Browsing by Title

Tutkimus tarkastelee äitiyden groteskia esittämistä Sari Pöyliön novellikokoelmassa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014). Tutkin, kuinka Pöyliön novellikokoelma groteskin avulla rikkoo perinteisiä äitiyden kuvauksen malleja ja korostaa äitiyden monimutkaisuutta ja epätäydellisyyttä. Äitejä on suomalaisessa kirjallisuudessa esitetty ennen kaikkea huolenpitäjinä ja sivustaseuraajina. Työssäni käytän groteskin teoriaa ja tutkimusta, joiden avulla analysoin ja lähiluen aineistoani. Äitiyttä esitetään Pölynimurikauppiaassa runsailla kehollisuuden ja ruumiillisuuden kuvauksilla. Näkyvä seksuaalisuus on keskiössä äitien kuvauksessa. Se on toisaalta vaikea liittää perinteiseen kuvaan äitihahmoista, ja kaikkien henkilöhahmojen ei ole helppoa hyväksyä sitä. Groteskin kaksi puolta, kauhu ja karnevalismi, tuovat molemmat esiin uusia puolia äitiydestä. Kauhu paljastaa äitiyden synkkiä ja pelottavia puolia – miltä esimerkiksi näyttää äiti, joka ei ensisijaisesti pidä huolta lapsistaan vaan haluaa itsekin nauttia? Karnevalismin keinoin Pöyliön teoksessa kuvataan hulluttelevia äitejä, villejä äitejä ja äitejä, jotka itse tarvitsevat huolenpitoa. Tulee myös ilmi, että suurinta voimaa kokoelmassa näyttelee lopulta äidin rakkaus, vaikkakin epätäydellinen.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Kiinaa ja sen rooleja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvostossa, erityisesti Pohjois-Koreaan liittyen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii kansainvälisen politiikan rooliteoria. Rooliteoriassa valtioilla nähdään olevan erilaisia rooleja, jotka vaikuttavat valtioiden toimintaan kansainvälisessä järjestelmässä. Rooliteoria analysoi sitä, miten poliittiset päätöksentekijät näkevät edustamansa valtion aseman, velvollisuudet ja normit suhteessa muihin kansainvälisen järjestelmän toimijoihin. Nämä kansalliset roolikäsitykset määrittelevät valtion ulkopoliittista toimintaa. Valtion kansallinen roolikäsitys muotoutuu sen omien normien ja odotusten sekä muiden toimijoiden odotusten vuorovaikutuksessa. Tämä tutkielma tarkastelee sitä, miten rooliteoriaa voidaan käyttää Kiinan ulkopoliittisen identiteetin analysoimiseksi, sekä sitä, millaisia rooleja Kiina näkee itsellään YK:n turvallisuusneuvostossa Pohjois-Koreaan liittyen ja miten Kiina rakentaa näitä rooleja puheissa ja lausunnoissa. Tässä tutkimuksessa Kiinan rooleja tarkastellaan analysoimalla Kiinan edustajien puheita YK:n turvallisuusneuvostossa liittyen Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan sekä ihmisoikeustilanteeseen. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosien 2012–2017 välille, kattaen Kiinan presidentti Xi Jinpingin ensimmäisen kauden maan johdossa. Aineiston analyysi toteutetaan laadullisena sisällönanalyysinä, yhdistäen teoria- ja aineistolähtöistä analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa Kiinalla olevan YK:n turvallisuusneuvostossa kolme selvästi erottuvaa roolia Pohjois-Koreaan liittyen. Nämä roolit ovat multilateralismin puolustaja, pasifisti ja uhri. Kiina rakentaa näitä rooleja monin eri tavoin. Kiina korostaa rooliaan multilateralismin puolustajana alleviivaamalla