Browsing by Title

Syftet med avhandlingen är att undersöka samspelet mellan text och bild i fyra Pettson-böcker som är skrivna och illustrerade av Sven Nordqvist. En ikonotextuell analys utförs för att se hur förhållandet mellan text och bild ser ut. Syftet är också att undersöka syllepsernas, alltså de visuella bipersonernas förhållande till primärberättelsen. Dessutom undersöks det dubbla tilltalet i böckerna, dvs. hur böckerna tilltalar den vuxna medläsaren. I avhandlingen granskas också hur böckerna ändrats till innehåll och utseende under åren. Materialet i avhandlingen består av fyra Nordqvists Pettson-böcker, de två först- och de två sist utkomna böckerna. Böckerna som analyseras är: Pannkakstårtan (1984), Rävjakten (1986), När Findus var liten och försvann (2001) och Findus flyttar ut (2012). När ikonotexten i böckerna undersöks används Maria Nikolajevas (2000) redskap för undersökning av förhållandet mellan text och bild i bilderböcker. Analysen tar i beaktande berättelsens olika dimensioner: miljöskildring, personskildring, berättarröst och synvinkel samt tid och rörelse. Nikolajeva delar också in bilderboken i kategorierna: symmetrisk, kompletterande, expanderande eller förstärkande, kontrapunktisk och motstridig eller ambivalent bilderbok. I analysen granskas i vilken mån dessa kategorier förekommer i mitt material. Analysen visar att de analyserade böckerna innehåller inslag av alla Nikolajevas kategorier. Av den ikonotextuella analysen framgår det att förhållandet mellan text och bild oftast är kompletterande eller förstärkande. Även kontrapunkt förekommer då ord och bild ifrågasätter varandra. I böckerna förekommer kontrapunkt bl.a. i form av syllepser. De kontrapunktiska dragen i böckerna gör läsningen stimulerande och tillåter olika tolkningsmöjligheter. Handlingen i böckerna går att förstå endast av texten eller bilden, men för att läsupplevelsen skall bli komplett behövs båda. Analysen visar också att syllepserna i böckerna består av mucklor och kotavlor som med sina miner och handlingar kommenterar händelserna i primärberättelsen. Syllepserna utmanar läsarens fantasi och tillför berättelsen en ny dimension. Deras huvudsakliga funktion är att roa läsaren. I den näst sista boken, När Findus var liten och försvann, blir mucklorna en del av primärhistorien och har en avgörande roll för handlingen. För övrigt lever mucklorna sitt eget liv på uppslagen. Analysen visar att det dubbla tilltalet är allmänt förekommande i böckerna. Det dubbla tilltalet sker genom verbala och visuella detaljer som får en vuxen att dra på smilbanden. Nordqvist använder sig av intertextualitet och intratextualitet för att tilltala den vuxna medläsaren. Det dubbla tilltalet baserar sig till en stor del på den vuxnas livserfarenhet. Slutligen visar studien att böckerna ändrats till innehåll under åren. Illustrationerna i de första böckerna är mer sparsamma, medan bildytorna i de senare böckerna ofta är helt fyllda. Det förekommer oftare syllepser i de sist utkomna böckerna. Bildberättandet är mångsidigare i de senare böckerna.

