Browsing by Title

Viime vuosisadan puolivälissä suomalaisissa naistenlehdissä alettiin kasvavalla tahdilla mainostaa kertakäyttöisiä kuukautistuotteita. Kun vielä 1900-luvun alussa ei ollut tavatonta, ettei nainen käyttänyt minkäänlaista kuukautissuojaa, viimeistään vuosisadan lopulla kertakäyttöisistä kuukautissuojista oli tullut kyseenalaistamaton osa suomalaisten menstruoijien arkea. Kuukautiset, aihe, jota vuosisatojen ajan olivat määritelleet häpeä, kansanperinne, uskonto ja yleinen häveliäisyys, tulivat naisten kuluttajalehtien sivuilla ”näkyviksi” erityisesti sotien jälkeisessä, hyvinvointivaltiotaan kiivaasti rakentavassa Suomessa. Tutkin työssäni tätä kulttuurihistoriallista muutosta, joka mahdollisti tehdasvalmisteisten kuukautistuotteiden markkinoiden synnyn Suomessa. Tutkimukseni on ensimmäinen kertakäyttösiteisiin ja kuukautisten historialliseen kaupallistumiseen keskittyvä tutkimus Suomessa. Alkuperäislähteideni ytimen muodostavat suomalaisen Eeva-lehden sivuilla 1950–60-luvuilla ilmestyneet kuukautissuojamainokset. Niiden pohjalta tarkastelen, kuinka kuukautiset tuotiin kaupungistuvassa Suomessa kulutuskulttuurin piiriin, ja kuinka mainosten kaupallisessa ympäristössä kuukautisista alettiin puhua. Toisaalta kysyn myös, millaista kuvaa modernista naisruumiista 1900-luvun puolenvälin kuukautissuojamainonta tuotti, ja mitä se voisi kertoa laajemmin kuukautiskäsityksistä ja niiden muutoksesta Suomessa. Lähestyn mainoksia lähtökohtaisesti kulttuurihistoriallisina lähteinä, joiden visuaalisten ja verbaalisten merkityksellistämisen tapojen äärelle työssäni paneudun. Ammennan näkökulmia myös feministisen tutkimusperinteen näkemyksistä moderniteetistä, sukupuolitetusta kehosta ja seksuaalisuudesta. Yhteensä tarkastelemiani mainoksia on 281 kappaletta, joista noin puolet kattaa suomalaisten kuukautissuojamerkkien mainoksia ja puolet yhdysvaltalaisen Tampax-merkin mainoksia. Olen täydentänyt aineistoani joukolla lehdissä ilmestyneitä artikkeleita ja kyselypalstoja koskien kuukautisia ja naisten lisääntymisterveyttä, ymmärtääkseni laajemmin sitä mainosten kulttuurista taustaa, josta niiden viestit ja merkitykset rakentuvat. Arkitodellisuudelle olen hakenut peiliä kuukautiskokemuksia kartoittaneista aiemmista tutkimuksista, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilyttämästä kuukautiskyselystä. Tulkitsen mainosaineistoni valtavan määrällisen kasvun 50–60-luvuilla kertovan yhtäältä suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja elintason noususta, mutta myös naisten vahvasta asemasta kulutusyhteiskunnan kasvussa. Kuukautissuoja-mainoksissa kulttuurisesti edelleen likaiseksi ymmärretty kuukautisvuoto hävitettiin pois näkyvistä mitä erilaisimmin piilottamisstrategioin. Tutkimani mainokset esittävät kuukautiset asiana, josta nainen haluaa vapautua ja tarjoavat tuotteitaan ratkaisuksi kaikkeen kuukautisiin liittyvään epämukavuuteen. Samalla niissä tuotetaan kuvaa naiskehosta, jonka täytyy jatkuvasti hallita omaa biologista toimintoaan sosiaalisen häpeän vaaralta. Erityisesti yhdysvaltalaisissa mainoksissa kehon ulkoinen pinta korostuu mainosten valkoisien, keskiluokkaisten ja hoikkien mallien kehoissa. Viimeistään 60-luvun lopulla mainoskuvien naisruumiille asettamissa ristiriitaisissa tehtävissä tulee mielestäni näkyville myös laajempi kodin piiristä irtoavan naiskuvan pirstaloituminen 1900-luvun puolivälissä. Esitän tutkimuksessani, että mainosten lukeminen yksiselitteisesti naisia alistavina ja heitä kaupallisen itsen tuottamiseen ajavina on tulkintana liian