half of the literature is from 2000–2012 and half from 1926–2000. The literature encompasses both the original publications of each technique as well as studies on the outcomes and complications of follow-up studies using larger populations of patients. The reporting on the research regarding new surgical techniques is varied and the urge to perform surgery and not research is evident in the amount of surgical procedures reported before any peer-reviewed studies have been published. There are no meta-analyses of studies covering different techniques nor are there robust prospective double blinded placebo controlled studies on any of the alternative techniques. Most of the literature is case reports with some retrospective cohort or statistically insignificant prospective studies. Due to the non-uniform reporting, comparisons between techniques are more difficult. The literature does seem to favor TPLO, one of the oldest and the most researched technique, if the surgeon is able to invest the time and resources to acquiring the equipment and mastering the technique. If combined with the cTTA technique, a newer technique which uses some of the same equipment as the TPLO with very promising preliminary results, a surgeon could be well equipped to handle surgical treatment of CrCL deficiency.

Koirien käytösongelmat ovat länsimaissa yleisiä ja ovat yleinen syy koirien uudelleensijoittamiseen tai eutanasiaan. Koiran kontrolloimaton aggressiivinen käyttäytyminen on hyvinvointiongelma, joka voi aiheuttaa suoran vaaran koiran omistajalle, muille eläimille sekä koiralle itselleen. Yleisin käytösongelma, jonka takia koiranomistajat hakeutuvat käytösneuvojalle Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa on aggressio vieraita ihmisiä kohtaan. Koirien luovuttaminen uuteen kotiin alle kahdeksan viikon iässä, sekä sosiaalisilta ominaisuuksiltaan monipuoliset kasvatusolosuhteet elinviikkojen 4-12 aikana ovat ulkomaisissa tutkimuksissa yhdistetty vähentyneeseen aggressio- ja pelkokäyttäytymiseen aikuisena. Suomessa koirien luovutusiän jakaumaa ja sen yhteyttä aggressio- ja pelkokäyttäytymiseen ei ole tutkittu, eikä kartoitusta kasvatusolosuhteiden ominaisuuksista ole aiemmin tehty. Suomen Kennelliiton sääntöjen mukaan koiraa ei tule luovuttaa alle seitsemänviikkoisena, mutta luovutuksen ylärajaa ei ole määritetty. Tästä huolimatta sosiaalisessa mediassa on ollut paljon keskustelua luovutusikäsuosituksen myöhäistämisestä 10-12 viikkoon. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia suomalaisella koira-aineistolla, nouseeko aggressio- ja pelkokäyttäytymisen todennäköisyys luovutusiän noustessa sekä onko mahdollista määrittää luovutusikä, joka olisi ihanteellisin mahdollisimman vähäisen aggressio- ja pelkokäyttäytymisen kannalta. Aineisto kerättiin internet-kyselystä, jonka tuloksena tutkimukseen kelpuutettiin 5067 koiraa. 30,9 % koirista oli luovutettu uuteen kotiin alle kahdeksanviikkoisina, 37,6 % kahdeksanviikkoisina ja 31,5 % yli kahdeksanviikkoisina. Tutkimukseen kelpuutetuista koirista 77,7 % oli kasvatettu ennen luovutustaan kasvattajan kotona, 14,7 % kasvattajan kotona erillisessä tilassa ja 7,6 % kenneleissä. Eri sosiaalisissa tilanteissa esiintyneiden ongelmakäytösten yhteys luovutusikään selvitettiin käyttämällä khi-neliö -testejä ja ristiintaulukointia. Tutkimuksessa havaittiin, että luovutusiällä on yhteys seuraaviin ongelmakäytöksiin: tuttujen ihmisten vältteleminen ja heille muriseminen, koiran kodin ulkopuolella kohdattujen vieraiden ihmisten vältteleminen, pureminen tai sen yrittäminen ja heille muriseminen, kotona vierailevien vieraiden ihmisten vältteleminen, pureminen tai sen yrittäminen sekä heille muriseminen ja haukkuminen sekä eläinlääkärin vältteleminen. Kaikissa edellämainituissa ongelmakäytöksissä > 8 viikkoisina luovutetut koirat olivat edustettuna odotusarvoa enemmän, kun taas 8 ja < 8 viikon iässä luovutetut osoittivat ongelmakäytöksiä odotusarvoa vähemmän. Luovutusiällä oli yhteys myös vieraille koirille haukkumiseen kodin ulkopuolella. Tätä käytöstä osoittivat odotusarvoa enemmän > 8 viikkoisina luovutetut ja vähiten < 8 viikkoisina luovutetut. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, ette kaikkien tutkittujen ongelmakäytöksien määrä nousi heti 9-12 viikkoisena luovutettujen ryhmässä aikaisemman luovutusiän ryhmiin verrattuna. Saatujen tulosten perusteella osoitettiin hypoteesin mukaisesti, että kotioloissa kasvatetun koiran ihanteellinen luovutusikä aikuisiän aggressio- ja pelkokäyttäytymisen kannalta on kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen aggressio- ja pelkokäyttäytymisen esiintymisen todennäköisyys nousee luovutusiän noustessa. Lisäksi tutkimuksen perusteella voitiin todeta kotikasvatuksen olevan Suomessa kennelkasvatusta yleisempää.

The interest in nutrition and the effect it has on health and disease has gained increasing interest during the last years. Still remarkably little is known about some of the basic concepts concerning vitamin metabolism in dogs. No reference values have been set for the concentration of vitamins in the dog blood or tissues. The requirements for the daily intake of nutrients have been established, but the studies on which they are based on are not at all as comprehensive as might be expected. The aim of this review is to map what is scientifically known about the vitamin metabolism of healthy dogs, what kind of values have been collected from healthy dogs and to compose guide lines for future reference ranges. The compilation of 35 vitamin studies demonstrates that while a fairly decent amount of studies concerning vitamins in dog blood have been made, their results are not comparable because of the differing protocols and because of missing reference values. To gain more insight on the vitamin concentrations of healthy dog blood and measuring protocols, a pilot study was performed. We measured the concentrations of vitamins A, D and E from 13 healthy Finnish dogs. Two medium-sized breeds were chosen: Rough Collies and Flat-coated Retrievers. All dogs were healthy females of the age 3 – 5 years. The results from our pilot study varied to a degree from other studies concerning different vitamins. To analyse how significant the differences actually are, raw data from the other studies would be needed. The findings of this review challenge the present knowledge about vitamins for dogs in nutrition. It shows the need for new studies on the vitamin metabolism of dogs. From there measuring protocols could be developed and reference values established. Finally improved nutritional guidelines, applications to the every day practise and individual vitamin plans could be formed. Research in veterinary nutrition could lead to a true understanding of the role of vitamins and nutrients in preventing and treating diseases both in veterinary and human medicine.