Browsing by Title

Työni kuuluu filosofisen logiikan alaan. Se on luonteeltaan kirjallisuustutkimus. Se tarkastelee erilaisten episteemisten ja doksastisten logiikkojen semantiikkaa ja totuuskäsitettä. Tarkasteltavat logiikat kattavat koko filosofisen logiikan modernin historian alkaen 1960-luvun Kripke-malleista ja päätyen 2000-luvun uskomusten korjausteorioihin. Työn tavoitteena on selvittää, millaisia semantiikkoja ja totuusmääritelmiä episteemisille ja doksastisille logiikoille on ehdotettu, mihin luonnollisen tai formaalin kielen ongelmiin ne yrittävät vastata, miten hyvin semantiikat onnistuvat mallintamaan ihmisen tai tekoälyn päättelyä ja miten ne onnistuvat välttämään mahdolliset haasteet kuten loogisen kaikki-tietävyyden ongelman. Tutkimuksen aineistona on käytetty laajasti alan tieteellistä kirjallisuutta, mm. Jaakko Hintikan, Ronald Faginin ja Hans van Ditmarschin kirjoittamia kirjoja, sekä eri tutkijoiden tiedelehdissä julkaistuja artikkeleita. Tutkimus kattaa vanhemmat staattiset episteemiset ja doksastiset logiikat, konditionaalien teoriat sekä uudemmat dynaamiset episteemiset logiikat. Staattiset mahdollisten maailmojen logiikat kuvaavat tarkasti yksinkertaisia tiedon totuusarvoja. Ne ovat kuitenkin alttiita loogisen kaikkitietävyyden ongelmalle. Mahdottomien maailmojen käyttöönotto tai naapurustologiikka auttavat välttämään ongelmaa. Loogisten konditionaalien semantiikat eivät kuvaa oikein luonnollisen kielen konditionaalia eivätkä kausaliteettia, vaan johtavat vakaviin ongelmiin, ns. loogisiin paradokseihin. Sen sijaan David Lewisin ehdottama semantiikka antaa hyväksyttävän kuvauksen hypoteettisille konditionaaleille. Uskottavuus-käsitteeseen perustuvat doksastiset logiikat kuvaavat inhimillistä päättelyä jo varsin tarkasti. Uskomusten ja tiedon päivittymistä uuden tiedon ilmetessä kommunikaation seurauksena kuvataan mm. julkisten ilmoitusten logiikalla. Mutta uudemmat tapahtuma- ja toiminta-mallilogiikat tekevät sen tarkemmin mutkikkaimmissakin tilanteissa, esim. korttipeleissä. Episteemiset logiikat mallintavat tarkasti rationaalisten koneiden kuten tekoälyn ja robottien loogista päättelyä. Mutta erehtyväisen inhimillisen päättelyn mallintaminen episteemisiin ja doksastisiin logiikkoihin on edelleenkin haasteellista ja näyttää väistämättä johtavan ongelmiin.

