Browsing by Title

Laadullinen haastattelututkimukseni tarkastelee, millaisia ovat tämän päivän alakoululaisen mu-siikinkuuntelutottumukset. Käsittelin aihetta tutkimalla kuunteluun käytettyä aikaa, musiikillisia mieltymyksiä sekä tarkastelemalla kuuntelulähteiden suosiota ja reittejä, joita pitkin alakoululai-set löytävät uutta musiikkia. Tutkimukseni aineisto kerättiin neljällä ryhmähaastattelulla, jossa haastateltiin Jätkäsaaren peruskoulun ensimmäisen, toisen, viidennen ja kuudennen luokan oppilaita luokka-asteittain omana ryhmänään kevätlukukaudella 2022. Kyselyyn osallistui jokai-selta luokka-asteelta neljä oppilasta ja yhteensä vastaajia oli 16. Tutkimukseni keskeisin löydös liittyy pienempien alakoululaisten ja alakoulun vanhimpien lasten kuuntelukäyttäytymisten eroavaisuuksiin: lapsen varttuessa kohti teini-ikää musiikin merkitys selkeästi kasvaa, musiikin kulutuksen määrä lisääntyy, ja useimmiten omat mieltymykset löyty-vät. Nuorempien vastaajien musiikin kuuntelu näyttäisi olevan luonteeltaan sosiaalista ja sen määrittyvän pitkälti kotiympäristön kautta. Kuitenkin jo viidennestä luokasta eteenpäin musiikista tulee lapselle henkilökohtaisempaa ja itse valitun, ”oman musiikin” merkitys korostuu. Nykyinen tutkimus musiikkimieltymyksistä keskittyy paljolti nuoriin aikuisiin ja nuoriin, johon voi olla syynä se, että musiikkimieltymyksien mielletään olevan tuolloin jossain määrin vakiintuneita. Tämän tutkimuksen pohjalta voidaan kuitenkin tehdä oletus siitä, että musiikkimieltymysten vakiintumis-ta saattaisi tapahtua jo luultua aiemmin. Katsottaessa alakoululaisten kuuntelutottumuksia, voidaan todeta alakoululaisten olevan varsin hajanainen ja heterogeeninen joukko. Vaihtelua musiikin kuuntelun tavoissa esiintyy paitsi nuo-rempien ja vanhempien oppilaiden välillä, mutta myös vertailujoukkojen sisällä. Lasten musiikin kuuntelutottumuksia tutkimalla saamme tietoja niistä suuntaviivoista, joihin musiikinkulutus on mahdollisesti kehittymässä. Digitaalisiin palveluihin painottuva musiikin kulutus ja niihin liittyvä interaktiivisuus muokkaavat musiikillisia maailmojamme ja tarjoavat loputtoman määrän mah-dollisuuksia musiikillisten maailmojen kehittymiselle. Koululaiset ovat omaksuneet selkeästi pal-veluiden ominaisuudet, mutta myös iso osa palveluiden potentiaalista jää käyttämättä.

