Browsing by Subject "dog"
Now showing items 1-13 of 13
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Pain is an unpleasant feeling bound to affect us, both humans as animals, during our lifetimes. Thousands of people are suffering from chronic pain around the world, and chronic pain in animals and ways to treat it is rapidly gaining more and more interest. The pain network is a vastly intricate one, with complex interactions between a plethora of neurons and cells. Modern science has yet to shine a light on the complete process of pain sensation. Acupuncture has been used for thousands of years in treating pain amongst other problems and is today approved by the World Health Organization as a treatment for certain types of pain among other conditions. Wide research has been carried out during the last few decades as acupuncture is gaining ground in the Western world and while evidence of its analgesic effects and some mechanisms of action (e.g. endogenous opioid-release) have been found through studies, our understanding of the response elicited by acupuncture still remains incomplete. In the current study, material was gathered in form of questionnaires, which owners to dogs treated with acupuncture filled out. We then assessed the efficacy of acupuncture as a treatment method for dogs suffering from chronic pain by analysing improvements in mobility, quality of life and pain by means of the Helsinki Chronic Pain Index (HCPI), visual analogue scales (VAS) (n=5-9) and a comparative enquiry (n=85). Although no statistically significant differences were found, results were constantly indicative of improvement, and significant differences might have been found were it not for the small numbers of cases in the HCPI-and VAS-studies. While no conclusions can be drawn from the current study, the results may be guardedly interpreted as indicative of the analgesic abilities of acupuncture in treating chronic pain in dogs.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Bronkoalveolaarihuuhtelua (BAL) käytetään alempien hengitysteiden sairauksien diagnosoimiseen. BAL:n tarkoituksena on kerätä keuhkoepiteeliä vuoraavaa nestettä, ELF:ä (epithelial lining fluid). Keuhkohuuhtelunestenäyte, BALF (bronchoalveolar lavage fluid) koostuu huuhtelunesteen ja ELF:n sekoituksesta. ELF:n laimenemiskertoimen laskemiseen käytetään sekä ulkoisia että sisäisiä merkkiaineita. Toistaiseksi ei ole löydetty täydellistä merkkiainetta, joka täyttäisi hyvälle merkkiaineelle asetetut vaatimukset. Kunnes täydellinen merkkiaine kehitetään, BAL-tekniikka tulisi standardoida muilta osa-alueiltaan (mm. potilaan asento, huuhtelunestemäärä, huuhdeltu keuhkoalue, takaisinimuun käytetty paine, huuhtelun kesto ja näytteen käsittely ja varastointi), jotta mahdolliset virhelähteet minimoitaisiin ja BALF-tulokset olisivat mahdollisimman vertailukelpoisia keskenään. Tämän tutkielman tarkoituksena oli verrata koiran painoon suhteutettua ja vakiovolyymistä huuhtelunestemäärää sekä selvittää kummalla menetelmällä saadaan BALF-näytteitä, joissa ELF:n prosenttiosuuksissa on mahdollisimman vähän vaihtelua. Työ toteutettiin osana ELL Marika Melamiehen väitöskirjatutkimuksen I osatyötä "Canine chronic bronchopulmonary inflammation with special reference to pharmacological aspects". Tutkielman kokeellisessa osiossa kolmelletoista terveelle beagle-rotuiselle koiralle suoritettiin BAL kumpaankin pallealohkoon. Jokaisen koiran toiseen keuhkopuoliskoon ruiskutettiin huuhtelunestettä 2 ml/kg ja toiseen 50 ml huuhtelunestettä jaettuina kahteen huuhtelukertaan. Huuhteluneste imettiin välittömästi takaisin. Huuhtelun kesto mitattiin ensimmäisen huuhteluerän alusta toisen erän takaisinimemisen loppumiseen. Huuhtelunestenäytteestä mitattiin ureapitoisuus, jota vertaamalla veren ureapitoisuuteen voitiin laskea ELF:n prosentuaalinen määrä keuhkohuuhtelunäytteessä. Prosentuaalisissa ELF-määrissä todettiin tilastollisesti merkittävä ero: käytettäessä painoon suhteutettua huuhtelunestemäärää saatiin tasaisempi tulos verrattuna vakionestemäärällä huuhdeltuihin. Huuhtelun kestoajalla ei ollut vaikutusta BALF:n ureapitoisuuksiin. Kirjallisuuskatsaus käsittelee koirien tähystys- ja BAL-tekniikkaa sekä BALF:n tulosten tulkintaa.