Pro gradu -tutkielmani Genre Features of Patent Applications käsittelee patenttihakemusten genrepiirteitä. Työssäni tutkin 95 patenttihakemuksen korpuksesta ilmeneviä kielellisiä piirteitä. Valitsin hakemukset PatBase-patenttitietokannasta kansainvälisen patenttiluokan sähköinen viestintätekniikka suppeasta alaluokasta. Hakuehtoina olivat, että hakemus on jätetty Euroopan patenttivirastoon, hakemuksen jättövuosi on 2011 ja patenttihakemuksen etuoikeus on Iso-Britanniassa. Tutkimus hyödynsi korpuslingvististä metodia. Työkaluna käytin WordSmith Tools 6.0 -ohjelmaa ja vertailukorpuksena BNC Baby -korpuksen akateemisia tekstejä. Jaoin patenttihakemuskorpuksen, jossa oli 871 300 sanaa, kahdeksi alakorpukseksi: selitysosakorpukseksi ja vaatimuskorpukseksi. Selvitin molemmista alakorpuksista niille ominaiset avainsanat ja tutkin niitä asiayhteydessä. Jaottelin avainsanat sanaluokkiin taulukkolaskentaohjelmaa apuna käyttäen ja laskin niille pääsanaluokittaisen jakauman. Tämän jälkeen käsittelin avainsanoja yksityiskohtaisemmin sekä sanaluokittain että muiden esiin tulleiden kielellisten ominaisuuksien mukaisesti. Lopuksi muodostin Swalesin mallia mukaillen retorisen mallin patenttihakemuksista. Tarkastelin tuloksia suhteessa aiempiin tutkimuksiin sekä Euroopan patenttisopimukseen (EPC). Tulokset vahvistavat tutkimusolettaman patenttien monimutkaisesta kielestä. Patenttikielessä sekoittuvat eri tieteenalojen kielenkäyttö ja lakikieli mutta siinä on myös omat erikoispiirteensä. Erityisen merkittävänä löydöksenä ovat lukuisat verbien ed-partisiippimuodot. Partisiippeja esiintyy sekä attribuutteina että predikatiiveina. Predikatiivina esiintyvät partisiipit liittyvät EPC:n sääntöön, jonka mukaan laite- ja menetelmävaatimusten on oltava erillisiä. Tällöin laitevaatimuksessa pyritään ilmaisemaan partisiipin predikatiivilla se, että kyseessä on laitteella jo oleva ominaisuus eikä laitteella tapahtuva toiminta. Patenttihakemuksissa on erittäin runsaasti substantiiveja ja vain vähän adjektiiveja ja adverbejä. Patenttivaatimusten kieli on jopa substantiivipainotteisempaa kuin selitysosien. Runsas substantivointi ei ole EPC:n vaatimaa vaan se liittyy ilmeisesti osittain pyrkimykseen laatia hakemus vastaamaan myös USA:n patenttijärjestelmää, jossa yleensä vältetään käyttämästä ilmaisua välineet jonkin tekemiseen . Sen sijaan kyseisen tekemisen verbistä muodostetaan substantiivi käyttäen johdinta -er tai -or. Osa sekä näin että muilla johtimilla muodostetuista substantiiveista vaikuttaa uudissanoilta. Tuloksissa korostuvat myös able-johtimen kanssa muodostetut adjektiivit, joilla myös kierretään tarvetta ilmaista tekemistä verbillä. Lisäksi teksteissä esiintyy epämääräisyyttä ilmaisevia sanoja kuten apuverbi may ja erilaiset luokkaa ilmaisevat substantiivit kuten apparatus. Vanhahtavia sanoja kuten wherein käytetään esimerkiksi järjestämään patenttivaatimuksien pitkien virkkeiden sisältöä helpommin luettavaan muotoon. Myös sisennyksiä käytetään sisällön järjestämisessä. Kaikki tutkimuksessa ilmenneet patenttihakemusten kielelliset piirteet eivät ole patentti-sopimuksessa määriteltyjä mutta ne ovat yleisesti käytettyjä. Monimutkaisesta rakenteestaan huolimatta patenttikielessä on säännönmukaisuuksia, jotka ilmeisesti opitaan alalla kokemuksen kautta.

Geochemistry of stone tools and sources remains largely unknown in Finnish archaeology, but the potential is promising. Most formal Finnish stone tools beside quartz are made from ground metamorphic stone, which often has a specific source of collection. Geochemistry can reveal compositional and trace element links between the sources and tools found in various Stone Age settlement sites. Discoveries about technological properties of the stone types can be a helpful comparison, since many geochemical methods can produce data that has inconsistencies. In this thesis both geochemical and technological aspects of two lithic material sources are examined. Samples were collected from two lithic material sources: Rakkaviita and Rieskapaikka in Tervola, Southern Lapland. The 62 collected samples were measured with a Bruker S1 Titan portable x-ray fluorescence device as a preliminary method. Three samples from Rakkaviita and two samples from Rieskapaikka were chosen for the primary method, which was the PANalytical Axios mAX 4 kW, Wavelength Dispersive X-Ray fluorescence spectrometer in the Department of Geosciences in the University of Helsinki. The data from these measurements is evaluated and plotted to reveal geochemical properties of the stone. In this study, the properties of these stone materials are documented for the first time, so it can also be considered as a mapping study. The measurements revealed differentiation between methods, especially on the SiO2 percentages. The WD-XRF measurements are done without sample specific calibration, which obscures the quantitative proportions of some elements. The content of the stone revealed various components in different proportions. The result of major components was a coarsely qualitative definition of stone from both sources, which can be used in further material studies of stone tools. The trace element comparison between yttrium (Y) and strontium (Sr) revealed clear similarity between sources, excluding one sample that had significantly different tool production properties than others. According to this study, methods that handle trace elements well like ICP-MS are best suited for provenance studies on this type of stone. With trace elements it’s likely that these types of stones can be successfully sourced by geological region. The technological properties of the material are studied to find out the potential of the raw material as a stone to make and use tools with. Differences in the technological properties of the two sources is reflected in the composition and formation differences. Rieskapaikka included more mafic, porphyritic and fine-grained samples while Rakkaviita stones were more foliated and deteriorated.

