Browsing by Title

Tutkimukseni keskittyy sovinnontekoprosessin tarkasteluun Japanin ja Etelä-Korean välillä jo kauan maiden suhteita hiertäneen lohtunaisongelman näkökulmasta. Vaikka tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista on aikaa jo kymmeniä vuosia, lohtunaiset alkoivat puhumaan kokemuksistaan vasta 1990-luvulla, mistä lähtien ongelma on hiertänyt aktiivisesti maiden välejä. Vielä tähänkin päivään mennessä Japanilla ja Etelä-Korealla on toisistaan poikkeavat katsantokannat sen suhteen, oliko lohtunaisjärjestelmä Japanin valtion järjestelmällisesti johtamaa seksiorjuutta vai naisten omasta vapaasta tahdosta tapahtunutta prostituutiota. Aineistonani toimii kaksi Japanin suurimpiin sanomalehtiin lukeutuvaa sanomalehteä: liberaalimpaa lähestymistapaa edustava Asahi shinbun ja konservatiivisempaa otetta edustava Yomiuri shinbun. Tutkimani aineisto levittäytyy vuoden 2015 kesäkuun alusta saman vuoden lokakuun loppuun. Vuosi 2015 merkitsi 70:ttä juhlavuotta Etelä-Korean vapautumisesta Japanin vallan alaisuudesta, minkä lisäksi samainen vuosi toimi 50:nä juhlavuotena normalisaatiosopimuksen allekirjoittamiselle maiden välillä. Hakusananani toimii lohtunais-sanaa tarkoittava japaninkielinen ianfu-termi, jonka avulla olen valinnut tutkimani artikkelit. 2000-luvulla on yhä enenevissä määrin alettu puhua "sovinnonteosta" kriisitilanteen ohittaneista maista puhuttaessa. Kuitenkaan mitään tarkkaa määritelmää tai suoranaista teoriakehystä termin ympärille ei ole vielä kehitetty. Yksi työni päämääristä onkin ensin selvittää, mitä termi "sovinnonteko" käytännössä tarkoittaa ja mistä toisista oleellisista teemoista käsite muodostuu. Yhdistelemällä kehittämääni sovinnonteko-teoriakehystä kvalitatiiviseen teorialähtöiseen sisällönanalyysiin pyrin tutkailemaan kuinka sovinnonteko-teoriakehyksestä nousevat analyysiyksiköt esiintyvät kummankin lehden lohtunaisiin keskittyvässä raportoinnissa. Selvitän myös miltä maiden välinen sovinnontekoprosessi vaikuttaa lohtunaisongelman osalta lehtien raportoinnin välityksellä saadun kuvan pohjalta, minkä lisäksi pohdin voisiko lohtunaisongelman lopullisella sopimisella todella saavuttaa vahva sovinnonteon taso maiden välille. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sovinnonteko-konseptia tarkastelleista tutkijoista kaikilla on omat käsityksensä sen suhteen mitä termi käytännössä tarkoittaa, mutta tietyt ideakokonaisuudet nousevat esille melkein kaikkien tutkijoiden pohdinnoissa: historian ja menneisyyden vääryyksien molemminpuolinen tunnustaminen; uudet luottamuksentäytteiset, rauhaan tähtäävät suhteet ihmisten välillä; sekä vastuun ottaminen väärintekijän osalta ovat kolme pääpiirrettä, jotka ovat olennaisia sovinnonteon kannalta. Siirtymäkauden oikeus, anteeksianto ja sovinnonteon erotteleminen poliittiseen ja yksilölliseen ulottuvuuteen sekä näiden kahden eri tason näkeminen sekä prosessina että lopputulemana ovat teemoja, jotka nähdään tutkijoiden keskuudessa oleellisina vaikuttajina sovinnonteon taustalla. Japanin ja Etelä-Korean kohdalla myös ideat vahvasta ja heikosta sovinnonteosta; anteeksipyynnön tärkeydestä anteeksiannon rinnalla sekä kansalaisyhteiskunnan roolin tärkeydestä ovat asioita, jotka tulisi ehdottomasti ottaa huomioon maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa. Asahi pyrkii raportoinnillaan selkeästi kannattamaan ns. pro-lohtunaisongelma -puolta, joka kannattaa Etelä-Korean edustamaa käsitystä totuuden esilletuomisesta, minkä lisäksi artikkelit ovat Yomiuriin verrattuna useammin objektiivisen informatiivisia kuin raskaan mielipiteellisiä. Yomiuri toimii puolestaan konservatiivisen Japanin puolestapuhujana sekä korealaisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan suurena kriitikkona, joka näkee syyn lohtunaisongelman ratkaisemattomuudelle olevan Etelä-Koreassa. Monet tutkimistani analyysiyksiköistä näyttivät toteutumisensa puolelta puutteelliselta ja viittasi näin myös siihen suuntaan, ettei maiden välinen sovinnontekoprosessi näytä lohtunaisongelman osalta olevan vahvalla pohjalla. On mielestäni myös kyseenalaista väittää, että ainoastaan lohtunaisasian ratkaiseminen toisi lopullisen, vahvan sovinnonteon maiden välille, vaikka se toimisi varmasti suurena edistysaskeleena maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa.