Tämän tutkielman aiheena on aikuisten maahanmuuttajien ruotsinopetus Ruotsissa. Tutkielma pohjautuu Lindbergin (2005) esittelemään COLT (Communicative Orientation of Language Teaching)-kaavioon. Kaaviota käytetään, kun halutaan tutkia eroja kommunikatiivisen ja formaalisen kieltenopetuksen välillä. Tarkastelun kohteena kaaviossa ovat luokkahuoneaktiviteettien työtavat ja sisältö sekä opettajien ja oppilaiden kielenkäyttö. Kielenkäyttöä tutkittaessa kiinnostuksen kohteina ovat muun muuassa opettajien esittämät kysymykset, reagoinnit oppilaiden vastauksiin ja oppilaiden puheen korjaus. Kaaviossa huomioidaan myös oppilaiden mahdollisuudet oma-aloitteisuuteen ja kielen käyttöön pidemmissä sekvensseissä. Tämän tutkielman tarkoituksena on ensiksi selvittää, millä tavoin ja kuinka paljon suullista kielitaitoa harjoitellaan. Toisena tavoitteena on tutkia suullista interaktiota eri aktiviteeteissa COLT-kaavion näkökulmia hyödyntäen. Tutkielma perustuu osallistuvaan havainnointiin ja ääninauhoituksiin. Aineistona on noin 30 tuntia ääninauhoituksia yhden koulun oppitunneilta. Oppitunteja on jokaiselta kolmelta eri opintopolulta, ja oppilaiden joukossa on niin aloittelijoita kuin myös edistyneempiä oppijoita. Aineiston suuruuden vuoksi vain osa siitä on transkriboitu ja analysoitu. Oppitunneilla istuin luokkahuoneen perällä ja tein muistiinpanoja havainnointilomakkeeseen sekä kiersin auttamassa oppilaita ja keskustelin heidän kanssaan. Tutkielmani osoittaa, että suullista kielitaitoa harjoiteltiin eniten kaikista taidoista. Oppitunneilla toteutettiin yhteensä 61 aktiviteettia, joista 16 suoranaisesti harjoitti suullista kielitaitoa. Suurin osa näistä aktiviteeteista sijoittui opintopolulle, jossa oppilailla on pidempi koulutustausta. Käytetyimmät työtavat suullisen kielitaidon harjoitteluun olivat pienryhmäkeskustelut ja opettajajohtoiset keskustelut koko luokan kanssa. Korkeammalla tasolla hyödynnettiin myös roolipeliä ja esitelmiä, kun taas alemmalla tasolla opettajajohtoiset keskustelut pienryhmien kanssa olivat suosituin työtapa. Tutkielman keskeinen havainto on, että pienryhmäkeskustelut ja roolipeli johtivat luovaan kielenkäyttöön ja autenttisiin keskusteluihin oppilaiden kesken. Tutkielmassa korostui kuitenkin pienryhmätehtävän suunnittelun ja opettajan antaman tuen tärkeys. Myös pienryhmän koolla oli väliä keskustelujen sujumisessa. Lisäksi tutkimuksessa ilmeni, että mielenkiintoinen esitelmä voi herättää paljon keskustelua oppilaiden välillä ja esimerkiksi tekstin läpikäymisen voi toteuttaa myös oppilaita innostavalla ja interaktiivisella tavalla. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan todeta, että tutkielmaan osallistuneet opettajat pyrkivät työskentelemään kommunikatiivisesti ja luomaan dialogisen opiskeluilmapiirin. Opettajat valitsevat usein sellaisia aktiviteetteja ja työtapoja, jotka johtavat suulliseen interaktioon niin opettajan ja oppilaiden välillä kuin myös oppilaiden kesken. Sosiaalinen vuorovaikutus toimii lähtökohtana kielen oppimiselle.

Tässä tutkielmassa käsittelen koodinvaihtoa kaunokirjallisuudessa ja käännöksissä. Koodinvaihto määritellään olevan useamman kielen tai variaation käyttöä saman tekstin sisällä. Tutkielmassa keskitytään eri kielten väliseen vaihteluun, ei kielen sisäiseen vaihteluun, kuten murteeseen. Aineistona on Ilkka Remeksen tuotantoa ja saksannoksia, jotka on tehnyt Stefan Moster. Tutkielma on teoriasidonnainen laadullinen tutkimus, jossa käytetään kvantifiointia aineiston analyysin apuvälineenä. Aineisto on kerätty manuaalisesti Remeksen romaaneista Ruttokellot ja Hiroshiman portti kirjaamalla koodinvaihtoesiintymät taulukkoon sivunumeroineen. Lisäksi aineistoa on kerätty näiden