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)Giardia ja Cryptosporidium ovat alkueläimiä, jotka voivat elää monissa eläimissä sekä ihmisissä suolistoloisena. Giardia- ja Cryptosporidium-tartunta tapahtuu ihmisillä tyypillisimmin saastuneen veden välityksellä. Tartunnan voi saada myös suoraan toisesta ihmisestä tai eläimestä sekä saastuneen ruoan välityksellä. Giardia- ja Cryptosporidium- alkueläimiä on pidetty zoonoottisena parasiittina, mutta zoonoottisuudesta ei ole olemassa varmaa ja todistettua tietoa. Risti-infektio-kokeissa on osoitettu, että osa Giardia-lajeista on isäntälajispesifisiä ja osa pystyy tartuttamaan useita lajeja. Giardia-alkueläimen elinkierto on kaksivaiheinen: trofotsoiittivaihe ja kystavaihe. Kystavaihe on infektiivinen vaihe, jossa kystat kulkeutuvat ulosteiden mukana ulos isäntälajista ja joutuvat uuteen isäntään tämän syödessä kystia. Kystistä vapautuu suolistossa trofotsoiitteja. Cryptosporidium-alkueläimen elinkierto on monimutkaisempi. Cryptosporidium-alkueläimen infektiivinen muoto on ookysta. Isäntälaji saa Cryptosporidium-tartunnan syömällä infektoituneen ookystan tai kontaminoituneen veden välityksellä Koirilla Giardia-tartunta on usein oireeton, mutta se voi aiheuttaa akuuttia tai kroonista ripulia ja painonmenetystä. Ripuli on tyypillisesti ohutsuoliperäistä. Koirilla ei usein esiinny kliinisiä oireita Cryptosporidium-tartunnasta. Giardia- ja Cryprosporidium-alkueläinten esiintymistä on maailmalla tutkittu paljon sekä kennelolosuhteissa että yksittäisillä lemmikkikoirilla. Monet tutkimukset ovat osoittaneet erityisesti Giardia-alkueläimen esiintyvyyden olevan paljon suurempi kennelolosuhteissa kuin yksittäisessä omistuksessa olevilla koirilla Tutkimuksessani selvitettiin Giardia- ja Cryptosporidium-allkueläimen esiintyvyyttä pohjois-suomalaisen kennelin koirilla. Ulostenäytteet tutkittiin Elisa-testillä sekä immunofluoresenssin avulla mikroskoopilla. Saatuja tuloksia verrattiin lisäksi koirien ikään, sukupuoleen, esiintyneeseen ripuliin ja eri ryhmiin. Kennelissä oli kaikkiaan tutkimushetkellä 317 koiraa. Näytteitä tutkittiin yhteensä 125 koirasta. Tutkittujen koirien iän mediaani oli 4 vuotta ja ikäjakauma 2 kk -13 vuotta. Pennuiksi luokiteltiin kaikki alle yhden vuoden ikäiset koirat ja aikuisiksi kaikki yli vuoden ikäiset koirat. Pentuja tutkituista koirista oli 16. Giardia-positiivisten osuus oli 41,6 % (52 koiraa). Kaikki 16 pentua (100,0 %) olivat Giardia-positiivisia. Aikuisista koirista Giardia-positiivisia oli 34 (36,2 %). Cryptosporidium-positiivisten osuus oli 5,6 % (7 koiraa). Pennuista 5 koiraa (31,2 %) oli Cryprosporidium-positiivisia. Aikuisista koirista Cryptosporidium-positiivisia koiria oli 2 (2,1 %). Tutkimukseni perusteella Giardia-tartuntaa esiintyi kennelissä paljon. Pennuilla Giardia-tartuntaa esiintyi enemmän kuin aikuisilla koirilla, mikä on giardiatartunnoille tyypillistä. Tartuntoja todettiin eniten koiraryhmässä, jossa aikuiset koirat olivat kosketuksissa pentuihin. Sukupuolella ei ollut vaikutusta tartuntoihin. Kennelin koirissa todettiin myös muutamia Cryptosporidium-tartuntoja. Suurin osa tartunnoista todettiin pennuilla.
