Browsing by Subject "röntgentutkimus"

Paksusuolen hiekkakeräymät ovat yleinen hevosten ähkyoireiden aiheuttaja. Hiekkakeräymiä diagnosoidaan yleisesti alueilla, joissa maaperä muodostuu irtonaisesta hiekasta, esimerkiksi Suomessa. Syy miksi hiekkaa keräytyy juuri tiettyjen hevosen suolistoon, on epäselvää. Oireet vaihtelevat yksilöiden välillä, eikä oireiden yhteyttä hiekan määrään ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, korreloivatko esitiedoissa kuvantamisen syyksi ilmoitetut oireet röntgenkuvista mitatun paksusuolen hiekkakeräymän pinta-alan kanssa ja ovatko jotkin oireista erityisen tyypillisiä suurille hiekkakeräymille. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, minkälainen on tyypillinen hiekkaähkypotilas ja onko mahahaavalla tai verinäytemuutoksilla ja hiekkakeräymien koolla yhteyttä. Myös vuodenajan ja hiekkakeräymien koon yhteyttä selvitettiin. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin hiekkaähkyn etiologiaan, oireisiin ja diagnosointiin sekä hoitovaihtoehtoihin. Tutkimuksen aineistona oli 649 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalan potilasta, joiden vatsaontelo oli röntgenkuvattu vuosina 2008-2012. Ulkopuolelle jätettiin vuosina 2008-2010 röntgenkuvatut hevoset, joiden hiekkakeräymän pinta-ala oli alle 25 cm2. Röntgenkuvissa havaitun hiekan pinta-ala (cm2) määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja pinta-aloja verrattiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testejä käyttäen hevosten kliinisten oireiden, rodun, kuvausvuodenajan, mahahaavalöydösten ja verinäytetulosten suhteen. Tässä aineistossa hoitoon tulosyyksi mainituista oireista aiempi hiekan esiintyminen, laihtuminen ja hevosen epänormaali käytös olivat yhteydessä hiekan suureen määrään (p < 0,05). Roduista suomenhevosilla oli suurempia hiekkakeräymiä kuin muilla roduilla (p < 0,01) ja syksyllä todettiin muihin vuodenaikoihin verrattuna suurempia hiekkakeräymiä (p < 0,01). Hevosilla, joilla ei ollut diagnosoitu mahahaavaa, oli suurempi paksusuolen hiekkakeräymä kuin hevosilla, joilla oli mahahaava (p = 0,02). Verinäytemuutosten ja hiekan pinta-alan suuruuden välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (p = 0,17). Tuloksissa oli yllätyksellistä, että ähky ja epänormaali uloste eivät olleet yhteydessä suuriin hiekkakeräymiin, sekä se, ettei mahahaavapotilailla todettu suurempia hiekkakeräymiä kuin hevosilla, joilla ei ollut mahahaavaa. Tämä tutkimus toi näyttöä sille, että vuodenaika ja rotu voivat altistaa paksusuolen hiekkakeräymille. Jos hevosen laihtumiselle tai epänormaalille käytökselle ei löydy muuta selitystä, on syytä epäillä hiekkakeräymää ja hakeutua tutkimuksiin. Hiekan määrä vaihteli kuitenkin paljon yksilöiden välillä ja erityisesti epänormaali käytös on oireena niin epämääräinen, että sen syyksi voi epäillä monia muitakin sairauksia. Aineiston perusteella kerran diagnosoitu ja hoidettu hiekkakeräymä altistaa uusille keräymille, joten hiekan syömisen estäminen on tärkeää lääkkeellisen hoidon lisänä.

