Browsing by Subject "lääkehoito"

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lähinnä eksokriinisen haiman vajaatoiminnan (exocrine pancreatic insufficiency, EPI) patofysiologiaa ja hoitoa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää entsyymilääkityksellä olevien EPI-koirien vointia vertaamalla sitä terveiden samanrotuisten koirien vointiin. Pyrkimyksenä oli myös selvittää eroja yleisimmin käytettyjen entsyymilääkitysmuotojen välillä sekä muun lääkityksen ja ruokavalion merkitystä EPI:n hoidossa. Tutkimus tehtiin kyselytutkimuksena keväällä 1996. Tutkimuksessa oli mukana 76 EPI-koiraa ja 145 tervettä kontrollikoiraa. Molempien ryhmien koirat olivat joko saksanpaimenkoiria tai pitkäkarvaisia collieita. Kyselykaavakkeissa omistajilta tiedusteltiin koirilla esiintyvien mahasuolikanava- sekä iho-oireiden yleisyyttä ja voimakkuutta. Lisäksi oli kysymyksiä koirien ruokinnasta. EPI-koirien omistajilta tiedusteltiin myös entsyymilääkityksen sekä muun lääkityksen käyttöä. Saatujen vastausten perusteella todettiin, että noin puolet hoidossa olevista EPI-koirista voi yhtä hyvin kuin kontrollikoirat. Hoitovasteessa oli kuitenkin suurta vaihtelua ja viidenneksellä EPI-koirista hoitovaste arvioitiin huonoksi. Yleisimmät oireet, joita EPI-koirilla entsyymilääkityksestä huolimatta esiintyi olivat kellertävä uloste sekä lisääntynyt ulosteen määrä. Rotujen tai entsyymilääkitysmuotojen välillä ei todettu eroja hoitovasteessa. Muuta lääkitystä, lähinnä antibiootteja, oli käytetty yleisesti entsyymilääkityksen ohella EPI-koirien hoitoon. Pitkäaikaishoidossa erikoisruokavalion tarve oli vähäistä eikä EPI-koirien ruokinta merkittävästi poikennut kontrollikoirien ruokinnasta.

Eri maiden lainsäädännöillä, yhteisöjen säännöksillä ja yritysten laatuluokituksilla on erilaisia näkemyksiä lihasikojen tilantarpeesta. Sikatiheyttä voidaan mitata usealla eri tavalla. Yleensä kasvatustiheys määritellään sikaa kohti varatulla karsina-alalla, makuualalla tai ilmatilalla. Tutkijat ovat pyrkineet määrittelemään sianlihan tuotannon kannalta taloudellisinta ja tehokkainta kasvatustiheyttä. Liian suuren eläintiheyden on havaittu aiheuttaneen sioilla päiväkasvun alentumista tai sairastuvuuden lisääntymistä. Tällä hetkellä LSO 2000-laatuluokassa edellytetään, että karsina-alaa varataan 0,9 m2/sika. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää voidaanko LSO 2000-lihasikoja kasvattaa kesäaikaan kymmentä prosenttia normaalia tiheämmässä kasvun siitä hidastumatta tai sairastuvuuden ja lääkityksentarpeen kasvamatta. Tutkimukseen osallistui 21 LSO 2000-luokan lihasikalaa. Päiväkasvu oli alhaisempi tiheämmissä parttioissa, 838 g (708-919 g), kuin väljemmissä 868 g (750-935 g). Kuolleisuus oli korkeampi tiheämmissä kasvatuserissä, 1,9 % (0,6-4,0 %), kuin väljemmissä, 1,1 % (0,0-2,6 %). Maksahylkäyksiä oli enemmän tiheämmissä parttioissa, 1,8 % (0,0-31,7 %), kuin väljemmissä, 1,0 % (0,0-7,6 %). Samoin osaruhohylkäyksiä oli enemmän tiheämmissä kasvatuserissä, 4,1 % (1,1-8,8 %), kuin väljemmissä, 3,1 % (0,0-6,5 %). Niveltulehduksia oli