Tässä kansanuskon tutkimustraditioon kiinnittyvässä, uskontotieteellisessä muistitietotutkimuksessa tarkastelen valvetilassa koettuja lapsuuden vainajakokemuksia 1900-luvun alkupuolen Suomeen sijoittuvan kirjoitetun kokemuskerronnan kautta. Lähestyn lapsuuden vainajakokemuksia käsittelevää kerrontaa lähiluvun keinoin moniäänisenä, useisiin aikakerroksiin palautuvia tulkintoja sisältävänä refleksiivisenä muisteluna, jossa kuuluu sekä kokemushetken lapsen että muistelevan aikuisen ääni. Sijoitan lapsuuden vainajakokemukset osaksi oman aikakautensa laajempaa sosiaalista, yhteiskunnallista ja katsomuksellista kontekstia, ja tarkastelen kokemuskertomusten kautta sitä, millaisiksi lapsuuden vainajakokemukset on kuvailtu, kuinka niitä on tulkittu ja ketkä tulkintoja ovat lasten itsensä lisäksi tai heidän sijastaan tehneet. Lisäksi tarkastelen vainajakokemuksille annettuja tulkintoja osana sekä kokemushetken että muisteluhetken laajempaa kontekstia, ja kiinnitän huomioni siihen, millaisesta vernakulaarista uskosta lapsuuden vainajakokemukset ja niistä tehdyt tulkinnat kertovat. Tutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että lapsuuden vainajakokemukset muistuttavat pääasiallisesti piirteiltään ja kokemustavoiltaan aikuisten vainajakokemuksia. Aikakauden elinolot heijastuvat kokemuksiin siten, että niissä esiintyvät vainajat ovat lasten sukulaisten lisäksi verrattain usein naapureita. Lapsuuden vainajakokemuksissa kokemukselle annettu tulkinta on usein lapsen lähipiiriin kuuluneen aikuisen tekemä, ja vainajakokemusten tulkintaa on keskeisesti ohjannut esimodernin kansanuskon ja uskomusperinteen muodostama tulkintakehys. Tutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että tämä tulkintakehys on vielä kokemusten muisteluhetkellä, 1970-luvulla, ollut niin selitysvoimainen, etteivät kokijat ole aikuisiälläkään etsineet kokemuksilleen vaihtoehtoisia selityksiä kristinuskosta tai tuolloin monia erilaisia tulkintamahdollisuuksia tarjonneen uushenkisyyden kentältä. Kokemusten tulkintaa ei toisaalta ole mahdollisesti kiistetty myöskään siksi, että 1900-luvun alkupuolen kasvatusideologiaan kuulunut vanhempien ehdoton kunnioittaminen on muisteluhetkelläkin ollut kokijoissa syvään juurtunutta. Lähiomaisiin liittyvissä kokemuksissa tulkintaa kokemusten syistä ei yleisesti ottaen ole tehty, vaan ihmissuhteen läheisyys on itsessään katsottu riittäväksi selitykseksi kokemuksen syntymiselle. Myös tämä piirre on yhteneväinen aikuisten vainajakokemusten kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan tähtikartografian historiassa usein esitettyä väitettä Albrecht Dürerin (1471–1528) vuonna 1515 julkaiseman tähtikartan kuvitusten vaikutuksesta myöhempiin 1500-luvun tähtikarttojen kuvituksiin. Väitettä tutkitaan kuvavertailulla, jollaista aiheen aiemmassa tutkimuksessa ei ole tehty. Tutkielma siis täydentää jo olemassa olevaa tutkimusta kuva-analyysilla. Vertailtavat kuvitukset ovat Johannes Honteruksen (Johann Honter, 1498–1549) vuoden 1532 kartassa, Petrus Apianuksen (Peter Bienewitz, Peter Apian, 1495–1552) vuoden 1540 kartassa ja Italiassa Caprarolan kaupungissa sijaitsevan Villa Farnesen kattomaalauksessa, jonka on arvioitu valmistuneen vuonna 1575. Aluksi Albrecht Dürerin kartta ja sen merkitykset sijoitetaan osaksi tähtikartografian historiaa, minkä jälkeen suoritetaan varsinainen vertailu, jossa kunkin kartan kuvituksia tarkastellaan Dürerin kartan kuvituksen rinnalla. Kartoille yhteiset tähtikuviot käydään läpi yksitellen. Vertailussa keskitytään kuvitusten kuvallisiin piirteisiin, sommitteluun sekä hahmojen asentoihin, ilmeisiin ja asusteisiin. Kuvituksissa on paljon yhteisiä piirteitä, ja vertailun perusteella todetaan olevan todennäköistä, että Albrecht Dürerin kuvittama kartta on vaikuttanut myöhempiin kartantekijöihin, kuten tähtikartografian historiassa on jo pitkään annettu ymmärtää. Vertailun jälkeen tutkielmassa käsitellään 1500-luvun tieteellistä kuvittamista yleisemmällä tasolla näkökulmasta, jonka mukaan tiede käsitteenä tarkoitti 1500-luvulla eri asiaa kuin nykyään.

