Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p9593"

This thesis proposes polyphonic interpretations of the short film Birds in the Earth (Eatnanvuloš Lottit, 2018) by Sámi artist Marja Helander. The thesis investigates and develops a method to decentralise the research of Sámi art conducted by non-Sámi art historian’s perspective. The artwork addresses discourses about the Sámi history, culture and current matters. This raises the question of which kind of interpretation a non-Sámi art historian can form employing traditional art historical methods such as researching literature. The thesis examines how including perspectives of Sámi interviewees influences the comprehension and therefore decentralises interpretations of Birds in the Earth. The base of this thesis lays in the tradition of art historical analysis and interpretation. Additions include writings on decolonisation and Indigenous art by Kerstin Knopf, the term of polyphonic history by Peter Burke and inter/view as exchange of gazes following Alessandro Portelli. In order to formulate decentralised interpretations, three open-ended interviews with Sámi spectators are conducted about their experience and understanding of the short film. Thoughts and stories articulated by the interviewees are woven into the interpretation which proceeds by the categories of choreography, costumes, props and scenography. With the short film as point of departure, Sámi discourses are discussed such as landownership, tourism and appropriation, togetherness with nature and Sámi identity. Input from the interviews is combined with research insights from literature, seminars and documentaries. Both the interviews and the art historical research are presented alongside each other without competing or excluding each other. Adding Sámi interviewees’ perspectives decreases the distance between a non-Sámi art historian’s interpretation and the Sámi artwork which would have formed through merely employing research from literature, seminars and documentaries. The interpretation is enriched and comes alive by the interviewees’ elaborated experiences. The decentralised and therefore decentralising narratives come closer to the substance of the artwork as the art historian is formulating while self-reflecting. This implicitly demands the acknowledgement of historical and cultural references of art history itself and a reflected positioning of the non-Sámi art historian’s role in relation to Sámi discourses alongside researching and writing. Developing the methodology of non-Sámi art historians writing about Sámi art proofs necessary and purposive due to the growing importance of and interest in Indigenous art.

Tutkielman lähtökohtana on kuvataiteen ajankohtainen ilmiö, jossa kuvataiteilijat pyrkivät ottamaan kantaa tai vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Yleisesti puhutaan kriittisestä, kantaaottavasta tai poliittisesta nykytaiteesta. Tutkielmassa pyritään määrittelemään, mitä on poliittinen nykytaide sekä tarkastelemaan taiteen suhdetta poliittisuuteen. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan taiteen ja politiikan kosketuspintoja ranskalaisen politiikan filosofin Jacques Rancièren politiikka-käsitteen kautta. Rancièren käsityksen mukaan taide on osallinen politiikkaan sen ollessa eri mieltä vallitsevan yhteiskunnallisen jaon kanssa ja representoidessaan ja konfiguroidessaan uudelleen yhteisten toimintojen jakoa. Tutkielman teoriaa rakennetaan Rancièren politiikkaa ja estetiikkaa esittelevien kirjoituksien kautta ja näitä peilataan politiikan filosofin Chantal Mouffen poliittisuus-käsitteeseen ja filosofi Boris Groysin teorioihin taiteen vaikuttavuudesta. Tutkielman lähestymistapa on poikkitieteellinen. Tutkielmassa tarkastellaan taiteen politiikkaa ja poliittisuutta myös kolmen suomalaistaiteilijan - Terike Haapojan, Minna Henrikssonin ja Teemu Mäen - teosten sekä heidän väittämiensä kautta. Taiteilijoiden käsitys taiteen tavoista osallistua yhteisten järjestelmien uudelleenmäärittelemiseen korreloi monella tapaa postpoliittisten politiikkakäsitysten kanssa. Kriittinen, kantaaottava tai poliittinen nykytaide juontaa juurensa avantgardesta, mutta on ilmaisultaan, muodoiltaan, välineiltään ja teemoiltaan kompleksisempi. Ei ole olemassa tarkasti rajattavaa ”poliittista nykytaidetta”. Tutkielmassa ehdotetaan, että poliittinen nykytaide tulisi ymmärtää laajana, yhteiskunnallisena ilmaisuna, johon vaikuttavat muun muassa postpoliittinen kehitys ja politiikka-käsitteen laajentuminen. Tutkielmassa esitetään, että taiteen tapoja niin sanotusti sekaantua politiikkaan ei tulisi leimata taiteen ulkopuolisiksi toiminnoiksi. Tutkielmassa käsitellään tapoja ymmärtää taiteen vaikuttavuutta ja käsittää sen mahdollisuuksia konfiguroida yhteistä todellisuuttamme. Taide ja politiikka eivät ole toisistaan erillisiä, vaan Rancièren käsityksen mukaan ne limittyvät toisiinsa erimielisten eleidensä kautta. Näin myös Haapoja, Henriksson ja Mäki näkevät taiteensa mahdollisuudet.