enemmän tiheämmissä parttioissa, 2,6 % (0,6-9,6 %), kuin väljemmissä, 1,5 % (0,0-4,3 %). Myös märkäpesäkkeitä oli enemmän tiheämmissä kasvatuserissä, 1,7 % (0,0-3,8 %), kuin väljemmissä 1,2 % (0,0-2,0 %). Ruhojen luokituksessa tiheämmin kasvatettujen parttioiden sioista suurempi osa sijoittui vähärasvaisimpaan S-luokkaan verrattuna väljempien parttioiden sikoihin. Väljempien parttioiden sioista taas suurempi osa sijoittui seuraaviin E- ja U-luokkiin verrattuna tiheämpien parttioiden sikoihin. Sikatiheydellä ei ollut vaikutusta ruhojen keskipainoon, kasvatusaikaan /sika, elinhylkäyksiin, kokoruhohylkäyksiin, eikä keuhko- tai keuhkokalvontulehduksiin. Sikatiheydellä ei myöskään ollut vaikutusta sikojen lääkityksentarpeeseen. Tiheämmissä parttioissa sioista lääkittiin 4,6 % (0,4-24,0 %) ja väljemmissä 4,1 % (0,0-30,0 %).

Utarekasvainten esiintymiseen koirilla ja kissoilla vaikuttavat ikä, rotu, ruokinta ja hormonaaliset tekijät. Keskimääräinen ikä sairastua utarekasvaimeen on koirilla 9-10 vuotta ja kissoilla 10-12 vuotta. Roduista Englannin springerspanieleilla, Englannin settereillä, pointtereilla, labradorin noutajilla, villakoirilla, lyhytkarvaisilla kotikissoilla ja siamilaisilla on suurempi riski sairastua utarekasvaimeen muihin rotuihin verrattuna. Utarekasvainten riskiä lisäävät myös lihavuus yhden vuoden iässä, sekä runsas naudan- ja sianlihan ja vähäinen kananlihan syöminen. Nartun steriloiminen ennen toista kiimaa vähentää merkittävästi utarekasvaimen esiintymisriskiä. Utarekasvaimista 60-75 % esiintyy kahdessa takimmaisessa nisässä. Kasvaimen sijainnilla ja lukumäärällä ei kuitenkaan ole todettu olevan merkitystä ennusteen kannalta. Sekä koirilla että kissoilla on merkittävästi parempi paranemisennuste, mikäli kasvain on kooltaan pienempi kuin 3 cm. Utarekasvaimet lähettävät yleisimmin etäispesäkkeitä keuhkoihin ja paikallisiin imusolmukkeisiin. Mikäli kasvain on jo lähettänyt etäispesäkkeitä imusolmukkeisiin, lisääntyy kasvaimen uusiutumisriski. Kasvaintyypin selvittämiseksi voidaan utarekasvaimesta ottaa biopsia ennen leikkausta tai analysoida kasvain leikkauksen jälkeen. Ohutneulanäyte ei ole luotettava menetelmä hyvän- ja pahanlaatuisen kasvaimen erottamiseksi. Utarekasvaimen luokittelemiseen kuuluvat potilaan yleistutkimus, rintaontelon röntgenkuvat, veri- ja virtsanäytteen tutkiminen sekä paikallisten imusolmukkeiden tutkiminen. Aikaisemmin rintaontelon röntgenkuvat on otettu jokaisesta potilaasta, mutta uusi tutkimus suosittelee valitsemaan rötgenkuvattavat potilaat iän ja yleisoireiden perusteella. Koska kasvainsoluja sisältävä imusolmuke voi olla normaalin kokoinen, imusolmukkeiden tutkiminen biopsian avulla on suositeltavaa. Utarekasvainten hoito on kirurginen. Koirilla suositellaan kasvaimen poistamista mahdollisimman yksinkertaisella leikkaustekniikalla, mutta riittävin marginaalein. Kissoilla on saatu parempia toipumistuloksia silloin, kun utarekasvaimet poistetaan mahdollisimman laajasti. Leikkauksen jälkeen voidaan käyttää kemoterapiaa kasvaimen ollessa pahanlaatuinen ja invasiivinen.

