Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p9586"

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten Neil Gaimanin vuoden 2005 fantasiakirjan Anansi Boys ylimaallisten (englanniksi divine) elementtien kulttuuriappropriaatio on käännetty. Tutkielman aineisto koostuu edellä mainitusta kirjasta ja sen vuonna 2009 ilmestyneestä suomennoksesta Hämähäkkijumala. Tutkielma on luonteeltaan poikkitieteellinen: se soveltaa sekä käännöstieteen teoriaa että yhteiskuntatieteiden teoriaa tutkiakseen aineistoa syvemmin ja holistisemmin. Tutkielmalla on kaksi pääteoriaa. Anansi Boysin kulttuuriappropriaation tunnistamiseen ja analysoimiseen käytän kulttuuriappropriaation käsitettä sellaisena kuin James O. Young (2010) sen määrittelee. Young jaottelee kulttuuriappropriaation viiteen kategoriaan (esine-, sisältö-, tyyli-, aihe- ja subjektiappropriaatio), joista erityisesti sisältöappropriaatio on merkittävä tämän tutkimuksen kannalta. Hämähäkkijumalassa esiintyvien kulttuuriapproprioitujen elementtien käännösten analysoimiseen sovellan kotouttamisen ja vieraannuttamisen käännösstrategioiden teoriaa. Tarkastelen näitä käännösstrategioita kahdesta eri perspektiivistä: Paloposken (2011) neutraalista, käytännönläheisestä näkökulmasta, ja Venutin (1995) eettisestä, arvottavasta näkökulmasta. Selvitän käännöksessä käytetyn lokaalin käännösstrategian käyttäen Leppihalmeen (2001) strategiajaottelua, ja analysoin, millainen vaikutus käytetyllä strategialla on ollut lähdetekstin kulttuuriappropriaatioon. Tutkimuksen analyysi osoittaa, että kääntämiseen käytetyllä käännösstrategialla on merkittävä vaikutus kohdetekstin kulttuuriappropriaatioon. Tulokset viittaavat siihen, että kotouttava strategia voi potentiaalisesti poistaa tai häivyttää tekstin kulttuuriapproprioituja elementtejä, kun taas vieraannuttava strategia säilyttää ne todennäköisemmin tekstissä – tosin poikkeuksiakin analyysissä esiintyy. Se, kumpi strategia on parempi valinta eettisestä näkökulmasta, riippuu siitä, onko lähdetekstin kulttuuriappropriaatio hyväksyttävää vai haitallista.

Tässä tutkielmassa käsittelen koodinvaihtoa kaunokirjallisuudessa ja käännöksissä. Koodinvaihto määritellään olevan useamman kielen tai variaation käyttöä saman tekstin sisällä. Tutkielmassa keskitytään eri kielten väliseen vaihteluun, ei kielen sisäiseen vaihteluun, kuten murteeseen. Aineistona on Ilkka Remeksen tuotantoa ja saksannoksia, jotka on tehnyt Stefan Moster. Tutkielma on teoriasidonnainen laadullinen tutkimus, jossa käytetään kvantifiointia aineiston analyysin apuvälineenä. Aineisto on kerätty manuaalisesti Remeksen romaaneista Ruttokellot ja Hiroshiman portti kirjaamalla koodinvaihtoesiintymät taulukkoon sivunumeroineen. Lisäksi aineistoa on kerätty näiden romaanien saksankielisistä käännöksistä Blutglocke ja Das Hiroshima-Tor. Kummallakin romaanilla on oma taulukkonsa, ja tähän taulukkoon on merkitty kunkin romaanin käännöksen koodinvaihtoesiintymät. Mikäli koodinvaihtoesiintymää ei ole käännöksessä, tai sitä ei ole alkuperäisessä romaanissa, tämä on kirjattu näkyviin. Mikäli alkuperäisen romaanin tai käännöksen kohta on löytynyt ilman koodinvaihtoa, se on kirjattu ylös sivunumeroineen. Tutkielmassa analysoidaan romaaneissa esiintyvää koodinvaihtoa käyttämällä lähtökohtana Cincottan (1996) esittämiä käännösstrategioita, joiden mukaan käännöksissä joko (1) vierasperäistä ainesta ei ole säilytetty, vaan kaikki on käännetty kohdekielelle, (2) vierasperäinen aines on säilytetty samalla lähdekielellä tai (3) vierasperäinen aines on käännetty kohdekielen slangilla tai puhekielellä tai vierasperäinen aines on käännetty toisella kohdekielellä. Analyysini tuloksena on, että kääntäjä on pääosin käyttänyt käännösstrategiaa, jonka mukaisesti koodinvaihto on säilytetty käännöksissä pääosin sellaisenaan. Tätä päästrategiaa on noudatettu kummankin romaanin käännöksessä, ja yhteensä sitä on käytetty yli puolessa koodinvaihtotilanteista. Käännösstrategiaa, jossa koodinvaihto on käännetty kohdekielelle, on käytetty erittäin vähän eikä kahta muuta strategiaa ole käytetty ollenkaan. Cincottan mainitsemien strategioiden lisäksi on käytetty lisäystä, poistoa ja muutosta, jotka tarkoittavat, että koodinvaihtoa on lisätty käännökseen, sitä on poistettu käännöksestä tai koodinvaihtoa on muokattu käännöksessä.

