Browsing by Subject "porsiminen"

Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty villi- ja kesysikojen porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen. Syntymän aikana porsaiden kuolleisuutta aiheuttavat lähinnä emakon porsimisvaikeudet, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute. Syntymän ja vieroituksen välisenä aikana porsaita kuolee tavallisimmin ruhjoutumalla emakon alle tai nälkiintymällä, mutta myös rääpäleporsaat ja taudit (mm. suolitulehdus, niveltulehdus, anemia, verenmyrkytys) verottavat elävien porsaiden lukumäärää. Porsaskuolleisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovatkin emakon porsimiskäyttäytyminen, porsimisvaikeus, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute, emakon aggressiivisuus, pahnuekoko, porsimiskerta ja imetysajan pituus, sekä porsaiden synnynnäiset epämuodostumat, syntymäpaino ja syntymää edeltävä kehitys, ruumiinlämpö, syntymäjärjestys, perinataaliaika, ternimaidon saanti, ruhjoutuminen, nälkiintyminen, porsaiden rääpälöityminen, erilaiset sairaudet, raudan, seleenin ja E-vitamiinin puute, sekä raatelu ja pedot. Jokainen eloonjäänyt porsas lisää niin sikalan kuin villisikatarhankin kannattavuutta ja on osa eettisesti kestävää tuotantoa. Tutkittua tietoa villisikojen porsaskuolleisuudesta on tällä hetkellä löydettävissä todella vähän, eikä tutkittua tietoa porsaskuolleisuuden suuruudesta löydy. Asiaa on lisäksi vaikea tutkia, sillä villisikojen kuolleisuudesta ei kerätä säännöllistä tietoa eikä ole olemassa villisikatarkkailua. Villisiat elävät luonnonmukaisilla tarhoilla, joissa ne porsivat Suomen oloissa kerran vuodessa, maalis-toukokuussa. Villisikaemakon pahnuekoko on keskimäärin 3,9 porsasta. Kesyemakko synnyttää noin 11 elävää ja 1,2 kuollutta porsasta pahnueeseen ja porsimiskertoja vuodessa on noin 2,1. Kesyt porsaat vieroitetaan emostaan tavallisesti 4-5 viikon iässä (n. 7 kg painoisina). Porsaskuolleisuus ennen vieroitusta on suomalaisilla porsastuotantotiloilla keskimäärin 13-14 %. Tutkimusosan tavoitteena oli selvittää tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuutta, sen suuruutta ja syitä, sekä kerätä tietoa pahnuekoosta, tyhjäksi jääneistä emakoista ja porsimisajankohdasta tarhaajille osoitetun kyselytutkimuksen avulla. Aineisto kerättiin Suomessa villisikaa tarhaavilta Riistankasvattajat ry:n villisikatarhoilta kevään 2006 porsimiskauden aikana. Saaduista vastauksista tehtiin kuvaileva yhteenveto, ja lisäksi aineisto tutkittiin tilastollisten merkitsevyyksien varalta (Mann-Whitney –, mediaani- ja Fisherin testit). Vastausprosentti oli 37 % (10 / 27 tarhaa). Tutkimuksessa saatiin suomalaisten tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuudeksi 13,7 %. Porsaskuolleisuudessa oli kuitenkin suurta vaihtelua tarhojen välillä (0-52 %). Tiinehtyneille emakoille syntyi keskimäärin 3,9 elävää porsasta (todistetut pahnuekoot vaihtelivat 1-8 elävää porsasta). Kaikista villisikaemakoista tyhjäksi jäi 23,5 %, mutta tarhojen välillä oli suurta vaihtelua (tyhjiä 0-100 %). Tyhjäksi jääneiden ja tiinehtyneiden villisikaemakoiden mediaani-ikä oli molemmilla ryhmillä kaksi vuotta. Samoin minimi-ikä oli sama (1 vuotta), mutta maksimi-ikä oli tiinehtyneillä korkeampi (8 vs 4 vuotta). Porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen esiintyi kaikenikäisillä villisikaemakoilla: suurinta porsaskuolleisuus oli 3- ja 5-vuotiailla (kaikki elävänä syntyneet kuolivat), pienintä 1- ja 2-vuotiailla (16,7 ja 7,0 %). Emakoiden iän vaikutus porsaskuolleisuuteen ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen villisikaemakot olivat iältään 1-8 vuotta (mediaani 2), karjut 1,5-7 vuotta (mediaani 4). Ensikoita oli n 35 % (suomalaisilla porsastuotantotiloilla n 23 %). Emakoiden iän (porsimiskerran) vaikutus elävänä syntyneiden porsaiden määrään oli tilastollisesti merkitsevä: kerran porsineet emakot synnyttivät keskimäärin pienempiä pahnueita ja niiden porsaat kuolivat nuorempina kuin kaksi tai useamman kerran porsineet emakot. Tiinehtyvyyteen porsimiskerralla ei ollut vaikutusta. Tutkimuksessa todettiin myös tarhalla olevan vaikutus pahnuekokoon, mutta ei siihen, minkä ikäisinä porsaat kuolivat. Kaiken kaikkiaan aineisto oli melko pieni, joten tutkimustuloksia voidaan pitää vain suuntaa antavina.

Lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan porsimisen ja ternimaidon tuotannon hormonaalista säätelyä sekä siihen vaikuttavia tekijöitä. Porsastuotannon tehostumisen myötä pahnuekoot ovat kasvaneet. Samalla kuitenkin ennen vieroitusta tapahtuneet porsaskuolemat ovat lisääntyneet. Suurin osa porsaskuolemista tapahtuu varhaislaktaation aikana ja merkittävimmäksi kuolemien syyksi on osoitettu porsaiden riittämätön ternimaidon saanti. Ternimaidon tuotannossa on suurta emakkokohtaista vaihtelua. Ternimaidon tuotos ei ole riippuvainen pahnuekoosta, joten pahnueen kasvaessa yksittäisen porsaan ternimaidon saanti pienenee. Porsiminen ja ternimaidon tuotanto ovat yhteisen hormonaalisen ja hermostollisen säätelyn alaisia. Häiriöt näissä hienovaraisissa säätelymekanismeissa ovat yhteydessä sekä pienempään ternimaidon tuotokseen, että pitkittyneeseen porsimisen kestoon. Porsimisolosuhteilla on merkittävä vaikutus emakon fysiologiaan ja siten myös porsimiseen ja ternimaidon tuotantoon. Tutkimusosuuden tarkoituksena oli selvittää, onko porsimisen aikaisella normaalia korkeammalla verenkierron progesteronipitoisuudella yhteyttä emakon alhaisempaan ternimaidon tuotantoon. Progesteroni on tiineyttä ylläpitävä hormoni ja sen pitoisuuden lasku emakon verenkierrossa on edellytys porsimisen ja ternimaidon tuotannon käynnistymiselle. Lisäksi tarkasteltiin porsimisen käynnistämisen, karsinaolosuhteiden ja pesänrakennusmateriaalin yhteyttä porsimisen aikaiseen progesteronipitoisuuteen, sekä oksitosiinin rutiininomaisen käytön vaikutusta porsimisen kestoon. Tutkimusaineisto perustuu materiaaliin, joka on koottu yhteensä 151 emakosta viideltä suomalaiselta porsastuotantotilalta. Tilakohtaisia eroja hoitokäytännöissä oli porsimisten käynnistämisen, pesänrakennusmateriaalin käytön sekä oksitosiinin käytön suhteen. Neljällä tilalla porsiminen tapahtui porsimishäkeissä ja yhdellä tilalla emakot porsivat vapaasti karsinassa. Emakoilta otetuista verinäytteistä määritettiin porsimisen aikainen plasman progesteronipitoisuus radioimmunoanalyysimenetelmällä. Lisäksi määritettiin emakkokohtainen ternimaidon tuotto. Tilastollinen analyysi tehtiin SPSS Statistics -ohjelmalla. Ternimaidon tuotosta mitattiin kahden riippumattoman otoksen t-testillä yhtä suurten varianssien testiä käyttäen. Emakot jaettiin verinäytteiden progesteronipitoisuuden perusteella kahteen ryhmään tilastollista analyysiä varten. Progesteronin raja-arvoksi määritettiin 7 ng/ml ja ternimaitotuotosta analysoitiin näiden ryhmien välillä. Emakot, joiden progesteronipitoisuus oli alle 7 ng/ml, tuottivat ternimaitoa keskimäärin enemmän (4289 g, keskihajonta 1308 g, n = 127) verrattuna emakkoihin, joilla progesteronipitoisuus oli 7 ng/ml tai korkeampi (3839 g, keskihajonta 1412 g, n = 11) (p = 0,278). Vaikka tässä tutkimuksessa tilastollinen merkitsevyys jäi puuttumaan, on tulos suuntaa antava. Lisäksi aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu yhteys korkean porsimisen aikaisen progesteronipitoisuuden ja heikomman ternimaidon tuotoksen välillä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että emakon fysiologiaa paremmin tukevilla porsimisolosuhteilla on mahdollista edistää porsimiseen liittyvän hormonitoiminnan oikea-aikaisuutta. Tarjoamalla emakolle riittävästi pesänrakennusmateriaalia ja vapaampi liikkumatila porsimisen yhteydessä, helpotetaan porsimisen etenemistä ja parannetaan ternimaidon tuotosta. Samalla myös porsaiden elinvoimaisuus paranee ja kuolleisuus vähenee.