-
Intra-articular injections in the management of canine osteoarthritis : a review of the literature (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)The amount of information available on the use of intra-articular medications in the management of canine osteoarthritis is scarce. The purpose of the review was to investigate whether the scientific evidence on the use of intra-articular medications in veterinary and human medicine is strong enough to justify their use in the management of canine osteoarthritis. Corticosteroids and hyaluronic acid are the most commonly used intra-articular medications both in human and veterinary medicine. Corticosteroids are used because of their ability to suppress inflammation effectively. Long-acting corticosteroid preparations, such as methylprednisolone acetate and triamcinolone acetonide, are preferred for intra-articular use. In Finland methylprednisolone acetate is registered for dogs at a dose of 20 mg given in a large joint cavity. The approved dose of triamcinolone acetonide in the United States is 1,0-3,0 mg. The scientific evidence on the efficacy of intra-articular corticosteroids in the management of osteoarthritis is stronger in humans than in dogs. In humans they are mainly used in the acute inflammatory disease exacerbations. In horses corticosteroids are often administered together with hyaluronic acid. Hyaluronic acid is administered to restore the synovial fluid elastoviscosity and to reduce the pain caused by joint movement. Other potential effects are also being investigated. Hyaluronic acid preparations on the market in Finland or in the United States are not approved for intra-articular use in dogs. The dose of hyaluronic acid in the studies in dogs has ranged from 10 to 20 mg. The scientific proof of efficacy of hyaluronic acid is not strong in veterinary or human medicine. In human medicine the pain relieving-effect of hyaluronic acid has been suggested to be longer-lasting than that of corticosteroids. However, corticosteroids are preferred in states of acute inflammation. In horses hyaluronic acid is only rarely used as the only intra-articular medication. Other options for the intra-articular therapy of osteoarthritis include the mesenchymal stem cells, autologous conditioned serum, platelet-rich plasma and botulinum neurotoxin. Some of these are already in clinical use. None of the reviewed medications has a strong scientific evidence of efficacy. However, as the risks associated with intra-articular medications are in general rather small, intra-articular medications might in certain cases be worth trying. The review can be used when planning intra-articular corticosteroid or hyaluronic acid therapy for a canine patient.
-
(2024)Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä koirilla esiintyvistä autoimmuunisairauksista. Glukokortikoidit ovat perinteisesti olleet sairauden ensisijainen hoitovaihtoehto, ja niiden rinnalle on yhdistetty myös muita immunosuppressiivisia lääkityksiä sekä veritulppia ehkäiseviä lääkkeitä. Lisäksi vakavan anemian tapauksessa potilaat voivat tarvita punasolusiirtoja. IMHA:n edistyneempiä hoitomuotoja, joita käytetään vaikeissa tapauksissa yhdistettynä perinteisiin hoitomuotoihin, ovat suonensisäiset ihmisten immunoglobuliinivalmisteet (hIVIG), splenektomia eli pernan poisto sekä terapeuttinen plasmanvaihto. Näiden hoitomuotojen osalta pääosa tutkimusnäytöstä perustuu humaanitutkimuksiin ja koirien osalta tutkimustietoa on saatavilla niukasti. American College of Veterinary Internal Medicine (ACVIM) suosittelee hIVIG:iä ensimmäisenä hoitovaihtoehtona, mikäli potilas ei vastaa pelkkään immunosuppressiiviseen lääkitykseen ja anemian tukihoitoon, mutta toistaiseksi merkittäviä tutkimustuloksia hoidon tehokkuudesta ei ole saatu. Hoitomuodon suositus perustuukin sen lievään invasiivisuuteen ja toisaalta sen sisältämät riskit ovat vähäiset. Lisäksi hIVIG on todettu selkeästi hyödylliseksi ihmisten autoimmuunisairausten hoidossa. Splenektomiasta saatava tutkimustieto on niukkaa, ja tutkimusten otoskoot ovat todella pieniä. ACVIM kuitenkin suosittelee splenektomiaa niille, joille hIVIG ei tuo toivottua hoitovastetta. Terapeuttinen plasmanvaihto on toistaiseksi antanut eniten lupaavia tuloksia, mutta sen kääntöpuoli on hoidon heikko saatavuus, korkea hinta, invasiivisuus sekä tarvittava erityisosaaminen hoidon toteutuksessa. Lisäksi terapeuttista plasmanvaihtoa käsittelevät tutkimukset kärsivät niin ikään pienestä otoskoosta sekä muista luotettavuutta heikentävistä tekijöistä, joten lisää tutkimustietoa tarvitaan. IMHA:n kaikkien edistyneempien hoitomuotojen käyttöä