monenkeskisten neuvotteluiden tärkeyttä ratkaisukeinona Pohjois-Korean ydinaseohjelman luomaan uhkaan. Kiina painottaa myös yhteistyötä ja pitää tärkeänä, että kaikkien osapuolten turvallisuus ja etu otetaan huomioon. Kiina rakentaa multilateralismin puolustajan roolia myös painottamalla YK:n periaatteiden ja auktoriteetin merkitystä. Pasifistin roolia Kiina rakentaa vaatimalla aktiivisesti rauhaa Korean niemimaalle sekä kritisoimalla eri osapuolten toimia, joiden se näkee kasvattavan jännitteitä alueella. Kiina myös vaatii loppua kovalle retoriikalle sekä pyrkii muistuttamaan uhkista, joita tilanteen kiristyminen tuo mukanaan. Kiinan kolmas, uhrin rooli rakentuu vastauksena muiden toimijoiden odotuksiin Kiinan toimintaa kohtaan. Kiina rakentaa uhrin roolia korostamalla muiden välttelevän vastuuta ja odottavan Kiinan yksin ratkaisevan Pohjois-Korean luoman haasteen. Se kokee, että muiden odotukset ovat suhteettomia verrattuna maan kykyihin. Kiina rakentaa uhrin roolia myös nostamalla esiin, kuinka paljon se on jo tehnyt Korean niemimaan suhteen. Kiinan kolme roolia linkittyvät laajemmin sen aseman muutokseen kansainvälisessä järjestelmässä ja tämän muutoksen seurauksiin, sekä Kiinan pyrkimykseen osoittaa maan olevan vastuullinen toimija. Samalla roolit heijastelevat Kiinan perinteisiä ulkopolitiikan periaatteita ja tukevat maan tavoitteita Korean niemimaan suhteen.

Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta. 10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa. Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana. Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan. Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan. Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi. Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.

This thesis explores the role of the history of the Gulag in the contemporary mythology surrounding the Great Patriotic War in the Russian Federation, proposing a semiotic consideration to this phenomenon in Russian memory politics. While mythology has surrounded the Soviet victory in the Second World War since its conclusion, the thesis focuses on its most recent iteration during the Putin regime and briefly into the 2022 Russian war on Ukraine. To look more closely into this vast and amorphous mythology, the author narrows in on the historical considerations on the role of the Gulag during the Great Patriotic War. In particular, the thesis delves into the online materials of the Federal Prison Service (FSIN) published between 2009 and 2022 to evaluate how, through symbols and historical narratives, the Federal Prison Service of Russia weaves itself into the mythology of the Great Patriotic War. Utilizing the Roland Barthes seminal work on mythologies, the thesis concludes that FSIN reproduces previously established signifiers of the Great Patriotic War, drawing upon the war’s ‘matrix of signification.’ FSIN’s historical practices are a part of its relationship to the power centre, both to stake out a historical claim, or ‘place identification’ in the broader history of Russia’s modernization, and to signal loyalty to the centre by amplifying its cornerstone narratives on the Great Patriotic War.