Olkanivelen osteokondroosi on paikallinen rustosyntyisen luutumisen häiriö, jota tavataan yleisesti nuorilla keskikokoisilla ja suurilla koirilla. Osteokondroosi jaetaan kolmelle eri vakavuusasteelle, joista vakavin on osteochondrosis dissecans eli OCD. Tässä osteokondroosi on aiheuttanut nivelruston halkeamisen ja niveleen tulehdustilan nivelnesteen päästessä yhteyteen rustonalaisen luun kanssa. Aiemmin on todettu, että osteokondroosimuutoksen koolla on yhteys kipuun, mutta ei ole tietoa muutosten koon, muodon, sijainnin tai irtopalojen suhteesta kivun voimakkuuteen. Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kliinisen alkuperäistutkimuksen kuvantamisesta koiran olkanivelen osteokondroosin diagnostiikassa. Tutkimus on tehty osana Helsingin yliopiston COPLA ScaffoldTM-rustonkorjausistutetutkimusta. Työn tarkoituksena oli kartoittaa ja vertailla ensimmäisen käynnin yhteydessä tehtyjä löydöksiä. Hypoteesina oli, että muutoksen koko röntgenkuvassa (pituus, syvyys) ja tietokonetomografiatutkimuksessa eli CT-tutkimuksessa (pituus, syvyys, leveys, suurin halkaisija) korreloi koiran kivun voimakkuuden kanssa (ontuman ja taivutuskivun voimakkuus, olkanivelen liikelaajuus). Myös muutoksen sijainnilla, muodolla, ja kuvantamisessa todetuilla irtopaloilla oletettiin olevan korrelaatio kivun voimakkuuden kanssa. Hypoteesina oli myös, että CT-tutkimus on röntgenkuvausta tarkempi kuvantamismenetelmä. Aineistona tässä tutkimuksessa käytettiin COPLA ScaffoldTM-rustonkorjausistutetutkimukseen osallistuneiden koirien tietoja. Aineisto on kerätty vuosina 2017–2020. Tähän tutkielmaan otettiin mukaan tutkimukseen osallistuneiden koirien ne olkanivelet, joissa todettiin osteokondroosimuutoksia CT-tutkimuksessa ja röntgenkuvassa (n=47). Koirien paino ensimmäisellä käynnillä oli 15–45 kg ja ne olivat iältään 5–8 kk. Todettuja muutoksia verrattiin eläinlääkärin suorittamaan ontumatutkimukseen, jossa arvioitiin ontuman voimakkuus, olkanivelen taivutuskivun voimakkuus sekä olkanivelen liikelaajuus. Tutkimustulokset vastasivat osittain hypoteeseja. Olkanivelen osteokondroosimuutoksen pituuden, leveyden ja kivun voimakkuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Muutoksen pituuden, leveyden ja liikelaajuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä negatiivinen korrelaatio. Kuitenkaan muutoksen syvyyden, muodon, sijainnin tai sen, oliko nivelessä irtopalaa, ja kivun voimakkuuden tai liikelaajuuden välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Tämän perusteella voidaan päätellä, että osteokondroosimuutoksen pituus ja leveys ovat merkittävimpiä tekijöitä suhteessa koiran kipuun ja se tulisi huomioida hoidon suunnittelussa. CT-tutkimuksista ja röntgenkuvista mitattujen pituuksien ja syvyyksien välillä oli tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Pituusmittojen korrelaatio oli voimakas, mutta syvyysmittojen vain kohtalainen, joten voidaan päätellä, että CT-tutkimus on röntgenkuvausta tarkempi kuvantamismenetelmä muutoksen syvyyden suhteen hypoteesin mukaisesti. Koiran olkanivelen osteokondroosi pystytään yleensä diagnosoimaan hyvin röntgenkuvan perusteella, mutta jos muutos on hyvin matala, saadaan CT-tutkimuksesta tarkempaa tietoa. CT-tutkimuksesta on hyötyä myös silloin, jos halutaan vielä yksityiskohtaisempaa tietoa osteokondroosimuutoksen muodosta, sijainnista tai irtopaloista esimerkiksi hoitomenetelmän valitsemiseksi.