rajoittaa vahvasti niiden korkeat kustannukset, minkä takia kaikissa potilastapauksissa hoitojen hyötyä ei voida testata. Edistyneistä hoitomuodoista tarvitaan edelleen lisää luotettavaa tutkimustietoa, sillä toistaiseksi tutkimukset ovat olleet pääosin retrospektiivisiä ja niiden otoskoot ovat olleet varsin pieniä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)Zoonooseiksi sanotaan tauteja, jotka voivat tarttua ihmisen ja eläimen välillä. Koira voi tartuttaa ihmiseen useita eri tauteja monin eri tavoin. Suorassa koirakontaktissa zoonoosit voivat tarttua terveen tai vaurioituneen ihon ja limakalvojen läpi, hengitysteitse, eritteiden välityksellä ja purema- ja raapimahaavojen kautta. Epäsuorassa kontaktissa koiran ulosteiden, virtsan ja eritteiden kautta tarttuvia zoonooseja tunnetaan myös useita. Tässä työssä zoonoosikäsite on koiran kannalta ymmärretty poikkeuksellisen laajana, joten tähän on sisällytetty lukuisat parasiittizoonoosit, jotka vaativat tarttuakseen koirasta ihmiseen sen, että ihminen syö infektoituneen väli-isännän kuten esimerkiksi kalan, joka taas on voinut infektoitua koiran ulostettua veteen. Lisäksi koira voi toimia tärkeänä säilymönä useille niveljalkaisten puremien välityksellä tarttuville taudeille ja näin edistää näiden zoonoosien leviämistä ihmiseen. Suomessa esiintyy melko vähän zoonooseja, joiden tarttumisessa koiralla on merkitystä. Niistä merkittävimpiä ovat larva migrans ja Capnocytophaga-haavainfektiot. Puutiaisaivokuumeen ja borrelioosin levittämisessä ihmiseen koirilla voi olla merkitystä, koska ne voivat kuljettaa turkissaan infektoituneita irrallisia punkkeja, jotka voivat siirtyä ottamaan veriaterian ihmisestä, Tärkeäksi koiran levittämäksi zoonoosiksi voi nousta myös ekinokokkoosi, jonka ihminen voisi saada infektoituneen koiran ulosteesta tai turkista. Maailmanlaajuisesti tavataan kymmeniä erilaisia zoonooseja, joissa koira toimii jonkinlaisena välittäjänä. Matkailijat voivat saada tartuntoja matkakohteidensa koirista, joskus jopa syömällä koiria. Monet eksoottisemmat zoonoosit voivat tulla Suomeen tuontikoirien mukana, varsinkin jos ne ovat kadulta pelastettuja koiria. Tällaisia ovat muun muassa rabies, ekinokokkoosi ja leptospiroosi sekä ruskean koirapunkin levittämä pilkkukuume. Tässä työssä ei kuitenkaan ole selvitetty todennäköisyyksiä tai tapoja, joilla suomalainen koiranomistaja tai eläinlääkäri voisi työssä käsiteltyjä taudinaiheuttajia kohdata. Suurimman osan koiran välittämistä zoonooseista voi välttää noudattamalla käsihygieniaa ja elintarvikehygieniaa ja välttämällä koiran syljen pääsemistä ihovaurioihin. Myös koiran ruokinnassa tulisi huolehtia elintarvikehygieniasta. Punkinpuremien välttäminen vähentää useiden vektorivälitteisten zoonoosien mahdollisuutta. Immuunipuutteisille ihmisille koiran aiheuttamat riskit ovat suuremmat kuin terveelle ihmiselle, ja arkielämä terveenkin suomalaisen koiran kanssa voi sisältää riskejä
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Tutkimuksessa pyrittiin löytämään menetelmiä, joilla voitaisiin luotettavasti mitata koiran nivelrikon aiheuttamaa kroonista kipua ja arvioida kipuhoidon tarvetta. Tutkimukseen valittiin 41 koiraa, joilla oli diagnosoitu lonkkaniveldysplasiasta johtuva nivelrikko ja jotka omistajien mukaan kärsivät kroonisesta kivusta. Koirista otettiin verinäytteet, joista analysoitiin adrenaliinin, noradrenaliinin, β-endorfiinin, antidiureettisen hormonin ja kortisolin pitoisuudet. Kaksi riippumatonta eläinlääkäriä arvioi videolta koirien liikkumista. Koirien lonkat röntgenkuvattiin. Omistajat täyttivät kyselykaavakkeen koiransa käyttäytymisestä ja mielialasta sekä arvioivat koiransa kokemaa kipua ja liikkumisvaikeuksia visuaalisilla analogiasteikoilla (kipujana ja liikkumisjana). Verinäytteiden kontrolliryhmään valittiin 22 omistajien mukaan tervettä koiraa, joilla ei ollut minkäänlaisia kipuoireita. Kyselykaavakkeen ja visuaalisten analogiasteikoiden kontrolliryhmään valittiin 24 omistajien mukaan tervettä ja kivutonta koiraa. Eläinlääkäreiden ja omistajien arviot koirien liikkumisvaikeuksista korreloivat positiivisesti keskenään. Adrenaliinin, antidiureettisen hormonin ja kortisolin pitoisuudet plasmassa olivat korkeammat kroonisesta kivusta kärsivillä koirilla kuin kontrolliryhmän koirilla, kun taas β-endorfiinipitoisuudet olivat korkeammat kontrolliryhmän koirilla. Koirilla, joilla röntgenologisesti todettiin luupiikkimuodostusta tai irtopaloja lonkkanivelessä, oli omistajien arvioiden mukaan enemmän liikkumisvaikeuksia mutta ei kipuja kuin muilla tutkimukseen osallistuneilla koirilla. Yksittäisen koirapotilaan kroonisen kivun arvioimiseen ei tutkimuksessa löydetty luotettavaa hormonaalista tai röntgenologista muuttujaa. Tutkimuksen perusteella eläinlääkäri voi arvioida koiran kipua ainoastaan sen liikkumisen perusteella. Omistajan kertomuksella koiran käyttäytymisestä, mielialasta ja liikkumisesta on nivelrikkokivun arvioinnissa keskeinen rooli. Eläinlääkärin tulee tulkita omistajan kertomuksesta koiran kivusta kertovat seikat ja/tai opettaa omistaja tulkitsemaan koiransa kipuoireita.