Tarkastelin tässä tutkimuksessani keisarillisen Japanin propagandaa vuosien 1941-1945 välille sijoittuneen Tyynenmeren sodan aikana. Yhdysvaltojen propagandassa vihollinen kuvattiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkukantaisena eläimenä, mikä sai itseni pohtimaan keisarillisen Japanin propagandan luonnetta. Japanissa kasvavan nationalismin vuoksi aihe on myös hyvin ajankohtainen. Tavoitteenani oli siksi luoda kattava tutkielma keisarillisen Japanin propagandan. Tutkimusalueeni alkoi joulukuussa 1941 tapahtuneesta Pearl Harborin iskusta ja päättyi sodan loppumiseen vuoden 1945 elokuussa. Tarkoituksenani oli kolmen tutkimuskysymyksen kautta selvittää keisarillisen Japanin propagandan ilmenemismuotoja, sen kautta annettua viholliskuvaa sekä sodan eri vaiheiden tuomia muutoksia sen sanomaan. Pääasiallisina lähteinäni käytin kahta japanilaista propagandaelokuvaa, minkä lisäksi analysoin tutkimuksessani japanilaisia pilakuvia, sanomalehtiä, propagandajulisteita- ja lehtisiä sekä keisarillisen Japanin hallinnon lausuntoja saadakseni laajemman käsityksen propagandan luonteesta. Hyödynsin taustoituksessani myös vuonna 1936 tehtyä japanilaista, yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin perustuvaa propagandaelokuvaa. Havaintoni paljastivat sodalla olleen hyvin uskonnolliset ja nationalistiset lähtökohdat, minkä lisäksi sodan katsottiin olevan välttämätön Japanin turvallisuuden suojelemiseksi. Pääasiallisen tutkimukseni tuloksena havaitsin, että keisarillisen Japanin propaganda sisälsi yllättävän laajan kirjon eri propagandan muotoja. Esimerkiksi taideala osallistui sotaponnistuksiin maalausten, lyijykynäpiirrosten sekä propagandajulisteiden kautta. Propagandaelokuvat puolestaan edustivat uutta propagandan muotoa Japanin tiedotuksen toimiessa tuona aikana pääasiallisesti sanomalehtien ja radion kautta. Lisäksi sekä viholliskuva että sanoma muuttuivat sodan aikana, ja näiden havaintojeni perusteella katsoin keisarillisen Japanin propagandan viholliskuvan ja sanoman voitavan jakaa kolmeen päävaiheeseen. Sodan alkuvaiheessa eli vuonna 1942 yhdysvaltalaiset nähtiin kurittomina ja kunniattomina imperialisteina, joiden vallasta Aasia tuli vapauttaa. Viholliset kuvattiin vielä tässä vaiheessa normaaleina, joskin japanilaista heikompina, ihmisinä. Lisäksi korostettiin Japanin omaa sotamenestystä. Sotaonnen käännyttyä viholliselle annettiin eläimellisiä sekä pahansuopia piirteitä, ja sen katsottiin uhkaavan keisarillisen Japanin olemassaoloa. Propagandan sanoma korosti nyt myös koko kansan kattavaa liikekannallepanoa. Vuoden 1944 syksystä lähtien propaganda siirtyi kolmanteen vaiheeseensa, jolloin uhrautuminen keisarin puolesta sekä vihollisen verenhimoisuus ja armottomuus nousivat keskeisiksi teemoiksi.