Tutkielmani käsittelee irreaalioiden kääntämistä. Etsin irreaalioita ja niiden käännöksiä Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanista Going Postal (2004) ja Mika Kivimäen tekemästä käännöksestä Posti kulkee (2012). Kysyn, miten irreaaliat on käännetty ja miksi ne on käännetty kuten on. Kysyn myös, onko jokin käännösstrategia yleisempi kuin muut ja miksi. Käsittelen sekä tavallisia irreaalioita että erisnimiä, mutta tutkin jokaisesta irreaaliasta vain yhden esiintymän. Menetelmänäni oli se, että ensin etsin irreaaliat ja merkitsin ne, ja sen jälkeen etsin irreaalioille käännökset ja merkitsin sekä irreaaliat että niiden käännökset taulukkoon. Sitten luokittelin käännökset sen mukaan, millaista käännösstrategiaa irreaalian kääntämisessä on käytetty. Käytin muun muassa konteksti- ja genretietoa selittääkseni käännöksiä. Hyödyntämiäni käännösstrategioita ovat Leppihalmeen (2001: 141 & 2011: 129) laina, käännöslaina, kulttuurinen adaptaatio, eksplikointi ja poisto sekä Leppihalmeen (2001: 141) mainitsema uudelleen luova käännös ja Pedersenin (2007: 149 & 2011: 97) virallinen vastine. Näistä kaikkia Kivimäki on käyttänyt tavallisten irreaalioiden kääntämisessä, mutta erisnimikäännösten kanssa poisto ja virallinen vastine eivät ole relevantteja. Tavallisten irreaalioiden ja nimien käännöksissä ja niiden kanssa käytettyjen strategioiden yleisyydessä on havaittavissa sekä yhteneväisyyksiä että eroja. Esimerkiksi yleisin käännösstrategia koko aineiston kohdalla on käännöslaina, jota Kivimäki näyttää suosivan. Erisnimien kohdalla yleisempi on kuitenkin laina. Ero selittyy suureksi osaksi sillä, ettei kaikilla erisnimillä ole käännettäviä konnotaatioita. Kaiken kaikkiaan Kivimäen käännökset ovat kuitenkin usein varsin kotouttavia. Lisäksi monien irreaalioiden kirjoitusasuja on muokattu. Monesti Kivimäen käännösratkaisut myös sujuvoittavat tekstiä ja helpottavat lukemista. Käännösratkaisuihin näyttävät usein vaikuttaneen genre, konteksti, irreaalioiden merkitykset ja toiset käännösratkaisut.

