Browsing by department "Department of Finnish, Finno-Ugrian and Scandinavian Studies"

Tiivistelmä

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani epäluotettavaa kertojaa Joel Haahtelan romaanissa Elena (2003) ja Annika Idströmin romaanissa Veljeni Sebastian (1985). Tarkastelen, millä tavoin minäkerronnan epäluotettavuus rakentuu romaaneissa. Luen teoksia rinnakkain, mutta tarkastelen niitä myös laajemmin suhteessa muihin epäluotettavista kertojista esitettyihin teorioihin. Teoreettisena taustana hyödynnän etenkin Ansgar Nünningin epäluotettavuuden signaaleja ja James Phelanin epäluotettavan kertojan tyyppijaottelua. Elena on melankolissävytteinen kertomus miehestä, joka alkaa seurata puistossa kohtaamaansa naista. Minäkertojan motiivit naisen suhteen vaikuttavat moraalittomilta ja erinäiset seikat vihjaavatkin kertojan epäluotettavuuteen. Veljeni Sebastian puolestaan on groteski kertomus nuoren Antin näkökulmasta kerrottuna. Kerronnan luotettavuus kyseenalaistuu kertojan iän ja epäeettisen toiminnan vuoksi. Saadakseni käsityksen romaanien kerronnasta tarkastelen luotettavuuden kyseenalaistavia tekijöitä, joita ovat tekstuaaliset signaalit, kuten puheen anomaliat, toisteisuus, paratekstit ja fiktion todellisuudessa mahdottomat tapahtumat. Lisäksi kertojien epäluotettavuuden tulkintaan ohjaavat kontekstuaaliset signaalit, jotka viittaavat kertojien moraalisesti kyseenalaisiin arvoihin. Analysoin kertojia erilaisten epäluotettavuuden kategorioiden avulla, ja erittelen epäluotettavuuden ilmenemistä faktojen, etiikan sekä tiedon ja tunnistamisen akseleilla. Analyysini mukaan kertojien epäluotettavuuden aste vaihtelee. Haahtelan romaani voidaan nähdä kertojan yrityksenä puolustautua vaimon menetykseen liittyvältä tuskalta siirtämällä tähän liittyvät tunteet ideaaliobjektiin. Poikkeuksellista on, että kerronnan ironia kohdistuu kertojan sijasta lukijaan. Idströmin romaanissa kertojan epäluotettavuus on staattisemmin läsnä alusta loppuun. Tapahtumien ambivalenssin vuoksi epäluotettavuus kuitenkin näyttäytyy ristiriitaisena. Voidaan tulkita, että kyse on psyykkisesti epätasapainoisen lapsen yrityksestä selviytyä julmassa maailmassa. Selviytyäkseen kertojan on kehiteltävä ihanneminä, joka personoituu mielikuvitusystävänä. Molempien kertojien epäluotettavuutta tarkasteltaessa keskiöön nousevat siis kertojille tärkeät, saavuttamattomat hahmot.