Tutkielmassa tarkastellaan kuvan ja sanan suhdetta Walter Moersin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa WildeReise durch die Nacht (suom. Hurja matka halki yön, 2003). Tutkielman tavoitteena on analysoida romaanin verbaalisten ja visuaalisten elementtien vuorovaikutusta sekä sitä, miten kuvat on valittu ja mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten eri-ikäiset lukijat tulkitsevat kuvitusten ja tekstin yhteistyöstä syntyvät merkitykset sekä romaanin intertekstuaaliset viittaukset. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa kuvakirjatutkimusta, lastenkirjatutkimusta, satututkimusta sekä parodian tutkimusta. Moersin romaanin kuvitustapa poikkeaa perinteisestä kuvakirjasta, sillä sen kuvat ovat ranskalaisen taiteilijan Gustave Dorén (1832–1883) käsialaa, ja ne on laadittu alun perin toisia teoksia varten. Romaani yhdistää maailmankirjallisuuden klassikkoja kuvittaneet piirrokset uudenlaiseksi kokonaisuudeksi, ja kauan ennen tekstiä ilmestyneet kuvat ovat toimineet tarinan inspiraationa. Teoksen päähenkilö on 12-vuotias Gustave, joka seikkailee unenomaisessa fantasiamaailmassa. Romaanin kuvat esittävät sekä juonen käännekohtia että rauhallisempia vaiheita, ja niitä käytetään miljöön ja henkilöhahmojen kuvaukseen sekä fokalisaation välineinä. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvien ja tekstin välinen vuorovaikutus on täynnä ristiriitoja, ja että verbaalisten javisuaalisten elementtien välinen ironinen vastakohtaisuus vaikuttaa tarinan tulkintaan. Vaikka kuvituskuvien tapahtumia eritellään usein sanallisesti, tekstin tarjoama perspektiivi poikkeaa kuvien luomasta todellisuudesta.Kuvat ja teksti antavat toisilleen uusia merkityksiä ja vaihtoehtoisia tulkintoja, ja usein toinen niistä välittää lukijalle enemmän informaatiota kuin toinen. Tutkielmassa todetaan myös, että intertekstuaalisuus on romaanissa läsnä sekä verbaalisella että visuaalisella tasolla, sillä kuvat ja teksti viittaavat paitsi kuvitusten alkuperäislähteisiin, myös aikakauden tyyliin sekä Gustave Doréen itseensä. Teos on intermediaalinen, sillä se yhdistää verbaalisen ja visuaalisen merkkijärjestelmän sekä viittaa niin maalaustaiteeseen kuin elokuviinkin. Intertekstuaalisuus ja -mediaalisuus on merkitty selkeästi sekä verbaalisesti että visuaalisesti. Romaanin kuvat ja teksti parodioivat satu- ja fantasiakirjallisuutta kääntämällä niiden konventiot ylösalaisin ja siirtämällä ne uuteen kontekstiin. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että lastenkirjallisuus on nykyään yhä useammin crossover-kirjallisuutta, jota kirjoitetaan kaikenikäisille. Moersin teoksen huumori syntyy intertekstuaalisuuden tunnistamisesta ja tuttujen ilmiöiden parodioimisesta niin verbaalisesti, visuaalisesti kuin niiden yhdist elmänkin kautta, ja eri-ikäisillä lukijoilla on erilaiset kompetenssit ymmärtää kirjallisuus - tai kulttuurihistoriallisia viittauksia. Wilde Reise durch die Nacht -romaania ei voi tarkastella perinteisenä kuvakirjana, eikä teosta tai sen kohdeyleisöä voida asettaa vain yhteen genrelliseen lokeroon.

Bakgrunden till denna avhandling är att nivån i studentskrivningarna i modersmål och litteratur har sjunkit under de senaste tio åren bland både finskspråkiga och svenskspråkiga gymnasister i Finland. I och med det startades ett projekt, Språklig mångfald, vars syfte är att undersöka bakgrundsfaktorer till att nivån har sjunkit. Som en del av projektet redogör jag i den här avhandlingen för finlandssvenska gymnasisters läsvanor och skrivvanor, dvs. vad, hur ofta och på vilket språk gymnasisterna läser och skriver. Dessutom har jag undersökt gymnasisters attityder till ämnet modersmål och litteratur. Min studie är baserad på en enkätundersökning bland 81 gymnasister samt på intervjuer med åtta gymnasister. Resultatet visar att gymnasister läser dagstidningar i betydligt större utsträckning än de läser böcker. Speciellt gymnasister med låga betyg i modersmål och litteratur läser sällan eller aldrig skönlitteratur. Skrivkulturen bland gymnasisterna innefattar främst media som textmeddelanden per mobiltelefon och debattinlägg på diskussionsforum på Internet. I dessa texter används oftast ett enkelt och kortfattat språk. Gymnasister med höga betyg i modersmålsämnet läser oftare och skriver flera olika genrer under sin fritid än vad gymnasister med låga betyg gör. Gymnasister med höga betyg läser och skriver även oftare på svenska än vad gymnasister med låga betyg gör. I min studie framkommer det att gymnasisterna anser att modersmålsämnet är viktigt, men inte roligt samt att höga betyg korrelerar med positiva attityder. De som har negativa attityder har ofta haft svårigheter med ämnet och har även svårt att se någon koppling mellan modersmålsämnet och vardagen samt framtiden. Många av dem anser att studentskrivningarna är det enda målet med modersmålsämnet.

