Browsing by Title

Tutkielma käsittelee Isossa-Britanniassa vuosina 1852–1879 julkaistua naistenlehteä Englishwoman’s Domestic Magazine. Tarkastelun kohteena ovat lehden 1860-luvun aikana ilmestyneet numerot. Tutkimuksessa pohditaan muodin ja kauneuden merkitystä Isossa-Britanniassa julkaistuissa viktoriaanisen aikakauden naistenlehdissä sekä sitä, miten ulkonäköä koskevista aiheista kirjoitettiin. Tutkimus keskittyy valkoihoisiin, englantilaisiin keskiluokan naisiin ja tarkastelee, miten Englishwoman’s Domestic Magazine ylläpiti ja vahvisti ulkonäköön pohjautuvaa feminiinisyyden ideaalia. Aihetta käsitellään lehdessä julkaistujen mainosten, kirjepalstan vastausten ja ulkonäköä käsittelevien artikkeleiden avulla. Englishwoman’s Domestic Magazine oli yksi aikansa suosituimmista naisille osoitetuista lehdistä, joissa kirjoitettiin ulkonäköön ja kodin piiriin liittyvistä aiheista. Lehti halusi toimia lukijoilleen tapana viettää aikaa samalla, kun se rakensi ideaalia käytännöllisestä kotivaimosta. Lehden uudistuminen vuonna 1860 nosti muotiin ja ulkonäköön liittyvät aiheet sekä mainonnan etusijalle. Mainostamalla kauneustuotteita ja muotia feminiinisyys linkitettiin haluttavuuteen, vaikka samalla kritisoitiin kosmetiikan avulla ulkonäköään ehostavia naisia. Kirjoittamalla valmisvaatteista ja tarjoamalla lukijoilleen leikattavia ompelukaavoja mainostamistaan vaatteista lehti halusi tehdä pukeutumisesta helppoa eikä liian kallista, vaikka yhteiskunnan silmissä valmisvaatteita käyttävä nainen oli paheksunnan kohde. Julkaisuillaan Englishwoman’s Domestic Magazine edusti useita ristiriitaisia näkemyksiä feminiinisyydestä.

Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.

Tutkielman tarkoitus on selvittää mitä pieni savituotetehdas Grankullan Saviteollisuus Oy, vuodesta 1936 Kera Oy pystyi tarjoamaan siellä työskennelleille taiteilijoille. Lähtökohtana on tieto siitä, että yritys tavoittelee toiminnassaan voittoa ja että Kera Oy:n tuotannollinen toiminta lopetettiin vuonna 1958 taloudellisesti kannattamattomana. Tehtaassa työskenteli vuosien 1926–1958 aikana noin yksitoista eri taitelijaa. Yrityksen tuotanto voidaan jakaa kolmeen päätuoteryhmään, jotka olivat kukkaruukut, talous- ja koristekeramiikka. Tutkimuskohdetta tarkastellaan myös laskentatoimen näkökulmasta ja tärkeän rungon tutkimukselle muodostavat yrityksen johtokunnan kokousten pöytäkirjat. Keskeisenä lähteenä tutkimuksessa ovat yrityksessä työskennelleiden taiteilijoiden, Ritva Karpion, Viola Lindroth-Grönmarkin, Marita Lybeckin ja Valentina Modig-Manuelin haastattelut. Nämä haastattelut ovat tehty 1980-luvun loppupuolella ja ne ovat lähteinä muistitietoa. Tutkielmassa lähestytään yrityksen tarjoamia mahdollisuuksia kolmesta eri näkökulmasta, jotka ovat tuotannossa käytetty materiaali, punasavi, yrityksen johtaja-omistaja Valto Aarnio ja yrityksessä työskennelleet taiteilijat. Punasavi oli koko tuotannon perus raaka-aine ja sitä saatiin tehtaan omalta tontilta. Taitelijat saivat massat ja lasitteet sekä muotit valmiina tehtaan ammattilaisten tekeminä, eivätkä he oppineet niiden valmistusta tehtaassa. Siitä oli haittaa, kun he myöhemmin työskentelivät omissa savipajoissaan. Se, ettei tehdas pystynyt tarjoamaan muita massoja, rajoitti taiteilijoiden taiteellista ilmaisua. Omistaja-johtaja Valto Aarniolla oli kauppiastausta ja kaupallisen alan koulutus. Hän pyrki tuotannossa huomioimaan lähinnä ostavan yleisön maun, eikä taide- ja koristekeramiikassa niinkään muuttamaan sitä kuten Arabiassa tehtiin. Aluksi hän ei pitänyt koulutettuja taiteilijoita edes tarpeellisen tehtaassa. Aarnion suhtautuminen muuttui suopeammaksi, kun sisäänostajat pitivät taiteilijoiden muotoilemista tuotteista. Lopullisen päätöksen tuotantoon otettavista tuotteista teki kuitenkin Valto Aarnio. Taiteilijat saivat Taideteollisuuden keskuskoulutuksessa koulutuksen, joka tähtäsi studiokeramiikan tekoon. Koulun henki oli tehdastyön vastainen. Tehdas tarjosi taiteilijoille mahdollisuuden punasaven kanssa työskentelyyn ja he pääsivät osalliseksi ja näkemään tehtaan tuotantoprosessin saven nostosta sen polttamiseen asti. Tehdas tarjosi taiteilijoiden työskentelylle puitteet, mutta miten se ilmeni taiteilijan muotoilussa ja työurassa tehtaassa ja myöhemmin, riippui paljolti taiteilijan luovuudesta ja omista tavoitteista.