Työn tarkoituksena on selvittää, millaisilla kielellisillä keinoilla tähtitiedettä yleistajuistavien tietokirjojen kirjoittajat havainnollistavat ja selittävät vieraita ilmiöitä lukijalle. Havainnollistaminen ja selittäminen ovat tieteen yleistajuistamisen keskeisiä elementtejä, ja työ liittyy siten yleistajuistamisen tutkimukseen. Työ edustaa lingvististä tekstintutkimusta ja perustuu funktionaalisen kielentutkimuksen ajatukselle, että kielenkäyttö on sosiaalista ja vuorovaikutteista toimintaa. Tiedettä yleistajuistavissa tietokirjoissa vuorovaikutus näkyy muun muassa niin, että kirjoittaja pyrkii ottamaan huomioon oletetun lukijan tietotaustan ja muokkaamaan ilmaisuaan sen pohjalta. Havainnollistaminen ja selittäminen nähdään työssä tämän vuorovaikutuksen osana, sillä niissä on kyse pyrkimyksestä esittää asiat lukijalle mielekkäällä tavalla. Analyysin pohjana toimivat aiemmat, erikielisillä aineistoilla tehdyt havainnollistamiskeinoja kartoittavat tutkimukset, ja aineistosta etsitään niissä esiinnousseita keinoja. Lisäksi kiinnitetään huomiota muihin kohtiin, joissa kirjoittaja ottaa käyttöön jonkin leksikaalisen, syntaktisen tai tekstuaalisen keinon, jolla on tekstiyhteydessä tehtävänä havainnollistaa tai selittää vieraita ilmiöitä. Niiden pohjalta havainnollistamisen kategorioita luodaan myös itse. Aineistona ovat otokset neljästä teoksesta, jotka on julkaistu vuosina 1899, 1948, 1981 ja 2014. Kokonaissanamäärä on 5 659. Työssä osoitetaan, että havainnollistamisen ja selittämisen keinojen kirjo tähtitiedettä yleistajuistavissa tietokirjoissa on laaja. Aineistossa esiinnousseita keinoja ovat erilaiset vertailut, parafraasit, esimerkit, selittävät tekstijaksot ja päätelmät, ajatuskokeet sekä määritysyhdyssanat ja appositiorakenteet. Lisäksi havainnollisuutta rakennetaan aineistossa asteikkopartikkeleilla ja intensiteettisanoilla, erilaisilla selittävillä huomautuksilla ja konkretisoinneilla sekä suomennoksilla. Kaikkein merkittävin keino kaikissa otoksissa ovat vertailut. Vaikka otosten välillä on pieniä eroja havainnollistamiskeinojen käytössä, niissä toistuvat pääasiassa samat keinot. Tämä voi viitata siihen, että tähtitiedettä yleistajuistaviin tietokirjoihin on vakiintunut tiettyjä havainnollistamisen ja selittämisen perinteitä, vaikka yleistyksiä ei voidakaan aineiston suhteellisen pienen koon vuoksi tehdä. Havainto avaa kuitenkin polkuja jatkotutkimuksille. Havainnollistamisen ja selittämisen keinoille näyttää myös olevan tyypillistä, että ne lomittuvat tekstissä, ja samaa asiaa saatetaan havainnollistaa useilla eri keinoilla. Lisäksi näyttää siltä, että keinoilla on ymmärrettävämmäksi tekemisen lisäksi myös muita tehtäviä: niillä esimerkiksi tuodaan tekstiin kiinnostavuutta ja elämyksellisyyttä. Havainto vahvistaa nykyistä käsitystä, että yleistajuistamisessa ei ole kyse tiedon yksinkertaistamisesta tai kääntämisestä vaan rekontekstualisoinnista.