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida lukijan harhauttamista ja siinä keskeisiä illusorisia maailmoja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin (1971–) romaanissa Gone Girl (2012) ja suomalaisen Juha Itkosen (1975–) romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Lähestyn tutkimuskysymystä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja hyödynnän narratologisen analyysini teoriapohjana ennen kaikkea mahdollisten maailmojen teoriaa ja epäluotettavan kerronnan tutkimusta. Gone Girl ja Anna minun rakastaa enemmän ovat muun muassa genreltään, kulttuuripiiriltään ja tyyliltään toisistaan merkittävästi poikkeavia teoksia, mutta niissä on samankaltainen lukijaa harhauttava kerronnallinen illuusio ja yllätyskäänne: molempien teosten minäkertojat ovat kirjoittaneet fiktion sisäistä fiktiota, jota on siteerattu osana kerrontaa ja jonka illusorinen luonne paljastuu lukijalle vasta myöhemmin. Kun harhautetulle lukijalle selviää, että kerronnassa onkin viitattu yhden maailman sijaan useampaan, tulkinta muuttuu merkittävästi teosten metafiktiivisten juonteiden noustessa keskeisiksi. Analysoimalla romaaneja ja niiden kerrontakeinoja rinnakkain pyrin paikantamaan niissä olevia yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa lukijan harhauttamisen kysymykseen. Pyrin osoittamaan, miten läheisesti teosten kerrontaratkaisut ja niiden lukuprosessi kytkeytyvät niiden käsittelemiin aihepiireihin, kuten tarinankertojan valta, unelmat ja pettymykset, populaarikulttuurin ruokkimat haaveet sekä viihteellistyneen median problemaattinen suhde totuuteen.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on vertailla suomalaisia ja espanjalaisia sananlaskuja, joissa esiintyy eläinten nimiä. Teoreettinen viitekehys pohjautuu Sevilla Muñozin ja Sevilla Muñozin (2004 & 2005) kääntämisessä käytettäviin tekniikoihin, joista toinen perustuu tekijään ja toinen synonyymeihin. Puheenparsien ja sananlaskujen luokittelussa olemme hyödyntäneet Corpasin (2003) nelijaottelua. Tutkimuksemme aihe sijoittuu vertailevaan paremiologiaan. Materiaalina on käytetty yksi- ja kaksikielisiä sanakirjoja, sananlaskuhakuteoksia espanjaksi ja suomeksi sekä myös Internetistä löydettyjä sananlaskuja ja sanontoja, joista on etsitty käytössä olevia erilaisia sanontoja, joissa esiintyy eläinten nimiä. Analyysissä olemme jakaneet sananlaskut neljään eri ryhmään: täysin ekvivalentteihin, osittain ekvivalentteihin, espanjalaisiin sananlaskuihin, joilla ei ole suomessa vastinetta ja vastaavasti suomalaisiin sananlaskuihin, joille ei löytynyt espanjaksi ekvivalentteja. Analysoimme yhteensä 124 sananlaskua, joista 33 kuuluu täysin ekvivalenttien ryhmään ja 26 osittain ekvivalenttien ryhmään. Eniten esimerkkejä sisältyy kolmanteen ryhmään, johon löysimme 38 espanjalaista sananlaskua ilman suomalaisia vastineita. Toisaalta 27 suomalaiselle sananlaskulle ei löytynyt vastineita espanjaksi. Koska tutkimuksen pääpaino on espanjankielisissä sananlaskuissa ja analyysissä on käytetty espanjankielisiä hakumateriaaleja laajemmin kuin suomenkielisiä, on myös tutkielmaan pystytty sisällyttämään espanjalaisia eläinfraaseja, joille