Browsing by study line "Historia, finskspråkig"

Vaikka tuomiokirjat tuovat tavalliset kansanryhmät esiin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa, ne ovat paras lähde lähestyä myös tavallista elämää. Tässä maisterintutkielmassa pyrinkin lapsenmurhatapauksien kautta lähestymään kahden pitäjän elämää katsottuna lapsenmurhasta syytettyjen näkökulmasta. Pöytäkirjoista aukeaa yhteisöt, joihin on mahtunut monia erilaisia jäseniä. Useimmat lapsenmurhista epäillyksi joutuneet ovat olleet tavallisia piikoja tai itsellisiä, joiden aiempi elämä ei ole herättänyt aihetta epäilyksiin. Toisaalta oikeuspöytäkirjat tarjoavat näkökulmia myös yhteisön kriiseihin tai poikkeuksellisiin tilanteisiin. Juorujen kautta on selvitetty sosiaalisia kriisejä, oikeudessa on pohdittu, kuinka mielenterveysongelmaista syytettyä tulisi kohdella. Oikeudenhoito tapahtui myös nälänhädän aikana 1690-luvun lopussa. Lapsenmurhasta syytetyksi joutuneiden naisten elämä kietoutuu osaksi yhteisöjensä arkipäivää ja vaikeissa tilanteissa selviämistä. He olivat aktiivisia toimijoita, joiden tilanteet olivat monella tavalla samankaltaisia, mutta toisaalta he olivat valinneet myös erilaisia polkuja elämälleen. Vaikka kaikille syytetyille löytyy yleisimmin muutamia yhteisiä piirteitä, heitä on mahdoton tiivistää homogeeniseksi ryhmäksi.

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Historian maisteriohjelma, suomenkielinen opintosuunta Tekijä: Hilppa Loikkanen Työn nimi: ”Alussa juuri kukaan ei uskonut meihin”: Naiset Algerian sodassa 1954–1962 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2023 Sivumäärä: 51 Avainsanat: Algeria, Algerian sota 1954–1962, algerialaiset naiset, alkuperäisnainen, musliminainen, islamilaisuus, kolonialismi, sukupuoli, intersektionaalisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Heikki Mikkeli Säilytyspaikka: Kaisa-kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksessani tarkastelen algerialaisten naisten osallistumista Algerian sotaan ja taisteluihin maan itsenäisyyden puolesta Kansallisen vapautusrintaman FLN:n (Le Front de libération nationale) puolella 1954–1962. Tutkimuskysymykset ovat: Mitkä aatteelliset ja poliittiset tekijät ja tapahtumat vaikuttivat naisten aktivoitumiseen ennen sodan syttymistä? Millaisin tavoin naiset osallistuivat taisteluun itsenäisyyden puolesta? Miten sodan eri osapuolet suhtautuivat naistaistelijoihin? Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen algerialaisten naisten aseman lisäksi syitä ja tapahtumia, joilla oli merkitystä naisten aktivoitumiseen ja osallistumiseen sotaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on intersektionaalinen lähestymistapa, koska se tarjoaa oivallisen tavan analysoida naisten asemaa samaan aikaan patriarkaalisen ja koloniaalisen yhteiskunnan jäseninä. Sodan syttyessä yli 90 % algerialaisista naisista oli lukutaidottomia ja suuri enemmistö asui maaseudulla. Ensimmäisten maailmansodan jälkeen perustettiin puolueita, jotka korostivat ohjelmassaan itsenäisyyden edistämistä ja oman kulttuurin kansallisia piirteitä kuten uskontoa ja kieltä. Poliittiset puolueet perustivat itselleen naisjärjestöjä. Toukokuussa 1945 etenkin Sétifin ja Guelman kaupungeissa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi järjestetyt kulkueet, jotka päättyivät verisiin yhteenottoihin ja sen jälkeen ranskalaisten laajoihin kostoiskuihin, olivat merkittävä käännekohta. Toisessa pääluvussa käsittelen naisten eri rooleja ja tapoja osallistua sotaan. Sétifin verilöylyn lisäksi merkittäviä tekijöitä olivat FLN:n levittämä propaganda sekä lakot. Maaseudun naiset saivat tehtäväkseen viestien välityksen sekä ruoka- ja vaatehuollon. Toinen ryhmä olivat sairaanhoitajat ja lääkintäavustajat, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa yhdessä FLN:n taistelijoiden kanssa. Vain pieni osa naisista osallistui aseelliseen taisteluun. Kolmas ryhmä olivat kaupungeissa asuvat naiset, jotka toimivat sotaan aseiden kuljettajina ja pommien räjäyttäjinä. Tarkastelen myös sekä FLN:n että ranskalaisten suhtautumista naistaistelijoihin. FLN halusi antaa kuvan uudenlaisesta vapautetusta naisesta, mutta