yksiselitteinen. Vaikka mainoksissa liioitellaan viestiä tuotteen välttämättömyydestä naiskehon norminmukaiseen ylläpitoon, niissä tarjotaan myös tapoja muuttaa aiempia viktoriaanisia käsityksiä kuukautisista ja naiskehon pystyvyydestä. Keskeinen tutkimukseni argumentti on, että mainosten ristiriitaiset viestit kuukautisten hallinnasta ja toisaalta niistä vapautumisesta tuskin näyttäytyivät aikalaisilleen saman ristiriidan kautta, kuin nykypäivän katselijalle. Varhaisten kuukautissuojamainosten muotoilemat viestit ja tavat esittää kuukautiset ja naiskeho ovat toisaalta pitäneet pintansa historiallisesti aina näihin päiviin saakka ja siksi avaavat mielestäni väylän tarkastella kriittisin silmin myös niitä kuukautistabua toisintavia historiallisia jatkuvuuksia, jotka kuukautisaiheen avoimuutta korostavassa ajassamme edelleen pitävät pintansa.

Sekelskiftet 1900 var de stora folkhälsoprojektens tidevarv. Också i Finland engagerade sig läkare, stadsplanerare och politiker i stora folkhälsoprojekt. Denna avhandling pro gradu granskar den Florinska kommissionens uppkomst och verksamhet. Kommissionen lät genomföra befolkningsundersökningar i Tenala-, Malax socken och Borgå landsförsamling under 1910-talet. Syftet med avhandlingen är att studera kommissionen och dess verksamhet som en del av både nationella och internationella sammanhang Jag har strävat till att ge en helhetsbild över kommissionens befolkningsundersökningar som inte tidigare har undersökts i större utsträckning. Den teoretiska ramen för avhandlingen är relationen mellan samhällets och individens intressen och behov. Den Florinska kommissionens befolkningsundersökningar var ett ambitiöst forskningsprojekt som hade både vetenskapliga och politiska motiveringar. Kommissionen ville utföra ”en närmare undersökning af den svenskatalande befolkningens i Finland fysiska och psykiska hälsa samt de förhållanden, som kunna anses utöfva inflytande på densamma”. Kommissionen strävade till att hitta mångsidiga och vägande argument för att stärka den svenskspråkiga befolkningens hälsa i Finland, under en tid då de upplevde att deras ställning i samhället var hotad. Kommissionen ville att den svenska befolkningens framtid i landet skulle tryggas, samt att de svenskspråkiga skulle bli sedda som en likvärdig del av befolkningen på samma villkor som den finska majoriteten i fråga om administrativa och kulturella rättigheter. Kommissionens undersökning kom att bli mycket omfattande och sammanlagt undersöktes närmare 23 000 individer i de tre orterna. Kommissionen valde att undersöka sådana faktorer som de ansåg vara viktiga i bedömandet av folkhälsan. Man undersökte individernas hälso- och levnadsförhållanden och utförde också några antropologiska mätningar. Medicinska och sociala problem i samhället reflekterades i kommissionens arbetsprogram. Det som skedde inom rashygien och folkhälsa på svenskt håll i Finland var ingen enskild händelse, utan en del av ett större sammanhang och en tid då rashygien och folkhälsa intresserade vetenskapssamfundet i stora delar av Europa. Det viktigaste källmaterialet för avhandlingen är den Florinska kommissionens protokoll samt bilagor som förvaltas av Samfundet Folkhälsan i svenska Finland. I Folkhälsans arkiv finns även övrigt material såsom undersökningsrapporter, planer och personkort som är viktiga för min avhandling. För att vinna en djupare förståelse av kommissionens arbete har jag även använt mig av artiklar skrivna främst av kommissionens ordförande, Ossian Schauman, samt kommissionens sekreterare, Harry Federley.