Maisterintutkielmani lähtökohtana on porvarisrouva Alexandra Edelfeltin (o.s. Brandt) (1833–1901) säveltämä kahdentoista laulun nuottikäsikirjoitus, jota säilytetään Turussa Sibelius-museossa. Tutkin Edelfeltiä säveltäjänä tämän nuottikirjan pohjalta musiikkifilologisesta sekä nais- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Koska Edelfeltistä ei tiedetä yleisesti juuri mitään, sisältyy tutkielmaani hänen tiivistetty elämäkertansa. Kuvailen häntä myös henkilönä tulkitsemalla käytettävissäni olevia lähteitä. On lisäksi oleellista ymmärtää, millaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa ilmapiirissä hän eli, joten olen myös tarkastellut taiteellisesti luovien naisten elämää 1800-luvulla. Nostan esimerkinomaisesti esiin kolme muuta taiteellisesti lahjakasta naista samalta aikakaudelta luodakseni vertailupohjaa Edelfeltin omalle elämälle. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa elänyt Alexandra Edelfelt ei voinut elämässään harjoittaa taiteellista kutsumustaan, joten hän kanavoi taiteelliset ambitionsa täysimääräisesti poikaansa taidemaalari Albert Edelfeltiin. Voidaankin perustellusti kysyä, olisiko tämä yltänyt niin merkittävään maineeseen, jollei äiti olisi tukenut häntä vankkumattomasti ja valanut epätoivonkin hetkinä uskoa poikaansa. Alexandra Edelfelt sai tyypillisen porvaristytön kasvatuksen, johon kuului musiikin ja kielten opiskelu. Edelfeltin taiteellinen lahjakkuus huomattiin jo varhain, ja hän tuli jo nuorella iällä kotikaupunkinsa Porvoon tietoisuuteen loistavana pianistina ja säveltäjänä. Julkisesti hän ei koskaan esiintynyt, mutta hänen maineensa leviämistä edesauttoi kiinteä perhetuttavuus Porvooseen muuttaneiden Runebergien kanssa. Johan Ludvig Runeberg oli kuuluisuus, jonka luona kaikki merkittävät Porvoossa vierailleet henkilöt kävivät, ja koko kaupunki tiesi, mitä Runebergien kotona tapahtui. Alexandra Edelfelt sävelsi 1850-luvun molemmin puolin pianosäestyksellisiä lauluja ja kirjoitti ne muistikirjaan, jota tänä päivänä säilytetään Sibelius-museossa. Tämä lied-kirja sisältää kahdeksan kokonaista ja neljä keskeneräistä laulua ajoittuen vuosille 1848–1853. Vuonna 1852 Edelfelt meni naimisiin, ja kuinka kuvaavaa onkaan, että kaikki sen jälkeen kirjoitetut laulut jäivät keskeneräisiksi. Olen tarkastellut lied-kirjaa kokonaisuutena ja lisäksi valinnut joukosta yhden laulun, Wainas söfsång, lähempään tarkasteluun. Tarkasteluni on luonteeltaan hyvin pitkälle musiikkifilologista, ja sen tukena olen käyttänyt funktionaalista musiikkianalyysia sekä laulun tekstin ja musiikin välisen vuorovaikutuksen arviointia. Jo yhden laulun syvällinen tarkastelu osoittaa, että Edelfeltillä oli vahva draaman taju ja erinomaiset kyvyt musiikilliseen ilmaisuun. Tutkimus osoittaa, että patriarkaalinen yhteiskunta on naisen elämän rajoittamisella aiheuttanut vahinkoa paitsi naisille itselleen ja heidän lähipiirilleen niin myös koko yhteiskunnalle ainakin käyttämättä jääneiden resurssien hukkaamisen muodossa.

Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.

Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.