Tässä pro gradu -työssä käsitellään Helsingin Sanomien kieltä suomalaisen nykyaikaisen kielenhuollon perspektiivistä. Olen ollut HS:n palveluksessa vuodesta 2003: ensin oikaisulukijana, nykyisin artikkelitoimittajana ja kielenhuoltajana. Aineistoani ovat toimitukselle laatimani kielipalautteet, joita ryhdyin tekemään vuoden 2008 syksyllä, kun aloitin kielenhuoltajan tehtävät. Palautteissa käydään läpi lehden kirjoituksia, osoitetaan virheitä tai tyylirikkoja ja kerrotaan oikea tai luontevampi muotoilu. Tutkielman aineisto käsittää vuoden 2012 kielipalautteet, joita on 28; niiden kokonaismitta on kolmisensataa A4-sivua. Työn alussa on tiivis katsaus Helsingin Sanomien kielenhuoltoperinteeseen ja nykyisiin menettelytapoihin. Tutkielman ydin ovat kuitenkin analyysiluvut, joita on kaksi. Ensimmäinen, laajempi luku käsittelee oikeinkirjoitusta ja kielioppia, jälkimmäinen taas tyylilajia. Oikeinkirjoitus- ja kielioppiluku jakautuu kolmeentoista teemaan: yhdyssanat, alkukirjain, taivutus, kongruenssi, numeroilmaukset, lyhenteet, välimerkit, pilkutus, viivat, vierassanat, suomalaisten sanojen oikeinkirjoitus, lause- ja virkerakenteet sekä tavutus. Tyyliluku taas käsittelee tyylilajiltaan sopimattomia sanoja, yleiskielisten sanojen ei-yleiskielistä käyttöä, turhan värittynyttä kuvallista käyttöä, uutistekstiin sopimattomia jaksoja ja muita sananvalinnan ongelmia. Tyyliluvun lopulla on vielä erillinen katsaus Kielitoimiston korjaussuosituksiin. Analyysilukujen lähestymistapa on erittäin aineistokeskeinen: esimerkkejä on lähes neljäsataa, ja monissa yksittäisissä esimerkeissä on useita saman ilmiön esiintymiä. Mukana on sekä hyvin yleisiä ilmiöitä että kuriositeetteja. Tärkeintä on, että ne tuntuvat kertovan jotain toimittajien tavasta hahmottaa normitettua yleiskieltä. Toimittajia pidetään yleisesti kielenkäytön ammattilaisina, ja varsinkin Helsingin Sanomat on monelle tärkeä roolimalli, jonka tekemät virheet herättävät useissa lukijoissa palautteen perusteella suurta ärtymystä. Kuten analyysiluvuista voi huomata, lehdessä esiintyvien virheiden kirjo on valtava eikä aina vältytä rikkomasta edes sellaisia sääntöjä, joiden hallinta tuntuu helposti itsestään selvältä. Varsinaisten virheiden lisäksi haparointia voi esiintyä tekstilajin edellyttämien sananvalintojen hallinnassa: asialliseen uutistyyliin saattaa päätyä esimerkiksi arkityylinen tai muuten oudosti värittynyt sana tai jakso. Analyysin taustalla vaikuttavat jatkuvasti tutkielman peruskysymykset, joita on kaksi: Millainen mahtaa olla ajatusprosessi, joka saa kielen ammattilaisen toimimaan suositusten vastaisesti? Olisiko joitain normeja syytä muuttaa, jos sujuvatkin kirjoittajat tekevät toistuvasti niiden vastaisia ratkaisuja? Tutkielma nojaa suosituksiin, joista vastaa maamme virallinen kielenhuolto eli Kotimaisten kielten keskuksen alaiset suomen kielen lautakunta ja Kielitoimisto. Valtaosa lähteistä on kielenhuoltokirjallisuutta: tärkeimpiä ovat kielenhuollon tiedotuslehti Kielikello sekä teokset Uusi kieliopas ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas. Lisäksi tyyliluku tukeutuu nykyaikaiseen genretutkimukseen, joka on alkanut saada viime vuosina entistä enemmän jalansijaa myös kielenhuollossa ja sen suosituksissa.