Oopiumisotien perintönä ulkovaltojen toimilupa-alueet olivat Shanghaita määrittävä piirre. Kaupunkiin sijoittuivat monet ulkomaiset yhtiöt, pankit ja teollisuuslaitokset. Vuoden 1911 vallankumouksen jälkeen Kiina oli hajaannuksen tilassa ja aikaa leimasivat sotaherrojen väliset alueelliset taistelut, Nationalistipuolueen perustama Kiinan tasavallan aika ja vuonna 1921 Shanghaissa perustetun kommunistisen puolueen lietsomat opiskelijamellakat ja lakkoaallot. Lisänä olivat vielä Japanin uhka ja sodan varjo. Kaiken tämän keskellä oopiumin kauppa ja salakuljetus kukoistivat. Shanghaista oli muodostunut huumekaupan keskus, jota pyöritti rikollisjärjestö Green Gang johtajansa Du Yueshengin johdolla. Tämän tutkielman tarkoituksena on etsiä vastauksia kysymykseen siitä, miten rikollisjärjestö Green Gang integroitui Shanghain valtarakenteisiin 1920 – ja 1930 -luvuilla oopiumikaupan avulla. Erityisen tarkastelun kohteena ovat sosiaalisten suhteiden, guanxi, muodostamat verkostot ja se, miten rikollisjärjestö, erityisesti Shanghain Green Gang, käytti näitä verkostoja hyväkseen toiminnassaan. Tämän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on käsitys siitä, että oopiumikauppaan liittyvät sosiaaliset suhteet, guanxi, määrittelivät niitä verkostoja, joiden avulla rikollisjärjestö Green Gang, ja erityisesti sen johtajaa Du Yuesheng, pystyivät integroitumaan Shanghain valtarakenteisiin 1920- ja 1930 -luvuilla. Lähestymistapani aiheeseen on kahtiajakoinen. Toinen tapa on tutkiva ja toinen määrittelevä. Ensimmäinen nojaa useiden lähteiden laadulliseen tekstianalyysiin ja jälkimmäinen määrittelee eri ryhmien välisiä sosiaalisia suhteita, guanxi. Aineistoa olen etsinyt esim. Helka-kirjastojen tietokannoista (esim. kokoelma- ja artikkelitietokannat), internet -arkistoista (esim. Virtual Shanghai), eri yliopistojen ja instituutioiden internet tietokannoista (koti- ja ulkomaisista) jne. Tutkielman lähdeaineiston laadullinen tekstianalyysi osoittaa, että rikollisjärjestö Green Gangin johtajat, erityisesti Du Yuesheng pyrki läpi 1920 – ja 1930 -lukujen muodostamaan henkilökohtaisia sosiaalisia suhteita, guanxi, pitäen silmällä nimenomaan niitä tekijöitä, jotka edesauttoivat rikollisjärjestö Green Gangiä säilyttämään asemansa oopiumimonopolin (salakuljetus, varastointi ja myynti) haltijana. Rikollisjärjestö Green Gang integroitu perustamiensa klubien, yritysten, pankkien, lahjusten ja suojelutoimintojen kautta hankittujen suhteiden avulla Shanghain valtarakenteisiin. Se osallistui hyväntekeväisyys- ja avustusyhdistysten ja -järjestöjen toimintaan, mikä lisäsi sen yhteiskunnallisia kasvoja. Ilman kaikkia näitä henkilökohtaisten sosiaalisten suhteiden, guanxi, muodostamia verkostoja, rikollisjärjestön olisi ollut mahdotonta integroitua 1920 – ja 1930 -lukujen Shanghain valtarakenteisiin.