Tutkielman aihe on liikkeen representaatio still-kuvassa, jota lähestytään Étienne-Jules Mareyn (1830–1904) kautta. Hän oli tieteilijä, joka kehitti liikkeen kaappaamisen teknologioita ja representaatiomalleja 1850-luvulta kuolemaansa saakka. Tutkielman keskiössä on Mareyn keksimä valokuvaustekniikka, kronofotografia. Se esittää liikkeen hahmoa toistamalla ja tämän liikeradan näkyväksi tekemisellä. Tällainen representoimisen tapa yleistyi modernistisessa taiteessa ja vaikutti valokuvataiteen kehitykseen. Kronofotografia paikkasi graafisen metodin ja tavallisen valokuvauksen puutteita ja pystyi sellaiseen, mihin muut teknologiat eivät kyenneet. Nykyinen liikkeenkaappausteknologia on velkaa kronofotografialle niin teknisellä kuin visuaalisella tasolla. Tutkielman taustavireenä on tieteen ja taiteen jakama halu visualisoida liikettä, joka näyttäytyy poikkitieteellisenä menetelmänä ja eri alojen kuvaesimerkkien analysoimisena. Metodi yhdistää tieteen ja taiteen arviointikriteerejä ja asettaa niitä vastakkain. Liikkeen kaappausta ja sen representaatiota analysoidaan teknisestä, syntaktisesta, keinokohtaisesta ja historiallisesta näkökulmasta. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on representaation käsite, jonka avulla kuvatyyppejä, esityskeinoja sekä katsomista arvioidaan. Tekstin tarkoitus on pureutua välineen ja ilmaisun keskinäiseen jännitteeseen selvittämällä, miksi tietyt keinot toimivat toisia paremmin. Tutkielma käsittelee käytetyn teknologian, representatiivisten keinojen ja havainnon vuorovaikutteista suhdetta. Mareyn kronofotografisiin kuviin ja diagrammeihin painottuva aineisto hakee vertailukohtia taiteen kuvastosta, kuten valokuvista, piirustuksista ja maalauksista. Niissä käytettyjä keinoja verrataan keskenään erilaisia kuvallisia kielioppeja tulkiten. Aineistoon kuuluvat lisäksi representatiivisten keinojen suhdetta havaintoon käsittelevät tutkimukset, joita sovelletaan kuva-aineistoa analysoitaessa. Tutkielma keskittyy taiteen laajasta keinopaletista hahmon toistoon ja osittaiseen peittämiseen; ääri- ja vauhtiviivan sekä liikesumennuksen käyttöön; sekä samansuuntaisten, kaarevien ja konvergenttien linjojen suosimiseen. Näillä keinoilla luotua näennäistä liikettä still-kuvassa selitetään biologisin ja havaintopsykologisin perustein. Tutkimuksessa käy ilmi, miten Mareyn geometrisen yksinkertaiset kronofotografiset kuvat kaappaavat liikkeen muita tekniikoita paremmin, sillä niissä huomio keskittyy itse liikkeeseen liikkuvan hahmon sijaan. Johtopäätöksenä on, että käytetty väline vaikuttaa representatiivisten keinojen valintaan. Silti tietty tekniikka ja ilmaisu eivät muodosta lukittuja pareja, vaan keinot matkaavat ristiin tieteen ja taiteen välillä muuttuen toisenlaisiksi eri tekijöiden käsissä. Näin ollen myöskään yksikään kuvatyyppi, esimerkiksi kronofotografinen kuva tai diagrammi, ei ole yksinomaan jonkin ennalta määrätyn kontekstin käytössä. Tutkielma vahvistaa käsitystä asiayhteyden tärkeydestä myös kuvan tulkinnassa: samaan kuvaan ladataan eri merkityksiä paikasta ja ajasta toiseen siirryttäessä. Tutkielma tuo esiin, kuinka merkitysten ja tekniikoiden matkaavasta luonteesta huolimatta monet liikkeen esittämiskeinot ovat olleet olemassa jo vuosisatojen ajan, eivätkä ne ole uusien ilmaisutapojen tai teknologioiden tieltä väistyneet. Syy vaikuttaa löytyvän katsomisen mekanismeista: nämä keinot puhuttelevat aivojen liikkeentunnistusalueita. Liikkeen esittäminen pysäytettynä kaksiulotteisella pinnalla kiinnostaa tieteilijöitä ja taiteilijoita yhä tänä päivänä tehtävän paradoksaalisen luonteen vuoksi ja säilynee siksi myös tulevaisuudessa osana kuvallista kulttuuria.

