Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p24108"

Pro gradussani selvitän arkistotutkimuksen ja diskurssianalyysin avulla, millä tavoin rakentamisen ja julkisten palvelujen esteettömyyttä koskeva keskustelu suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut 1970-luvulta 2010-luvulle ja kuinka yleiset yhteiskunnalliset muutokset ja taloudellinen tilanne ovat vaikuttaneet asenteisiin esteettömyyttä ja sitä määrittävää normistoa kohtaan. Tutkimusta ohjaava ydinkysymys on, millaista suomalainen esteettömyyspolitiikka on ollut. Käytännön esteettömyys ja saavutettavuus, erityispalvelut ja asenteet ovat kehittyneet yleisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaiheiden ehdoilla ja osittain niistä riippumatta. Normit ovat omalta osaltaan ohjanneet kaikkea kehitystä. Keskustelussa on vuosikymmenten aikana kilpistynyt vastakkainasettelu toisaalta esteettömyyttä turvaavien normien ja toisaalta eri yhteiskunnan aloilla ajettujen norminpurkutalkoiden välillä. Leimallista esteettömyyskeskustelulle ovat olleet myös uusliberalistisesta hyvinvointivaltion kritiikistä tutut käsitekaappaukset, jotka ovat yleistyneet varsinkin uuden julkishallinnon (NPM) myötä 1990-luvulta alkaen. Merkkejä käsitekaappauksista tosin löytyy tutkimusaineistossa jo 1970-luvulta. Ajanjaksolla voi havaita esteettömyyden politiikkaakin määrittäneen hyvinvointivaltion ja universalismin ihanteen nousun ja laskun. Huomionarvoista on se, kuka keskustelussa on puhunut, kenen puolesta ja mitkä tahot käyttävät todellista valtaa. Esimerkiksi 2010-luvulla rakennusyhtiöillä oli paljon näkyvyyttä, ne ottivat esteettömyyskeskustelussa asiantuntija-aseman, ja niiden teesejä toistivat norminpurkutalkoita ajavat poliitikot. Vammaisjärjestöt ja tutkimuksiin perustuva esteettömyysasiantuntemus on usein jäänyt sivuun, vaikka ihmisoikeusnäkökulma on viime vuosina voimistunut osin normien ansiosta. Vuonna 2016 ratifioitu YK:n vammaisten oikeuksien sopimus sitoo Suomea, jolloin siihen on voinut myös tukeutua keskustelussa. Aineiston pohjalta voidaan todeta, normien merkitys esteettömyyden kehittämisessä on ollut keskeinen koko tarkastelujakson ajan. Lainsäädännössä ovat vahvistuneet rakennusmääräysten ja subjektiivisten oikeuksien lisäksi kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja esim. vammais- ja vanhusjärjestöjen asema kunnallistasolla. Normien avulla kasvanut esteettömien asuntojen, asuinalueiden ja liikkumismahdollisuuksien tarjonta ovat parantaneet valinnanvapautta mm. asuinpaikan suhteen. Normien voi katsoa sekä ohjaavan että heijastavan yhteiskunnan asenteita. Asenteissa näkyvä muutos 1970-luvulta on hyvin huomattava, mutta ei itsestään syntynyt. Pohdin myös ideologioiden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutusta, mutta niistä on vaikeampi tehdä johtopäätöstä.