romaanien saksankielisistä käännöksistä Blutglocke ja Das Hiroshima-Tor. Kummallakin romaanilla on oma taulukkonsa, ja tähän taulukkoon on merkitty kunkin romaanin käännöksen koodinvaihtoesiintymät. Mikäli koodinvaihtoesiintymää ei ole käännöksessä, tai sitä ei ole alkuperäisessä romaanissa, tämä on kirjattu näkyviin. Mikäli alkuperäisen romaanin tai käännöksen kohta on löytynyt ilman koodinvaihtoa, se on kirjattu ylös sivunumeroineen. Tutkielmassa analysoidaan romaaneissa esiintyvää koodinvaihtoa käyttämällä lähtökohtana Cincottan (1996) esittämiä käännösstrategioita, joiden mukaan käännöksissä joko (1) vierasperäistä ainesta ei ole säilytetty, vaan kaikki on käännetty kohdekielelle, (2) vierasperäinen aines on säilytetty samalla lähdekielellä tai (3) vierasperäinen aines on käännetty kohdekielen slangilla tai puhekielellä tai vierasperäinen aines on käännetty toisella kohdekielellä. Analyysini tuloksena on, että kääntäjä on pääosin käyttänyt käännösstrategiaa, jonka mukaisesti koodinvaihto on säilytetty käännöksissä pääosin sellaisenaan. Tätä päästrategiaa on noudatettu kummankin romaanin käännöksessä, ja yhteensä sitä on käytetty yli puolessa koodinvaihtotilanteista. Käännösstrategiaa, jossa koodinvaihto on käännetty kohdekielelle, on käytetty erittäin vähän eikä kahta muuta strategiaa ole käytetty ollenkaan. Cincottan mainitsemien strategioiden lisäksi on käytetty lisäystä, poistoa ja muutosta, jotka tarkoittavat, että koodinvaihtoa on lisätty käännökseen, sitä on poistettu käännöksestä tai koodinvaihtoa on muokattu käännöksessä.

Tutkielma perehtyy siihen, miten Angels in America -näytelmän eeppisestä teatterista ammentava luonne voidaan toteuttaa erilaisissa mediumeissa. Tutkimuksen kohteena ovat Tony Kushnerin kirjoittama näytelmäteksti, Mike Nicholsin ohjaama minisarja sekä Johanna Freundlichin ohjaama näyttämöllepano. Tutkimus perehtyy siihen, miten elokuva ja teatteri voivat kohdata ja risteytyä tavalla, joka kunnioittaa kummankin taidemuodon ominaispiirteitä etenkin tapauksessa, jossa alkuperäismateriaali on hyvin voimakkaasti sidottu tiettyyn teatteriperinteeseen. Tutkimus pohjautuu teatteri- ja elokuvailmaisun sekä adaptaation teoriaan. Tutkimus erittelee eeppisen teatterin taustoja sekä sille ominaisia tapoja tehdä teatteria ja perehtyy siihen, miten Tony Kushnerin alkuperäinen Angels in America -näytelmä sijoittuu eeppisen teatterin kentällä ja ohjeistaa toteuttamaan eeppisiä elementtejään. Lisäksi tutkimus esittelee elokuvakerronnan neljästä moodista valtavirta- ja taide-elokuvan, ja sijoittaa Angels in America -minisarjan niiden kautta elokuvakerronnan kentälle. Eeppisen teatterin teoria tutkimuksessa perustuu Bertolt Brechtin omiin kirjoituksiin. Tämän lisäksi tutkimus hyödyntää useita Kushneria käsitteleviä teoksia. Elokuvateoriaosuus pohjautuu David Bordwellin menetelmälle luokitella elokuvakerronta neljään eri moodiin, jota Henry Bacon on kehittänyt edelleen. Keskeisessä roolissa on myös adaptaatioteoria, jonka kautta tutkimuksessa lähestytään teoksen sovittamista uuteen mediumiin. Tärkeimpinä lähteinä toimivat kuitenkin näytelmäteksti, esitystallenne sekä minisarja. Keskiössä on analyysi, joka teoriaan nojaten vertailee alkuperäistä näytelmätekstiä sekä sen pohjalta tehtyjä versioita. Tutkimus osoittaa, kuinka jopa valtavirtaelokuvakerrontaan on mahdollista tuoda sellaisiakin teatterillisia elementtejä, jotka teoriassa tuntuvat toimivan elokuvakerronnan periaatteiden vastaisesti. Lisäksi tutkimus osoittaa, että eeppisen teatterin tavoitteita on mahdollista saavuttaa myös puhtaasti elokuvakerronnallisilla keinoilla, eivätkä suorat viittaukset teatteriin tai teatterillisiin elementteihin ole välttämättömiä.