Amerikanstaffordshirenterrieri on yksi roduista, joilla ongelmat kyynärnivelessä ovat kohtalaisen yleisiä. Muutokset kyynärnivelessä tapahtuvat jo nuorena, 4-6 kuukauden ikään mennessä. Tästä syystä on tärkeää selvittää kuinka kyynärnivel nuorilla koirilla kehittyy ja mihin asioihin voidaan kiinnittää huomiota kehittyvässä nivelessä, jotta kyynärnivelen kasvuhäiriöt voidaan diagnosoida mahdollisimman varhaisessa kasvun vaiheessa. Jotta sairaat nivelet ja lievät muutokset tunnistetaan, on tiedettävä kuinka terve kyynärnivel kehittyy. Kyynärnivel on monimutkainen nivel, jonka eri osien kehityksessä voidaan havaita eroja yksilöiden välillä. Yksi useammalla mahdollisella tavalla kehittyvistä osista on kyynärpään uloke, joka voi kehittyä joko rinnakkaisella luutumisella suoraan kyynärluun varren jatkeena, sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai näiden yhdistelmänä. Kyynärpään uloke on lisäksi paikka, jossa usein nähdään ensimmäisenä osteofyytti- eli uudisluumuodostusta kasvuhäiriöiden yhteydessä. Kyynärpään ulokkeen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu tähän mennessä hyvin vähän. Tähän tutkimukseen rekrytoitiin koiria kyynärnivelterveydestä kiinnostuneiden kasvattajien kautta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 26 nuorta amerikanstaffordshirenterrieriä. Koirista otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa 10 vk, 12 vk, 14 vk, 16 vk, 20 vk, 6 kk ja 12 kk:n iässä. Molemmista kyynärnivelistä otettiin mediolateraalisuunnassa röntgenkuvat nivel taivutettuna 45 asteen kulmaan sekä kyynärvarsista nivel taivutettuna 90 asteen kulmaan. Röntgenkuvista tarkasteltiin erityisesti kyynärpään ulokkeen kehitystä ja luutumista kyynärluuhun, värttinä- ja kyynärluun pituuskasvua sekä kasvulevyjen sulkeutumista. Tutkimuksessa tarkasteltiin painon, sukupuolen ja pentueen vaikutusta kyynärpään ulokkeen ja kyynärvarren luiden kehitykseen. Hypoteesina oli, että kyynärvarren luiden epäsynkroninen kasvu vaikuttaa kyynärpään ulokkeen kehitykseen sekä kyynärpään ulokkeen kehitystavalla ja luutumisiällä olisi yhteys. Lisäksi tarkasteltiin mahdollisten osteofyyttien kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tulokset antavat viitettä siitä, että kyynärpään ulokkeen luutuminen olisi rinnakkaisen luutumisen kautta valmis aikaisemmin kuin sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai yhdistelmänä kehittyessään, joka vahvistaa tämän tutkimuksen hypoteesin. Kyynärvarren luiden pituuksien suhteella vaikuttaisi olevan yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Värttinä- ja kyynärluun pituuseron ollessa suurempi, kyynärpään ulokkeet kehittyivät useimmiten rinnakkaisen luutumisen kautta ja luutuivat aiemmin kuin pituuseron ollessa pienempi. Sukupuolten välillä voitiin havaita ero verrattaessa ikää, jolloin kyynärpään uloke on yhdistynyt kyynärluuhun sekä luutunut kokonaan. Tulosten perusteella nartuilla kyynärpään uloke kehittyy aikaisemmin kuin uroksilla. Pentujen painolla oli yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Mitä painavampi pentu oli 6 kk:n iässä, sitä myöhemmin kyynärpään uloke kehittyi. Myös geneettisillä tekijöillä on vaikutusta kyynärpään ulokkeen kehitykseen, sillä pentueiden sisällä yksilöiden kyynärpään ulokkeet kehittyivät hyvin samalla tavalla.