Tässä tutkielmassa kuvataan omaelämäkertamaisen teoksen JHT ‒ Musta lammas kerrontaa eri näkökulmista käsin. Tut-kimuksen tarkoituksena ei ole olla kaikenkattava analyysi, vaan tutkimus on enemmänkin avaus kerronnan tutkimukselle tietokirjallisuudessa. Tarkempana tutkimuksen kohteena on kolme näkökulmaa, joiden avulla teoksen kerrontaa raken-netaan. Nämä näkökulmat ovat tempus, referointi ja kertoja. Tutkimusote aineistolähtöinen. Tutkielmassa selvitetään, kuinka aineistoteoksen kerronta rakentuu tempusten, referoin-nin ja kertojan avulla. Tutkielmassa keskitytään siihen, miten teokseen luodaan aikaa. Toisaalta tutkielmassa osoitetaan myös, miten kerrontaan rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkimusote on myös kvalitatiivinen. Tutkielmassa ei osoi-teta, kuinka paljon tällaista ajan illuusion rikkomista aineistossa esiintyy. Sen sijaan tutkielmassa keskitytään osoitta-maan, millaisin erilaisin keinoin teokseen rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkielman aineistona toimii omaelämäkertamainen teos JHT ‒ Musta lammas. Tarkasteltava aineisto on rajattu teoksen varsinaisten lukujen kerrontaan. Aineiston tutkimiseen sovelletaan kielioppia ja narratologiaa. Kieliopissa tutkimus nojaa Ison suomen kieliopin käsitteistöön. Narratologiassa tutkimus nojaa Rimmon-Kenanin ajatuksiin. Elämäkertaa genrenä määritellään Leskelä-Kärjen esittämien ajatusten pohjalta. Analyysin perusteella tempusvalintojen, referoinnin ja kertojan sanavalintojen avulla luodaan teoksen kerrontaan illuu-sio siitä, että teoksessa esitetyt tapahtumat tapahtuvat juuri nyt. Toisaalta kaikkia näitä keinoja käytetään teoksessa myös tämän illuusion rikkomiseen. Tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että elämäkertakirjallisuus on lajina muuttunut. Tutkimuksen perusteella ei voida kuitenkaan tehdä suuria johtopäätöksiä, sillä aineistona on ollut vain yksi uudenlainen elämäkerta.

Studien behandlar hur Essedialekten används bland barn och ungdomar i Esse idag och jämför deras dialekt med tidigare dialektinsamlingar och dialektforsknig. I avhandlingen undersöks huruvida det skett en dialektutjämning i Essedialekten. Utöver detta har jag fördjupat mig i användningen av de demonstrativa adverben jär, ije:nand och ije: vilka betyder ‘här’ på standardsvenska och orden tär, tide:nand och tite: vilka betyder ‘där’ på standardsvenska med flera. Jag reder ut huruvida dessa ord används synonymt och om dialekttalarna är medvetna om betydeseskillnaderna mellan orden. Undersökningen baseras på fem dialektinspelningar från år 2011, de finns transkriberade i bilagorna 1-5. Dialektinspelningarna är gruppsamtal mellan barn från Esse. Grupperna består av 2 till 5 personer. En kontrollgrupp bestående av fem personer intervjuades också för studien. Genom intervjuerna kommer jag åt betydelsen av platsadverben och medvetenheten i anvvändningen av de demonstrativa adverben. I undersökningen presenteras Essedialektens demonstartiva adverbsystem. För att belysa informanterrnas språkliga kontext presenteras ungdomsspråk och dialekt i skolan. Essedialekten och dialektutjämning som begrepp presenteras också. Resultatet visar att dialektutjämningen är mest framträdande bland barn i Överesse skola, eleverna i Sursik skola visar färre tecken på dialektutjämning. Avhandlingen visar att yngre barn från Överesse har en mer utjämnad dialekt. Resultatet visar att informanterna har en medvetenhet om de demonstrativa adverbens betydelse. Det finns en proximitetsdistinktion mellan ije:, ije:nand och jär samt tär, tidde. Ijeenand behöver vara känt för alla talare och talaren behöver kunna peka på platsen. Tär används om något vi kan peka på men inte behöver se medan tidde, eller tide: är en spcifik plats talaren kan peka på.