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)This retrospective study was done to find out the prevalence of different liver diseases in dogs and cats in the Small Animal University hospital during a four year period 2007-10. This information is needed to plan further research on liver diseases, and the main source of interest for this are canine familial liver diseases associated with certain breeds. Therefore, the study looked for breeds that might be overrepresented with liver diseases. Breeds often described with familial liver diseases are e.g. Doberman, Dalmatian, cocker spaniel, Bedlington terrier and West Highland white terrier. Finally, this study looks into the diagnostic procedures for liver diseases in the hospital to compare them with current recommendations. The patients' information was searched by different criteria from the hospitals' patient database (Provet). The initially found patients were included if they had been diagnosed or suspected with a liver disease, which also includes diseases of biliary tract or hepatic vasculature. Of these patients, basic information, possible diagnosis, relevant laboratory findings, ultrasound findings and biopsy results were collected. The data was collected in a worksheet in MS Excel and further analysed there and in PASW Statistics 18.0. 337 dogs and 36 cats were eventually included in the study, resulting in 1.24 % and 0.41 % prevalence of all liver diseases in the hospital population in dogs and cats respectively. 55 patients (15 %) did not get a certain diagnosis, although they were definitely found to have had some kind of liver disease. Primary diagnosis of 28 patients was something other than liver diseases, though liver was also affected to some extent. The most common hepatobiliary diseases in dogs were vascular disorders (80 patients and in cats cholangitis and cholangiohepatitis (11 patients). As for breed distribution, in dogs with vascular disorders miniature breeds stood out with extrahepatic portosystemic shunts, especially miniature schnauzers (2.13 % prevalence within breed). Shetland sheepdogs stood out with liver diseases in general (3.65 % prevalence within breed) and especially with the diseases of the biliary tract (4 dogs). There were not as many dogs of known risk breed f chronic hepatitis as one would have expected, no breed was represented by over 5 dogs with chronic liver diseases. Copper accumulation was found in only 6 dogs, all of different breeds. Serum ALP, ALT, total protein, albumin, urea and bilirubin had been measured from nearly all of the patients in this study. Bile acids were measured from 66 % (fasting sample) and 27 % (post prandial sample) and ammonia from 60 % of the patients. Laboratory findings and their usefulness in diagnostics of different hepatobiliary diseases in dogs and cats were in agreement with what is described by scientific reports. 86.3 % of the patients had been studied with ultrasound, which was often useful, especially as a way to support the diagnosis. The most used biopsy method was fine-needle cytology which was taken from 93 patients, laparotomy with biopsy was done to 42 patients and laparoscopy to 8 patients. This study showed that hepatobiliary diseases were relatively common in dogs in our hospital, and vascular disorders are the most common of those. In cats hepatobiliary diseases are quite rare. There was not a high number of dogs of the breeds that are described to have increased tendency of developing chronic hepatitis presented to the hospital. Considering further studies on breed-associated hepatobiliary diseases, this study can perhaps suggest miniature schnauzers with extrahepatic portosystemic shunts, Shetland sheepdogs with biliary tract diseases or cocker spaniels with chronic or chronic active hepatitis. The study also showed that, as could be expected, liver diseases often require a lot, usually a biopsy, to be properly diagnosed, and thus many patients' diagnosis remains incomplete. In this hospital diagnosis is often thorough, when it is needed. The use of laparoscopy as a method to take a liver biopsy had not yet been that popular, but it may become more so in the future.