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tutkin kätilötyön rakentumista Suomessa vuosina 1879 - 1920 Hämeenlinnan lääkäripiirin näkökulmasta. Analysoin vuoden 1879 kätilöohjesäännön tuomien muutosten sekä valtion organisaatioiden, lääkäreiden ja kunnallistason määräysten merkitystä kätilötoiminnalle ja kätilöille. Tutkimuksen ajallinen rajaus, 1879 - 1920, juontuu Keisarillisen Majesteetin vuonna 1879 antamasta kätilöohjesäännöstä, joka oli toimintaa ohjaavana lainsäädäntönä voimassa vuoteen 1920. Tutkin tässä työssä kätilötyötä kahdessa tasossa, mikrohistoriallisesti ja yleisellä tasolla. Tutkimusmenetelmänä sovellan kvalitatiivista ja kvantitatiivista menetelmää. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä toimii soveltavin osin Michel Foucault'n teoria biovallasta. Kätilöiden puutteeseen maalaiskunnissa oli pyritty vaikuttamaan vuoden 1859 kätilöohjesäännöllä. Käytännön muutoksia ei tapahtunut ja vuonna 1879 hyväksyttiin uusi kätilöohjesääntö. Uusi ohjesääntö oli valtion hallinnon ja lääkäreiden yhteistoiminnan tulos. Sen sanoma oli ohjaavaa, mutta ei pakottavaa. Lakiuudistuksella pyrittiin vaikuttamaan kuntiin ja kuntien kautta kansalaisten toimintaan. Haluttiin muokata ihmisten käyttäytymistapoja normalisoimalla kätilöhoitoinen synnytys. Kätilöohjesäännön voimaantulo ja vuodet 1879 - 1920 voidaan nähdä käännekohtana kätilötyössä. Tutkimusperiodin aikana kätilötyö alkoi saada itsenäisen ammattikunnan piirteitä selvemmin. Rahan rooli oli monessa suhteessa merkittävä, sillä elatuksen lisäksi raha vaikutti kätilön asemaan ja arvostukseen. Kunnan päättäjät olivat merkittävässä valtaapitävässä asemassa, koska heillä oli päätösvalta kätilön palkkaamisessa ja työn ehdoissa. Kunnissa, joissa kätilöä arvostettiin, maksettiin paremmin ja kuntalaiset tukeutuivat koulutettuun apuun enemmän. Tutkimusaikana kätilöiden olosuhteet kunnissa olivat haasteelliset eikä laki rajoittanut synnytyksen avustajaa, joten kätilöhoitoisissa synnytyksissä tapahtunut kasvu oli kätilöiden melko pyytettömän työn tulosta. Haluttiin muutakin kun käyttää valtaa.