Tutkin pro gradussani, millainen suhde helsinkiläisillä yhdeksäsluokkalaisilla on kaunokirjallisuuteen. Selvitän, kuinka mieluisaksi ja tarpeelliseksi nuoret kokevat lukemisen, mitkä syyt mahdollisesti vaikuttavat tähän kokemukseen ja miten tuo kokemus puolestaan suhteutuu heidän sitoutuneisuuteensa kaunokirjallisuuden lukijoina. Tutkimusaineisto koostuu kyselytutkimuksella 2013–2014 ja 2016 kerätyistä näytteistä, joissa 226 helsinkiläistä yhdeksäsluokkalaista kertoo suhteestaan kaunokirjallisuuteen. Tutkimusote on sekä määrällinen että laadullinen: määrällinen analyysi on tehty SPSS-ohjelmiston avulla, ja laadullisessa analyysissa tuodaan kuuluville runsaiden esimerkkien muodossa nuorten oma ääni. Koska aineisto koostuu otoksen sijaan näytteistä, työn tuloksia ei voi suoraviivaisesti yleistää koskemaan kaikkia Helsingin yhdeksäsluokkalaisia, vaan ne pitää pikemminkin tulkita suuntaa antavina. Tutkimuksessani jaan nuoret lukemisen määrän, omaehtoisen lukemisen määrän ja lukemisen arvostamisen pohjalta viiteen erilaiseen, tilastollisesti merkitsevästi toisistaan eroavaan ryhmään. Nämä ryhmät ovat kaunokirjallisuuden lukemiseen sitoutuneet (22 % nuorista), melko sitoutuneet (29 %), lukemista arvostavat mutta hyvin heikosti sitoutuneet (22 %), omaehtoiset mutta hyvin heikosti sitoutuneet (11 %) ja sitoutumattomat (16 %). Tutkimuksen mukaan vaikuttaisi siltä, että sitoutuneisuus kaunokirjallisuuden lukemiseen on yhteydessä sekä lukunautintoon että lukemisen koettuun hyödyllisyyteen. Esimerkiksi lukemiseen sitoutuneista nuorista valtaosa (98 %) viittaa oma-aloitteisesti avointen kysymysten vastauksissa nautintoon, rentoutumiseen, eskapismiin ja/tai lukemiseen hyvänä ajanviettotapana, kun sitoutumattomista näihin viittaa noin joka kymmenes (11 %). Kaikista tutkimukseeni osallistuneista nuorista kolmasosa (33 %) saa lukemisesta nautintoa aina tai lähes aina, lähes kaksi viidesosaa (37 %) usein tai välillä ja joka neljäs (25 %) harvoin, jos koskaan. Pojista 15 % ja tytöistä 2 % kertoo, ettei ole koskaan nauttinut lukemisesta. Aineistossa nimetään 831 kertaa jokin kaunokirjallisuuden lukemiseen liittyvä hyöty. Mitä sitoutuneempi nuori on kaunokirjallisuuden lukemiseen, sitä useampia eri hyötyjä hän mainitsee avointen kysymysten vastauksissa: oletettavasti sitoutumattomien keskuudessa vallitsee jäsentymättömämpi kuva kaunokirjallisuuden hyödyistä kuin lukemiseen sitoutuneiden tai melko sitoutuneiden keskuudessa. Lukemiseen sitoutumattomat nuoret eivät myöskään pääosin tunnusta tai tunnista itse lukemisprosessista pitkän ajan kuluessa kumuloituvia hyötyjä. Kaikkien vastaajien useimmin mainitsemat kaunokirjallisuuden lukemisen hyödyt koskevat lukemisen sivistävää vaikutusta, kykyä kasvattaa ymmärrystä ja/tai muuttaa maailmankuvaa sekä kykyä kehittää mielikuvitusta. Harvoin mainittuja hyötyjä ovat esimerkiksi empatiakyvyn (4 % mainitsee), kriittisyyden (1 %) ja keskittymiskyvyn (2 %) kehittyminen.

Tutkielmassa tarkastellaan suomen kielen puhuttelukäytänteitä hypoteettisissa kielenkäyttötilanteissa. Puhuttelukäytänteet linkittyvät vahvasti kohteliaisuuteen ja käytösnormeihin, ja herättävät kielenkäyttäjissä paljon keskustelua. Sopivan puhuttelumuodon valinta aiheuttaa vaikeuksia usein äidinkielisillekin kielenpuhujille, ja tilanteista vaihtelua esiintyy paljon. Tutkielma on osa ”Miten puhutella? Puhuttelutapojen vaihtelu ja muutos” -hanketta. Tutkielman avulla selvitetään, missä määrin henkilöiden julkisuuskuva ja tunnettuus vaikuttavat puhuttelumuodon valintaan. Lisäksi pyritään arvioimaan kokeellisen aineistonkeruumenetelmän luotettavuutta ja toimivuuttaa vertaamalla tuloksia aiempiin puhuttelukäytänteitä selvittäviin tutkimuksiin. Tutkielmassa variaatiota pyritään selittämään taustamuuttujien avulla. Aineistonkeruussa on sovellettu diskurssintäydennystehtävää hyödyntämällä julkisuuden henkilöitä esittäviä pahvihahmoja. Kauppakeskusksessa kerätty aineisto sisältää 84 video- ja äänitallennetta. Aineisto koostuu haastatteluista, joissa informanttia pyydetään kohdistamaan puheensa pahvihahmolle annetussa kuvitteellisessa tilanteessa. Puhuteltavan ikä ja asema näyttäisivat korreloivan vahvimmin puhuttelumuodon valinnan kanssa. Menetelmän avulla kerätyssä aineistossa informantin kielenkäyttö ei ole täysin verrattavissa autenttiseen kielenkäyttöön, vaikkakin siinä on paljon autenttisen kielenkäytön piirteitä.