naisten kertomuksista käy ilmi, että vanhat patriarkaaliset asenteet ja tavat säilyivät läpi koko sodan. Naisilla oli tehtävänään kaksi vallankumousta: yksi kolonialismia ja toinen oman yhteisönsä mieshegemoniaa vastaan. Ranskalaiset puolestaan käynnistivät useita projekteja peruskasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä mittavan kampanjan huivista luopumiseksi. He myös muuttivat perhelakia ja päästivät naiset vaaliuurnille. Ennen sotaa perustetuilla poliittisilla tai islamilaisuutta korostavilla liikkeillä oli merkitystä naisten aktivoitumisessa taistelussa itsenäisyyden puolesta. Sodassa naisten osuus oli korvaamaton; ilman sitä itsenäisyys olisi jäänyt saavuttamatta tai sota olisi vähintäänkin pitkittynyt. Patriarkaatista he eivät kuitenkaan päässet irti.

The present study seeks to answer the following all-encompassing question: who were the Rephaim? This inquiry is founded upon the hypothesis that said group was noted in ancient texts for its status as powerful warriors. Beyond demonstrating this martial disposition another major objective is that of proving their general character as temporal actors rather than supernatural and mythical figures, the latter being the view asserted by much of modern scholarship. The primary sources employed are particularly the relevant biblical and Ugaritic texts that mention the Rephaim, yet the brief Phoenician writings attesting to said group are considered as well. Additionally, various other ancient texts, especially those of Egyptian provenance, provide important circumstantial information about the periods, regions, and events relevant to the Rephaim. Naturally related academic literature is consulted throughout such qualitative research. As is typical for such a highly interdisciplinary field as Ancient Near East studies, the present study also avails itself of archaeological data when possible. Linguistic factors too figure prominently as there often remain ambiguities as to the most correct interpretation of the dead languages in which the relevant primary sources were written. Besides the primary sources utilized, especially since the rediscovery of the ancient city of Ugarit in 1928, a rich scholarly tradition has grown around the study of the Rephaim, or Rapiuma, as they appear in the Ugaritic context. It is to this discussion that the present study contributes, and by so doing, provides fresh perspectives on the matter at hand. What differentiates the present study from most other contemporary investigations into the Rephaim is its favorable estimation of the biblical record as an important and relevant historical source. Indeed, it is the wholly temporal biblical portrayal of the Rephaim that helps highlight such equally non-supernatural characteristics in the more fragmentary and indefinite Ugaritic texts as well. In conclusion, the present study may proclaim that it adequately reaches all the goals it has set for itself. What follows then is a summary of the research results. Ancient texts indicate that the Rephaim were active in the Levant, especially its more southern regions, from at least the 19th century B.C. onwards. They appear to have been strongly linked with the Amorite expansion in the Middle Bronze Age Near East. In the 15th century B.C. the group is claimed to have been destroyed from much of their traditional Levantine territories. The Rephaim seem to have disappeared as an extant people sometime prior to the end of the Late Bronze Age. Yet they lived on in 1st millennium B.C. biblical and Phoenician texts as literary archetypes of once powerful ancient figures. The present study plausibly corroborates the hypothesized status of the Rephaim as a temporal people of evidently historical significance rather than mere supernatural and mythical entities. Confirmed is also their warlike and often even kingly status, which evinces an elevated standing in their respective societies. Moreover, clarification of the typically misconstrued nature of the Rephaim results in an improved understanding of the ancient Levant in general, particularly as pertains to its Amorite heritage in the Bronze Age.