Intertekstuaalisuus on venäläisessä nykykirjallisuudessa paljon käytetty ilmaisukeino. Intertekstuaalisten viittausten käyttö kirjallisuudessa perustuu oletukselle, että lukija voi tunnistaa viittauksen ja tehdä sen perusteella tekstistä pintatasoa laajemman tulkinnan. Teosta käännettäessä intertekstuaaliset viittaukset muodostuvat ongelmaksi, jos kohdekulttuurissa ei tunneta samoja teoksia kuin lähdekulttuurissa. Tämän tutkielman aihe on intertekstuaalisuus Tatjana Tolstajan suomentamattomassa romaanissa Kys’. Romaani sisältää useita satoja viittauksia lähinnä venäläiseen kaunokirjallisuuteen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, missä määrin suomalaisen lukijan olisi mahdollista tunnistaa käytetyt viittaukset, ja millaisilla käännösstrategioilla ne olisi kannattavinta kääntää, mikäli teos suomennettaisiin. Teos toimii esimerkkitapauksena venäläisen intertekstuaalisen proosan kääntämiseen liittyvistä haasteista. Tutkimusaineisto koostuu 200:sta Tolstajan romaanin sisältämästä viittauksesta, ja aineiston analyysin pohjana käytetään Minna Ruokosen (2010) mallia intertekstuaalisten viittausten analysoinnista tilanteessa, missä lukijan ei voida olettaa tunnistavan niitä. Viittauksista tarkastellaan niiden mahdollista tunnistettavuutta suomalaisessa kulttuurissa sen pohjalta, onko niiden lähdeteoksia suomennettu, sekä niiden olemassa olevien suomennosten ymmärrettävyyttä Tolstajan romaanin kontekstissa. Lisäksi tarkastellaan viittausten funktioita Leppihalmeen (1997) esittämän jaottelun perusteella, ja lopuksi viittauksille esitetään käännösstrategiavaihtoehtoja, jotka voisivat parhaiten välittää viittausten merkitykset ja funktiot suomenkielisen käännöksen lukijalle. Intertekstuaalisten viittausten kääntämisessä pyritään siihen, että viittaus toimii loogisesti osana sitä ympäröivää tekstikokonaisuutta ja herättää mahdollisuuksien mukaan samanlaisia konnotaatioita kuin lähdeteoksen viittaus. Tutkituista 200 viittauksesta noin puolet on todennäköisesti vieraita suomalaiselle lukijalle, ja vain 19 viittausta on todennäköisesti tunnistettavia suurelle osalle lukijoista. Suurimman osan tutkitun teoksen viittauksista voisi kääntää ymmärrettävästi joko minimimuutoksella tai hyödyntäen olemassa olevaa käännöstä. Osa viittauksista vaikuttaa teoksen ymmärrettävyyteen kokonaisuutena, koska ne kuljettavat eteenpäin teoksen juonta tai korostavat teoksen kantavaa teemaa: kirjallisuuden ja korkeakulttuurin merkitystä. Nämä viittaukset tulisi ymmärrettävyyden varmistamiseksi kääntää strategioilla, jotka lisäävät lukijan mahdollisuutta tunnistaa ne, kuten korvaamalla ne toisella, suomalaisessa kulttuurissa tutulla viittauksella.