Tämä pro gradu -tutkielma on tehty osana Svenska i toppen -projektia, joka alkoi syksyllä 2008 Pohjoismaisten kielten ja pohjoismaisen kirjallisuuden laitoksella. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat lukiolaisten näkökulmasta hyvien tulosten saavuttamiseen ruotsin ylioppilaskirjoituksissa kolmessa suomenkielisessä lukiossa, jotka sijaitsevat Turun, Tampereen ja Joensuun seuduilla. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten maantieteelliset tekijät vaikuttavat opiskelijoiden ruotsin kielen osaamiseen sekä mitä eroja on keskipitkän ja pitkän ruotsin oppimäärän opiskelijoiden asenteissa kieltä kohtaan. Tutkielman aineistona on kolme ryhmähaastattelua, joihin on osallistunut 14 lukiolaista, 11 tyttöä ja 3 poikaa. Haastattelut on tehty joulukuussa 2008 sekä tammi- ja maaliskuussa 2009. Haastatteluissa on käytetty strukturoitua kyselylomaketta, jossa kysytään opiskelijoiden näkemyksiä ruotsin opiskelusta. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen tutkimusote, jossa on piirteitä kolmesta eri menetelmästä: tapaustutkimuksesta, etnografisesta tutkimuksesta sekä temaattisesta analyysistä. Tärkeimpänä teoriataustana on ruotsi toisena kielenä -tutkimus, oppiminen sosiokonstruktivistisena ilmiönä sekä motivaatiotutkimus. Tarkastelen kielenoppijaa luokkahuoneessa sosiaalisena osallistujana omassa oppimisprosessissaan. Oppiminen nähdään kokonaisuutena, johon kuuluu eri osa-alueita, esimerkiksi koulujen käytännöt, yhteisön vaikutus oppimiseen sekä opiskelijan identiteetin muokkautuminen kouluyhteisössä. Motivaatiota tarkastelen kielenoppimisen näkökulmasta, ja se koostuu erilaisista dynaamisista vaiheista, esimerkiksi tavoitteiden asettamisesta oppimisprosessin alussa, valintojen tekemisestä sekä motivaation ylläpitämisestä oppimisprosessin kuluessa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että suurin yksittäinen syy menestykseen opiskelijoiden näkökulmasta on opettaja, joka omalla toiminnallaan voi merkittävästi parantaa opiskelijoiden oppimisedellytyksiä. Työhön panostaminen, opiskelijoiden yksilöllinen kohtaaminen myös luokkahuoneen ulkopuolella ja esimerkiksi omien oppimateriaalien valmistaminen ovat opettajaan liittyviä tekijöitä, jotka voivat nostaa opiskelijoiden motivaatiota huomattavasti. Myös lukion maantieteellisellä sijainnilla on vaikutusta. Paikkakunnilla, joilla ruotsin kieltä käytetään vähän, korostuu opettajan rooli kielellisen oppimisympäristön luomisessa. Keskipitkän ja pitkän ruotsin opiskelijoiden välillä ei tutkimuksessa ilmene eroja asenteissa kieltä kohtaan.

Tässä tutkielmassa olen käsitellyt liitepartikkelin -hAn merkityksiä ja sen leksikaalisia vastineita venäjän kielessä. -hAn on monimerkityksellinen sävypartikkeli, jolla ei ole yhtä tiettyä vastinetta. Tästä syystä kääntäjät käyttävät merkitykseltään mahdollisimman lähellä olevia kielellisiä yksiköitä sen venäjäntämisessä kattaakseen sen pragmaattiset implikaatiot. Tarkastellessani liitepartikkelia -hAn olen pääsääntöisesti nojautunut Nykysuomen sanakirjan artikkeliin aiheesta ja Auli Hakulisen ja muiden tutkijoiden tutkimuksiin. Venäjännöskeinoina toimivat sävyjä tuottavat diskurssisanat ja nonverbaaliset käännöskeinot. Tutkimukseni on luonteeltaan empiirinen laadullinen korpustutkimus. Tämän menetelmän mukaan analysoidaan tietokonejärjestelmän avulla suuria tekstimääriä. Vertaillakseni –hAn-liitepartikkelillisia lausumia niihin venäjännettyihin vastineisiin olen käyttänyt ParFin2016 -rinnakkaiskorpusta. Se sisältää suomalaisia kaunokirjallisia tekstejä vv. 1870 –2014 ja niiden venäjännöksiä sovitettuna lausetasolle. Aineistoni koostuu 737 esimerkistä, jotka ovat koottu kolmesta kaunokirjasta. Esimerkeissä esiintyy liitepartikkeli -hAn ja sitä vastaavia venäjännöksiä. Nämä esiintymät on luokiteltu vastineiden perusteella. Tutkimuksen puitteissa laatimani tilasto esittää leksikaalisten vastineiden ja muiden käännöskeinojen esiintymistiheyden. Liitepartikkelin -hAn ja sen vastineiden tutkimuksessa on välttämätöntä tarkastella konteksteja, joissa ne esiintyvät. Täten olen käsitellyt 42 esimerkin kontekstia tarkkaan erikseen, mikä on edesauttanut esiintymien ymmärrystä. Tutkimuksen tuloksena olen havainnut, että liitepartikkelin -hAn yleisimpinä venäjännöksinä toimivat diskurssisanat mm. ved’, že, i, da, konečno, interesno. Esimerkkien pohjalta tulee selväksi, missä merkityksissä mitkä diskurssisanat vastaavat liitepartikkelin -hAn implikaatioita. Korpusaineiston esimerkkien tarkastelu osoittaa, että nonverbaaliset käännöskeinot ovat jopa suositumpia kuin leksikaaliset vastineet. Monessa tapauksessa kääntäjät vain jättävät kääntämättä liitepartikkelin -hAn tai käyttävät parafraasia välittääkseen sen implikaatioita venäjännöksissä. Tutkimus luo laajaa kuvaa liitepartikkelin -hAn venäjännöskeinoista ja tarjoaa kiinnostavan sovellusmahdollisuuden sävypartikkeleiden opettamisesta S2-opiskelijoille. Sen tuloksia voi myös hyödyntää suomen kielen opettamis-ja kääntämisprosessissa.