Syftet med denna avhandling är att ta reda på hur språk- och kulturbundna element översätts i skönlitteratur. Mer specifikt tar jag reda på hur idiom, kulturella fenomen och egennamn översätts mellan grannspråken svenska och finska i jämförelse med hur de översätts mellan svenska och katalanska. Jag utreder också hur översättningsresultatet påverkas av de språkliga och kulturella skillnaderna mellan käll- och målspråken. Materialet består av Tove Janssons roman Pappan och havet och dess översättningar till finska och katalanska. Ur materialet excerperas översättningsbelägg av kulturella fenomen, idiom och egennamn. Analysen är i första hand kvalitativ, men kvantitativa beräkningar anges också. Undersökningen bygger på följande forskningsfrågor: Vilka metoder har använts för att översätta idiom, kulturella fenomen och egennamn i den finska och den katalanska översättningen av Pappan och havet? Finns det skillnader i användningen av översättningsmetoder mellan språkparen svenska-finska och svenska-katalanska och hur kan de eventuella skillnaderna förklaras? Materialet analyseras ur en skoposteoretisk synvinkel och utifrån Rune Ingos (1990) samt Lena Segler-Heikkiläs (2009) anpassningsmetoder. Analysen visar att det finns stora skillnader i användning av översättningsmetod mellan den finska och den katalanska översättningen samt att översättningens skopos möjligen påverkar valet av metod. Av analysen framgår att alla kulturella fenomen förutom ett översätts i den finska översättningen med metoden -AD+mot, vilket kan anses vanligt i intrakulturell översättning. Metoden innebär att bibehålla fenomenet eftersom målspråkets läsare kan förstå det. Däremot används en blandning av anpassnings- och icke-anpassningsmetoder i den katalanska översättningen. Vad beträffar översättning av idiom används översättningsmetoderna på ett balanserat sätt i den finska översättningen. I den katalanska översättningen är den mest använda metoden däremot att ett normalt uttryck översätts med ett idiom. Gällande översättning av egennamn visar analysen att de översätts på liknande sätt i båda översättningarna. Analysen tyder i allmänhet på att det förekommer mindre adaptation i intrakulturell översättning än i interkulturell översättning, även om käll- och målspråket i intrakulturell översättning tillhör avlägsna språkfamiljer.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii forensisen kääntäjän toimijuutta rikostutkinnassa. Tavoitteena on selvittää, millaista forensisen kääntäjän toimijuus rikostutkinnassa on. Tutkielma etsii vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Onko kääntäjällä erityistä toimijapositiota rikostutkinnassa? Miten forensisen kääntäjän toimijuus ilmenee rikostutkinnassa? Millaisia rajoituksia kääntäjän toimijuudella on? Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu Suomessa, joten tämä tutkielma täyttää käännöstieteellisessä tutkimuksessa olevan aukon. Forensisella kääntämisellä tässä tutkielmassa tarkoitetaan kaikkea rikosprosessissa ja etenkin esitutkinnassa esiintyvää vieraskielisen materiaalin kääntämistä, siihen liittyvää kielellistä analyysiä sekä muita aiheeseen liittyviä asiantuntijatehtäviä. Tutkielma kuuluu käännöstieteen sosiologian piiriin. Albert Banduran (2001) luokittelu toimijuuden kolmesta eri tasosta toimii analyysin ensisijaisena teoreettisena viitekehyksenä. Kääntäjän toimijuutta rikostutkinnassa tarkastellaan yksilöllisen, valtuutetun ja kollektiivisen toimijuuden tasoilla. Bandura erottelee lisäksi yksilöllisen toimijuuden neljä komponenttia: tarkoituksellisuus, ennakkosuunnittelu, itsereaktiivisuus ja itsereflektio. Analyysissä näitä komponentteja peilataan kääntäjän yksilöllisen toimijuuden sisäisten alaluokkien analyysiin. Tutkimuksen aineistoina toimivat vuosina 2015–2016 kerätyt teemahaastattelut (n=10) forensisilta kääntäjiltä sekä rikostutkijoilta vuonna 2018 kerätyt haastattelut (n=13). Molemmissa aineistokokonaisuuksissa haastatteluita on kerätty Rajavartiolaitokselta, keskusrikospoliisilta sekä Tullilta. Vuoden 2018 haastatteluihin osallistui myös kaksi Helsingin poliisilaitoksen tutkijaa. Haastatteluita analysoitiin teoriaohjaavan eli abduktiivisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulokset osoittavat, että kääntäjän toimijuutta esiintyy kaikilla kolmella edellä mainitulla tasolla. Kääntäjän yksilöllinen toimijuus ilmenee käännösratkaisuissa, kääntäjän tekemissä huomautuksissa sekä oman asiantuntijuuden pohdinnassa. Näissä alaluokissa kääntäjä osoittaa myös