Englannin kieli on levinnyt tasaista tahtia maailmalla johtaen siihen, että äidinkielenään kieltä puhuvia on vähemmän kuin toisena tai vieraana kielenä englantia puhuvia. Tämä heijastuu Suomessa niin vuoden 2015 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa kuin myös vuoden 2015 Lukion opetussuunnitelman perusteissa, joissa molemmissa korostetaan englannin kielen globaalia asemaa. Tutkielman tavoitteena on selvittää mihin suomalaisten englannin oppikirjojen tekstit sijoittuvat maantieteellisesti, sekä millaisia eroja yläkoulun ja lukion kirjasarjojen välillä on. Havaintoja peilataan opetussuunnitelman perusteissa annettuihin tavoitteisiin. Tutkielmassa tutkitaan kahden Sanoma Pron julkaiseman kirjasarjan kirjoja, yläkouluun tarkoitetun On the Go –sarjan kolmea tekstikirjaa sekä kuutta ensimmäistä kirjaa lukion On Track –sarjasta. Analyysimetodina käytetään sisällönanalyysia, jonka avulla tekstit luokitellaan ja ryhmitellään maanosien sekä maiden mukaisesti. Kriteeristö sisällönanalyysiin on kehitetty varta vasten tätä tutkielmaa varten, sillä aikaisempaa tutkimusta samasta aiheesta ei ole tehty. Kummankin kirjasarjan kirjojen tulokset kategorisoidaan lisäksi noudattaen Kachrun (1985) mallia englannin käytön kolmesta piiristä: sisä-, ulko- sekä laajeneva piiri. Tulokset esitetään kvantitatiivisesti, mutta joitakin ongelmallisempia tekstejä käsitellään kvalitatiivisesti kunkin kirjan kohdalla. Tulokset osoittavat, että maanosista Euroopalla ja Pohjois-Amerikalla on suurin näkyvyys molemmissa kirjasarjoissa Iso-Britannian sekä Yhdysvaltojen ollessa kaksi selkeimmin esillä olevaa valtiota. On the Go keskittyy hieman enemmän Pohjois-Amerikkaan sekä esittelee myös Aasiaa ja Oseaniaa melko lailla, kun taas On Track –sarjassa keskitytään eniten Eurooppaan. Englannin kolmesta piiristä sisäpiiri on eniten esillä kummassakin kirjasarjassa. Molemmissa kirjasarjoissa on kuitenkin paljon tekstejä, joilla ei ole selkeää maantieteellistä sijaintia, mutta etenkin lukion kirjasarjassa tämä on erittäin yleistä. Maantieteellisen sijainnin puuttuminen saattaa heijastella opetussuunnitelman perusteissakin mainittua englannin kansainvälistä roolia, sekä sitä, että englannin kieli ei ole enää sidottu pelkästään sisäpiirin maihin.