Työni aiheena on tutkia sosiaalisen hierarkian muodostumista tiineillä emakoilla ryhmäkarsinoissa, sekä pohtia tämän hierarkian merkitystä emakoiden hyvinvoinnin kannalta. Käytännössä tutkin, miten emakoiden ruumiinkunto ja ikä vaikuttavat niiden sosiaaliseen asemaan. Aihe on ajankohtainen, sillä emakoiden olosuhteet ja hyvinvointi ovat olleet keskustelun aiheena viime vuosina. Tiineiden emakoiden pito häkeissä kiellettiin koko Euroopassa 2013 ja käytännössä kaikki tiineet emakot elävät nyt ryhmäkarsinoissa. Ryhmäkarsinoissa on paljon hyviä puolia häkkeihin verrattuna, mutta etenkin ryhmien muodostamisen ja ruokinnan aikaan on havaittu aggressiivista käytöstä, joka liittyy hierarkian muodostumiseen. Aggressiivinen kilpailukäytös ruokaillessa voi olla haitallista emakoiden hyvinvoinnin, terveyden, lisääntymisen ja kestävyyden kannalta. Työni tavoitteena on saada tietoa sosiaalisen aseman, ruumiinkunnon ja iän välisestä yhteydestä tiineillä emakoilla. Tutkimusosiossa selvitän sosiaalisen hierarkian sekä painon, kuntoluokan ja iän välistä yhteyttä tiineillä emakoilla ryhmäkarsinoissa. Oletuksenani on, että sosiaalisella asemalla ja painolla, kuntoluokalla sekä iällä voisi olla sellainen yhteys, että korkeammassa sosiaalisessa asemassa olevat emakot olisivat painavampia ja vanhempia kuin alemmassa sosiaalisessa asemassa olevat. Aiempien tutkimustulosten perusteella näin olisi. Aineistona on saman porsastuotantosikalan 25 emakkoryhmää, ja kussakin ryhmässä on 12 emakkoa. Yhteensä tutkimuksessa oli siis 300 tiinettä emakkoa. Emakoiden käyttäytymistä nauhoitettiin videolle läpi vuorokauden viikon ajan tiineyden alussa, eli ryhmäkarsinaan siirrettäessä, ja viikon ajan noin kaksi viikkoa ennen porsimiskarsinaan siirtoa. Kaksi havainnoijaa analysoi videoilta emakoiden välisiä yhteenottoja ja kirjasi ylös yhteenoton voittaneen ja hävinneen emakon. Voitettujen yhteenottojen perusteella määritettiin kullekin emakolle sosiaalinen asema, jota verrattiin emakoiden painoon, painonkasvuun, porsimakertaan, kuntoluokkaan, selkäsilavan paksuuteen ja porsaiden lukumäärään. Painavammat, ruumiinkunnoltaan paremmat ja vanhemmat emakot olivat korkeammalla sosiaalisessa hierarkiassa. Painonkasvu oli myös sitä korkeampi mitä korkeampi oli emakon sosiaalinen asema. Tulokset olivat pitkälti linjassa aiempien aiheesta tehtyjen tutkimusten sekä oman hypoteesini kanssa. Emakon sosiaalinen asema näytti olevan riippuvainen sekä sen koosta että porsimakerrasta. Tietoa voitaisiin mahdollisesti hyödyntää mietittäessä erikokoisten ja -ikäisten emakoiden ryhmittelyä karsinoihin. Näin voitaisiin mahdollisesti parantaa pienempien ja nuorempien emakoiden kasvua ja hyvinvointia.