Pro gradu-avhandlingen behandlar hur tvåspråkighet, kodväxling och känslospråk samspelar i olika situationer. Avhandlingens syfte är att studera vad känslospråk är och på vilket språk en tvåspråkig individ uttrycker sina känslor. Den teoretiska delen av avhandlingen tar upp diverse definitioner av tvåspråkighet, och grundar sig i stor del på François Grosjeans och Suzanne Romaines definitioner. Utöver en definition av tvåspråkighet behandlar den teoretiska delen även definitioner på kodväxling och diverse termer inom området emotiv kommunikation. Den empiriska delen av avhandlingen baserar sig på inspelat material. Materialet är inspelat under vintern 2017 och innefattar både diskussioner i en tvåspråkig familj i huvudstadsregionen och diskussioner med en fokusgrupp. På basis av detta material analyseras familjens diskussioner både kvalitativt och kvantitativt för att undersöka om kodväxling (eller någon annan form av språkbyte) sker i känsloladdade situationer. Genom diskussioner med fokusgruppen undersöker avhandlingen hur känslouttryck uppfattas i situationer där informanterna har tid att reflektera över sin språkanvändning i vardagen. Avhandlingen konstaterar att ingen har ett specifikt språk som man uttrycker känslor på, och att situationen där samtalet förs påverkar språket som väljs för att uttrycka sina känslor eller andra uttryck på. Det konstateras även att kodväxlingen är ett av många medel som kan användas för att uttrycka känslor på, men att även kroppsspråk, röstläge och ordval är av betydelse. Det som poängteras i avhandlingen är att avhandlingen inte är en generalisering av hur känslospråk fungerar i samhället, eftersom materialet är begränsat och inte tillräckligt omfattande för generaliseringar.

Denna pro gradu granskar, vilka miljöhot mot Östersjön som blev uppmärksammade i Sveriges television under åren 1956-1974. Helsingforskonventionen, som undertecknades 1974 var den första internationellt bindande politiska överenskommelsen, som tog ställning till att lösa miljöhoten i Östersjön. Undersökningen utgår från tre frågeställningar. Vilka miljöhot mot Östersjön var mest framträdande i Sveriges television under åren 1956-1974? Avspeglar miljödebatten i teve de miljöhot som Helsingforskonventionen lyfte fram? Vilken typ av teveprogram lyfte fram miljöfrågor i SVT 1956-1974? De största hoten mot miljön, som under denna tidsperiod diskuterades i teve var oljekatastrofer, risken med tankerfartygstrafiken, kemikalier, syrebrist och avloppsvatten i vattendrag och i Östersjön. Det är först senare under medlet av sjuttiotalet då miljöhot som till exempel övergödning, klimatförändringen och utsläpp från industrier har blivit mera aktuella. Det övergripande temat i denna avhandling är en allt växande oro för miljön under den undersökta tidsperioden. De program som analyseras i denna avhandling avspeglar de miljöhot som Helsingforskonventionen 1974 lyfte fram. Det enda miljöhot som ingår i konventionen, men inte förekommer i materialet är utsläpp från fritidsbåtar. Andelen miljönyhetsinslag i nyhetsprogrammen var relativt hög under hela den undersökta perioden. Resultatet visar, att andelen reportagefilmer steg under början av sjuttiotalet. Nyheter om miljöhot hade en större spridning än de specialreportage som miljöredaktionen producerade. Därför är det viktigt för miljöskyddet, att man har lyft fram miljöfrågan också i nyhetssändningar. Miljöhot i Östersjön har diskuterats av forskare och allmänheten långt innan de tagits upp i politiken och i internationella överenskommelser om natur- och miljöskyddslagar. Televisionen medverkade aktivt i miljödebatten gällande Östersjön. Det finns en respekt för miljöskydd i Sverige, vilket avspeglas i tevesändningarna.

This thesis studies the use of four discourse particles (jees, jes, jess, yes) and their positions in a sequence. Data of this thesis comes from Suomi24 corpus. The goal is to find out how English-origin particle yes has adapted in borrowing process to its own specific particles and do these have distinct or similar functions in Finnish. There is also the question of the significance of sequence position in consideration, for example, does the end position correlate with closing the sequence function? The theories used are conversation analysis, discourse analysis and marginally sociolinguistics. There is a consideration of English in Finland and elsewhere on the background, including pragmatic borrowing. Methodology is based on corpus-methods. 200 particles per variant (jees, jes, jess and yes) have been collected from Suomi24 corpus and imported into an Excel sheet. The frequencies and percentages will be counted. This is conducted according to sequence position (start, middle, end) and function (adjective, affirmative, e.g.). Jees is the most established particle out of all the particles, and it has the function of adjective the most. Thus, it has gone through a pragmatic borrowing process. Yes-particle is most used as an interjection. The results of these two particles correlated with earlier research the most. Jes and jess show dispersion in their functions and positions. Change-of-state-token and closing the sequence have only marginal functions. Sequence positions are not in complementary distribution while they have certain tendencies. The study illustrates that these particles, specifically jes, jess and yes need more research, for there are a lot of dispersion in both functions and positions. In fact, one limit in the study is that the spoken language influence has not been considered. These particles could be studied more in corpus and spoken language studies to gain a broader understanding of them. This study does give guidelines in regards with what kind of properties these English-based Finnish particles do have.