Tutkielman aiheena on sukupuoliroolit 2000-luvulla julkaistuissa suomalaisissa saksan kielen lukion oppikirjoissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka paljon nais- ja miespuolisia hahmoja kirjoissa esiintyy, miten eri sukupuolten edustajat esitetään oppikirjoissa ja ovatko oppikirjojen välittämät nais- ja mieskuvat stereotyyppisiä. Tutkielma pohjautuu sukupuolen tutkimuksen ja feministisen kielitieteen teorioille. Lisäksi teoreettisessa viitekehyksessä tarkastellaan sukupuolta suomalaisessa koulujärjestelmässä, oppikirjoissa ja lukion opetussuunnitelmissa sekä aiempia tutkimuksia sukupuolesta saksan kielen oppikirjoissa. Tasa-arvo ja sukupuoliroolien monipuoliset kuvaukset nousevat teoriapohjassa oppikirjojen tärkeäksi tavoitteeksi. Tasa-arvon ja sukupuolten moninaisuuden tavoite korostuu myös lukion opetussuunnitelmassa. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksasta 2000-luvulla julkaistusta lukiolaisille suunnatusta suomalaisesta saksan oppikirjasta. Tutkielmassa analysoidaan yhteensä 49 oppikirjatekstiä. Tutkielman keskeisenä tutkimusmetodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja tutkimusmateriaalin analysoinnissa hyödynnetään sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Määrällisessä analyysissä kiinnitetään huomiota nais- ja miespuolisten hahmojen määrään niin oppikirjateksteissä kuin -kuvissakin. Michelin (1986) analyysimallia mukaillen laadullinen analyysi keskittyy tarkastelemaan hahmojen kuvauksia ja ominaisuuksia seuraavan luokittelun pohjalta: 1) koulutus ja ammatti, 2) harrastukset ja vapaa-aika sekä 3) perhe ja suhteet. Tutkimustulokset osoittavat, että miespuolisten hahmojen määrä on niin teksteissä kuin kuvissakin jonkin verran naispuolisten hahmojen lukumäärää suurempi. Muiden sukupuolten edustajia ei oppikirjoissa esiinny. Miespuoliset hahmot ovat naispuolisia useammin pääroolissa ja heitä käsitellään monipuolisemmin. Teksteissä esiintyy huomattavasti enemmän miespuolisiin hahmoihin liitettyjä ammatteja. Miespuolisten hahmojen ammatit ovat myös useammin akateemista koulutusta vaativia ja yhteiskunnallisesti arvostetumpia. Myös miespuolisia ei-fiktiivisiä kuuluisia henkilöitä esiintyy oppikirjoissa enemmän kuin naispuolisia. Sekä mies- että naispuolisilla hahmoilla on monipuolisia harrastuksia ja heidät esitetään yleisesti aktiivisina nuorina. Sekä nais- että miespuolisilla hahmoilla on stereotyyppiseksi laskettavia harrastuksia, mutta myös perinteisiä sukupuolirooleja rikkovia. Miespuolisten hahmojen harrastukset ovat kuitenkin useammin jännittävämpiä ja vaarallisempia kuin naispuolisten ja naispuoliset hahmot esitetään vuorostaan usein vaateostoksilla ja juoruilemassa ystävien kanssa. Oppikirjoissa kuvatut perheet ovat ydinperheitä, joissa äiti huolehtii lapsista ja kotitaloudesta ja isä sen sijaan keskittyy uraansa ja tukee perhettään taloudellisesti. Oppikirjoissa kuvaillut suhteet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta heteronormatiivisia. Analyysitulosten perusteella voidaan todeta, että oppikirjojen välittämät kuvat mies- ja naispuolisista hahmoista sekä uusintavat että rikkovat stereotypioita ja perinteisiä sukupuolirooleja. Suurin osa hahmoista esitettiin sukupuolelleen stereotyyppisellä tavalla, mutta joukossa oli myös hahmoja, joiden toiminta selvästi poikkeaa perinteisistä sukupuolirooleista. Oppikirjojen tekstit ja kuvat voivat tarjota opettajille keinon käsitellä sukupuolirooleja monipuolisesti ja kriittisesti osana opetusta.