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten ja millaisilla tavoilla ryhmiä nimetään ilmastonmuutosaiheisissa verkkokeskusteluissa. Nimeäminen on merkittävä osa ryhmien rakentumisen prosessia, ja nimityksillä konstruoidaan sekä keskustelun osapuolia että muita ilmastonmuutosdiskurssissa esiintyviä ryhmiä. Tarkastelun kohteena tutkielmassa ovat ryhmien nimitykset sekä niihin liittyvät määritteet, kielellisten valintojen osoittamat asenteet sekä suhtautumistavat. Lisäksi huomio kiinnittyy muihin ilmastonmuutosdiskurssin piirteisiin, joita ovat muun muassa vahva polarisaatio, uskonnollinen ja poliittinen retoriikka, tiedon ja uskon vastakkainasettelu sekä Suomen ja suomalaisten osuus ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkielmassa paneudutaan myös siihen, konstruoidaanko viesteissä sisäryhmää vai ulkoryhmää, sekä siihen, miten kirjoittaja konstruoimaansa ryhmään suhtautuu. Tutkielman aineisto koostuu kuudesta Suomi24-sivuston keskusteluketjusta, jotka sijoittuvat ajallisesti syksyyn 2019. Viestejä ketjuissa on yhteensä 401, ja ne on jaoteltu 93 esimerkkiin. Tutkielman taustateorioina hyödynnetään kognitiivisen kielitieteen näkemystä kielestä, diskurssianalyysia, sisä- ja ulkoryhmän käsitteitä sekä suhtautumisen teoriaa. Lisäksi nimitysten muodostamiseen ja analysoitavuuteen kiinnitetään huomiota: nimitysten muodostaminen on usein kreatiivista, ja ryhmiä konstruoidaan muun muassa muodostamalla uusia yhdyssanoja. Toisaalta nimitykset voivat olla sanatasolla hyvin neutraaleja, mutta pejoratiivisuus tai muu affektiivisuus ilmenee niihin liitettyjen määritteiden ja toimintaa luonnehtivien ilmaisujen keinoin. Nimitykset on jaettu tutkielmassa teemoittain viiteen eri kategoriaan, joita ovat uskonnollinen viitekehys, politiikasta juontuvat nimitykset, alarmisti ja denialisti -nimitykset sekä Suomeen ja suomalaisuuteen viittaavat ryhmäkonstruoinnit. Viidennessä ryhmässä tarkastellaan muista kategorioista eroavia ja kertaluontoisempia muodosteita. Läpi tutkielman ilmastonmuutosdiskurssia verrataan myös maahanmuuttokeskustelun retoriikkaan. Tutkielmassa osoitetaan, että ilmastonmuutosdiskurssia sävyttää vahva polarisaatio. Keskustelun osapuolet rakentuvat joko ilmastonmuutostoimien puolustajina, jotka haluavat ehkäistä ilmastonmuutosta, tai vastustajina, jotka epäilevät ja jopa kieltävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Ilmastonmuutokseen suhtaudutaankin keskustelussa usein mielipidekysymyksenä. Näkemyksistä myös väitellään. Lisäksi merkittävä havainto on se, että keskustelijat konstruoivat erityisesti vastapuolta, jonka näkökulma eroaa heidän oman sisäryhmänsä mielipiteestä. Esimerkeistä suurimmassa osassa kirjoittajan näkemys ilmastonmuutoksesta tulee ilmi eksplisiittisesti tai implisiittisesti, usein juuri vastapuolen konstruoinnin kautta. Maahanmuuttodiskurssiin verrattuna ilmastonmuutoskeskustelu näyttäytyy moniäänisempänä, sillä sekä ilmastonmuutostoimien puolustajat että vastustajat ovat tasapuolisemmin äänessä. Lisäksi mielipiteitä yritetään perustella useammin, jopa tieteen keinoin. Jatkotutkimukseksi argumentoinnin tarkastelu sopisikin mainiosti.