Tutkielmassa tarkastellaan leksikaalisen semantiikan avulla sanan ”leipä” merkityksiä ja niiden muodostumista vuoden 2007 ranskankielisessä raamatunkäännöksessä. Leipä on ollut Raamatun ajan tärkein ruoka ja sillä on rikas symboliikka tutkimusaineistossa. Sana ”leipä” esiintyy eri konteksteissa, kuten Isä meidän -rukouksessa, pääsiäisen vietossa ja Jeesuksen vertauksissa. Tutkimusaineistossa ”leipä” esiintyy 323 kertaa: 226 Vanhassa Testamentissa (VT) ja 97 Uudessa Testamentissa (UT). Tutkielmassa käytetty Raamatun käännös, Segond 21, on uskollinen Raamatun alkukielille (heprea, aramea, kreikka), mutta pyrkii olemaan ymmärrettävä nykylukijalle. Tässä tutkielmassa ei käsitellä Raamatun alkukieliä, vaan keskitytään tutkimaan ranskankielistä käännöstä. Aineistoa vertaillaan suomenkieliseen vuoden 1992 Raamattuun. Aineiston tutkimiseen käytetään leksikaalisen semantiikan analyysin menetelmiä, kuten sanan ympäristön tutkimista, semanttisia kenttiä ja kielikuva-analyysia. Semanttisessa analyysissa on haastavaa pysyä täysin objektiivisena, ja niinpä tässä tutkielmassa käytetään ”leipä”-sanan ymmärtämiseen Raamattua kokonaisuudessaan. Aineiston tutkimista varten ”leivän” merkitys määritellään ensin ranskankielisten sanakirjojen ja Raamatun aikaisen kulttuurin kautta. Sanakirjoista käy ilmi, että ”leipä” on polyseeminen sana. Tämä on tutkimuksen lähtökohta. Tutkielmassa luodaan ensin semanttinen kenttä aineistosta löytyvistä leipälaaduista (6), ja sen jälkeen keskitytään tutkimaan aineistossa esiintyviä muihin ruoka-aineisiin ja juomiin viittaavia substantiiveja (9) sekä verbejä (12), joihin ”leipä” liittyy tekemisen kohteena. Lopuksi tutkitaan ”leivän” kielikuvia, jotka rakentuvat pääasiassa metonymian ja metaforan kautta. Tutkielmassa selviää, että ”leivällä” on ainakin 11 eri merkitystä. Myös monet muut ruokaan liittyvät sanat ovat monimerkityksisiä. Lopullista listaa ”leivän” merkityksistä ei kuitenkaan voi antaa, sillä merkitys riippuu lukijasta. Joidenkin leipälaatujen rooli määräytyy niiden valmistuksessa käytettyjen raaka-aineiden, erityisesti hiivan, perusteella. Verbien tutkimisen kautta huomataan muun muassa, että leivän runsautta pidetään Jumalan suosion osoituksena, kun taas leivän puute nähdään rangaistuksena. ”Leivän” pääasiallisia metonyymisia merkityksiä ovat ruoka, elatus ja työ. Näistä ”leivän” merkityksistä on tullut universaaleja erilaisten sanontojen myötä. Suomenkielisen ja ranskankielisen raamatunkäännöksen vertailu osoittaa, että ”leipä” on säilyttänyt metonyymisen roolinsa ranskankielisessä käännöksessä selvemmin kuin suomenkielisessä. VT:n metaforissa ”leipä” esiintyy substantiivien, kuten suru ja laiskuus, kanssa. Näissä kielikuvissa ”leivän” merkitys ei ole yksiselitteinen. Voidaan kuitenkin todeta, että ”leipä” yhdessä substantiivin kanssa viittaa tekemiseen tai negatiiviseen tapahtumaan. UT:n metaforissa ”leipä” viittaa Jeesukseen ja hänen ruumiiseensa, mutta myös Raamattuun, Pyhään Henkeen ja kristilliseen seurakuntaan. Kaikki UT:n merkitykset liittyvät kuitenkin Raamatun kontekstissa toisiinsa. Voidaankin todeta, että ”leipä” symboloi laajassa merkityksessä koko kristinuskon ydintä eli evankeliumia.