Tutkielmassani tarkastellaan International Work Group on Indigenous Affairs -järjestön parissa työskennelleiden antropologien näkemyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja alkuperäiskansojen tilanteesta Latinalaisessa Amerikassa 1970-luvulla. Työni perustuu IWGIAn 1970-luvulla julkaisemiin uutiskirjeisiin ja dokumentteihin. Tutkielmassa todetaan, että IWGIAn perustaminen 1960-luvin lopulla osuu aikaan, jolloin antropologit kävivät vilkasta keskustelua tieteenalan suhteesta yhteiskuntaan ja politiikkaan. IWGIAn julkaisut osoittavat, että järjestön parissa työskennelleet antropologit uskoivat, että antropologinen tieto oli yhteiskunnallisesti vaikuttavaa ja se voitiin valjastaa alkuperäiskansojen hyväksi. Järjestö näki dokumentoinnin todistusaineiston keräämisenä, jolla voitaisiin osoittaa alkuperäiskansoja kohtaan tehdyt rikokset ja joiden avulla saataisiin muutos vallinneeseen tilanteeseen. IWGIAn julkaisuissa alkuperäiskansojen maaoikeudet ovat keskeisesti esillä. Julkaisuissa käsitellään laajasti alkuperäiskansojen maaoikeuksien puutteellisen toteutumisen seurauksia, joita olivat tartuntatautien leviäminen, alkuperäiskansaidentiteetistä luopuminen, alkuperäiskansaidentiteetin hylkääminen sekä alkuperäiskansojen kohtaama suora väkivalta. Latinalaisen Amerikan valtioiden puutteellisella lainsäädännöllä tai toimeenpanolla oli järjestön julkaisujen mukaan suuri merkitys alkuperäiskansojen kohtaamiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kansainvälinen huomio mahdollisti IWGIAn julkaisujen perusteella epäkohtiin puuttumisen jossain tapauksissa tehokkaammin kuin pelkkä kansallinen vaikuttaminen. IWGIA pyrki tarjoamaan keskustelumahdollisuuksia alkuperäiskansojen omille järjestöille. Alkuperäiskansojen mahdollisuudet verkostoitua keskenään kansainvälisesti, ja alkuperäiskansaidentiteetin ympärille järjestäytyminen mahdollisti kansallisella tasolla irrottautumisen esimerkiksi työväen liikkeestä ja näin nostaa esiin erityisiä alkuperäiskansoihin liittyviä epäkohtia kansallisesti.

Internationalisation and international mobility have particularly during the past decades become staple topics of discussion in professional and educational contexts as well as in popular discourse. This ideological shift has also brought along a popular narrative of international mobility and non-local identities being majorly beneficial assets that encourage and enable new skills and outlooks on life, both personal and professional. While recent studies have started to show evidence on the impact and relation of international mobility and non-local identity development, the actual process and experience-level of this identity building is still relatively less studied. This study aims to fill this gap in research by giving a glimpse into the current thoughts and ideas of young adults regarding international mobility and their identity. By looking into the thoughts and experiences of those internationally-minded and mobile, we can get valuable insight into the potential future trends of internationality more broadly. Using an umbrella-term of non-locality to examine the full array of internationally aligned social identity terms, this study asked 50 students with previous mobility experiences and identification with a sense of internationality and non-local identity, how they personally experience the relationship between mobility and non-local identity building and maintaining. The data was gathered using a qualitative open answer survey, with questions and their analysis following principles of phenomenological analysis. Alongside phenomenology as a broader philosophy of science, Social Identity Theory and Self-categorisation Theory were used as theoretical frameworks to understanding social identity formation. Phenomenological analysis done on the data identified the core form of ‘being’, Dasein, in the relationship between international mobility and non-local identity development of young adults as the freedom of social non-belonging and the freedom to choose one’s social belonging. The four entities of meaning situated around Dasein were the experience of physical and social rootless, the feeling of uniqueness and unrelatability of one’s identity experience and mobility experiences related to it, mobility as an inherent personal need and an expected want, and the experience of change and growth acquired through identity development and in relation to one’s mobility experiences. Results showed a strong connection between mobility experiences and non-local identity building, but also strong variations in the way mobility was approached and made a reality depending on personal circumstances and potential social, economic, or other limitations. Factors such as how personally motivated and interested participants were in internationality more broadly, the timing when one had their first mobility experiences, how many and how long mobility experiences one had and what kind of contact to locally experiences multiculturality and internationality one had before and after becoming internationally mobile, all played into how stable and strong an identity participants portrayed. While this study opens up an understudied part on internationality, future studies on internationalisation and non-local identity formation, particularly in relation to mobility, could benefit from a study of an even broader sample, in order to ascertain how universally applicable these findings are. Furthermore, the relationship of non-local identity and privilege, particularly socio-economical, should be looked into more thoroughly in order to understand how accessible identity categories like non-local identity truly are.