Kautta historian, aaveita ja kummituksia on usein pidetty enteinä epäonnesta ja lähestyvästä kuolemasta. Tämä tutkielma tarkastelee tapausta, jossa aaveita käytettiin tarkoituksellisesti loanheittokampanjassa, jonka tavoitteena oli varmistaa, että Canterburyn arkkipiispa William Laud (1573-1645) päätyisi teloitettavaksi. Arkkipiispa Laud nautti kuningas Kaarle I:n suosiota ja oli aikansa vaikutusvaltaisimpia henkilöitä Englannissa. Englannin sisällissodan syttyessä 1640-luvun alussa Laudin onni kuitenkin kääntyi ja hänet vangittiin ja teloitettiin maanpetturina. Laud hankki uransa aikana pitkän listan vihamiehiä, ja hänen tultuaan viimein vangituksi vuonna 1641 nämä viholliset pääsivät vapaasti julkaisemaan aggressiivisia Laudin vastaisia pamfletteja. Laudia vastaan hyökkääviä pamfletteja kirjoitettiin 1640-luvun alussa lukuisista eri näkökulmista, mutta tämä teksti keskittyy analysoimaan pamfletteja, jotka käyttivät aaveita retorisena keinona viestinsä vahvistamiseksi. Tutkielma käsittelee kuutta pääosin anonyymia vuosina 1641-45 julkaistua tekstiä, jotka ovat monilta osin hyvin tyypillisiä aikansa pamfleteiksi, mutta tarjoavat toisaalta kirjoittajiensa käyttöön ainutlaatuisen retorisen arsenaalin. Aavehahmoja satiirisissa teksteissään käyttävät Laudin vastaiset pamflettien kirjoittajat kykenivät esimerkiksi kuvaamaan teksteissään Laudin edesmenneitä liittolaisia tätä jyrkästi vastustamaan palaavina aaveina sekä esittämään arkkipiispan itsensä pilkallisessa valossa taikauskoisena ja harhaisena, ja tätä kautta uskonnollisena auktoriteettina täysin epäuskottavana. Laudin vastaiset aavekertomukset ovat sikäli historiallisesti mielenkiintoisia, että niitä tutkimalla on mahdollista tarkastella aaveiden ja kuoleman kulttuurihistorian, uuden ajan pamflettikirjallisuuden historian, sekä reformaation jälkeisten uskonnollisten konfliktien historian yhtymäkohtaa. Arkkipiispa Laudia säälimättä pilkkaavat satiiriset aavekertomukset osoittavatkin osaltaan niin poliittisesti latautuneiden pamflettien tehokkuutta kuin myös monitulkintaisten aavehahmojen mahdollisten narratiivisten käyttötarkoitusten laajaa kirjoa. Laudin vastaiset kummituskertomukset eivät tietenkään yksinään aiheuttaneet aikansa merkittäviä historiallisia mullistuksia, mutta ne olivat omalta osaltaan tehokkaita ja taitavasti rakennettuja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineitä.

Pro Gradu -tutkielmani käsittelee Rebecca Brownin The Gifts of the Body (1994) -romaanissa esiintyvää AIDS-epidemiaan liittyvää metaforisuutta. Tarkastelen tätä metaforisuutta suhteessa aiempiin AIDS-kirjoittamisen kritiikkeihin ja tutkin tapoja, joilla Brown tuottaa poikkeavia tapoja kirjoittaa sairaudesta ja käsitteellistää sitä. Tutkielmassani olen kiinnostunut tavoista, joilla Brownin kuvaamat kohtauksen AIDS-potilaiden ja heidän kodinhoitoapulaisensa – romaanin nimeämättömän päähenkilön – välillä purkavat AIDSiin ja sitä sairastaviin liittyvää stigmatisoivaa retoriikkaa. Teoreettinen lähestymistapani saa pohjaa feministisiltä (uus)materialistisilta teoreetikoilta, jotka mm. käsitteellistävät metaforaa ilmiönä, jota ei voi palauttaa pelkästään tekstuaaliseksi elementiksi, vaan jolla on aina myös materiaalisia ja ruumiillisia vaikutuksia ja ilmentymiä. Aloitan AIDSiin liittyvän metaforisuuden erittelyn tarkastelemalla Susan Sontagin AIDS and Its Metaphors (1987) -esseetä ja siinä esitettyjä argumentteja 1980-luvun keskusteluissa ja