Eusebius Kesarealaisen Kirkkohistoria on yksi merkittävimpiä lähteitä varhaisen kristinuskon historiasta. Eusebius oli itse nuorta kristinuskoa ravistelleiden Diocletianuksen vainojen ja niitä seuranneen nk. konstantinolaisen käänteen silmin näkijä. Tästä huolimatta tutkimuksessa on oltu kiinnostuneempia Eusebiuksen kirkon ja valtion suhteita koskevasta ajattelusta ja Kirkkohistorian syntyvaiheista kuin siitä, miten hän teoksessaan tulkitsee vainoja. Ainoastaan professori W. Tabbernee on esittänyt näkemyksen siitä, miten Eusebiuksen näkemys vainoista kehittyi, mutta tämä hänen teoriansa ”vainojen teologian kehityksestä” ei ole saanut vastinetta akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkielmassa kysytäänkin, miten Eusebius tulkitsi vainoja ja kestääkö Tabberneen esittämä teoria tulkinnan kehityksestä tarkastelun Kirkkohistorian tekstin valossa. Koska Kirkkohistorian syntyprosessista käyty akateeminen keskustelu on tiivistynyt siihen, miten kirjoittaminen ajoittuu suhteessa Eusebiuksen oman ajan vainoihin, on tutkielmassa otettu kantaa myös tähän kysymykseen. Akateemista keskustelun perusteella voidaan olettaa, ettei Eusebius aloittanut Kirkkohistorian kirjoittamista ennen vainojen alkua vuonna 303. Hän aloitti lopulta kymmenen kirjaa käsittäneen teoksensa kirjoittamisen aikaisintaan 310-luvulla. Eusebius joutui kuitenkin valtakunnan tilanteen muuttuessa seuraavien vuosien aikana muokkaamaan teoksensa viimeisiä kirjoja ennen kuin se sai lopullisen asunsa vuonna 326. Kirjoittaessaan Eusebius myös muokkasi perinteisen antiikin historiankirjoituksen palvelemaan omaa tarkoitustaan eli puolustamaan kristinuskoa. Tämän takia Eusebiuksen tekstiä tuleekin tarkastella esimerkkinä varhaiskristillisestä apologiasta. Tabbernee esitti Eusebiuksen vainojen tulkinnan muuttuneen sinä aikana kun hän kirjoitti Kirkkohistorian. Hän kuvasi nämä muutokset kolmena vaiheena, joiden merkittävin ero oli se, miten Eusebius esitti ”jumalallisen koston” koituvan kristittyjen vainoajille. Tässä näkyi Tabberneen mukaan selvä ero siinä, kuinka alkuun ”kosto” osui vain juutalaisiin ja vasta Eusebiuksen oman ajan kuvauksessa roomalaisiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon teoksen apologista luonnetta eikä hänen argumentaationsa kestä kriittistä tarkastelua Kirkkohistorian tekstiä vasten. Juutalaisten kärsimysten kuvauksella on teoksessa selkeä apologinen funktio. Roomalaisten vainoajien kohtaloiden kuvauksessa Eusebius puolestaan käyttää raamatullista mallia, jossa kuninkaiden elämä ja kuolema tulkitaan sen perusteella, miten he suhtautuivat Jumalaan. Vaikka Tabberneen teoria Eusebiuksen ajattelun kehittymisestä ei osoittaudu kestäväksi, jää Eusebiuksen esittämään vainojen tulkintaan ristiriita kahden Kirkkohistoriassa löytyvän näkökulman välillä. Toisaalta Eusebiuksen mukaan vainot olivat Jumalaa vastustavien voimien hyökkäystä kirkkoa kohtaan, toisaalta taas Jumalalta itseltään tuleva rangaistus kirkolle sen synneistä. Tätä ei kuitenkaan Tabberneen tavoin tarvitse pitää tekstissä näkyvänä jäänteenä Eusebiuksen ajattelun eri vaiheista tai ratkaisemattomana ristiriitana. Kun Eusebiuksen ajattelua tai hänen tekstejään pyritään ymmärtämään, on vastausta etsitty ajan politiikasta tai filosofiasta. Eusebius piti itseään kuitenkin ensisijaisesti raamatuntutkijana ja vaikka hänet nykyisin tunnetaankin Kirkkohistorian kirjoittajana, on hän tehnyt varsinaisen