intentionaalisuutta, itsereflektiota sekä itsereaktiivisuutta. Valtuutettua toimijuutta on havaittavissa tutkijan toivomissa kääntäjän tekemissä huomautuksissa, kääntäjän näkemisessä kieli-, kulttuuri- ja maa-asiantuntijana sekä käännettävien osien valinnassa. Kollektiivista toimijuutta ilmenee erityisesti kääntäjien ja rikostutkijoiden yhteistyössä. Kääntäjien kokemukset järjestelmän osana olemisesta myös ilmentävät kollektiivista toimijuutta. Eri toimijuuden tasot limittyvät toisiinsa. Kääntäjän toimijuutta kuitenkin rajoittavat aika ja taloudelliset syyt, kääntäjän oman roolin rajojen tiedostaminen, kääntäjän ulkopuolisuus sekä osapuolten tietämyksen taso toistensa tarpeista ja toiveista. Analyysi osoittaa, että kääntäjän toimijuus on erittäin merkityksellistä rikostutkinnassa. Merkityksellisyys ei liity vain siihen, että ilman kääntäjää tekstejä ei saataisi käännettyä. Tutkijahaastattelut osoittavat, että kääntäjää kaivataan aktiiviseksi osallistujaksi rikostutkinnassa ja hänen kulttuurin- ja maantuntemustaan halutaan hyödyntää. Tutkielman havainnot tarjoavat monia jatkotutkimusehdotuksia. Viranomaiset voivat myös hyödyntää tuloksia rikostutkinnan kehittämisessä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä pro gradu -tutkielma kuuluu käännöstutkimuksen, nimistöntutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen piiriin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista lastenkirjallisuutta viron kielestä on suomennettu, miten virosta suomennetun lastenkirjallisuuden nimistöä on suomennettu, millaisia käännösmenetelmiä kääntäjä on käyttänyt ja millaisia nimiä virolaisessa lastenkirjallisuudessa sekä sen suomennoksissa esiintyy. Tarkasteltavana ovat kirjallisuusnimet ja tarkemmin: erisnimet eli proprit (mm. henkilönnimet eli antroponyymit, paikannimet eli toponyymit, eläinten nimet, kaupalliset nimet sekä muut aineistosta löytyvät nimet). Nimellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa propria. Appellatiivista käytetään sanaa nimitys. Nimiä ja niiden kääntämistä tarkastellaan kulttuurisidonnaisuuden näkökulmasta ja pohditaan, onko kulttuurisidonnaisuudella vaikutusta nimen käännökseen tai kääntäjän valitsemaan käännösmenetelmään. Aineistona ovat virolaisen lastenkirjallisuuden suomennokset vuosilta 1930–2020. Näinä vuosina lastenkirjoja ovat virosta suomeksi kääntäneet 33 eri kääntäjää. Aineistoon kuuluu 74 teosta suomennoksineen. Aineiston laajuus on yhteensä 9 515 sivua: lähdeteoksissa 4 876 sivua ja kohdeteoksissa eli käännöksissä 4 639 sivua. Nimiaineisto on laaja, noin 4 350 nimeä. Tässä tutkimuksessa koko aineistoa ei voida yksityiskohtaisesti tarkastella, mutta aineistosta tuodaan runsaasti esimerkkejä. Aineistossa esiintyy yhteensä 2 110 nimeä: 692 paikannimeä, 827 henkilönnimeä, 391 eläimennimeä, 85 kaupallista nimeä, 52 teoksen nimeä ja 61 muuta, luokitteluun sopimatonta nimeä sekä kaksi virhekategoriaan luokiteltua nimeä. Tutkimus toteutetaan vertailevana deskriptiivisenä tapaustutkimuksena eli analyysissä verrataan lähtötekstiä ja sen suomennosta, tai joissain tapauksissa mukaelmaa, kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti keskenään. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitetaan, mitä virolaista, vironkielistä lastenkirjallisuutta on suomennettu ja ketkä teoksia ovat suomentaneet. Tämän jälkeen kerätystä aineistosta tutkitaan, millaisia nimiä se sisältää. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millaisia nimistön käännösmenetelmiä kääntäjät ovat käyttäneet: onko nimi käännetty esimerkiksi kokonaan, osittain, suorana lainana vai käännöslainana, onko siihen lisätty jotain, onko siitä poistettu jotain vai onko se kenties korvattu ylä- tai alakäsitteellä. Työssä hyödynnetään mm. Pällin (2002) tutkimusta paikannimistä, Ainialan (2008) tutkimusta kirjallisuudennimistä sekä Leppihalmeen, Kujamäen, Schmitzin ja Kiviniemen nimi- ja reaalialuokitteluita. Aineistossa esiintyy sekä fiktiivisiä että autenttisia nimiä. Näitä voivat olla paikannimien jaottelun mukaan kulttuurinimet ja luontonimet. Osa aineiston paikannimistä on endonyymejä, osa eksonyymejä. Henkilönnimien joukossa esiintyy etunimiä, sukunimiä, lempinimiä, lisänimiä sekä nimialluusioita. Osa kulttuurisidonnaisista henkilön-, paikan-, kaupallisista ja muista nimistä on reaalioita, ns. vastineetonta, kulttuurisidonnaista aineistoa, jolla ei ole vastinetta kohdekielessä tai -kulttuurissa. Tämä aiheuttaa kääntäjälle haasteita ja voi aiheuttaa kulttuuritöyssyjä tai jopa käännösongelmia. Usein nimi saa