Suomessa ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty eläinlääkäreiden pieneläinten anestesiakäytäntöjä. Tämän työn tavoitteena oli tutkia suomalaisten eläinlääkärien kissoille ja koirille käyttämiä nukutuskäytäntöjä ja verrata niitä kirjallisuuteen. Tutkimuksessa selvitettiin myös vaikuttaako potilaan eläinlaji (kissa tai koira) ja terveydentila eläinlääkärin anestesiassa käyttämiin lääkkeisiin ja tekniikoihin. Tutkimus toteutettiin internetissä täytettävänä sähköisenä kyselynä (Helsingin yliopiston E-lomakepalvelu) kesä- elokuussa vuonna 2008. Kyselylomake sisälsi osiot vastaajien perustiedoista ja työnkuvasta, kolme erilaista potilastapausta (terveen koiran kastraatio, terveen kissan sterilaatio ja sairaan koiran pyometra-leikkaus) sekä osion eläinlääkärin arviosta omasta osaamisestaan ja haluamastaan jatkokoulutuksesta. Jokaisesta potilastapauksesta esitettiin samat kysymykset, joilla selvitettiin vastaajan käyttämiä työtapoja ja lääkkeitä kunkin potilaan kohdalla. Vastauksia kyselyyn saatiin yhteensä 139 kappaletta. Kyselyn perusteella eläinlääkärit muuttivat hoitotapaansa potilaan mukaan. Sekä sairaalle että terveelle koiralle annettiin useammin suonensisäistä nesteytystä anestesian yhteydessä ja tulehduskipulääkettä jatkohoitoon kuin kissalle. Enemmistö eläinlääkäreistä olisi lähettänyt näissä potilastapauksissa kissan kotiin nukkuvana, kun taas kummatkin koirapotilaat lähetettäisiin kotiin kävelykunnossa. Pyometra-leikkauksessa koiran olisi intuboinut 47,5 % vastanneista, mutta kissan olisi intuboinut sterilaation yhteydessä vain 3,6 %. Lisähappea olisi antanut sairaalle koiralle 48,9 % vastanneista ja terveelle kissalle 14,4 %. Veriarvoja tutkittiin terveiltä potilailta erittäin harvoin, kun taas sairaalta potilaalta 55 % vastanneista olisi tutkinut veriarvoja. Ero oli yllämainituissa tapauksissa tilastollisesti merkitsevää (p < 0,001). Valtaosa vastanneista ei olisi käyttänyt paikallispuudutteita missään potilastapauksista. Niin ikään valtaosa eläinlääkäreistä (70,5 %) ei olisi kirjannut anestesiatapahtumia ollenkaan valvontalomakkeelle. Eläinlääkäreiden käyttämissä esilääkitys-, induktio- ja ylläpitoaineissa havaittiin eroja potilastapausten välillä. Koirapotilailla lähes kaikki vastanneet olisivat valinneet esilääkitykseen α2-agonistin ja opioidin, kun taas kissalla suosituimmat lääkeaineryhmät olivat α2-agonistit ja ketamiini. Sairaalla koiralla käytettiin enemmän opioideja ja bentsodiatsepiineja esilääkityksessä kuin terveellä koiralla. Induktioaineista ylivoimaisesti suosituin niin sairailla kuin terveilläkin koirilla oli propofoli. Anestesian ylläpitoon suosituin vaihtoehto koirapotilailla oli propofoli (48,8 % terveellä ja 47,2 % sairaalla) ja toisena isofluraani (20,9 % terveellä ja 29,9 % sairaalla). Kissalla vastaavasti suosituin vastaus oli "ei muuta" (esilääkityksen lisäksi). Toiseksi suosituin vaihtoehto kissalla oli ketamiini ja sitten propofoli. Kyselystä voidaan päätellä, että eläinlääkärit muokkasivat anestesiaprotokollaansa potilaan tilan mukaan. Anestesiatapahtumien kirjaus, paikallispuudutteiden hyödyntäminen sekä potilaan intubointi ovat helposti toteutettavia parannuksia eläinlääkärin anestesiaprotokollaan, ilman tarvetta jatkokoulutukselle. Kyselyn perusteella suurin osa eläinlääkäreistä oli tyytyväisiä osaamiseensa anestesian saralla, mutta olisi kuitenkin toivonut lisäkoulutusta asiassa.

