Browsing by Subject "fosforin puute"

Euroopan Unionissa on viimeisten vuosikymmenten aikana noussut huoli fosforin ympäristövaikutuksista, joka on johtanut fosforin ruokintasuositusten pienentämiseen ja peltojen fosforilannoituksen vähentämiseen. Tästä tilallisille on herännyt huoli lehmien riittävästä fosforin saannista ja mahdollisen puutteen aiheuttamista vaikutuksista lehmän terveyteen ja tuottavuuteen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tuoda yhteen tietoa fosforin vaikutuksista lypsylehmään. Työssä käydään läpi fosforin merkitystä lehmälle, lyhyesti sen ympäristövaikutuksia sekä fosforin puutetta, siihen yhdistettyjä oireita ja hoitoa. Fosfori on tärkeä ravitsemustekijä, jota löytyy elimistön jokaisesta solusta. Se osallistuu moniin välttämättömiin biologisiin toimintoihin, kuten esimerkiksi energia-aineenvaihduntaan ja happo-emäs-tasapainon ylläpitämiseen. Pötsimikrobit tarvitsevat fosforia selluloosan hajottamiseksi ja mikrobiproteiinin synteesiin. Elimistön fosforipitoisuuteen vaikuttavat eläimen rotu ja ikä, mutta lypsylehmällä vaihtelua pitoisuuksissa lisäävät tiineys, poikiminen ja maidontuotanto. Tämän vuoksi siirtymäkaudella lehmä onkin erityisen altis akuutille hypofosfatemialle, jossa plasman fosfaattipitoisuus laskee alle viitearvojen. Fosforin puutos voidaan jakaa krooniseen ja akuuttiin puutokseen. Krooninen puutos on ruokinnallinen ja pitkäaikainen. Fosforia mobilisoidaan tarvittaessa luustosta ja krooninen puutos johtaakin luustomuutoksiin. Pitkäaikaisen puutoksen diagnosointi tapahtuu kuoleman jälkeen raadonavauksessa mittaamalla luuston koostumusta. Lypsylehmien väkirehuruokinta perustuu Suomessa fosforia runsaasti sisältäviin kotoisiin viljoihin ja öljykasvirouheisiin, eikä krooninen puutos ole näin ollen todennäköistä. Akuutti puutos liittyy usein lehmän siirtymäkauteen, jossa fosforin tarve lisääntyy sikiön kasvun ja maidontuotannon käynnistymisen myötä. Akuutin puutoksen diagnosointiin on käytetty plasman fosfaattia, vaikka sen merkitystä fosforin puutteen mittarina on kyseenalaistettu. Akuuttiin fosforin puutokseen liitetty oirekuva on epäselvä. Kroonista puutetta ehkäistään ruokintasuositusten mukaisella fosforiruokinnalla, jota voidaan tarvittaessa täydentää lisäkivennäisellä. Ruokinnan suunnittelun tukena tulee olla rehujen kivennäisanalyysit. Lehmän siirtymäkaudella akuuttia hypofosfatemiaa hoidetaan suun kautta annettavilla valmisteilla, sillä ne ovat vaikutukseltaan nopeita ja pitkäkestoisia sekä turvallisia käyttää. Hoitoon markkinoilta olevista valmisteista tulee valita tuote, jossa fosfori on mononatriumfosfaattina. Hoito kohdennetaan makureihin eli vastapoikineisiin, poikimahalvauksesta kärsiviin ja jo kalsiumilla hoidettuihin lehmiin, jotka eivät hoidosta huolimatta nouse. Fosforia tulee tarjota 40–60 grammaa hoitokertaa kohti. Huomattavaa on, että valmistajien annosteluohjeet eivät vastaa kirjallisuudessa annettuja suosituksia. Hoito tulee rajoittaa edellä kuvattuihin makureihin, sillä hoidon hyödyt ovat kyseenalaiset ja lisäävät tuottajien työtä sekä kustannuksia. Ylimäärä fosforia ei paranna lypsylehmän lisääntymistä, eikä maidontuotantoa. Yli suositusten menevä osuus lisää fosforin eritystä ulosteeseen ja lannan kautta ympäristön fosforikuormaa. Suositusten mukainen määrä fosforia riittää turvaamaan lehmän fosforin tarpeet sekä terveyden että tuottavuuden näkökulmasta.