elämäntyönsä tutkimalla kristinuskon pyhiä tekstejä. Eusebius ei todennäköisesti nähnyt ristiriitaa esittämiensä vainojen tulkintojen välillä, eikä hän pyrkinyt ratkaisemaan jännitettä. Pikemminkin kyse oli hänelle luonnollisesta asiasta. Eusebius ajatteli Raamatun muodostavan ratkaisun koko historiaa ja siksi tulkitsi myös oman aikansa tapahtumia Raamatusta löytyvien esimerkkien avulla. Tulkintansa vainoista Jumalalta tulevana rangaistuksena Eusebius liittää suoraan Jerusalemia 580-luvulla eKr. kohdanneesta hävityksestä kertoviin raamatunkohtiin. Näissä tulkitaan katastrofin olleen Jumalan rangaistus israelilaisille heidän synneistään, vaikka vieraat kansat, joiden kautta rangaistus tuli olivat samalla Jumalan kansan vihollisia. Nämä raamatunkohdat todistavat sen, että Eusebius tulkitsi vainoja Raamatun avulla ja saattoi siksi esittää tulkintoja, jotka muista lähtökohdista ja ilman hänen historiallisen taustansa huomioonottamista vaikuttavat ristiriitaisilta.

Tutkielma keskittyy Unkarin ainoan kirjallisuuden Nobelin saaneen Imre Kertészin pääteokseen Kohtalottomuus (Sorstalanság, 1975) ja siinä ilmeneviin häpeän ja ulkopuolisuuden kuvauksiin. Kohtalottomuuden toistuvia teemoja ovat ulkopuolisuus ja toiseus, joita on tarkasteltu jo aiemmissa tutkimuksissa varsin kattavasti. Tämä tutkimus lähestyy kuitenkin ulkopuolisuutta siihen kietoutuvien häpeän ilmentymien kautta ja pyrkii käsittelemään häpeän ilmenemismuotoja yhtenä teosta määrittävänä kokonaisuutena. Tutkimuskysymyksiä ovat: onko romaanissa laajoja häpeän ilmenemismuotoja, millaisia häpeän ilmenemismuotoja romaanissa on ja liittyykö häpeä ulkopuolisuuteen – ja jos liittyy, millä tavoin? Hypoteesit ovat, että Kohtalottomuudessa on toistuvia, merkittäviä ja toisistaan erillisiä häpeän ilmenemismuotoja, ja että häpeä liittyy ulkopuolisuuteen syy-seuraussuhteen kautta, ollen joko syy ulkopuolisuuteen tai seuraus ulkopuolisuudesta. Tutkielmassa häpeä määritellään psykologi Tomkinsin häpeän affektin mukaisesti. Häpeä sisältää tuntemukset syyllisyydestä, häpeästä ja ujoudesta tai noloudesta, ja siihen voi liittyä myös häpäisyjä. Tutkielma ei kuitenkaan noudata tarkasti Tomkinsin affektin määritelmää, vaan puhuu tunteista nimityksillä tuntemus ja tunne, seuraten kulttuuriteoreetikko Ngain esimerkkiä välttää tunteiden jaottelua kahteen selvärajaiseen luokkaan. Tämä mahdollistaa kaunokirjallisen teoksen tulkitsemisen yhtenäisenä taideteoksena eikä vain yksittäisinä ilmauksina häpeästä. Häpeän ilmenemismuotoja lähestytään kirjallisuudentutkimuksessa yleisesti käytetyllä metodilla, teoslähtöisellä tekstianalyysilla. Analyysin kautta on ilmeistä, että häpeä on Kohtalottomuudessa laajalti esiintyvä tunne. Teoslähtöinen tekstianalyysi osoittaa, että häpeä on myös monisyistä ja selkeästi eroteltavissa eri alakategorioihin, joista jokaisesta on romaanissa useita esimerkkejä. Häpeään liittyvät tekijät ovat romaanissa lähes jatkuvasti läsnä ja kietoutuvat ulkopuolisuuden tematiikkaan, ja häpeä on vahvasti läsnä romaanin käännekohdissa. Ulkopuolisuuden ja häpeän suhde on romaanissa tiivis. Niiden välinen suhde ei kuitenkaan ole analyysin perusteella selkeä. Häpeä ei nouse ulkopuolisuuden yksiselitteiseksi syyksi, eikä ulkopuolisuus yksin selitä häpeää, vaan suhde tuntuu olevan molemminpuolinen.

Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.