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka amerikkalaiset naislaulajat, jotka puhuvat afrikkalaisamerikkalaista englantia (AEE) ja muita amerikanenglannin varieteetteja eli kielimuotoja, takaisinomivat bitch-sanaa Twitterissä. Feminismin rooli julkisessa keskustelussa on kasvanut viime vuosikymmeninä, monet julkisuuden henkilöt kertovat olevansa feministejä ja tämä aatteellisuus näkyy myös kielenkäytössä. Siinä missä bitch-sanaa on perinteisesti käytetty halventavasti naisia kohtaan, on sen positiivinen käyttö lisääntynyt viime vuosina eri medioissa ja varsinkin sosiaalisen median alustoilla. Vastaavasti myös AAE:n kielellinen omiminen on ilmiönä noussut Internetissä ja sosiaalisessa mediassa: varieteettia puhumattomat ihmiset omivat sen piirteitä tullakseen nähdyksi ’cooleina’. Bitch-sanalla on erilainen historia AAE:ssä, sitä käytetään laajalti neutraalina viittauksena naisiin ja varsinkin hiphop -musiikissa sanaa on takaisinomittu jo pidempään. Tutkimus pyrkiikin analysoimaan AAE:n mahdollisia kytköksiä bitch-sanan takaisinomimiseen ja siihen liittyviin indeksikaalisuuksiin. Tutkimuksen teoreettinen tausta nojaa merkitysten indeksikaalisuuteen. Indeksikaalisuus voidaan määritellä mekanismiksi, joka luo semioottisia linkkejä kielellisen merkin ja sen sosiaalisen merkityksen välille. Tutkimus käyttää viitekehyksenään Eckertin indeksikaalista kenttää (indexical field), joka ymmärtää kielelliset variaabelit alati muuttuvina ja näiden indeksikaalisuudet avoimina uusille tulkinnoille. Indeksikaalinen kenttä onkin ideologisesti toisiinsa kytkeytyneiden merkitysten verkko, joka kattaa kielellisen merkityksen indeksoimat asenteet, pysyvät ominaisuudet ja sosiaaliset tyypit. Tutkimusaineisto koostuu viiden AAE:tä puhuvan ja viiden muita amerikanenglannin varieteetteja puhuvan naislaulajan 3200 viimeisimmästä twiitistä. Tutkimukseen valikoituneet laulajat ovat kaikki 22–31-vuotiaita naisia ja tunnettuja nimiä musiikkialalla. Tutkimus pyrkii vastaamaan siihen, miten amerikkalaislaulajat takaisinomivat bitch-sanaa Twitter-tileillään, mitä indeksikaalisuuksia bitch-sanalla on ja kuinka nämä indeksikaalisuudet eroavat AAE:tä puhuvien ja muita amerikanenglannin varieteetteja puhuvien laulajien välillä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että niin AAE:tä kuin muitakin amerikanenglannin varieteetteja puhuvat naislaulajat taikaisinomivat bitch-sanaa pitkälti samojen indeksikaalisuuksien kautta. Bitch-sanaa käytetään indeksoimaan kiintymystä ja yhteisöllisyyttä sekä hyökkääviä, voimaannuttavia, ihailevia ja humoristisia asenteita. Sen pysyvät ominaisuudet indeksoivat itsevarmuutta ja itsenäisyyttä, vahvuutta, menestyneisyyttä, seksuaalisuutta sekä naissukupuolta. Näihin nojaten bitch-sana indeksoi aineiston perusteella myös sosiaalisia tyyppejä ’bad bitch’, ’that bitch’, ystävä ja feministi. Näiden avulla naislaulajat pyrkivät rikkomaan sukupuolinormeja ja luomaan uudenlaista naiskuvaa. Analyysi viittaa siihen, että takaisinomiminen tapahtuu osittain AAE:stä vaikutteita ottaen. Siinä missä muita amerikanenglannin varieteetteja puhuvat vaikuttavat käyttävän bitch-sanaa välineellisemmin ja tavoitteellisemmin, on bitch-sana kiinteämpi osa AAE:tä puhuvien laulajien diskurssia.