Tämän kirjallisuuskatsauksena suoritetun lisensiaatin tutkielman tarkoituksena on koota tietoa tämänhetkiseen kirjallisuuteen perustuen naudan yleisimmistä ja merkittävimmistä silmäsairauksista sekä naudan silmän lääkintämahdollisuuksista. Nautojen silmäsairaudet ovat nautapraktiikassa tasaisin väliajoin vastaantuleva ongelma. Silmäsairauksista ja etenkin niiden hoitovaihtoehdoista ei ole olemassa tutkimustietoon perustuvia kansallisia hoitokäytäntöjä. Kirjallisuuskatsauksen yksi tavoitteista on selvittää, mitä naudan silmän lääkintätapoja maailmalla käytetään ja pohtia, ovatko nämä käytännöt Suomessa toteutettavissa. Maailmalla merkittävin nautojen tulehduksellinen silmäsairaus on infektiivinen keratokonjunktiviitti, jonka aiheuttajana on Moraxella bovis -bakteeri. Taudin puhkeamiselle altistavat runsas UV-säteily ja sarveiskalvovauriot. Kärpäset levittävät tehokkaasti bakteeria jaloissaan eläimestä toiseen. Moraxella bovista ei suomalaisilta nautatiloilta vielä ole eristetty. Toinen merkittävä tulehduksellisia silmäsairauksia aiheuttava bakteeri on Listeria monocytogenes. Bakteeri leviää erityisesti huonolaatuisen säilörehun välittämänä. Listeriasilmätulehdukset ovat usein sporadisia tautitapauksia. Listeriasilmätulehduksia esiintyy suomalaisissa naudoissa. Tulehduksellisten silmäsairauksien lisäksi naudalla esiintyy tiineydenaikaisista ongelmista johtuvia anomalioita ja kehityshäiriöitä, jotka johtavat joko koko silmäkudoksen puuttumiseen tai kudoksen muuttumiseen. Naudalla esiintyy silmien alueella myös kasvainmuutoksia sekä traumoja. Silmän anatomia ja etenkin sarveiskalvon rakenne hankaloittavat silmän lääkintää ja lääkeaineen kulkeutumista silmässä. Suurin osa naudalla esiintyvistä lääkehoitoa vaativista silmäsairauksista koskee silmän anteriorisia osia, jolloin topikaalisesti annosteltu lääkeaine kykenee ylläpitämään terapeuttista lääkeainepitoisuutta lääkintäkohteessa. Topikaalisen hoidon lisäksi naudan silmää voi lääkitä injisoimalla lääkeainetta sidekalvon alle, injisoimalla lääkeainetta silmään tai silmän taakse sekä systeemisellä hoidolla. Suomen lainsäädäntö rajoittaa tuotantoeläimille käytettäviä lääkevalmisteita eikä Suomessa ole erikseen naudan silmän lääkintään rekisteröityjä lääkevalmisteita. Nautojen silmäsairauksia hoitaessa eläinlääkärin on turvauduttava kaskadisäädökseen. Suomessa naudan silmän lääkinnän paikallisvalmisteina käytetään prokaiinipenisilliiniä sisältävää intramammaarituubia (Carepen vet. 600mg) sekä oksitetrasykliiniä sisältävää paikallisten ihovaurioiden hoitoon tarkoitettua voidetta (Terra-Poly vet). Silmäsairauksien esiintymisestä ei Suomessa ole tehty tutkimusta. Silmänäytteitä tutkitaan harvoin, vain muutamia vuosittain. Suomen tautitilanteen kartoittamiseksi olisi suurempi kartoitustutkimus sekä systemaattisempi näytteenotto silmätulehduksesta kärsivien nautojen silmistä tarpeen. Suomessa käytettävien lääkityskäytäntöjen riittävyyden sekä niistä seuraavien varoaikojen määrittäminen tutkimuksellisesti on myös tarpeen.