-
(2021)Cancer is the second leading cause of death worldwide. Cancer is believed to emit volatile organic compounds (VOCs) which dogs may be able to smell. This literature review brings out previous studies about cancer detection dogs, observations made based on them and their future possibilities. There is also some information about training of the dogs, proper test settings and validating a diagnostic test. Detectable odour emissions from a patient with neoplasia, or “smell of cancer”, is an interesting topic, but it has a minor role in this work. Training of the dogs should be done with samples which disease status is confirmed so that the dogs are not rewarded for indicating wrong samples. The trainer must be able to read the dog’s signals and take care of its basic needs in order not to continue training after the dog’s concentration has deteriorated. Training should happen gradually and through positive reinforcement. There should be enough samples and they must not be the same in the testing phase as in training. In validating a diagnostic test, the main goal, materials and methods of the study must be defined and the test should be compared to a golden standard. The smell of cancer is yet unknown although there are studies of the topic. Particular VOCs, which presumably constitute the cancer smell, exist in the body’s secretions. Further studies are needed in order to understand what happens at a molecular level in cancer. There are many studies about cancer detection dogs where they try to discriminate a cancer sample among controls. In these studies, the number of dogs has varied between one to six, there are diverse breeds and dogs have different backgrounds. Good results have been achieved with only two to three weeks of training. Studies have been made of nine different cancer types and the most studied ones have been lung and prostate cancer. Urine and breath were the most common samples used. The sensitivity of cancer odour detecting dogs has varied between 18 to 100%. Previous studies have had different limitations, one of which can be considered having only one cancer sample with controls. This leads to that specificity cannot be held valid. There have been also some limitations in using dogs like short usage time because of their limited life, small number of dogs and wrong rewarding system. There should not be any systematic differences between control and cancer samples including the patient’s age and the handling procedures of samples in the study. Way of life and medications may also have an effect on the dog’s choice, but they were not taken into account in all of the studies. A small number of samples was a problem in some cases. Cancer detection dogs could possibly be used in recognizing the cancer smell, mass screenings, and surveillance after treatments, in addition to laboratory diagnostics and in the developing electronic diagnostic methods such as an artificial nose.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää erilaisten nikamaepämuodostumien esiintyvyyttä suomalaisissa bostoninterriereissä, ja kehittää sopiva luokittelujärjestelmä nikamaepämuodostumien määrälle selässä. Tutkimusta on tarkoitus hyödyntää tulevaisuudessa bostoninterriereiden perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustus -ohjelmassa ja terveystilanteen kartoituksessa. Bostoninterrieri kuuluu korkkiruuvihäntä-rotuihin muun muassa englanninbulldogin, ranskanbulldogin ja mopsin kanssa. Näillä roduilla on kirjallisuudessa havaittu normaalia enemmän nikamaepämuodostumia. Nikamaepämuodostumiin luetaan puolinikamat, perhosnikamat, yhteenluutuneet nikamat, välimuotoiset nikamat, selkärankahalkiot sekä spondyloosi, ja ne voivat esiintyä samanaikaisesti nikamassa. Lisäksi haluttiin tutkia onko hännän pituudella yhteyttä nikamaepämuodostumien esiintyvyyteen. Tutkimukseen osallistuvat koirat kerättiin Suomen bostoninterriereiden rotuyhdistyksen kautta. Osallistujat ilmoittautuivat mukaan vapaaehtoisesti. Koiria osallistui tutkimukseen yhteensä 61 kappaletta. Osallistuville koirille tehtiin perustutkimus ja niiden selkäranka röntgenkuvattiin kahdesta projektiosta. Röntgenkuvista katsottiin nikamaepämuodostumat ja mitattiin ristiluun ja hännän yhteenlaskettu pituus. Saadut tiedot kerättiin Excel-taulukkoon koirakohtaisesti ja analysoitiin IBM SPSS Statistics 23.0-ohjelmalla. Synnynnäisten selkärankamuutosten lukumäärän perusteella koirat jaettiin neljään luokkaan: Luokkaan "vertebral anomaly" eli VA1 kuuluivat koirat, joilla havaittiin 1 tai 2 muuttunutta nikamaa, luokkaan VA2 ne, joilla havaittiin 3 tai 4 muuttunutta nikamaa, luokkaan VA3 ne, joilla havaittiin 5-9 muuttunutta nikamaa, ja luokkaan VA4 ne, joilla havaittiin 10 tai enemmän muuttunutta nikamaa. Lisäksi