Tässä maisterintutkielmassa käsitellään suomalaisten lapsiperheiden kokemaa köyhyyttä ja puutetta toisen maailmansodan jälkeen vanhan Hämeen läänin alueella CARE-toiminnan näkökulmasta. Köyhillä lapsiperheillä oli mahdollisuus anoa Yhdysvalloissa asuneilta amerikansuomalaisilta avustuspaketteja, joita kutsuttiin niitä välittävän organisaation mukaisesti CARE-paketeiksi. Tämän kansainvälisen organisaation toimintaa johti Suomessa Suomen Huolto ry. Suomen Huolto toimi vuoteen 1953 asti Suomessa tapahtuneen vapaaehtoisuuteen perustuneen hyväntekeväisyyden keskusjärjestönä, jonka tehtävänä oli organisoida vapaaehtoinen Suomea avustava huoltotyö Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Suomen Huolto johti keskuselimenä toimintaa alaisinaan lääninkeskukset ja lääninkeskusten alaiset vapaan huollon keskukset. Vapaan huollon keskukset toimivat kunnan tai kaupungin vapaaehtoisen avustustoiminnan koordinoijina. Tutkimuksessa selvitetään miten suomalaisen köyhän lapsiperheen avustusprosessi eteni yksittäisestä anomuskirjeestä aina avustuksen saamiseen saakka. Tutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen: ”Millainen oli CARE-avustuksen saanut lapsiperhe?” ja alatutkimuskysymyksiin: ”Millainen oli avustuksen saaneen lapsiperheen rakenne?”, ”Mitkä olivat avustuksen myöntämisen perusteet?”, ”Mikä oli vapaaehtoisen huoltotyön merkitys avustuksen saaneille perheille?”, ”Mikä oli siirtoväen määrä ja merkitys avustusten saaneiden perheiden joukossa?” ja ”Miten avustusorganisaatio toimi?”. Tutkimuskysymykseen vastataan kuvaamalla suomalaisen köyhän lapsiperheen rakenne vanhempien ammatin, lasten lukumäärän, mahdollisten perhettä kohdanneiden sairauksien ja siirtolaisstatuksen tarkkuudella. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on käytetty lähes 800 kotitalouden tietoja vuosien 1946–1948 väliseltä ajalta, joita vertaillaan maaseudun ja kaupunkien välillä. Materiaali koostuu erilaisista yksityisten perheiden kirjoittamista kirjeistä ja vapaan huollon keskusten tekemistä luetteloista, joiden perusteella Suomen Huolto on myöntänyt CARE-paketteja. Kyseisen avustuksen tärkein peruste on ollut suuri alaikäisten lasten lukumäärä. Tutkimuksen tärkeimpänä johtopäätöksenä on lapsiperheiden tukemisen ja avustamisen tärkeys niin yksittäisen perheen subjektiivisen köyhyyden tunteen lievittämisessä kuin valtakunnallisen sosiaalipolitiikan pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomalainen sosiaalipolitiikka painottui sotien jälkeisenä aikana nimenomaan perhepolitiikkaan pyrkien vähentämään köyhyyden ylisukupolvisuutta. Sotatilan aiheuttama valtakunnallinen köyhyys loi toimintakentän vapaaehtoiselle huoltotyölle, joka konkretisoitui myöhemmin 1950-luvun jälkeen tapahtuneessa hyvinvointivaltiokehityksessä.