Avhandlingen undersöker förhållandet mellan text, bild och musik i barnlyrik, med fokus på rytmik. Forskningsfrågan är ”Hur bidrar en förståelse av olika nivåer av rytmik till tolkningen av barnlyriken?”. Syftet är att jämföra textens, musikens och bildens rytmer för att kunna visa hur de samarbetar eller motverkar varandra i den rytmiska helheten. Som teoretisk bakgrund används Eva Liljas, Northrop Fryes och Jørgen Fafners olika teorier om rytmikens olika beståndsdelar. Baserat på dessa tre teoretikers texter är det möjligt att analysera tre olika mediers förhållande till varandra. Lilja och Fafner skriver om hur till exempel text och bild skiljer sig som medium på ett strukturellt plan medan Frye skriver om det auditivas versus det visuellas roll i verket som helhet. Dessa teorier tillämpas på de olika materialens olika medium genom att jämföra mönstret av grundläggande faktorer som betoningar och riktningar. Förhållandet mellan text och bild är en gammal klassiker inom barnlitteraturforskningen som gavs uppmärksamhet redan i forskningsgrenens vagga på 1980-talet, men förhållandet mellan text och musik är relativt outforskat. Detta trots att text och sång så gott som alltid hört ihop. Att lägga bilderbokens olika medium bredvid varandra genom rytmiken är någonting som inte gjorts förut, och samtidigt någonting som behandlar barnlyrikens allra mest grundläggande byggstenar. Materialet för undersökningen är tre dikter av Lennart Hellsing; ”Här dansar Herr Gurka”, ”Det var så roligt”, och ”Krakel Spektakel” (1947), och tre dikter ur Ulf Starks och Linda Bondestams Djur som ingen sett utom vi (2016). I analysen av Hellsings dikter ligger fokuset på förhållandet mellan text och musik, och i analysen av Djur som ingen sett utom vi är fokuset på text och bild. Hellsings dikter är gamla klassiker som redan länge forskats i, medan Djur som ingen sett utom vi är bara några år gammal och inte ännu givits så stor uppmärksamhet. Genom att använda dessa två material får undersökningen bredd inte bara i tema utan också i tiden då materialet varit aktuellt. I analysen ser vi hur musiken påverkar textens rytmer och struktur, till exempel då ”Herr Gurka” som i originalet är 6 versrader lång blir 8 rader för att passa ihop med musikens struktur. I ”Det var så roligt” ser vi exempel på hur musikens rytmiska struktur flyttar på textens prominenser, och i ”Krakel Spektakel” diskuteras vilken effekt det har på texten att tas ut ur sitt sammanhang och upplevs i form av en visa istället för dikt. Gemensamt för dessa delar av analysen är att resultaten visar på ett ojämlikt förhållande mellan text och musik där musiken påverkar texten men inte tvärtom. Däremot visar analysen av förhållandet mellan text och bild inte på ett ensidigt dominant förhållande. Analysen av text-bildförhållandet i Djur som ingen sett utom vi visar att dessa två medier kan existera betydligt mer jämlikt, så att texten kan påverka uppfattningen av bilden lika väl som vice versa. Till skillnad från musiken som flera gånger ändrar materialets grundläggande struktur fungerar bilden mer som ett komplement, eller en riktlinje till hur texten kan läsas. Orsaken till detta kan ligga i att både text och musik är vad Fafner kallar serierytmer, de existerar på en tidsaxel och uppfattas i form av detaljer som tillsammans bildar en helhet. Bilden däremot är en proportionsrytm, någonting som existerar i rummet och uppfattas som helhet först, och sedan i detaljer. Detta motsatsförhållande mellan text och bild gör att de inte konkurrerar lika starkt med varandra, som text och musik, och istället kompletterar varandra. Analysen i sin helhet visar att bilderbokens olika medier kan ha avgörande inflytande över texten på flera olika spännande sätt. Insikten är någonting som jag tror kommer bli allt viktigare i en litteraturmarknad som blir allt mer mångsidig för varja dag som går.