Overwork has been a major part of Japanese work culture ever since the second world war. Currently the diminishing working population and growing economic pressure have led to a situation where workers are required to commit their days and lives to work for companies to bloom. If overwork is temporary and controlled, it may be justified. However, there are cases in Japan where excessive overwork has become a norm inside the company. This may cause not only serious health problems and reduced working capacity but even death. This master’s thesis examines how two cases of overwork suicides (karōjisatsu) were dealt in two Japanese newspapers, Asahi Shimbun and Yomiuri Shimbun. The newspaper articles were based on two court decisions in which employees of Dentsu Inc. (Dentsu) killed themselves due to over work. In 1991 Ichiro Oshima hanged himself at his home, and in 2015 Matsuri Takahashi killed herself by jumping out of dormitory window. There were several similarities between the cases: both employees were only 24-year-old and they had been working for Dentsu only for approximately a year. Both of them had worked hundreds of hours over time. In Oshima’s case, the Supreme Court of Japan found in 2000 that he had died due to mental problems which were caused by the excessive overwork. The court deemed Dentsu to be responsible for his death as the company knew about his situation but chose not to do anything about it. In Takahashi’s case the Summary Court of Tokyo found that her death was caused by unreasonable overwork and found that this was caused by Dentsu’s actions. This paper starts with an introduction to the phenomenon, terminology, and presents some features of Japanese work culture. The next section explains the methodology of the research, which is qualitative analysis of the documents with features from case study. This is followed by presenting the gathered materials. The materials consist of 16 Japanese articles which were published on the date or the following day of the court decisions. In the analysis the goal is to find out what themes the newspapers reported from the cases, were they critical towards it, and whether they had any original comments or arguments regarding how these kinds of incidents could be prevented. Interest is also in whether the values of Japanese citizens can be read from the articles. Based on the analysis of the articles there were not many suggestions regarding what kind of changes could be made to the existing situation. The articles were mainly descriptive although some of them did have critical aspects about society’s role in the issue. Asahi Shimbun had more empathy on the victim’s side while Yomiuri Shimbun was more neutral. The articles brought up some problematic themes such as that working time is not controlled by the management, but it is left to the employees themselves. There were also statements from the bereaved parents of the victims and also some comments from experts and other Dentsu’s employees. Overall, based on these articles it is not possible to draw a clear picture regarding how the ordinary citizens in Japan feel about this issue. There is a need for further research because karōjisatsu is a serious problem which needs to be solved. At the moment there is plenty of research from medical and psychological perspective but not much research from the sociological, cultural and legal perspective. Comparative study between different countries could be fruitful.