Tutkielmassani tarkastelen Britannian puolustusministeriön asettamaa mediakontrollia Falklandin sodan aikana ja sen seurauksia. Vuonna 1982 Britannian ja Argentiinan välillä käytiin sota etäisillä Falklandin saarilla. Saarten sijainnin takia toimittajia otettiin osaksi Britannian laivasto-osastoa, jotta tapahtumista pystyttiin uutisoimaan suuremmalle yleisölle. Toimittajille asetettiin rajoituksia uutisoinnin suhteen, joita perusteltiin laivasto-osaston turvallisuudella. Tutkimuskysymykseni tutkielmassa ovat: (1) Kuinka kontrolli näkyy laivasto-osaston mukana kulkevien toimittajien kirjoituksissa? (2) Onko mediakontrolli laivastossa vaikuttanut lehtien muuhun Falklandin sotaa koskevaan uutisointiin tai kannanottoihin? (3) Näkyykö lehtien poliittinen suuntaus kirjoituksissa mediakontrollin aikana? (4) Miten mediakontrollia käsiteltiin Britanniassa Falklandin sodan päätyttyä? Tutkielmani jakaantuu kahteen käsittelyosaan. Ensimmäisessä tarkastelen mediakontrollia Falklandin sodan aikana. Lähteinäni analysoin neljää sanomalehteä, joiden toimittajia otettiin laivasto-osaston mukaan sodan ajaksi. Vertaan lehtien sisältöä tutkimuskirjallisuudessa esiintyviin haastatteluihin. Toisessa osassa tarkastelen sitä, miten Britanniassa käsiteltiin mediakontrollia Falklandin sodan päätyttyä. Käytän lähteinäni Britannian parlamentin ja puolustusministeriön virallisia selvityksiä, sekä vuoden 1982 aikana julkaistua kirjallisuutta Falklandin sotaa koskien. Tärkeimpinä havaintoinani tutkielmassani on, että mediakontrolli näkyy sanomalehdissä ja vaikutti siihen, miten paljon laivasto-osaston mukana olleet toimittajat saivat omia kirjoituksiaan julkaistuksi. Mediakontrollilla oli myös selvä pyrkimys luoda positiivisempi kuva laivasto-osaston menestyksestä sodassa. En kuitenkaan havainnut mediakontrollin vaikutusta lehtien omiin näkemyksiin Falklandin sotaa tai hallituksen toimintaa koskien. Tulkintani on, että lehdet vaikuttavat päätyneen vapaaehtoisesti tukemaan sotaponnisteluita uutisoinnillaan Falklandin sodan eskaloituessa. Sodan päätyttyä mediakontrollia käsiteltiin suhteellisen paljon ja erityisesti laivasto-osaston mukana olleet toimittajat näyttäytyvät lähteissä kriittisimpinä mediakontrollia kohtaan. Tutkimuksessa esittämäni näkemys on kuitenkin, että koko Falklandin sotaa käsiteltiin niin paljon Britanniassa sen päätyttyä, että mediakontrolli jäi hyvin marginaaliseksi aiheeksi julkisessa keskustelussa.

Bostonissa elänyt ja lähes koko elämänsä vaikuttanut puritaanipappi Cotton Mather (1663–1728) toimi Uuden-Englannin yhteisön keskeisenä ja vaikutusvaltaisena jäsenenä. Matherin vuosien 1700–1726 välillä julkaistut merenkulkijoita ja merirosvoja käsittelevät saarnansa ovat kiinnostaneet tutkimusta hyvin moninaisista eri näkökulmista. Työssäni olen esittänyt, että Mather loi 1700-luvun alkuvuosina julkaistuissa saarnoissaan kuvaa koko Uuden-Englannin yhteisölle tärkeistä ja arvokkaista merenkulkijoista. Nämä mahdollistivat uusienglantilaisten päivittäisen elämän mukavuudet ja tarjosivat turvaa esimerkiksi kunigatar Annan sodan (1702–1713) aikana. 1710-luvulle tultaessa Matherin suhtautuminen merenkulkijoihin alkoi hiljalleen muuttua. Aiemmasta toiveikkuudesta ja ymmärtävistä ohjeista muuttui tuomitsevia puheenvuoroja. Mather paheksui merimiesten laskenutta moraalia ja paheellisia elämäntapoja. 