Tutkielmassa tarkastellaan kysymysmuotoisiin tehtävänantoihin vastaavia ylioppilasesseitä. Aineistona on käytetty kolmeen kysymysmuotoiseen tehtävänantoon vastaavia ylioppilasesseitä tutkintokerroilta syksy 2011, kevät 2012 ja syksy 2012. Tutkimuskysymyksenä on selvittää, millaisia aloituksia kysymysmuotoisiin tehtävänantoihin vastaavissa esseissä on, ja miten esseissä vastataan otsikossa esitettyyn kysymykseen. Tutkimuksessa hyödynnetään tekstintutkimuksen tapaa tarkastella ja tutkia tekstin ominaisuuksia ja piirteitä. Vielä tarkemmin rajattuna tutkimus hyödyntää tekstilajitutkimuksen metodeita. Aloituskappaleita käsitellään käyttäen retorisen rakenteen teoriaa, kysymistä ja vastaamista taas keskustelunanalyysin avulla. Työssä jaotellaan ylioppilasesseiden aloitukset subjektiivisiin, objektiivisiin ja me-retoriikkaa hyödyntäviin. Subjektiiviset aloitukset kertovat jotain henkilökohtaista kirjoittajasta itsestään, kun taas objektiivisten aloitusten suhtautumistyyli on neutraali ja ulkopuolinen. Me-retoriikkaa hyödyntävissä aloituksissa pyritään vaikuttamaan lukijaan monikon 1. persoonan muotoja käyttämällä. Tutkimuksessa eritellään piirteitä ja ominaisuuksia, joiden mukaan luokittelu on tehty, sekä tarkastellaan kysymykseen vastaamista luokkien valossa. Työssä osoitetaan, että subjektiivisesti alkavista esseistä löytyy esseen lopusta yleensä erillinen kappale, jossa vastaus tiivistetään. Objektiivisista ja me-retoriikkaa hyödyntävistä aloituksista ei samanlaista vastauskappaletta yleensä löydy, vaan vastausta eritellään ja tarkennetaan pitkin esseetä. Lisäksi me-retoriikkaa hyödyntävissä, tehtävänannon Miten terrorismin uhka vaikuttaa elämäämme? esseissä vastaus annetaan usein jo aloitusvirkkeessä. Tutkimuksen perusteella subjektiivisella aloituskappaleella saattaa olla vaikutusta arvosanaan, sillä näiden aloitusten pistemäärien keskiarvo oli aineistoni korkein. Huomionarvoista on, että aineiston korkeimmat pisteet on saanut essee, jossa ei oikeastaan suoraan vastata otsikon kysymykseen, vaan kysymystä itseään tarkastellaan analyyttisesti ja arvioiden. Tutkimus antaa tuoretta tietoa ylioppilasesseiden aloituksista, mutta ennen kaikkea se valottaa kysymysmuotoiseen tehtävänantoon vastaamista, mitä ei ole aikaisemmin yhtä kattavasti tutkittu.