kirjallisuudessa käytettyjä sairausmetaforia vastaan. Sontagin esseessä keskeiseksi kritiikin kohteeksi muodostuu AIDSin verrannollistaminen sotaan metaforan keinoin. Sontag osoittaa, miten sodan retoriikka sairauden yhteydessä kohdistaa siihen kuuluvat pelon ja vihan tunteet konkreettisin tavoin myös sairastaviin ihmisiin. Vastametaforiksi ehdotan lahjojen vaihtamiseen ja anteliaisuuteen liittyvää kielikuvastoa, mille löydän pohjaa Brownin romaanista, Rosalyn Diprosen Corporeal Generosity (2002) -teoksesta sekä lahjan käsitettä tarkastelleiden teoreetikkojen teksteistä. Corporeal Generosity teoksen käsittelyssä tarkastelen, miten Diprose avaa ruumiillisen anteliaisuuden (corporeal generosity) käsitettä ihmisten välisen kanssakäymisen pohjimmaisena toimintamallina, joka perustuu toisten eroavuuksien ruumiilliseen ja esirefleksiiviseen tunnistamiseen ja omaksumiseen, ja joka on identiteetin muovautumisen ja yhteisöjen muotoutumisen perusta. Lahjan käsitettä avaan monitulkinnallisena ja -selitteisenä ja tuon esille eri kirjoittajien ajatuksia käsitteen sisäisestä ristiriitaisuudesta ja lahjan antamisen seurausten ennakoimattomuudesta. Tämän keskustelun kautta lahjasta muodostuu sen arkikielisestä määritelmästä poikkeava käsite, joka ei aina ole sen saajalle mieluisa tai haluttava asia ja jonka seuraukset ovat arvaamattomia. Tämän käsitteellistämisen kautta lahjasta tulee merkityksellinen metafora sairaudelle. Tarkastelen tapoja, joilla lahjan ja anteliaisuuden metaforien sijoittaminen sairauden kontekstiin purkaa ja uudistaa Sontagin esseessään kritisoimaa sodan, pelon ja vihan retoriikkaa. Tämä tarkastelu tapahtuu konkreettisimmin Brownin romaanin analyysissa, jonka aloitan tarkastelemalla tapoja, joilla romaanin päähenkilö ja tämän ensimmäisen persoonan kerronta ilmentävät Diprosen anteliaisuuden käsitteen periaatteita. Näiksi periaatteiksi luen avoimuuden toista kohtaan, esirefleksiivisyyden ja ruumiilliseen kanssakäymiseen keskittymisen. Lisäksi keskityn tarkemmin tapoihin, joilla lahjan ja anteliaisuuden metaforat esiintyvät Brown kuvaamissa kanssakäymisissä romaanin päähenkilön ja tämän asiakkaiden välillä. Keskityn näihin kanssakäymisiin nimenomaan intiimeinä, ruumiillisina ja materiaalisina kohtaamisina päähenkilön, tämän sairastavien asiakkaiden ja sairauden välillä, ja tutkin, miten kohtaamiset vaikuttavat päähenkilön identiteetin rakentumiseen, seuraten Diprosen argumenttia anteliaisuuden roolista tässä prosessissa. Tarkastelen myös, miten Diprosen ajatukset anteliaisuuden vaikutuksesta yhteisöjen muodostumisessa ilmenevät romaanissa, eli miten kohtaamiset päähenkilön ja tämän asiakkaiden välillä tuottavat yhteisöjä, jotka perustuvat niiden jäsenten välisiin eroihin ja näiden erojen hyväksymiseen ja omaksumiseen, eivätkä muihin vastaaviin prosesseihin, kuten yhteisön pohjautumiseen jaettuun taustaan tai muihin samankaltaisuuksiin. Analyysini lopuksi tarkastelen Diprosen argumentteja siitä, miten lääketieteen perinne arvottaa ja normalisoi kehoja mm. sairauksien tai seksuaalisuuden perusteella tavoilla, jotka ovat anteliaisuuden periaatteiden vastaisia. Brownin romaanissa vastaavankaltaiset ajatukset tulevat esiin päähenkilön kautta, joka työskentelee sairauden parissa, mutta ei ole lääketieteen ammattilainen sekä tämän suhteesta lääketieteellisiin teknologioihin. Näin Brownin teksti osallistuu myös keskusteluun lääketieteen moniselitteisestä roolista AIDSin kontekstissa.