oli vielä luokka VA0, johon kuuluvilla koirilla ei havaittu muuttuneita nikamia. Tutkimuksessa kaikilla tutkimukseen osallistuneilla koirilla havaittiin selkärangassaan vähintään yksi epämuodostunut nikama. Luokkaan VA0 ei tässä tutkimuksessa kuulunut yhtään koiraa. Luokkaan VA1 kuului 24 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Luokka VA2 oli isoin luokka ja siihen kuului 36 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Luokkaan VA3 kuului 27 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Luokka VA4 oli pienin luokka: siihen kuului 13 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Yleisin löydös röntgenkuvissa oli puolinikama, joita todettiin 97 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Muiden muutosten esiintyvyydet olivat perhosnikamalla 60 %, spondyloosilla 46 %, välimuotoisella nikamalla 35 %, selkärankahalkiolla 25 % ja yhteenluutuneilla nikamilla 22 %. Yleisin muuttunut nikama oli rintarangan 8. nikama. Spondyloosin ja nikamamuutosten välillä havaittiin selvä positiivinen korrelaatio. Lisäksi hännän pituuden ja nikamamuutosten välillä havaittiin negatiivinen korrelaatio. Tämän tutkimuksen perusteella nikamaepämuodostumien esiintyvyys suomalaisissa bostoninterriereissä on korkea, mutta linjassa muiden esiintyvyystutkimusten kanssa. Lisäksi hännän pituudella on vaikutusta nikamaepämuodostumien esiintyvyyteen, ja nikamaepämuodostumat todennäköisesti altistavat spondyloosille koiran vanhetessa. Tutkimuksessa kehitettyä selkärangan luokittelumenetelmä hyväksyttiin Suomen Kennelliiton viralliseksi selkäluokittelumenetelmäksi selkäkuvausten yhteydessä. Tutkimuksen tulosten perusteella jalostuksessa tulisi huomioida koiran selkäluokka jos nikamaepämuodostumien esiintyvyyttä halutaan jatkossa vähentää.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)Only little data is available on seroprevalence of tick borne diseases in Finnish dogs. Worldwide these diseases, anaplasmosis being one of them, are relatively widely studied. In some European countries the disease has become more common than earlier and it has spread more towards North just in the last few years. The aim of this study was to investigate the seroprevalence of Anaplasma phagocytophilum –bacterium in Finnish dogs, the PCR-positivity in relation with seropositivity and the risk factors for exposure to a vector borne pathogen. The hypotheseis were that Anaplasma phagocytophilum is underdiagnosed in Finland, there are more Anaplasma phagocytophilum -infections and seropositive dogs in the southern parts of Finland and that hunting dogs are more susceptible for Anaplasma phagocytophilum -seropositivity compared to pet dogs. For material, 390 canine blood samples (serum, EDTA) were collected all around Finland. Of these samples, 50 were from hunting dogs. DNA was extracted from the EDTA-samples and with real-time -PCR the PCR-positive, bacteremic dogs, were spotted. Seropositivity was tested from the serum samples by using commercial SNAP 4Dx-test. The seroprevalence of anaplasmosis in Finnish dogs was 4,6% (18/390) and in hunting dogs 4,0% (2/50). Regionally in Åland there were more seropositive dogs than elsewhere in Finland. In Åland the seropositivity was 45% (9/20). Small dogs were more often seropositive than large dogs. Only two Finnish dogs were PCR-positive (2/390), meaning they had Anaplasma phagocytophilum -infection. These two dogs were seronegative. This study suggests that canine anaplasmosis is an important tick borne disease in Finnish dogs. The results show that dogs are commonly exposed to anaplasmosis especially in Åland islands and small dogs may be more susceptible to infection than large. It is unclear at this point if the prevalence of Anaplasma phagocytophilum -exposure will increase in other parts of the country due to the climate change and the northern spread of Ixodes ticks. The prevalence of actual infection is low. Because of this low number of Anaplasma phagocytophilum -positive dogs, no risk factors for infection could be identified in our study. Therefore, future studies with larger number of infected dogs are necessary to better understand the risk factors associated with Anaplasma phagocytophilum -infections in dogs and in people.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Kilpailusuorituksessa vinttikoirille kertyy runsaasti maitohappoa lihaksiin, mikä vaikeuttaa lihasten supistumista ja siten alentaa koiran suorituskykyä. Maitohappo on kuitenkin myös tärkeä energianlähde rasituksen (oksidatiiviset lihassolut) ja palautumisvaiheen aikana (oksidatiiviset- ja glykolyyttiset lihassolut). Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on 99 %:sti dissosioituneena laktaattianioniksi ja protoniksi. Koska vain dissosioitumaton maitohappo voi diffundoitua ulos lihassolusta, tarvitaan erityinen kuljettajamekanismi siirtämään maitohappoa lihassolun solukalvon lävitse. Nisäkkäillä on löydetty kaksi eri maitohapon kuljettajaproteiinia: MCT (monokarboksylaattikuljettaja) ja Band-3 (anioninvaihtajamekanismi). Ihmisellä kuljettajaproteiinit vastaavat 50-90 %: sti laktaatin kuljetuksesta lihassoluissa. Punasoluissa MCT:n osuus laktaatin kuljetuksesta on > 90 %. Monokarboksylaattikuljettajia on löydetty tähän mennessä yhdeksän kappaletta, jotka on nimetty löytämisjärjestyksessä (MCT1- MCT9). Monokarboksylaattikuljettajilla on kudos- ja eläinlajispesifisiä ominaisuuksia. Punasoluissa monokarboksylaattikuljettajana ihmisellä, hamsterilla, sialla, naudalla ja porolla toimii MCT1, hevosella MCT2. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli karakterisoida koirien punasolujen monokarboksylaattikuljettaja ja selvittää vaikuttaako harjoittelu vinttikoirien punasolujen MCT:n aktiivisuuteen. Lisäksi mitattiin rasituksen jälkeen laktaatin jakautumista veressä plasman ja punasolujen välillä. Tutkimuksessa oli mukana kahdeksan vinttikoiraa, viisi borzoita ja kolme whippettiä. Koirien MCT:n todettiin immunologisesti olevan MCT1. Western blottingissa MCT1 proteiini oli jakautunut kolmeen fraktioon, joiden molekyylipainot olivat n. 100 kDa, n. 70 kDa ja n. 45 kDa. Pienin fraktio oli molekyylipainoltaan kirjallisuudessa raportoidun MCT:n suuruinen, 70 kDa fraktio oli mahdollisesti dimeeri ja suurin fraktio oli kooltaan samansuuruinen kuin kirjallisuudessa kuvattu MCT-chaperonikompleksi. Koirien lepo- ja kilpailukauden verinäytteistä tutkittiin laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluihin radioaktiivisen laktaatin avulla. Harjoituskauden jälkeen laktaatin kokonaiskuljetusaktiivisuus ja MCT:n aktiivisuus olivat merkitsevästi alentuneet (p < 0,01). Diffuusion ja anioninvaihtajamekanismin osuuksissa ei todettu merkitseviä muutoksia. Rasituksen jälkeisissä verinäytteissä laktaatista oli punasoluissa keskimäärin n. 46 %, plasman sisältämän laktaatin ja solujen sisältämän laktaatin suhteen ollessa 0,93. Veren ja plasman laktaattipitoisuuksien välillä todettiin olevan positiivinen korrelaatio samoin kuin myös veren laktaattipitoisuuden ja vinttikoirien juokseman matkan välillä. Koska tässä tutkimuksessa saadut tulokset harjoittelun vaikutuksesta punasolujen laktaatin kuljetusaktiivisuuteen poikkeavat aikaisemmin rekikoirilla suoritetun tutkimuksen tuloksista, tulisi vastaavanlainen tutkimus suorittaa uudestaan ottaen samalla huomioon mahdolliset vuodenaikaisvaihtelut hormonien erityksessä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)The interest in nutrition and the effect it has on health and disease has gained increasing interest during the last years. Still remarkably little is known about some of the basic concepts concerning vitamin metabolism in dogs. No reference values have been set for the concentration of vitamins in the dog blood or tissues. The requirements for the daily intake of nutrients have been established, but the studies on which they are based on are not at all as comprehensive as might be expected. The aim of this review is to map what is scientifically known about the vitamin metabolism of healthy dogs, what kind of values have been collected from healthy dogs and to compose guide lines for future reference ranges. The compilation of 35 vitamin studies demonstrates that while a fairly decent amount of studies concerning vitamins in dog blood have been made, their results are not comparable because of the differing protocols and because of missing reference values. To gain more insight on the vitamin concentrations of healthy dog blood and measuring protocols, a pilot study was performed. We measured the concentrations of vitamins A, D and E from 13 healthy Finnish dogs. Two medium-sized breeds were chosen: Rough Collies and Flat-coated Retrievers. All dogs were healthy females of the age 3 – 5 years. The results from our pilot study varied to a degree from other studies concerning different vitamins. To analyse how significant the differences actually are, raw data from the other studies would be needed. The findings of this review challenge the present knowledge about vitamins for dogs in nutrition. It shows the need for new studies on the vitamin metabolism of dogs. From there measuring protocols could be developed and reference values established. Finally improved nutritional guidelines, applications to the every day practise and individual vitamin plans could be formed. Research in veterinary nutrition could lead to a true understanding of the role of vitamins and nutrients in preventing and treating diseases both in veterinary and human medicine.
Now showing items 1-13 of 13