Tutkin pro gradu -työssäni henkilöviittauksia haastattelussa eli sitä, kuinka haastatellut viittaavat haastattelutilanteen ulkopuolisiin henkilöihin. Selvitän, millaisia henkilöviittauksia aineistossa esiintyy ja mikä on haastattelijan vaikutus henkilöviittauksiin. Analysoin aineistoani nimistöntutkimuksen ja keskustelunanalyysin keinoin. Aineistoni koostuu kymmenestä Helsingin puhekielen pitkittäiskorpukseen tallennetusta haastattelusta. Kahdeksan aineistoni haastatelluista on naisia ja kaksi miehiä. Haastattelutilanteessa on läsnä kaksi henkilöä, haastattelija ja haastateltava, jotka ovat toisilleen ennalta tuntemattomia. Puheenaiheena haastatteluissa ovat mm. haastateltujen asumis- ja koulutushistoria sekä perhe-elämä. Työni jakautuu kahteen analyysilukuun, joista ensimmäisessä esittelen yhdeksän haastattelun henkilöviittauksia. Toisessa analyysiluvussa keskityn yhteen haastatteluun ja pohdin sen osalta tarkemmin haastattelijan vaikutusta henkilöviittauksiin. Keskityn työssäni yksilöihin tehtyihin henkilöviittauksiin. Jaottelen viittaukset proprisiin viittauksiin (Laura), appellatiivisiin viittauksiin (vaimo) sekä proprisiin ja appellatiivisiin viittauksiin (mun serkku Mallu). Tärkein huomioni on, että aineistoni haastatellut noudattavat henkilöviittauksissaan odotusta, jonka mukaan puhuja pyrkii tulemaan ymmärretyksi mahdollisimman yksinkertaisella viittauksella. Haastatellut eivät käytä henkilöviittauksissa propreja, jos he eivät ole varmoja haastattelijan tunnistavan sen referentin. Appellatiivien yhteyteen he liittävät usein esimerkiksi genetiivimuotoisen persoonapronominin (m(in)un tai mei(d)än), mikä kiinnittää referentin haastatellun huomiopiiriin ja osoittaa haastattelijalle, ettei hänen odoteta identifioivan viittauksen kohdetta

Helsinkiläiset Herttoniemen ala-asteen koulu ja Siilitien peruskoulu yhdistettiin, ja uusi koulu aloitti toimintansa Hertsikan ala-asteen kouluna elokuussa 2015. Kouluissa järjestettiin nimiäänestys uudesta nimestä syksyllä 2014. Tutkielmassa selvitetään syitä nimenmuutokselle ja kuvataan prosessi oppilaan ja kaupungin nimistösuunnittelijan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaaa nimenvaihdoksesta noussutta keskustelua sekä perinteisessä mediassa että sosiaalisessa mediassa. Teoreettisena ja metodisena viitekehyksenä on ennen kaikkea sosio-onomastinen paikannimien tutkimus. Tutkimusta varten on haastateltu entisen Herttoniemen ala-asteen koulun oppilasta, joka oli mukana järjestämässä äänestystä oman koulunsa ja siihen sittemmin yhdistyneen Siilitien peruskoulun tulevasta yhteisestä nimestä. Lisäksi on haastateltu Helsingin kaupungin nimistönsuunnittelijaa, joka toi ensisijaisesti esiin Hertsikan ala-asteen koulun nimenvaihdoksen kaupungin ja nimistönsuunnittelun näkökulmasta. Opetusvirasto pyysi nimistölautakunnalta lausuntoa slangiasuisesta nimestä, jota lautakunta ei puoltanut. Opetuslautakunta kuitenkin hyväksyi nimen 4.11.2014 äänin 6–3. Mediatekstien osalta aineistona ovat Helsingin Sanomien artikkelit, kahden blogikirjoittajan tekstit ja verkkopalvelu Vauva.fi:n keskustelupalsta. Keskustelua käytiin nimen sopivuudesta ja äänestystuloksen kunnioittamisesta. Slangin käyttö yleistyy virallisessa nimistössä. Helsingissä uusia kauppakeskuksia on nimetty mm. Itikseksi ja Lauttikseksi ja helsinkiläinen ammattioppilaitos on nimeltään Stadin ammattiopisto. Hertsikan ala-asteen koulu on osoitus slangin vähittäisestä hyväksymisestä myös virallisten ja perinteisinä pidettyjen nimimallien kohdalla.