parikseen nimikemääritteen, jolloin nämä yhdessä muodostavat nimikekonstruktion. Nimikemäärite tarkentaa usein propria. Lastenkirjallisuuden nimet muodostavat erilaisia nimikejärjestelmiä, kuten reaalimaailmankin nimet. Aineistossa esiintyviä eläinten nimiä on usein myös personifioitu. Usein fiktiiviset nimet ovat semanttisesti läpinäkyviä, autenttiset nimet eivät niinkään. Semanttinen läpinäkyvyys alkuteoksen nimissä antaa myös suomentajalle vapauden hullutella nimillä – mm. Venla Vaatekoi, Keksijäkylän Lotta ja Ahti Suomenlahti ovat oivia esimerkkejä fiktiivisistä, semanttisesti läpinäkyvistä kirjallisuusnimien käännöksistä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat, että nimien käännösmenetelmät saattoivat vaihdella tapauskohtaisesti, teoskohtaisesti ja kääntäjäkohtaisesti – jopa sanakohtaisesti. Kahdenkymmenen erilaisen aineistoanalyysissa sovelletun käännösmenetelmän perusteella voidaan todeta, että tyypillisimpiä virolaisen lastenkirjallisuuden nimien suomennosmenetelmiä ovat 1) käännöslaina eli sana-sanainen käännös, 2) suora laina eli sitaattilaina, 3) kulttuuriadaptaatio eli mukauttaminen kohdekulttuuriin ja erilaisten kulttuurianalogioiden käyttö, 4) kielellinen adaptaatio eli nimen mukauttaminen kohdekieleen sopivampaan kieliasuun ja 5) eksplikointi eli nimen selittäminen auki, selittävä käännös. Käännöslainaa käytetään useimmiten paikannimien kääntämiseen, suoraa lainaa henkilönnimien kääntämiseen, kulttuuriadaptaatiota henkilön- ja eläintennimien kääntämiseen sekä kulttuurisidonnaisten piirteiden kääntämiseen, kielellistä adaptaatiota henkilönnimien kääntämiseen ja eksplikaatiota paikannimien kääntämiseen. Teosten nimien, alluusioiden ja reaalioiden kääntäminen saattaa aiheuttaa kääntäjille haasteita tai vaikuttaa käännösmenetelmän valintaan.

Wonders or prodigies – unusual events such as strange births, apparitions, comets, and natural disasters, often understood as divine signs and warnings – were the subject of intense fascination and religious and political commentary in late 15th and 16th-century Europe. Works describing, collecting, and interpreting wonders circulated widely in different editions and translations. In the present study, I examine the works of two Elizabethan translators: Abraham Fleming, who translated two Latin treatises on comets and earthquakes by the Catholic bishop Friedrich Nausea in 1577 and 1580, and Stephan Batman, who published a translation and continuation of the Reformed Conrad Lycosthenes’s lengthy chronicle of prodigies in 1581. These influential Latin wonder books and their translations provide a varied look into 16th-century writings on wonders, which crossed linguistic and confessional borders alike and were linked to various discussions, from Reformation polemics to scientific and theological considerations about the natural and supernatural causes of unusual phenomena in nature. As translators, Fleming and Batman not only made their sources available in English but also made them their own by making various alterations, omissions, and additions to the texts. Previous studies of wonder literature have tended to either underappreciate this active role of early modern translators or be imprecise in identifying the nature and extent of the changes made by them. By analysing and comparing the translations by Fleming and Batman to their source texts, it is possible to gain a more accurate and detailed understanding of how and for what purposes they appropriated and transformed the works they translated. Fleming and Batman were able to both develop themes originally present in their sources and introduce new material and aims for the works. Fleming translated Nausea’s treatises to comment on two contemporary wonders and, wanting to emphasise their supernatural nature, first subtly altered and later directly criticised Nausea’s discussions of natural causes while praising his supernatural interpretations and translating additional writings by Nausea that focused further on apocalyptic themes. Meanwhile, Batman was able to tailor Lycosthenes’s wonder chronicle to a specifically English Protestant audience by supplementing it with anti-Catholic material and entries on English history. By developing Lycosthenes’s themes of divine judgement and having this augmented chronicle build up to the reign of Elizabeth I, Batman utilized it as a foundation for his Elizabethan continuation of the work, in which he called for stricter measures against religious nonconformism in England.