Ohutsuolen vierasesine on yleinen ruuansulatuskanavan sairaus koirilla ja kissoilla. Vierasesineen aiheuttamat oireet ovat seurausta sen aiheuttamasta ohutsuolen mekaanisesta tukoksesta. Vatsaontelon röntgentutkimus ja ultraäänitutkimus ovat kaksi yleisimmin käytettyä diagnostista tutkimusmenetelmää selvitettäessä vatsaontelon sairauksia koirilla ja kissoilla. Aiemmin ensisijaiseksi tutkimusmenetelmäksi ruuansulatuskanavan vierasesinettä epäiltäessä suositeltiin röntgentutkimusta, mutta uudemmissa tutkimuksissa ultraäänitutkimus on osoittautunut röntgentutkimusta luotettavammaksi tutkimusmenetelmäksi vierasesinediagnostiikassa. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää röntgen- ja ultraäänitutkimusten perusteella tehdyn vierasesineen aiheuttaman ohutsuolen mekaanisen tukoksen diagnoosin luotettavuutta Yliopistollisessa eläinsairaalassa ja vertailla tutkimusmenetelmiä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että ultraäänitutkimuksen perusteella päästään diagnoosiin useammin kuin röntgentutkimuksen perusteella. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat röntgen- ja ultraäänidiagnostiikan luotettavuuteen ja tulosten odotettiin vastaavan aiempia tutkimuksia. Tutkimukseen valittiin 57 koiraa ja kissaa, joille oli tehty sekä röntgen- että ultraäänitutkimus ennen vierasesineleikkausta tai patologin tutkimusta. Kaikki potilaat oli kuvattu ruuansulatuskanavaoireiden vuoksi ja puolella potilasta oli lähetteessä epäilty vierasesinettä. Vierasesineistä lineaarisia oli yhdeksän. Röntgentutkimus oli tehty 47 eläimelle ennen ultraäänitutkimusta ja yhdeksällä potilaalla ultraäänitutkimus oli tehty ensin. Yli puolet röntgentutkimuksista oli tehty päivystysaikaan ultraäänitutkimusta edeltävänä yönä tai iltana. Röntgen- ja ultraäänilausunnot luokiteltiin kolmeen luokkaan sen mukaan, oliko tutkimuksen perusteella vierasesine todennäköinen, mahdollinen tai vierasesinettä ei ollut havaittu. Myös vierasesineen aiheuttamat muutokset suolistossa luokiteltiin ja niiden esiintymisen yhteys eri diagnoosiluokkiin tutkittiin. Röntgen- ja ultraäänidiagnoosiin vaikuttavina tekijöinä arvioitiin vierasesineen laatu ja sijainti, potilaan ikä, paino, sukupuoli ja laji, tutkimusajankohta ja tutkimusten suoritusjärjestys. Ultraäänitutkimuksen perusteella vierasesinettä pidettiin todennäköisenä 84 %:lla ja röntgentutkimuksessa 34 %:lla, joten tutkimuksen tulokset vastasivat hypoteesia. Röntgen- ja ultraäänitutkimuksen tulos oli yhteneväinen 25 potilaalla. Röntgendiagnoosin kannalta merkitseviä löydöksiä olivat ohutsuolten laajeneminen, ohutsuolten epänormaali neste- tai kaasusisältö, ileus ja röntgenkuvassa näkyvä vierasesine. Näkyvällä vierasesineellä oli myös ultraäänitutkimuksessa tilastollisesti merkitsevä yhteys diagnoosiin. Päivämäärällä, jolloin ultraäänitutkimus oli suoritettu, oli merkitsevä yhteys diagnoosiin. Vierasesineen muodolla ei havaittu merkitsevää yhteyttä kumpaankaan diagnoosiin. Myöskään potilaan lajilla, iällä, painolla tai sukupuolella ei havaittu yhteyttä röntgen- tai ultraäänidiagnoosiin. Aineisto oli melko pieni röntgen- ja ultraäänidiagnoosiin vaikuttavien tekijöiden arvioimiseksi, jonka vuoksi merkitseviä tuloksia saatiin vähän. Tässä tutkimuksessa kaikki röntgen- ja ultraäänilausunnot oli tehnyt diagnostisen kuvantamisen yksikössä työskentelevä eläinlääkäri, jonka vuoksi tulokset ovat todennäköisesti parempia kuin ne olisivat kokemattomalla tutkijalla. Tuloksia voidaan kuitenkin hyödyntää Yliopistollisessa eläinsairaalassa, kun valitaan sopivaa tutkimusmenetelmää vierasesinediagnostiikkaan.