Tutkielmassa tarkastellaan opettajan oppituntidiskurssissa käyttämää kieltä ja siinä tapahtuvaa vaihtelua erityisesti kahden eri varieteetin, paikallisen murteen sekä normitetun yleiskielen välillä. Nämä varieteetit ovat erotettavissa niin selvästi, että ne voidaan nimetä saman kielen sisällä vaihteleviksi koodeiksi. Tutkimuskysymykset liittyvät näiden koodien vaihtelun funktioihin: miksi opettaja käyttää tiettyä koodia tietyssä tilanteessa? Mitä tehtäviä kielen eri muodoilla oppitunnin eri tilanteissa on? Tutkimuksessa selvitetään, miksi koodi vaihtuu ja millaisissa sekventiaalisissa konteksteissa näin tapahtuu. Aineisto on nauhoitettu pohjoissuomalaisesta alakoulusta ja se käsittää kahden eri opettajan pitämät neljä oppituntia. Työn metodisen taustan muodostavat keskustelunanalyysi ja sosiolingvistiikka. Analyysin pohjana on keskustelunanalyyttinen lähestymistapa. Työn sosiolingvistinen ulottuvuus on siinä, että kaikkea vaihtelua ei pyritä selittämää puheesta ja puhetilanteesta käsin, vaan myös ympäristö, instituutio ja keskustelijoiden pysyvämmät roolit siinä otetaan huomioon. Tutkimuksen mukaan opettaja vaihtaa usein rooliaan oppituntivuorovaikutuksessa koodia vaihtamalla. Myös opettajan asennonvaihdos ilmenee usein koodinvaihdon kautta. Jo pelkän koodien välisen vaihdoksen ja siihen sisältyvän muutoksen voi nähdä tuovan oppituntivuorovaikutukseen uusia ulottuvuuksia. Tämän lisäksi eri koodeilla on omat tehtävänsä ja ne tuovat erilaisia vaikutuksia kontekstiin ja vuorovaikutuksen muokkautumiseen. Kun opettaja keskustelee oppilaan kanssa kahden kesken, opettajan koodiksi vaihtuu murre. Tähän vaikuttanee se, että oppilaiden oma koodi on murre. Kun opettajakin käyttää murretta, hän asettuu samalle kielelliselle maaperälle oppilaiden kanssa ja häivyttää näin (esimerkiksi institutionaalisuuden luomia) eroja itsensä ja oppilaiden välillä, sekä luo itselleen positiivista identiteettiä. Myös oppituntivuorovaikutuksessa ilmenevissä ongelmatilanteissa opettaja käyttää murretta. Tällöin opettajan murteellisuus tasoittaa epätasa-arvoista asemaa ja lieventää hyvin suoria nuhteita. Joissakin ongelmatilanteissa opettaja voi suojata oppilaan kasvoja käyttämällä murrekoodia, koska sitä kautta hän purkaa institutionaalisia rooleja ja tilannetta. Tämän lisäksi opettaja voi murteen avulla tuoda tilanteeseen huumorimoodin, joka puolestaan toimii ongelmien etäännyttäjänä ja ohjaa oppilasta ottamaan tilanteen kevyemmin. Normitettu yleiskieli vaihtuu koodiksi tilanteissa, joissa opettajan pitää korostaa asiantuntemustaan, ammattilaisuuttaan tai vaikkapa puolustaa edustamaansa instituutiota. Myös silloin, kun opettaja selkeyttää esimerkiksi tehtävänantoa tai muuta epäselväksi jäänyttä asiaa, koodiksi