1720-luvulle tultaessa Mather ei enää samalla tavalla arvostanut merityötä osana omaa yhteisöään. Lisääntynyt merirosvouksen uhka kuvastui Matherin merenkulkijoita ja merirosvoja käsittelevistä saarnoista selkeästi. Mather vastasi uhkaan luomalla merirosvoja toiseuttavia ja epäinhimillistäviä kertomuksia. Näiden kertomusten kautta Mather välitti uusienglantilaisille kuvaa turmiollisista ja barbaarimaisista hylkiöistä, jotka uhkasivat koko laajentuvaa angloamerikkalaista maailmaa. Tässä tutkielmassani pyrin laajentamaan ja monipuolistamaan aiemman tutkimuksen luomaa kuvaa merirosvoista osana Matherin Uuden-Englannin yhteisöä. Kokemusyhteisön käsitettä hyödyntämällä esitän, että Mather toi Uudessa-Englannissa kuolemaantuomitut merirosvot saarnojensa kautta jälleen osaksi muuta yhteisöä. Näissä merirosvoja merkityksellistävissä kertomuksissaan Mather välitti yhteisölleen kuvaa merirosvojen viimeisten hetkien kapinallisuudesta tai katumuksesta. Uuden-Englannin puritaaneja yhdistäneet syntien katumuksen ja kääntymyksen rituaaliset kokemukset olivat keskeisessä asemassa Matherin kuvatessa näitä kuolemaantuomittujen merirosvojen viimeisiä hetkiä. Pappien antamia sielunhoidollisia ohjeita ja neuvoja vastaan kapinoineet merirosvot olivat toisaalta osoitus epäonnistuneesta syntien katumuksesta ja kääntymyksen prosessista. Toisaalta tutkimuksessani osoitan, että Mather antoi merirosvojen kapinalle myös uusia merkityksiä käyttäen vastaan kapinoineita merirosvoja koko yhteisön moraalista kompassia ohjanneina ja varoittavina esimerkkeinä. Kapinallisten merirosvojen kautta Mather varoitti laumaansa uhmaamasta Jumalan tahtoa ja suhtautumaan kuolemaansa sen vaatimalla vakavuudella. Vastaavasti syntejään esimerkillisesti katuneista merirosvoista tuli Matherin saarnoissa uusienglantilaisten yhteisöä kokemuksellisesti yhdistäneiden vilpittömän katumuksen ja kääntymyksen prosessien kautta keskeinen osa muuta yhteisöä. He olivat kokemusyhteisöille tärkeiden rituaalien esimerkillisiä ilmentymiä, jotka ansaitsivat paikkansa osana Matherin yhteisöä.

Tutkielmassani tarkastelin Helsingin yliopiston pro gradu -tutkielmia digitaalisuuden näkökulmasta. Tutkielmani aineiston muodosti vuosina 2016–2022 julkaistut Helsingin yliopiston historian oppiaineen pro gradu -tutkielmat. Tarkastelin tutkimuskysymyksiä määrällisestä sekä laadullisesta näkökulmasta. Tutkielmani liittyvä teoreettinen viitekehys, eli historiantutkimuksen digitalisaatio, digitaalinen historiantutkimus sekä koronapandemian vaikutuksen tutkimus antaa hyvät edellytykset tutkimukselleni. Historiantutkimus, kuten moni muukin asia yhteiskunnassa, on viimeisten vuosikymmenten aikana kokenut merkittävän muutoksen yleisen digitalisaation myötä. Näin ollen historiantutkimuskin on sähköistynyt ja digitalisoitunut. Koronapandemia on vaikuttanut kiihdyttävän tätä trendiä. Myös digitaalisten aineistojen, eli digitoitujen alkuperäisaineistojen ja sähkösyntyisten aineistojen saatavuus on lisääntynyt. Tutkielmani tarkoitus on tarkastella, ovatko nämä seikat vaikuttaneet digitaalisten aineistojen ja tutkimuskirjallisuuden käytön lisääntymiseen pro gradu -tutkielmissa ja minkälaisia eri aineistotyyppejä tutkielmissa oli käytetty. Tein Helsingin yliopiston kirjastolta saamaani aineistokokoelmaan teksti- ja sanahakuja ja tarkastelin yksittäisiä tutkielmia lähilukien. Hakutuloksista oli mahdollista muodostaa tilastoja ja kaavioita. Määrällisessä tarkastelusta paljastui selkeitä trendejä, kuten digitaalisten aineistojen sekä tutkimuskirjallisuuden käytön kasvu tarkasteluajanjakson aikana. Myös digitaalisen tutkimuskirjallisuuden käytön lisääntyminen näkyi pysyväislinkkien käytön kasvussa. Tuloksista oli myös mahdollista eritellä käytetyimpiä digitaalisia aineistokokoelmia- ja palveluja. Koronapandemiavuosi 2020 erottautui niin digitaalisen aineiston kuin tutkimuskirjallisuuden käytön määrässä. Laadullisessa tarkastelussa tuli ilmi, ettei digitaalisiin aineistoihin ja tutkimuskirjallisuuteen viittaaminen ollut johdonmukaista tai vakiintunutta. Tutkielmissa esiintyi paljon vaihtelevuutta siitä, miten digitaalisiin lähteisiin viitataan. Tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä muun muassa siitä, että vuosina 2016-2022 käytössä olleet lähdeviittausohjeet ovat olleet tässä mielessä puutteellisia. Tarkasteluajanjakso voidaan kuitenkin mieltää eräänlaisena digitaalisena siirtymäkautena, niin tutkielmien tekemisessä kuin niiden ohjauksessa.