ei ole löytynyt suomeksi vastineita. Hypoteesimme osoittautui osittain oikeaksi, sillä löysimme eniten sanontoja toisella kielellä, tässä tapauksessa espanjaksi, joille ei löytynyt suomeksi vastineita. Sekä pelkästään espanjaksi että suomeksi löytyi viisi sanalaskua, joissa esiintyy kissa, mutta toisaalta kahdessa espanjalaisessa sanonnassa esiintyi kissa, kun suomalaisessa vastineessa eläimenä oli sika tai porsas. Suomalaisissa sananlaskuissa sika osoittautui olevan suositumpi kuin espanjalaisissa, joista löysimme vain yhden esimerkin. Yleisesti ottaen suosituin eläin oli luonnollisesti koira, joka esiintyi yhteensä 24 esimerkissä eläinfraaseista. Muut eläimet eivät olleet yhtä suosittuja, ja esimerkiksi aasi, hevonen, muuli, lammas ja härkä esiintyivät vain yksittäisiä tai muutamia kertoja analysoiduissa fraaseissa.

Tutkin tässä pro gradu -työssä hyväntekeväisyysjärjestöjen varainhankintakirjeiden tekstuaalista rakennetta. Tarkoituksenani on selvittää, millaisista funktionaalista osista varainhankintakirje koostuu, mitkä noista osista on välttämättömiä ja mitkä valinnaisia sekä miten eri osat toteutetaan kielellisesti. Varsinainen aineisto koostuu 27 yksityishenkilöille vuoden 2014 aikana lähetetystä varainhankintakirjeestä, jotka ovat peräisin kuudelta eri hyväntekeväisyysjärjestöltä: Amnesty Internationalilta, Kirkon Ulkomaanavulta, Kuurojen Liitolta, Suomen luonnonsuojeluliitolta, Suomen Punaiselta Ristiltä ja Unicefiltä. Lisäksi analysoin yhteensä viittä varainhankintakirjeen erityistapausta: kahta hätäapukirjettä, kahta arpajaiskirjettä ja yhtä testamenttilahjoituskirjettä. Tutkielma edustaa genreanalyyttistä tekstintutkimusta. Tekstilajin määrittelyssä painotan kommunikatiivista päämäärää mutta myös kokonaisrakennetta. Analyysimetodina käytän John Swalesin kehittämää vaiheanalyysiä, jossa teksti jaetaan funktionaalisiin vaiheisiin ja niiden alaisiin askeliin. Rakenneanalyysin perusteella varainhankintakirje koostuu seitsemästä funktionaalisesta vaiheesta, jotka ovat 1) muodollisuudet, 2) avuntarpeen luominen, 3) järjestön työhön tutustuttaminen, 4) lahjoittamaan kannustaminen, 5) lopetus, 6) lahjoittamisen mahdollistaminen ja 7) taustatiedot. Kukin näistä vaiheista puolestaan koostuu 1-4 askeleesta, joista ainakin yksi on välttämätön. Lisäksi varainhankintakirje sisältää logoja ja kuvia. Analyysin perusteella varainhankintakirje on varsin vakaa tekstilaji, jonka edustajien välillä on melko vähän rakenteellista vaihtelua. Varainhankintakirjeen erityistapauksetkaan eivät eroa tavallisista varainhankintakirjeistä kovin paljoa, vaan niissä toteutuvat testamenttilahjoituskirjeestä puuttuvaa lahjoittamisen mahdollistamista lukuun ottamatta kaikki samat vaiheet kuin tavallisissa varainhankintakirjeissä. Fennistiikassa ei ole aiemmin tutkittu hyväntekeväisyysjärjestöjen varainhankintakirjeitä, joten tämä tutkielma on uusi tutkimuksellinen avaus. Jatkossa voisi tutkia esimerkiksi eri aikoina laadittuja varainhankintakirjeitä, sähköpostitse lähetettyjä varainhankintakirjeitä, varainhankintakirjeen tekoprosessia, varainhankintakirjeissä olevia kuvia tai muita varainhankintaan liittyviä tekstejä.