vaihtuu normitettu yleiskieli. Joissakin tilanteissa yleiskielen käyttö voi olla kohosteista ja toimia siksi myös huomionkiinnittimenä. Normitettu yleiskieli vaihtuu koodiksi myös silloin, kun opetukseen ja toimintaan luokassa liittyy vahvasti oppikirja. Tällöin yleiskielisen koodin kautta opettajan puheeseen asettuu vieras ääni, joka on enemmän oppikirjan kuin opettajan ääni. Tutkimuksen mukaan opettajan puheessa tapahtuva variaatio ei ole sattumanvaraista, vaan sillä on merkittävä sija vuorovaikutuksen edistämisessä ja sitä myöten tunnin agendan eteenpäin viemisessä. Opettajan erilaiset roolit oppituntivuorovaikutuksessa rakentuvat kielen avulla ja siinä variaatiolla ja koodinvaihdolla on merkittävä osuus.

Homoseksuaalien parisuhteet ovat ajankohtainen teema Virossa. Pro gradu -työni tarkoituksena on tutkia, millainen kuva homoseksuaalisuudesta, homoseksuaalien parisuhteista ja heidän avioliitostaan luodaan kielellisin keinoin, ja mitä se kertoo virolaisesta yhteiskunnasta. Tutkimusmetodinani on kriittinen tekstintutkimus erityisesti systemaattis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat ideationaalinen ja interpersonaalinen funktio, ideaalilukija, polaarisuus, leksikaaliset valinnat, verbien prosessit ja konteksti, joiden avulla tutkin 14 mielipidekirjoitusta. Kaikki nämä tekstit ovat ilmestyneet vuonna 2013 virolaisessa Postimees-päivälehdessä. Ensin tarkastelen tekstien otsikoita ja niiden vastaavuutta tekstien sisältöön, sen jälkeen siirryn itse tekstien tutkimiseen. Teksteistä tarkastelen ensin pikaisesti yleistä kieltä, sitten keskityn homoseksuaalisuus-teemaan liittyvään sanastoon, jota analysoin sekä ilman kontekstia että kontekstin kanssa. Keskityn erityisesti selvittämään sitä, onko sanoilla positiivinen, negatiivinen vai neutraali merkitys. Lopuksi käsittelen lukijan ja kirjoittajan suhdetta: millaisen roolin kirjoittaja ottaa tekstissä ja millainen vaikutus sillä on lukijaan, kuinka kirjoittaja keskustelee lukijan kanssa ja millainen tekstin ideaalilukija on. Pyrin selvittämään kirjoittajan todellisen suhtautumisen teemaan. Tutkimuksessa selviää, että kontekstilla on suuri merkitys. Usein ensimmäinen vaikutelma positiivisesta/negatiivisesta suhtautumisesta ei ole totta sellaisenaan, vaan asia on moni- mutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Kaikki kirjoittajat suhtautuvat homoseksuaaleihin positiivisesti, mutta käsitteen avioliitto käyttäminen homoseksuaaleista puhuttaessa on osalle ongelma. Muita tärkeitä teemoja, joista teksteissä puhutaan, ovat kirkko ja sen rooli homoseksuaalien avioliitoissa, homofobia ja politiikka. Tekstien perusteella virolainen yhteiskunta ei suhtaudu homoseksuaaleihin yhtä suopeasti kuin tekstien kirjoittajat.