Pro gradu -työssäni tutkin italialaisen koomikon Maurizio Crozzan käyttämiä huumorin keinoja. Crozza on aloittanut uransa teatterinäyttelijänä, mutta on saavuttanut suosiota erityisesti televisioesiintymisten kautta. Crozzan nykyinen, vuonna 2012 alkanut ohjelma Crozza nel Paese delle Meraviglie on noussut Italiassa varsinaiseksi mediailmiöksi, ja hänen kielenkäyttönsä ansaitsee sen vuoksi tulla tutkituksi. Korpukseksi tutkimukseeni valitsin kuusi noin tunnin pituista jaksoa vuosilta 2012–2015. Ohjelma on suurimmaksi osaksi poliittista satiiria ja koostuu monologeista, imitaatioista ja musiikkikappaleista. Analysoin komiikan keinoja näillä kolmella eri osa-alueella. Analyysin pohjana on komiikan jaottelu kahteen suurempaan ryhmään, sanakomiikkaan ja ideoiden komiikkaan. Vaikka komiikkaa on tutkittu paljon jo vuosisatojen ajan, ilmiön monimuotoisuuden takia sille ei ole onnistuttu antamaan yksiselitteistä määritelmää. Jaotteluni sana- ja ideoiden komiikkaan ei perustukaan kenenkään yksittäisen tutkijan tutkimustyöhön, vaan syntyy monien eri teorioiden pohjalta (mm. Stefano Bartezzaghi, Pierre Guiraud ja Élie Aubouin). Sanakomiikan keskeinen elementti on monimerkityksisyys, joka mahdollistaa ilmaisun tulkinnan kahdella tai useammalla tavalla. Analyysini osoittaa, että käytetyimmät sanakomiikan keinot ovat polysemia, paronymia ja erilaiset toistuvat hokemat. Ideoiden komiikkaa ei voi selittää pelkästään kielellisin keinoin, vaan se perustuu myös ajatusvirheisiin ja ilmaisun sisäiseen ristiriitaan. Crozzan huumorissa ideoiden komiikkaa edustavat arkijärjen vastaiset paradoksaaliset väitteet sekä järjettömät päätelmät, jotka kuitenkin mahdottomuudessaan seuraavat omanlaistaan logiikkaa. Tutkimukseni osoittaa, että monologeissa Crozza hyödyntää eniten ideoiden komiikkaa. Monologien aiheet ovat usein laajoja, ja ideoiden komiikka voi liittyä laajempiin asiakokonaisuuksiin kuin sanakomiikka. Sanakomiikka sen sijaan viittaa yksittäisiin kielellisiin elementteihin ja se onkin tärkeässä roolissa imitaatioissa parodian kohteena olevan henkilön luonnehdinnassa. Parodian kohde ei kuitenkaan aina ole pelkästään itse parodioitu henkilö tai teksti. Crozza suuntaa usein kritiikkinsä imitoimansa henkilön kautta esimerkiksi jonkun toisen henkilön ulkoisiin piirteisiin tai poliittisiin mielipiteisiin. Musiikkinumeroissa Crozza käyttää hyväkseen tunnettujen kappaleiden melodioita ja kirjoittaa niihin uuden tekstin, joka käsittelee jotakin ajankohtaista henkilöä tai aihetta. Myöskään tällöin parodioitu teksti, eli alkuperäinen kappale, ei ole parodian todellinen kohde, vaan väline jonkin muun asian naurunalaiseksi saattamiseen. Ohjelmissaan Crozza esittää näkemyksiään nyky-Italiasta, ja, kuten työssäni osoitan, käyttää taitavasti huumoria yhteiskunnallisen kritiikin välineenä. Kritiikki kohdistuu niin erilaisiin instituutioihin, poliitikkoihin kuin tavallisiin keskivertoitalialaisiinkin. Crozza tuo huumorin keinoin esiin italialaisessa yhteiskunnassa havaitsemiaan epäkohtia, ja monologien seasta voi erottaa myös vakavia väittämiä, joita katsoja voi edelleen työstää, vaikka asioiden esitystapa jo ohjaakin tulkintaa.

Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat henkilöhahmon rakentumisen ehdot George Perecin (1936–1982) esikoisteoksessa, pienoisromaanissa Les Choses, une histoire des années soixante (1965). Kertomus sijoittuu 60-luvun Pariisiin, ja sen aikajänne on muutamia vuosia nuoruudessa; romaani vaikuttaa kertovan pariskunnasta. Nuori pari, Sylvie ja Jérôme, mainitaan nimeltä kuitenkin vain muutamaan otteeseen. Heidän kokemaansa ja tekemäänsä yksilöidään harvoin. Heillä on kertomuksessa ainoastaan muutama vuorosana. Henkilöillä ei vaikuta olevan yksilöllisiä ominaisuuksia tai kykyjä. Silti pariskunta vaikuttaa ihmismäiseltä. Tutkimukseni alkusyy liittyy surun kokemukseen henkilöhahmojen äärellä: missä henkilöt ovat, kysyin. Teos synnyttää epäröintiä henkilöhahmon käsitteen suhteen, joten tutkin työssäni, millaisia henkilöhahmon rakentumisen ehtoja romaanista on löydettävissä. Näiden ehtojen selvittäminen avaa hahmoa koko kerrotun maailman tasalla; jos en selvitä, mikä funktio hahmolla kerrotussa maailmassa on, jää myös teoksen tulkinta tekemättä. Henkilöhahmo rakentuu aineistossani muun muassa eri laatuisten näkemisen tilanteiden kautta. Fokalisaatio herättää kiinnostuksen – ennen muuta fokalisoitua objektia kohtaan. Tarkastelen aineistoani lähinnä kertomuksentutkimuksen käsittein. Tärkeimpänä teoreettisena kehyksenä henkilöhahmojen analyysissani toimii Mieke Balin tutkimus Narratology: introduction to the theory of narrative (1985/2009). Jäljitän henkilöhahmon rakentumisen ehtoja kertomuksen eri tasoilta: tapahtumista, tarinasta ja sanoista. Tutkimukseni mittaan kertomuksen eri tasoilta löytyy ehtoja, joiden kautta teoksen omalaatuinen henkilöhahmon käsite täytetään. Tutkimuksessani osoitan, että henkilöhahmon rakentumisen ehdot liittyvät piirteisiin, jotka osaltaan kytkevät teoksen postmodernistisen kirjallisuuden jatkumolle: muun muassa erilaiset kertojan kielen tilanteet ja leikki konventioilla rakentavat henkilöhahmoja.

Pro gradussani tarkastelen naishahmoja John Greenin kirjoissa Looking for Alaska, An Abundance of Katherines, Paper Towns ja The Fault in Our Stars. Tutkielmani tavoitteena on selvittää miten naishahmoja kuvataan Greenin kirjoissa ja miten se eroaa mieshahmojen kuvauksesta. Lisäksi pohdin mediarepresentaation tärkeyttä etenkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa sekä sitä, ovatko Greenin naishahmot autenttisen tuntuisia. Teoriataustana käytän teoksia hahmojentutkimuksen, feministisen kirjallisuusteorian, kerronnantutkimuksen ja stereotyyppientutkimuksen alueilta. Tutkimusmenetelmänäni on tekstin huolellinen lukeminen, eng. ’close reading’, teoria-aineistooni nojautuen. Aineistonani käytän Greenin kirjojen lisäksi hänen omia mielipiteitään, kommenttejaan ja vastauksiaan, joita hän on esittänyt lukuisissa blogeissaan. Pro graduni keskeisimpiä tuloksia on se, että naishahmot on esitetty eri tavalla kuin mieshahmot, etenkin kun kyseessä ovat muut kuin nimettömät sivuhenkilöt. Naishahmoihin liitetään enemmän fyysiseen viehättävyyteen liittyviä piirteitä ja heidät on kuvattu vähemmän persoonallisiksi kuin miespuoliset henkilöhahmot. Vaikka hahmonkehitystä tapahtuu, se on usein sidoksissa miespuoliseen päähenkilöön. Naispuoliset henkilöhahmot ovat myös miespäähenkilön epäluotettavan kerronnan varassa, The Fault in Our Stars pois lukien. Totean Greenin kirjojen olevan kohdistettu pääosin teini-ikäisille tytöille. Koska representaatio vaikuttaa sekä kuvaan omasta itsestä että toisista, on tärkeää että se olisi monipuolista. Greenin kirjoissa naishahmojen representaatio on melko yksipuolista, mikä vähentää autenttisuutta. Naishahmojen autenttisuutta edustaa parhaiten The Fault in Our Stars, koska siinä on naispäähenkilö, jonka kerrontatyyli on melko realistinen. Autenttisuutta luodaan myös henkilöhahmojen omilla stereotypioilla, maailmankuvilla, huumorilla ja luonteenpiirteillä, sekä kerronnan keinoin. Green ilmaisee monissa kommenteissa olevansa tietoinen kirjojensa puutteista etenkin vähemmistöjen edustamisen suhteen sekä naishahmojen roolien suhteen, ja tämä tiedostaminen näkyy verratessa The Fault in Our Starsin naiskertojaa muiden kirjojen mieskertojiin. Green tekee naishahmojen yksinkertaistetun kuvittelun ja romantisoinnin ongelmallisuutta selväksi myös kirjoissa, joissa se on esillä toistuvana teemana, etenkin Paper Townsissa.