Tutkielmani aiheena on Gilles Deleuzen käsitys taiteen poliittisuudesta. Lähestyn aihetta tutkimalla ensin Deleuzen ontologisia käsityksiä. Sen jälkeen tutkin sitä, millä tavalla Deleuze määrittelee ontologisten käsitystensä kautta taiteen ja politiikan. Lopuksi tuon Deleuzen käsitykset taiteesta ja politiikasta yhteen ja arvioin, millaisen poliittisen merkityksen Deleuze antaa taiteelle. Deleuzen filosofiassa keskeinen ontologinen käsite on ero. Se kuvaa miten asiat ovat laadullisesti toisistaan poikkeavia. Deleuze ajattelee, että olemassa on virtuaalinen taso, jossa syntyy koko ajan eron käsitteen mukaisia muutoksia. Näistä muutoksista jokainen on ainutlaatuinen tapahtuma. Mikään käsitys ei selitä niitä kunnolla. Virtuaalisen lisäksi olemassa on myös virtuaalisen aktualisoitumisia. Ne ovat erilaisia ekstensiivisiä ominaisuuksia,joiden kautta virtuaaliset tapahtumat tulevat ajatelluiksi. Deleuzen käsitys ideasta tuo käsitykset virtuaalisesta ja aktuaalisesta yhteen. Deleuze ymmärtää idean problemaattisena ajatuksena, jolla on virtuaalis-aktuaalinen rakenne. Se on ajatus, joka muistuttaa virtuaalisen puolensa vuoksi ongelmaa. Koska siihen liittyy aktuaalinen puoli, siihen liittyy myös ominaisuuksia, jotka selittävät sitä. Nämä ominaisuudet selittävät sitä kuitenkin aina vain osittaisella tavalla. Esitän, että Deleuzen kiinnostus taiteeseen liittyy siihen, miten taide tuo esille virtuaalisen. Taiteessa on ainutlaatuista se, että siinä päästään läheiseen kosketukseen virtuaalisen kanssa. Taiteessa virtuaalinen vaikuttaa lähes puhtaana eroa toteuttavana liikkeenä. Taiteen kyky tuoda virtuaalinen esille antaa sille etulyöntiaseman, kun on kyse uuden luomisesta. Deleuzelle halu on keskeinen käsite, jonka kautta hän kuvaa, miten taiteessa syntyy virtuaalisia tapahtumia. Deleuzelle politiikan ydin on haluun perustuvassa mikropolitiikassa. Mikropolitiikan perustuessa haluun se avaa uusia mahdollisuuksia ajatella todellisuutta. Deleuze ajattelee kuitenkin, että mikropolitiikan lisäksi olemassa on makropolitiikkaa, joka on rakenteellista toimintaa. Deleuzelle makropolitiikka on kuitenkin asia, jota tulee vastustaa. Deleuze ajattelee, että politiikan perustan on oltava mikropolitiikassa, koska vain sen kautta politiikassa voidaan saavuttaa jotain uutta. Deleuze kutsuu poliittisia tapahtumia, jotka tuovat esiin virtuaalisen, vallankumouksiksi. Vallankumous luo perustan, josta käsin maailma voi lähteä kehittymään moniin eri suuntiin. Nostan esiin, että myös taide luo vallankumouksia sen perustuessa halun toimintaan. Näiden tulkintojen pohjalta käsittelen lopuksi taiteen poliittista merkitystä. Tuon esiin Deleuzen taitoksen käsitteen, joka kuvaa taiteessa tapahtumia, joilla on vallankumouksellinen merkitys. Taitokset ovat tapahtumia, joissa maailma tulee esiin virtuaalisen kautta ja uudenlaisista näkökulmista. Esitän, että taiteella on poliittinen merkitys, koska se luo puitteet ajatella maailmaa uudenlaisissa suhteissa. Tarkastelen lopuksi taiteen vaikutusta yleisöön. Deleuze tunnistaa tiettyjä rajoituksia siinä, miten taide voi vaikuttaa ihmisiin. Taide ei tarjoa ihmisille mitään valmista identiteettiä. Se luo ainoastaan mahdollisuuksia sille, että ihmisten subjektiviteetti voi kehittyä eri suuntiin.