1920-luvulla alkanut rajaseututyö oli yhteiskunnallisesti merkittävä liike, jonka tavoitteena oli parantaa Suomen kaikkein syrjäisimpien alueiden elinoloja ja siteitä muuhun Suomeen. Kirkon rajaseututyö alkoi 1930-luvulla ja sen tavoitteena oli tuoda seurakuntatyötä alueille, joihin paikallisseurakuntien työ ei riittävällä tavalla yltänyt. 1990-luvulla toimintaympäristö oli oleellisella tavalla muuttunut, mutta kirkon järjestämä rajaseututyö jatkui edelleen. Jo aiempina vuosikymmeninä alkanut keskustelu työmuodon lakkauttamisesta tuli 1990-luvulla laman myötä ajankohtaiseksi ja vuonna 1995 kirkko päättikin luopua toimintamuodosta. Tämän tutkielman tavoitteena on luoda käsitys 1990-luvun kirkon rajaseututyöstä ja sen lakkauttamisprosessista. Menetelmällisesti tutkimus asettuu klassisen historiantutkimuksen perinteeseen. Tutkielman aineisto perustuu eri kirkollisten toimielinten arkistolähteisiin, ennen kaikkea Kirkkohallituksen arkistoon. Kirkon rajaseututyö oli 1990-luvulla edelleen vireää ja alueiden asukkaille merkityksellistä, vaikka rajaseuduilla oli lukuisia kielteisiä yhteiskunnallisia kehityskulkuja, kuten merkittävää poismuuttoa. Rajaseuduilla työskennelleet rajaseutupastorit olivat merkittäviä paikallisia toimijoita, joiden työote perustui kansankirkollisuuteen. Seurakuntatyö oli rajaseuduilla monipuolista kohdentuen eri sosiaalisiin ryhmiin. Rajaseutupastoreiden ohella rajaseututyötä toteuttivat rajaseutusisaret. Heidän työhönsä kuului edelleen sairaanhoidollinen diakoniatyö, vaikka aiemman tutkimuksen perusteella se oli työmuotona jo kirkossa päättynyt. Rajaseutusisarten työ kohdistui oleellisella tavalla myös laman sosiaalisten seurauksien lievittämiseen. Rajaseututyön lakkauttamistarve nousi kokonaiskirkon säästöpaineista, jotka olivat aiheutuneet 1990-luvun lamasta. Lakkauttaminen herätti suurta vastustusta asianomaisissa, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että Kirkolliskokouksessa asiaa koskevasta äänestyksestä muodostui tiukka. Tämän tutkielman perusteella rajaseutujen käytännön todellisuudella ei ollut yhteyttä lakkauttamispäätökseen, vaan taustalla olivat kokonaiskirkon talouden sopeuttamistarpeet.