Tutkielman aiheena on pelihahmojen nimeäminen kahdessa laajasti pelatussa PC-pelissä, simulaatiopeli The Simsin osissa 2 ja 3 sekä massiivisessa monen pelaajan internetroolipelissä World of Warcraftissa. Tutkielman tavoitteena on vastata seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaisia nimiä pelihahmoille annetaan ja millaisia nimiä pelaajat pitävät hahmoille sopivina? Miten nimeäminen tapahtuu ja millaiset seikat siihen vaikuttavat? Kuinka tärkeä hahmon nimi on pelaajalle? Miten pelihahmojen nimet vertautuvat muihin nimikategorioihin, kuten henkilönnimiin, kirjallisuusnimiin ja käyttäjänimiin? Mitä yhteistä ja mitä erilaista pelihahmojen nimissä The Simsissä ja World of Warcraftissa on? Tutkielma perustuu kyselylomakeaineistoihin, jotka on kerätty e-lomakkeen avulla maaliskuussa 2015. The Simsin osalta käytössä on myös The Simsin nimistöä käsittelevää kandidaatintutkielmaa vuonna 2013 varten kerätty aineisto. Yhteensä The Simsiin liittyviä vastauksia on 113. World of Warcraftiin liittyviä vastauksia on 166. The Simsin osalta aineisto kattaa 729 etunimeä ja 177 sukunimeä, World of Warcraftin aineistossa on 910 erilaista nimeä. Yhteensä aineistossa on siis 1816 pelihahmonnimeä. Tutkielmassa pohditaan pelihahmonnimien kategoriaa ja todetaan, että kyseessä on moniulotteinen kategoria, joka lainaa ominaisuuksia henkilönnimistöstä, kirjallisuushahmojen nimistä ja käyttäjänimistöstä. On pelin luonteesta riippuvaista, millaisia nimiä pelihahmoilla suositaan ja millaisia nimiä niille voi pelaajien mielestä antaa. The Simsissä pelihahmojen nimet muistuttavat reaalimaailman nimiä, sillä pelihahmot ovat ihmismäisiä ja peli itsessään vaatii antamaan hahmolle etu- ja sukunimen. World of Warcraftissa pelihahmojen nimet taas muistuttavat enemmän käyttäjänimistöä, sillä hahmolle voi antaa vain yhden nimen, jonka on oltava ympäristössään ainutlaatuinen. Hahmot ovat myös klassisia fantasiakirjallisuuden rotuja edustavia (haltioita, örkkejä jne.), joten niiden nimissä suositaan fantasiaelementtejä. Nimen keksimisprosessi kuitenkin on kummassakin pelissä hyvin samankaltainen, sillä pelaajat ottavat nimeä keksiessään huomioon samoja seikkoja. Pelinsisäisiä hahmonnimeen vaikuttavia seikkoja ovat mm. hahmon ulkonäkö, luonne ja rotu, pelinulkoisia seikkoja taas pelaajan omat mielenkiinnonkohteet ja mieliala. Pelihahmojen nimissä myös suositaan samoja kieliä pelistä riippumatta: suomi ja englanti ovat kyselyihin vastanneiden pelaajien eniten käyttämät kielet. Kummankin pelin pelaajat käyttävät nimen keksimisessä apunaan samoja keinoja nimigeneraattoreista nimilistauksiin ja teemanimeämiseen. Nimi on pelaajille tärkeä osa hahmoa, sillä se vaikuttaa siihen, miten pelaaja hahmoon suhtautuu ja millaiseksi pelikokemus muodostuu. World of Warcraftissa nimen ja pelaajan suhde on erityinen, sillä pelihahmon nimestä muodostuu usein pelaajankin kutsumanimi pelissä. Hahmonnimen avulla myös rakennetaan hahmon persoonallisuutta. On siis peli-innon säilyttämisen kannalta tärkeää, että pelaaja valitsee nimen, joka miellyttää häntä.