Tutkimus selvittää musiikki-ikonologian ja organologian metodeja hyväksi käyttäen, millaisia muusikkojen ja soittimien kuvauksia roomalaisesta gladiaattoritaisteluita kuvaavasta kuvataiteesta löytyy, ja mitä ne voivat kertoa musiikin roolista gladiaattoritaisteluissa. Tutkimuksessa pohditaan siis, onko kuvataiteen esimerkeistä mahdollista vetää jonkinlaisia uusia johtopäätöksiä siitä, millaisia musiikillisia kokoonpanoja gladiaattoritaisteluiden yhteydessä yleensä käytettiin, millaisissa tilanteissa, ja miksi. Tutkimuksessa analysoidaan 18 roomalaisen kuvataiteen esimerkkiä, joissa gladiaattoritaisteluiden yhteydessä kuvataan muusikkoja soittimineen. Nämä esimerkit kattavat kaikki säilyneet, tunnetut kuvalliset esitykset muusikoista kyseisessä kontekstissa. Tutkimusaineistoon kuuluu mosaiikkeja, reliefejä, seinämaalauksia, graffiteja ja keramiikkaa sekä muita astioita. Muusikoiden kuvaukset gladiaattoritaisteluita kuvaavassa taiteessa ovat melko yleisiä, vaikka pelkkiä gladiaattoritaistelujen kuvauksia onkin säilynyt huomattavasti niiden muusikkokuvauksia enemmän. Kuvamateriaalin musiikki-ikonologinen analyysi luo gladiaattoritaistelujen musiikista monipuolisen kuvan – musiikilla on ollut paikkansa paitsi kisojen aloituskulkueessa, myös taistelujen aikana. Tutkimus vahvistaa myös käsitystä siitä, että musiikilla on ollut tärkeä tapahtumia korostava, ja taistelun käänteistä ilmoittava rooli. Vesiurut ja erilaiset torvet ovat olleet gladiaattoritaisteluiden yleisimpiä soittimia, mutta myös muita instrumentteja on käytetty. Gladiaattoritaisteluissa on käytetty luultavasti aiemmin oletettua laajemmin erilaisia soittimia, varsinkin taistelujen menetettyä pikkuhiljaa merkitystään hautajaismenoina. Tärkeää instrumenttivalinnoissa on ollut niiden kuuluvuus suurissa esiintymistiloissa, kuten amfiteattereissa, joiden suunnittelussa näkyvyyttä suosittiin akustisten ominaisuuksien kustannuksella. Muusikot pukeutuivat gladiaattoritaisteluissa lyhyeen tunikaan, jossa oli yleensä kaksi tumman väristä pystyraitaa. Yleensä heillä oli myös lyhyt viitta. Asut olivat usein yhteneväisiä muun kenttähenkilökunnan, kuten kenttätuomarien kanssa. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, että muusikot kuuluivat amfiteatterin henkilökuntaan. Musiikilla on siis ollut vakituinen, merkittävä rooli amfiteatterin, ja sitä kautta gladiaattoritaistelujen, tapahtumissa. Gladiaattoritaistelujen muusikot olivat suurimmaksi osaksi miehiä, mutta ainakin vesiurkuja soittivat taisteluissa joskus myös naiset. Gladiaattoritaisteluissa käytettyjen muusikkojen määrä vaihteli runsaasti esimerkiksi vesiurkujen ja torven soittajan muodostamasta duosta suurempiin kokoonpanoihin. Palkattujen soittajien määrään vaikutti muun muassa kisojen järjestäjän varallisuus. Tutkimus vetää yhteen aiempaa tietoa gladiaattoritaistelujen muusikoista ja heidän kuvauksistaan roomalaisessa taiteessa sekä tuottaa uutta tietoa musiikki-ikonologisen ja organologisen, laajaa tutkimusmateriaalia käyttävän kuvataideanalyysin avulla. Tutkimus on luonteeltaan monitieteellinen käyttäen muun muassa musiikkitieteen ja klassillisen arkeologian aineksia.