Tutkielma käsittelee alemman aatelisen Johan Gyldenärin (1598-1685?) taustoja sekä hänen avioitumistaan aatelisneito Elin Hornin kanssa 1620-luvun alussa. Johan Gyldenär tunnetaan nykyisin Espoon Leppävaaran perustajana. Tutkielman tavoitteita oli selvittää mistä Johan Gyldenär muutti Ruotsin valtakuntaan, mitkä hänen taustansa olivat, sekä selvittää paikallisten aatelisten suhtautumista hänen avioitumiseensa. Avioitumisen aikana Johan Gyldenär ei ollut aatelinen (aateloitiin 1646) ja oli poikkeuksellista, että aateliston ulkopuolinen meni naimisiin aatelisen kanssa. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä olivat Lyypekistä löytyneet oikeusdokumentit koskien Gyldenärin perhettä sekä Gyldenärin kirjeenvaihto korkea-arvoisen aatelisen Åke Tottin kanssa. Tutkimuksessa selvisi, että Johan Gyldenärin perheellä oli suolankeittämö Lyypekissä. Gyldenärin perhe menehtyi 1620-luvun alkupuolella, mikä toi hänelle mahdollisesti suurehkon perintöomaisuuden. Näillä rahoilla Gyldenär hankki läänityksiä nykyisen Uudenmaan alueelta. Hän avioitui vuonna 1624 Elin Hornin kanssa ilman Elinin mahdollisten huoltajien, ylhäisaatelistoon kuuluvien Kurkien lupaa. Elin oli orpo aatelisnainen ja on mahdollista, että Kurjet olivat toimineet hänen huoltajinaan. Gyldenärin kirjeistä tulee vaikutelma, että asia aiheutti jonkinasteisen skandaalin ja pahennusta aikanaan. Hän yritti hakea tukea ja myös suojelusta itselleen tutulta ylhäisaateliselta Åke Tottilta. 1600-luvun vaihteesta tunnetaan muutamia vastaavanlaisia aatelisten avioskandaaleja. Tämä tutkimus lisää yhden mielenkiintoisen esimerkin näiden joukkoon. Kyseisenä ajanjaksona Ruotsin valtakuntaan muutti paljon ulkomaalaista aatelistoa, joten tutkielma valottaa myös näiden ihmisten taustoja ja elämää. Lisäksi tutkielma lisää paikallistuntemusta tuodessaan lisätietoa suureksi asuinalueeksi kasvaneen Leppävaaran perustajasta.

After World War II the Greek-Cypriot community living in Cyprus started demanding independence from the United Kingdom. And so during the heights of the cold war an organization called EOKA was formed the purpose of which was to achieve this independence and enable a union with Greece. And so followed the Cyprus war of independence (26.11.1955 – 19.3.1959). During this conflict the Turkish-Cypriot community that formed a 18% minority on the island had sided with the British since they did not want a union with Greece. The war ended with all interested parties i.e. the UK, Greece, Turkey and both communities living on the island (and with the backing of the USA and the Soviet Union) agreeing to an independent Republic of Cyprus being formed that was to be run jointly by the two communities. This did not sit well with many members of the Greek-Cypriot community. The government created was also not able to function properly. Civil unrest ensued and after a prolonged period of strife between the Greek Cypriot and Turkish Cypriot communities in Cyprus the United Nations (UN) had to intervene to prevent a possible escalation of the situation. In 1964 a force called UNFICYP (the United Nations Peacekeeping Force In Cyprus) was then formed and sent to the island to maintain the peace between the two communities whilst in the meantime UN-led peace negotiations moderated by Sakari Tuomioja from Finland tried to find a permanent solution to the Cyprus problem. Part of the UNFICYP force sent to the island was a battalion of Finnish soldiers. Opinions in Finland, when looking through press releases at the time, were divided. Some were proud that Finland was breaking free from political shackles and taking a larger role in international matters and for some it was a bad idea to antagonize the Soviet Union and send young Finnish servicemen to possibly die in a foreign country. This division also had a political nature with the right-wing supporting and the left-wing opposing. In Cyprus opinions expressed through the press also followed political ideologies. The left-wing was neutral and hoped that the UNFICYP forces would bring stability whilst the right-wing were negative and wanted all foreign forces to leave the island to decide for itself. In the meantime, the Finnish forces themselves were getting on with their tasks which they had started to find increasingly hard and frustrating as civil unrest continued. After the Turkish invasion of Cyprus in 1974 opinions changed. All newspapers and political parties of the Greek-Cypriot community openly welcomed and supported the UNFICYP forces and were even open to letting these forces have a larger role on the island. In this paper we go through the events in Cyprus during the cold war period. We look at how the UN was involved and how the UNFICYP forces were formed. We see how Sakari Tuomioja from Finland was part of the initial peace-talks process. We examine what servicemen from the Finnish UNFICYP battalion thought about their mission in Cyprus and we analyze what the press thought of the UNFICYP’s involvement in 1964 and 1974.