Opioidit eli euforisoivat analgeetit ovat aineita, jotka sitoutuvat elimistön opioidireseptoreihin. Tällaisia ovat elimistön itse tuottamat endogeeniset opioidipeptidit sekä eksogeeniset (elimistön ulkopuolelta peräisin olevat) opioidit, joihin tässä katsauksessa tutustutaan. Opioideja on käytetty eläinten kipulääkityksessä jo vuosikymmenten ajan ja ne ovat edelleen peruspilari kohtalaisen tai vakavan kivun hoidossa eläinlääketieteessä. Käytettävien aineiden määrä on kasvanut jatkuvasti, samoin niiden käyttötavat ja – kohteet. Uutta, nimenomaan eläimiä koskevaa tutkimustietoa julkaistaan vähän väliä. Valitettavasti suomenkielistä tietoa opioidien käytöstä eläimillä on ollut tarjolla niukasti. Tämä on selkeä epäkohta, sillä tehokkaan kipulääkityksen tarve eläimillä on jatkuvasti kasvanut. Lisäksi suuri osa opioideista on ihmisille tarkoitettuja valmisteita, jolloin ohjeet niiden käyttöön on etsittävä muualta kuin valmisteyhteenvedosta. Seurauksena voi olla riittämätön tai virheellinen kipulääkkeiden käyttö. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarjota ajantasaista tietoa koirien kivunlievitykseen käytettävistä opioideista. Eksogeenisten opioidien vaikutus perustuu siihen, että ne matkivat elimistön tuottamia endogeenisia opioidipeptidejä ja sitoutuvat elimistön opioidireseptoreihin tuottaen näin laajan vaikutusten kirjon, joka ulottuu yskän ja ripulin estosta kivunlievitykseen. Potenteimpia opioideja ovat puhtaat µ-agonistit, joihin kuuluu muun muassa morfiini. Ne ovat koiralla ensisijainen vaihtoehto kohtalaisen tai vakavan kivun hoidossa. Analgeettisen vaikutuksen lisäksi näillä on runsaasti sivuvaikutuksia, joista osa voi olla toivottuja (esim. sedaatio), osa taas hyvinkin haitallisia (mm. hengityslama). Osittaisagonistit ja agonisti-antagonistit eivät lievitä kipua yhtä tehokkaasti mutta myös niiden sivuvaikutukset ovat vähäisemmät. Antagonisteilla on mahdollista kumota edellä mainittujen opioidien vaikutusta joko kokonaan tai osittain. Tulehduskipulääkkeet ovat eläimillä eniten käytettyjä analgeetteja, mutta joissakin tapauksissa opioidit ovat selkeästi parempi vaihtoehto. Tällaisia tilanteita ovat vakavan, usein akuutin kirurgisen tai traumaperäisen kivun hoidon lisäksi esimerkiksi kaikki verenkierron vajaatoimintaa tai veren hyytymisen häiriöitä aiheuttavat tilat sekä akuutti tai krooninen munuaisten tai maksan vajaatoiminta. Myös tiineillä ja imettävillä koirilla opioideja pidetään turvallisimpana vaihtoehtona kipulääkitykseksi. Opioidien käyttöä, luovutusta ja määräämistä sekä niistä pidettävää kirjanpitoa on Suomessa säädelty tiukasti lainsäädännöllä. Lähes kaikki tässä katsauksessa käsitellyt opioidit (lukuun ottamatta antagonisteja) luetaan joko huumausaineiksi tai pääasiassa keskushermostoon vaikuttaviksi lääkkeiksi, jolloin niiden väärinkäytön mahdollisuus on otettava huomioon.