Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p1323"

Tutkielma käsittelee japanilaista futuristirunoilijaa Hirato Renkichiä (平戸廉吉, 1893–1922). Hirato tunnetaan erityisesti manifestistaan ”Nihon miraiha sengen undō – Mouvement futuriste japonais”, jota hän jakoi kadulla Tokiossa 1921. Hiratosta on olemassa hyvin vähän tutkimusta, kuten japanilaisesta avantgarderunoudesta yleensäkin. Laajemmin japanilaista kirjallisuutta käsittelevissä teksteissä Hirato mainitaan korkeintaan vain ohimennen. Hiraton tekstejä ei ole aiemmin suomennetu, ja englanninkielisiä käännöksiäkään ei löyty, paitsi Miryam Sasin käännös hänen manifestistaan ja sen yhteydessä olevasta ”Gangu” -runosta. Tähän tutkielmaan olen suomentanut muutamia Hiraton runoja sekä katkelmia hänen esseistään. Pyrin tässä tutkielmassa liittämään Hiraton runollisen tuotannon toisaalta sekä japanilaisen runouden laajempaan kontekstiin, että osaksi kansainvälistä futurismia. Selvitin erilaisista japanilaisista ja länsimaisista lähteistä modernin japanilaisen runouden kehitystä 1900-luvun alkupuolella, jotta pystyin liittämään Hiraton ja hänen tuotantonsa tähän kontekstiin osana gendaishi-runoutta ja sen kokeellista alalajia taishō-avantgardea. Samalla olen punonut tähän aikajanaan japanin yleistä modernisaatiota koskevia seikkoja. Japanissa tunnettiin tuolloin sekä italialaista että venäläistä futurismia, ja Hirato ehti myös tavata venäläisen futuristitaiteilijan David Burliukin tämän kaksivuotisen Japanin-vierailun aikana. Japanilaista futurismia pidetään siinä mielessä erityislaatuisena, että se yhdistää sekä italialaisen että venäläisen futurismin vaikutteita. Marinetti oli kuitenkin Hiratolle selkeästi tärkein futuristinen inspiroija, ja pyrin tässä työssä tuomaan esiin tapoja, joilla Hirato käyttää Marinettin taiteellisia innovaatioita hyväkseen, muokkaa niitä tarkoituksiinsa sopiviksi ja kommentoi niiden avulla sekä futurismia että japanilaista todellisuutta 1910–1920-luvulla. Yhdeksi keskeiseksi kysymykseksi nousee kysymys maantieteellisistä ja kulttuurisista etäisyyksistä: italialaisella futurismilla on vahva yhteys aikansa italialaiseen kulttuuriin ja poliittiseen todellisuuteen, ja kun tässä kontekstissa kehittyneitä keinoja käyttää japanilainen runoilija, runollisten keinojen ja niiden alla kytevien kontekstien välille syntyy säröisyyttä. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy tavassa, millä futuristiset uudistukset ja innovaatiot kommentoivat antagonistisella otteella aiempaa taiteellista traditiota. Kutsun tätä katkosta metaesteettiseksi repeämäksi, koska kyse on nimenomaan poeettisten keinojen metatasolla tapahtuvasta katkoksesta, jossa vieras ja kaukainen kulttuurinen myllerrys tunkeutuu japanilaiseen runouteen, ja toisaalta taishō-japanin todellisuus muuttaa kansainvälisen futurismin kokonaiskuvaa metaesteettisen repeämän manifestaatioiden kautta. Hiratolla oli 1920-luvulla torjuttavanaan sekä japanilaisen taiteen pitkä traditio, että muutaman edellisen vuosikymmenen aikana toteutettu monella tapaa länsimaistava modernisaatio. Pyrin tässä tutkielmassa osoittamaan, miten Hirato futuristien keinojen valikoivalla ja niitä muokkaavalla käytöllä kommentoi kriittisesti myös tapahtunutta modernisaatiota, erityisesti liittyen uuteen, utilitaristiseen kirjoituskäsitykseen. Toisaalta, vaikka Hirato osoitti skeptisyyttä tapahtuneen modernisaation hedelmiä kohtaan, hän toivotti tervetulleeksi teknisen kehityksen ja kaupungistumisen. Käsitellessään runoissaan teknologiaa ja ihmistä Hiraton ajattelu saa transhumanistisia piirteitä. Modernia elämää Hirato haluaa lopulta tarkastella musiikkina. Tämä musiikillinen maailmankokemus muistuttaa huomattavasti saman ajan kokeellisten säveltäjien, kuten Luigi Russolon ajatuksia. Ympäröivän todellisuuden musiikillinen vastaanottaminen muodostuu Hiraton ajattelussa uudenlaiseksi, transsendenssiin tähtääväksi maailmassa olemisen tavaksi.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston erikoiskokoelman “Futuristit” kirjojen alkuperää. Tutkielman pääasiallisena tehtävänä on tutkia kirjaston arkiston ja muiden lähdeaineistojen perusteella, miten ja milloin kokoelman kirjat ovat tulleet kirjastoon. Kaikkien kokoelman kirjojen osalta niiden provenienssia ei voida osoittaa varmasti, mutta esimerkkiteosten pohjalta osoitetaan todistettuja reittejä, joita pitkin kirjat ovat kirjastoon tulleet. Kokoelman kirjat kuuluvat venäläisen historiallisen avantgarden piiriin ja sijoittuvat julkaisuajaltaan vuosille 1909–1932. Kokoelmassa on 49 nidettä. Osa kokoelman kirjoista on täysin uniikkeja ja muutamissa on mukana käsintehtyjä maalauksia ja grafiikkaa. Tämän lisäksi osa kirjoista on erittäin harvinaisia, eikä niitä ole säilynyt maailmassa kuin muutamia kymmeniä kappaleita. Tutkielmassa perehdytään myös kirjaston historiaan nimenomaan kirjojen hankinnan pohjalta keskittyen siihen, miten kirjoja on hankittu ja minkälaisia resursseja kirjastolla on ollut sen historian eri vaiheissa. Suurin osa “Futuristit” -kokoelman kirjoista tuli kirjastoon vuosien 1909 ja 1917 välillä, kun kirjastolla oli vapaakappaleoikeus kaikkeen Venäjän keisarikunnan aikana julkaistuun kirjallisuuteen. Venäjän vallankumouksen jälkeen vapaakappaleoikeus mitätöityi. Vapaakappaleena saapuneista kirjoista ei ole säilynyt täydellisiä listoja, mutta kirjoissa olevien leimojen perusteella voidaan päätellä mitkä kirjat tulivat kirjastoon ennen vuotta 1917. Sen jälkeen kokoelmaan kuuluvia kirjoja hankittiin muun muassa antikvaarisista kirjakaupoista Neuvostoliitosta, saatiin lahjoituksena kirjailijoilta, vaihdettiin muiden yliopistojen ja instituutioiden kanssa ja ostettiin yksityishenkilöiltä. Kirjat on koottu erikoiskokoelmaksi vasta 1980-luvulla. Alkusysäyksenä “Futuristit” -kokoelman kokoamiseen oli taidekeräilijä George Costakisin venäläisen avantgarden kokoelman näyttely Helsingissä 1984, jossa oli mukana myös kuvitettuja avantgarden ajan kirjoja Slaavilaisen kirjaston kokoelmista. Näyttelyn jälkeen kirjaston kokoelmista löydettiin myös muita harvinaisuuksia ja avantgardekirjat koottiin suljettuun erikoiskokoelmaan.