Tutkielma käsittelee ohjelmistopohjaisen taiteen keräilyn ja säilyttämisen käytäntöjä yleisellä tasolla sekä tarkemmin nykytaiteen museo Kiasmassa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Miten ohjelmistopohjaista taidetta kerätään ja säilytetään nykytaiteen museo Kiasmassa? Millaisia haasteita ja toisaalta mahdollisuuksia ohjelmistopohjaisen taiteen keräämiseen ja säilyttämiseen liittyy? Keskeisen tutkimusaineiston muodostavat vuosina 2015—2017 Kiasman kokoelmiin hankitut ohjelmistopohjaiset taideteokset ja niihin liittyvä arkistomateriaali sekä kevään ja kesän 2018 aikana toteutetut haastattelut kyseisen median kanssa työskentelevien taiteilijoiden, Juha van Ingenin, Reija Meriläisen ja taiteilijaduo Pink Twinsin, Kiasman kokoelmaintendentti Kati Kivisen, Kansallisgallerian kokoelmanhallinta- osaston amanuenssi Maritta Mellaisin, sekä AV-arkin johtaja Hanna Maria Anttilan ja tuottaja Kati Åbergin kanssa. Teoreettinen viitekehys muodostuu valtaosin kansainvälisestä tutkimuksesta ohjelmistopohjaisen taiteen keräämiseen, arkistointiin, dokumentointiin, uudelleenesittämiseen ja konservointiin liittyen. Tutkimuksen tapausesimerkeiksi on valittu kolme ohjelmistopohjaista taideteosta Kiasman kokoelmista: Juha van Ingenin AS Long As Possible (2015), Pink Twinsin Infinity (2017) ja Reija Meriläisen Survivor (2017). Ohjelmistopohjaisella taiteella viitataan teoksiin, jotka on toteutettu ja esitetään joko osittain tai kokonaan tietokonepohjaisesti. Ohjelmistopohjaiselle taiteelle on ominaista prosessimaisuus, luontainen genera- tiivisuus ja riippuvaisuus ulkoisista resursseista. Huolimatta nykyhetkeämme merkittävällä tavalla värittävästä ohjelmistojen läsnäolosta, siihen pohjautuvaa taidetta pidetään Suomessa toistaiseksi marginaalisena nykytaiteen muotona, joka ei vielä ole saavuttanut jalansijaa juuri muissa kuin Kiasman kokoelmissa. Kiasma osoittautui erityisesti vuosina 2017—2018 esillä olleen ARS17 Hello World! -näyttelynsä yhteydessä ennakkoluulottomaksi uusia teknologioita ja poikkeavia kokoelmahankintoja kohtaan. Merkittävin haaste ohjelmistopohjaisen taiteen säilyttämisessä on teknologian nopea ja jokseenkin ennalta- arvaamaton kehittyminen. Muita haasteita ovat teosten hajaantuneisuus eri alustoille ja riippuvuus ulkoisista linkeistä, datan jatkuva vanhentuminen, fyysisen laitteiston rappeutuminen sekä taideteoksen sosiaalisen kontekstin ja interaktiivisuuden tallentaminen. Ratkaisuja ohjelmistopohjaisen taiteen säilyttämisen haasteisiin on kuitenkin työstetty jo vuosikymmeniä. Kolmen keskeisen mediataiteen konservointistrategian – emulointi, migraatio ja uudelleentulkinta – lisäksi tärkeitä pelastustoimenpiteitä ohjelmistopohjaisen taiteen kannalta ovat erilaiset verkossa toimivat arkistointi- ja dokumentointipalvelut, sekä vastaavasti verkossa toimivat, maailmanlaajuiset mediataiteen ammattilaisyhteisöt. On valitettavan tyypillistä, että ohjelmistopohjaisten taideteosten ylläpidossa ja pitkäaikaissäilytyksessä tukeudutaan teknologisesti pätevien taiteilijoiden osaamiseen ja käytettävyyteen. Ohjelmistopohjaisesta taiteesta kiinnostuneiden museoiden ja kokoelmien on kuitenkin pyrittävä̈ löytämään toimintatavat, joiden seurauksena taiteilija voi luovuttaa paitsi teoksensa, myös täyden vastuun sen jatkuvuudesta kokoelmalle. Ohjelmistopohjaisen taiteen säilyttämiseksi nykytaideinstituutioiden on vähintäänkin hyväksyttävä mediumin jatkuva muutoksenalaisuus ja osattava kääntyä tarvittaessa uusien yhteistyötahojen, kuten erilaisten teknologian ammattilaisten puoleen.