Tutkielma käsittelee viime sotien jälkeisiä sosiaalisia ongelmia niin sanotun pinnarilain kautta. Laki työtä vieroksuvien henkilöiden määräämisestä työhön tai erikoistyölaitokseen oli voimassa 1946–1948. Tutkielma selvittää, miten viranomaiset sovelsivat pinnarilakia Helsingissä ja avaa työnvieroksunta-käsitteen sisältöä ja määrittelyä. Tutkielman näkökulma pohjautuu kontekstikonstruktivismiin. Erilaisuuden ja sosiaalisten ongelmien määrittely on jatkuvan keskustelun ja kiistelyn alainen aihepiiri, sillä kyseisissä ilmiöissä ja niiden hallinnassa törmäävät erilaiset intressit ja tavoitteet. Sosiaalisen ongelman määrittely on tulosta aktiivisesta kollektiivisesta määrittelyprosessista, johon osallistuu useita toimijoita. Koska itse laki määritteli työnvieroksunta-käsitteen ja rajasi lain soveltamisalan hyvin väljästi, paikalliset viranomaiset saivat laajat toimintavaltuudet. Tämän vuoksi on tärkeä tutkia, millaiset henkilöt koettiin ongelmallisiksi, ”häiritsevän erilaisiksi”. Tärkein lähdemateriaali työssä on kunnallisen työasiainlautakunnan laatimat henkilöaktit työnvieroksujina käsitellyistä henkilöistä. Henkilöaktit sisältävät lautakunnan omien merkintöjen lisäksi poliisin huolto-osaston, huoltolautakunnan ja lääkäreiden asiakirjoja. Systemaattisen otannan avulla akteista on koottu noin 350 henkilöaktin otos. Nämä henkilöt on jaettu neljään ryhmään sen perusteella, mitkä syyt ovat johtaneet henkilön päätymiseen pinnarikäsittelyyn. Näin muodostuneen neljän ryhmän nimet ovat rikolliset, alkoholiongelmaiset, irtolaisnaiset ja ”kunnon kansalaiset”. Ryhmiä analysoidaan vertailun ja tilastollisten menetelmien avulla. Pinnarilaki oli yhtä aikaa työmarkkina-, sosiaali- ja kontrollipolitiikkaa. Sen soveltamisessa tulivat ilmi valtion työvoimapoliittiset intressit jälleenrakentavassa ja työvoimapulasta kärsivässä maassa. Työnvieroksujien joukkoon päätyi niin yhteiskunnan syrjässä roikkuvia moniongelmaisia kuin työkyvyttömyydestä tai työn puutteesta kärsiviä tavallisia kansalaisia. Pinnarilaki sai sovellettaessa ”kaatoluokka”-luonteen: sen avulla viranomaisten kynnys puuttua epäilyttävinä pitämiensä henkilöiden elämään madaltui, sillä esimerkiksi alkoholisti- ja irtolaislainsäädännön soveltamisala oli rajatumpi. Sotatoimien päätyttyä viranomaiset kävivät taistoon yhteiskunnan sisäisiä vihollisia, kohonnutta rikollisuutta, muuttuneita moraalikäsityksiä ja lisääntynyttä päihteidenkäyttöä, vastaan. Tässä taistelussa pinnarilaki oli viranomaisten tärkein ase ja kontrollikeino.