Työelämä on murroksessa robotiikan, tekoälyn ja koneoppimisen muuttaessa tulevaisuuden työn tekemisen tapoja. Myös finanssiala on murroksessa muun muassa asiakaskäyttäytymisen muutoksen, terveyden- ja hyvinvointipalvelujen ja teknologisten uudistusten myötä. Useissa eri tulevaisuuteen luotaavissa työelämän raporteissa korostetaan vuorovaikutusosaamisen merkityksen kasvamista. Johtajan vuorovaikutusosaamiseen liittyvää tutkimusta on Suomessa kuitenkin tehty toistaiseksi vähän. Tässä puheviestinnän tutkimusalan pro gradu -tutkielmassa syvennytään finanssialalla työskentelevien johtajien kokemuksiin, käsityksiin ja niihin merkityksiin, joita he liittävät vuorovaikutusosaamiseensa ja sen kehittymiseen työelämässä. Tutkimuksen todellisuus- ja tietokäsitys kiinnittyy sosiaaliseen konstruktionismiin. Tutkimusasetelma pohjaa fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusotteeseen. Tutkimusaineisto kerättiin verkkolomakkeella 10.1.-6.3.2020 välisenä aikana. Aineiston keruussa hyödynnettiin teemakirjoittamista. Kysely lähetettiin 141:lle esimiesasemassa toimivalle johtajalle. Vastauksia kyselyyn saatiin 25 johtajalta. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustuloksina todetaan, että johtajat kuvaavat vuorovaikutusta olemuksellisesti klassisen lineaarisen mallin, vuorovaikutteisen mallin, systeemisen mallin, dialogisuuden ja agendateorian mukaisesti. Johtamisen he kuvaavat tapahtuvan vuorovaikutuksessa ja olevan vuorovaikutusta. Vuorovaikutusosaamisen johtajat kiinnittävät vahvasti yksilön osaamiseksi. He myös asettavat itselleen paikoin korkeita vuorovaikutusosaamis- ja kehittymisvaatimuksia. Aineistossa korostuvat seuraavat vuorovaikutusosaamisen osa-alueet: nonverbaalinen viestintä, tunnetaidot, kuunteleminen, viestinnän mukauttaminen sekä reflektointi- ja havainnointitaidot. Kiinnostavana havaintona pidetään sitä, että tunnetaito-osaaminen korostuu aineistossa vahvasti. Tuloksen katsotaan olevan erityinen sen vuoksi, että vuorovaikutustutkimus tunnistaa tunnetaidot osaksi vuorovaikutusosaamista, mutta siihen liittyvää tutkimustietoa löytyy organisaatiokontekstissa vähän. Aineistosta havaitaan lisäksi huomattava määrä vuorovaikutusosaamisen eettiseen ulottuvuuteen liittyviä kriteereitä: toisen arvostaminen, kiinnostuksen osoittaminen, reiluus, oikeudenmukaisuus ja luottamuksen rakentaminen. Vuorovaikutusosaamisen kehittymistä jäsennetään aineistossa ajallisesti, tapahtumallisesti sekä organisaatiossa tehtyjen muutosten kautta. Tietyn yksittäisen käännekohdan kuvataan vaikuttaneen siihen, että vuorovaikutusosaamisen katsotaan merkittävästi kehittyneen. Kuvaukset siitä, miten johtajan vuorovaikutusosaamisen katsotaan tulevaisuudessa kehittyvän, ovat kahtiajakoisia: sen uskotaan joko ilman muuta kehittyvän tai merkittävään muutokseen ei uskota. Johtopäätöksenä todetaan, että vuorovaikutusosaamista tulee organisaatioissa jatkossa jäsentää ja kehittää entistä enemmän myös vuorovaikutusosapuolten yhteisenä osaamisena yksilöosaamisnäkökulman lisäksi. Tästä tarvitaan myös laajempaa tieteellistä jäsennystä olemassa olevan tutkimustiedon lisäksi. Jatkossa on myös tärkeää tutkia vuorovaikutusosaamista paikkariippumattomassa työssä COVID19 vaikutusten myötä. Lisäksi jatkotutkimusehdotuksena esitetään, että tunnetaito-osaamista osana vuorovaikutusosaamista tulee organisaatiokontekstissa tutkia lisää.