Tutkimus tarkastelee äitiyden groteskia esittämistä Sari Pöyliön novellikokoelmassa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014). Tutkin, kuinka Pöyliön novellikokoelma groteskin avulla rikkoo perinteisiä äitiyden kuvauksen malleja ja korostaa äitiyden monimutkaisuutta ja epätäydellisyyttä. Äitejä on suomalaisessa kirjallisuudessa esitetty ennen kaikkea huolenpitäjinä ja sivustaseuraajina. Työssäni käytän groteskin teoriaa ja tutkimusta, joiden avulla analysoin ja lähiluen aineistoani. Äitiyttä esitetään Pölynimurikauppiaassa runsailla kehollisuuden ja ruumiillisuuden kuvauksilla. Näkyvä seksuaalisuus on keskiössä äitien kuvauksessa. Se on toisaalta vaikea liittää perinteiseen kuvaan äitihahmoista, ja kaikkien henkilöhahmojen ei ole helppoa hyväksyä sitä. Groteskin kaksi puolta, kauhu ja karnevalismi, tuovat molemmat esiin uusia puolia äitiydestä. Kauhu paljastaa äitiyden synkkiä ja pelottavia puolia – miltä esimerkiksi näyttää äiti, joka ei ensisijaisesti pidä huolta lapsistaan vaan haluaa itsekin nauttia? Karnevalismin keinoin Pöyliön teoksessa kuvataan hulluttelevia äitejä, villejä äitejä ja äitejä, jotka itse tarvitsevat huolenpitoa. Tulee myös ilmi, että suurinta voimaa kokoelmassa näyttelee lopulta äidin rakkaus, vaikkakin epätäydellinen.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Kiinaa ja sen rooleja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvostossa, erityisesti Pohjois-Koreaan liittyen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii kansainvälisen politiikan rooliteoria. Rooliteoriassa valtioilla nähdään olevan erilaisia rooleja, jotka vaikuttavat valtioiden toimintaan kansainvälisessä järjestelmässä. Rooliteoria analysoi sitä, miten poliittiset päätöksentekijät näkevät edustamansa valtion aseman, velvollisuudet ja normit suhteessa muihin kansainvälisen järjestelmän toimijoihin. Nämä kansalliset roolikäsitykset määrittelevät valtion ulkopoliittista toimintaa. Valtion kansallinen roolikäsitys muotoutuu sen omien normien ja odotusten sekä muiden toimijoiden odotusten vuorovaikutuksessa. Tämä tutkielma tarkastelee sitä, miten rooliteoriaa voidaan käyttää Kiinan ulkopoliittisen identiteetin analysoimiseksi, sekä sitä, millaisia rooleja Kiina näkee itsellään YK:n turvallisuusneuvostossa Pohjois-Koreaan liittyen ja miten Kiina rakentaa näitä rooleja puheissa ja lausunnoissa. Tässä tutkimuksessa Kiinan rooleja tarkastellaan analysoimalla Kiinan edustajien puheita YK:n turvallisuusneuvostossa liittyen Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan sekä ihmisoikeustilanteeseen. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosien 2012–2017 välille, kattaen Kiinan presidentti Xi Jinpingin ensimmäisen kauden maan johdossa. Aineiston analyysi toteutetaan laadullisena sisällönanalyysinä, yhdistäen teoria- ja aineistolähtöistä analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa Kiinalla olevan YK:n turvallisuusneuvostossa kolme selvästi erottuvaa roolia Pohjois-Koreaan liittyen. Nämä roolit ovat multilateralismin puolustaja, pasifisti ja uhri. Kiina rakentaa näitä rooleja monin eri tavoin. Kiina korostaa rooliaan multilateralismin puolustajana alleviivaamalla monenkeskisten neuvotteluiden tärkeyttä ratkaisukeinona Pohjois-Korean ydinaseohjelman luomaan uhkaan. Kiina painottaa myös yhteistyötä ja pitää tärkeänä, että kaikkien osapuolten turvallisuus ja etu otetaan huomioon. Kiina rakentaa multilateralismin puolustajan roolia myös painottamalla YK:n periaatteiden ja auktoriteetin merkitystä. Pasifistin roolia Kiina rakentaa vaatimalla aktiivisesti rauhaa Korean niemimaalle sekä kritisoimalla eri osapuolten toimia, joiden se näkee kasvattavan jännitteitä alueella. Kiina myös vaatii loppua kovalle retoriikalle sekä pyrkii muistuttamaan uhkista, joita tilanteen kiristyminen tuo mukanaan. Kiinan kolmas, uhrin rooli rakentuu vastauksena muiden toimijoiden odotuksiin Kiinan toimintaa kohtaan. Kiina rakentaa uhrin roolia korostamalla muiden välttelevän vastuuta ja odottavan Kiinan yksin ratkaisevan Pohjois-Korean luoman haasteen. Se kokee, että muiden odotukset ovat suhteettomia verrattuna maan kykyihin. Kiina rakentaa uhrin roolia myös nostamalla esiin, kuinka paljon se on jo tehnyt Korean niemimaan suhteen. Kiinan kolme roolia linkittyvät laajemmin sen aseman muutokseen kansainvälisessä järjestelmässä ja tämän muutoksen seurauksiin, sekä Kiinan pyrkimykseen osoittaa maan olevan vastuullinen toimija. Samalla roolit heijastelevat Kiinan perinteisiä ulkopolitiikan periaatteita ja tukevat maan tavoitteita Korean niemimaan suhteen.

Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta. 10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa. Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana. Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan. Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan. Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi. Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.

This thesis explores the role of the history of the Gulag in the contemporary mythology surrounding the Great Patriotic War in the Russian Federation, proposing a semiotic consideration to this phenomenon in Russian memory politics. While mythology has surrounded the Soviet victory in the Second World War since its conclusion, the thesis focuses on its most recent iteration during the Putin regime and briefly into the 2022 Russian war on Ukraine. To look more closely into this vast and amorphous mythology, the author narrows in on the historical considerations on the role of the Gulag during the Great Patriotic War. In particular, the thesis delves into the online materials of the Federal Prison Service (FSIN) published between 2009 and 2022 to evaluate how, through symbols and historical narratives, the Federal Prison Service of Russia weaves itself into the mythology of the Great Patriotic War. Utilizing the Roland Barthes seminal work on mythologies, the thesis concludes that FSIN reproduces previously established signifiers of the Great Patriotic War, drawing upon the war’s ‘matrix of signification.’ FSIN’s historical practices are a part of its relationship to the power centre, both to stake out a historical claim, or ‘place identification’ in the broader history of Russia’s modernization, and to signal loyalty to the centre by amplifying its cornerstone narratives on the Great Patriotic War.

Tutkielmassa tarkastellaan kuvan ja sanan suhdetta Walter Moersin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa WildeReise durch die Nacht (suom. Hurja matka halki yön, 2003). Tutkielman tavoitteena on analysoida romaanin verbaalisten ja visuaalisten elementtien vuorovaikutusta sekä sitä, miten kuvat on valittu ja mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten eri-ikäiset lukijat tulkitsevat kuvitusten ja tekstin yhteistyöstä syntyvät merkitykset sekä romaanin intertekstuaaliset viittaukset. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa kuvakirjatutkimusta, lastenkirjatutkimusta, satututkimusta sekä parodian tutkimusta. Moersin romaanin kuvitustapa poikkeaa perinteisestä kuvakirjasta, sillä sen kuvat ovat ranskalaisen taiteilijan Gustave Dorén (1832–1883) käsialaa, ja ne on laadittu alun perin toisia teoksia varten. Romaani yhdistää maailmankirjallisuuden klassikkoja kuvittaneet piirrokset uudenlaiseksi kokonaisuudeksi, ja kauan ennen tekstiä ilmestyneet kuvat ovat toimineet tarinan inspiraationa. Teoksen päähenkilö on 12-vuotias Gustave, joka seikkailee unenomaisessa fantasiamaailmassa. Romaanin kuvat esittävät sekä juonen käännekohtia että rauhallisempia vaiheita, ja niitä käytetään miljöön ja henkilöhahmojen kuvaukseen sekä fokalisaation välineinä. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvien ja tekstin välinen vuorovaikutus on täynnä ristiriitoja, ja että verbaalisten javisuaalisten elementtien välinen ironinen vastakohtaisuus vaikuttaa tarinan tulkintaan. Vaikka kuvituskuvien tapahtumia eritellään usein sanallisesti, tekstin tarjoama perspektiivi poikkeaa kuvien luomasta todellisuudesta.Kuvat ja teksti antavat toisilleen uusia merkityksiä ja vaihtoehtoisia tulkintoja, ja usein toinen niistä välittää lukijalle enemmän informaatiota kuin toinen. Tutkielmassa todetaan myös, että intertekstuaalisuus on romaanissa läsnä sekä verbaalisella että visuaalisella tasolla, sillä kuvat ja teksti viittaavat paitsi kuvitusten alkuperäislähteisiin, myös aikakauden tyyliin sekä Gustave Doréen itseensä. Teos on intermediaalinen, sillä se yhdistää verbaalisen ja visuaalisen merkkijärjestelmän sekä viittaa niin maalaustaiteeseen kuin elokuviinkin. Intertekstuaalisuus ja -mediaalisuus on merkitty selkeästi sekä verbaalisesti että visuaalisesti. Romaanin kuvat ja teksti parodioivat satu- ja fantasiakirjallisuutta kääntämällä niiden konventiot ylösalaisin ja siirtämällä ne uuteen kontekstiin. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että lastenkirjallisuus on nykyään yhä useammin crossover-kirjallisuutta, jota kirjoitetaan kaikenikäisille. Moersin teoksen huumori syntyy intertekstuaalisuuden tunnistamisesta ja tuttujen ilmiöiden parodioimisesta niin verbaalisesti, visuaalisesti kuin niiden yhdist elmänkin kautta, ja eri-ikäisillä lukijoilla on erilaiset kompetenssit ymmärtää kirjallisuus - tai kulttuurihistoriallisia viittauksia. Wilde Reise durch die Nacht -romaania ei voi tarkastella perinteisenä kuvakirjana, eikä teosta tai sen kohdeyleisöä voida asettaa vain yhteen genrelliseen lokeroon.

Bakgrunden till denna avhandling är att nivån i studentskrivningarna i modersmål och litteratur har sjunkit under de senaste tio åren bland både finskspråkiga och svenskspråkiga gymnasister i Finland. I och med det startades ett projekt, Språklig mångfald, vars syfte är att undersöka bakgrundsfaktorer till att nivån har sjunkit. Som en del av projektet redogör jag i den här avhandlingen för finlandssvenska gymnasisters läsvanor och skrivvanor, dvs. vad, hur ofta och på vilket språk gymnasisterna läser och skriver. Dessutom har jag undersökt gymnasisters attityder till ämnet modersmål och litteratur. Min studie är baserad på en enkätundersökning bland 81 gymnasister samt på intervjuer med åtta gymnasister. Resultatet visar att gymnasister läser dagstidningar i betydligt större utsträckning än de läser böcker. Speciellt gymnasister med låga betyg i modersmål och litteratur läser sällan eller aldrig skönlitteratur. Skrivkulturen bland gymnasisterna innefattar främst media som textmeddelanden per mobiltelefon och debattinlägg på diskussionsforum på Internet. I dessa texter används oftast ett enkelt och kortfattat språk. Gymnasister med höga betyg i modersmålsämnet läser oftare och skriver flera olika genrer under sin fritid än vad gymnasister med låga betyg gör. Gymnasister med höga betyg läser och skriver även oftare på svenska än vad gymnasister med låga betyg gör. I min studie framkommer det att gymnasisterna anser att modersmålsämnet är viktigt, men inte roligt samt att höga betyg korrelerar med positiva attityder. De som har negativa attityder har ofta haft svårigheter med ämnet och har även svårt att se någon koppling mellan modersmålsämnet och vardagen samt framtiden. Många av dem anser att studentskrivningarna är det enda målet med modersmålsämnet.