Browsing by Subject "diabeettinen ketoasidoosi"

Kissojen diabeettinen ketoasidoosi on vakava diabetes mellituksen komplikaatio. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kissan selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä ja vertailla diabeettisen ketoasidoosin hoitoprotokollia kirjallisuuden ja Yliopistollisen Eläinsairaalan välillä. Tavoitteena oli saada tutkimustietoa DKA-kissojen ennusteesta. Työhypoteesi oli se, että vanhoilla kissoilla on huonompi ennuste kuin nuorilla kissoilla. Retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodostivat kissat, jotka tulivat Yliopistolliseen Eläinsairaalaan potilaiksi ensimmäistä kertaa diabeettisen ketoasidoosin takia 01.01.2010-31.12.2011 välisenä aikana. Hakukriteeri oli Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-ohjelmiston potilasyhteenvedosta löytyvä termi "diabeettinen ketoasidoosi". Kriteerit täyttäviä kissoja löytyi 29 kpl. Kustakin kissasta kirjattiin ylös nimi, potilasnumero, rotu, sukupuoli, ikä ja paino. Kissojen sairaalassa saamat lääkkeet ja ensimmäisten verinäytteiden löydökset taulukoitiin. Kissojen diabeettista ketoasidoosia hoidettiin sairaalassa suonensisäisellä nesteytyksellä. Nesteinä käytettiin keittosuolaliuosta, Ringerin asetaattia tai molempia nesteitä. Kissat saivat tarvittaessa glukoosia ja insuliinia. Kissat saivat myös suonensisäisesti kalium- ja fosfaattilisiä tarpeen mukaan. Osalle kissoista annettiin bikarbonaattia. Tarvittaessa kissat saivat muita lääkityksiä taustalla olevan syyn perusteella. Kissojen selviytymistä tarkasteltiin jakamalla kissat neljään ryhmään: heti kotiutetut, heti lopetetut, teho-osastolta selviytyneet ja teho-osastolla lopetetut tai kuolleet kissat. Kissojen tiedoista kirjattiin ylös oliko diabetes diagnosoitu niillä jo aiemmin. Kissojen verinäytetuloksia vertailtiin selviytyneiden ja kuolleiden kissojen välillä. Lisäksi tutkittiin kissan iän vaikutusta selviytymiseen teho-osastolla ja iän vaikutusta hoitopäätökseen. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin PASW Statistics 18-ohjelmalla. Tutkimuksen kissoista 24,1 % selviytyi diabeettisesta ketoasidoosista. Selviytymiseksi määriteltiin se, että kissa lähti kyseisen sairaalajakson päätteeksi elävänä kotiin. Tehohoidossa olleista kissoista selviytyi 50 %. Sairaalaan tullessa otetuista verinäytetuloksista ainoastaan veren pH:lla todettiin olevan tilastollisesti merkitsevä yhteys kissan selviytymisennusteeseen. Veren pH oli 7,24 ± 0,12 selvinneillä ja 7,12 ± 0,13 kuolleilla tai lopetetuilla kissoilla. Tehohoidettujen kissojen iällä ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä selviytymisennusteeseen. Tulos ei ollut hypoteesin mukainen. Tehohoidettujen kissojen ikä ei näyttänyt vaikuttavan selviytymiseen. Mitä matalampi veren pH oli, sitä huonompi oli kissan ennuste. Tämä tulos on tärkeä, sillä ennustetta voidaan arvioida, vaikkei omistaja olisi heti halukas kalliisiin ja laajoihin jatkotutkimuksiin taustasyyn selvittämiseksi. Tämän tutkimuksen myötä eläinlääkärit voivat kertoa omistajille tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kissan ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä kliinisessä työssä.