Browsing by Title

Mäntyjä tavataan japanilaisen kulttuurin ilmiöissä toistuvasti. Ne ovat taiteessa käytetty yleinen kuva-aihe ja symboli: mäntyjä kuvataan muun muassa kuvataiteessa, runoudessa, nō-teatterissa ja bonsai-taiteessa. Mäntyjä on vaalittu niin puutarhoissa kuin luonnossakin. Tämä maisterintutkielma käsittelee mäntyjen esteettistä arvostamista japanilaisessa kulttuurissa. Tutkielman tavoitteena on aiheen laajuuden esittelyn lisäksi selvittää, mitä männyissä Japanissa arvostetaan ja miksi. Huolimatta mäntyjen yleisyydestä japanilaisessa taiteessa ja kulttuurissa on tutkimus aiheesta vähäistä. Tämä tutkielma hyödyntää merkittävissä määrin Sonja Servomaan tekemää tutkimusta männyistä ja japanilaisesta estetiikasta. Mäntyaihetta taustoittavia japanilaista estetiikan käsitteitä ja keskeisiä ajattelutapoja avataan pääasiassa Yuriko Saiton ja Minna Eväsojan tutkimuksista käsin. Huomion keskiöön tuodaan vaatimattomien ja tavanomaisten sekä karujen ja epätäydellisten asioiden esteettinen arvostaminen. Tutkielma osoittaa mäntyjen ilmentävän japanilaisessa kulttuurissa toisaalta raa’an surumielisellä tavalla sitkeyttä ja selviytymistä karuissa oloissa sekä toisaalta ylimaalliseenkin maailmaan yhdistyvää ylvästä vakautta ja pysyvyyttä. Männyn epätäydellisiltä ja rujoilta vaikuttavat piirteet eivät tarkoita vaillinaisuutta, vaan päinvastoin sen itsensä itsenään olemisen merkkeinä täydellisiä ominaisuuksia. Mänty voi olla olosuhteista huolimattoman sisukkuuden ja vaatimattomuuden symbolina esimerkillinen suunnannäyttäjä tai kanssaeläjä, kuten tässä tutkielmassa todetaan. Tutkielma esittää kysymyksen: voidaanko mäntyä pitää ohjeistajana oppimisen ja mielen harjoittamisen poluilla.

Tässä pro gradu -tutkielmassa vastaan tutkimuskysymykseen: ”Kuinka saksalainen Viipuri oli vuosina 1918 — 1930?” Määrittelen saksalaisuuden saksankielisyyden ja Viipurin saksalaiseen seurakuntaan kuulumisen kautta. Liitän Viipurin saksalaisuuden osaksi ulkosaksalaisuuden tutkimuskenttää. Ulkosaksalaisuuden historiantutkimus puolestaan kuuluu 1990-luvun jälkeen yleistyneeseen historiantutkimukseen, jossa kansallisvaltioiden sijaan tutkimuksen keskiössä ovat verkostot, väestönliikkeet ja vuorovaikutus. Viipurin saksalaisista aiemmin tehty tutkimus on lähes täysin keskittynyt 1910-lukua edeltäneeseen aikaan. Tämä selittyy sillä, että aiemmin aihetta tutkineet ovat katsoneet vanhojen Viipurin saksalaisten sukujen ruotsalaistumisen johtaneen saksalaisuuden merkittävään vähenemiseen 1900-luvulle tultaessa. Analysoimalla lähteitäni Viipurin saksalaisen seurakunnan vuoden 1941 kirkonkirjaa, Viipurin väestölaskentoja vuosilta 1920 ja 1930 sekä vuosina 1918 — 1929 Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä osoitan kuitenkin tämän aiemman tulkinnan Viipurin saksalaisuuden katoamisesta virheelliseksi. Lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisten määrä on Suomen itsenäistymisen jälkeen ollut kutakuinkin sama kuin läpi 1800-luvun. Ainoastaan Viipurin saksalaisten suhteellinen osuus kaupungin väestöstä on vähentynyt suomalaisten määrän lisääntymisen myötä. Lisäksi lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisista noin neljäviidesosaa oli syntynyt jossain muualla kuin Viipurissa. Tämän perusteella Viipurin saksalaisten ruotsalaistuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaan ajatus siitä pohjautuu virheelliseen näkemykseen paikallaan pysyneestä saksalaisväestöstä eikä huomioi muuttoliikkeiden vaikutusta. Olenkin tehnyt aiemmasta tutkimuksesta puuttuvan havainnon, että Viipurin saksalaisista merkittävä osa oli 1900-luvulla muuttanut sinne Pietarista ja Baltiasta. Osoitan, että Viipurin saksalaiset olivat ruotsia ja suomea osanneiden kaksikielisten ohella tarkastelemanani ajanjaksona kaupungin korkeimmin koulutettu kieliryhmä. Lähes poikkeuksetta Viipurissa koulunsa käyneet saksalaiset suorittivat koulunsa ruotsiksi, ja heistä monet opiskelivat korkeakouluissa Suomen ulkopuolella. Korkean koulutustasonsa mukaisesti Viipurin saksalaiset yleensä myös työskentelivät koulutusta ja erikoistumista vaatineissa ammateissa. Havaintojeni mukaan Viipurin yläluokkaan on kuulunut tarkastelemanani ajanjaksona monia saksalaisia. Osoitan, että jo aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tarkasteltujen Viipurin vanhojen saksalaissukujen lisäksi kaupunkiin, ja sen läheisyydessä olleille huviloille, on Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina paennut monia Pietarin saksalaisia, jotka hekin ovat eläneet yläluokkaista elämää. Viipurissa saksalaisuus on vuosina 1918 — 1930 ilmentynyt edelleen vahvasti kaupungin liike- ja taide-elämässä. Kaupungin keskeisillä liikepaikoilla, kuten Aleksanterinkadulla, Punaisenlähteentorilla ja Linnoituksen kaupunginosassa saksalaiset yritykset ovat olleet ennemmin sääntö kuin poikkeus. Viipurin taiteelle taas ovat antaneet saksalaisen leiman monet muusikot sekä näytelmätaiteilijat.

Tutkielmani käsittelee rikoslakireformin ja vankeinhoitojärjestelmän uudistusten vaikutuksia Suomen vankeinhoitoon 1800-luvun loppupuolella. Selvitän, mitkä olivat vankila- ja rikoslakireformien tavoitteet ja miten rikoslakiuudistuksen vaikutukset näkyivät vankeinhoidossa. Tutkielmani koskee myös Hämeenlinnaan 1871 rakennetun Suomen ensimmäisen sellivankilan kuritushuonevankeja. Perehdyn tässä tutkielmassa siihen, miten vankehin suhtauduttiin. Erityisesti valistusfilosofit olivat jo pitkään Euroopassa vaatineet oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisempiä oloja vangeille. Suomessa vankeinhoidon uudistaminen käynnistyi uuden rikoslain valmistelun myötä 1860- ja 1870-luvuilla, kun vapausrangaistus määriteltiin sakkojen ohella yleiseksi rangaistuslajiksi ja aikaisemmat häpeä- ja ruumiinrangaistukset haluttiin poistettaviksi. Rikoslain osittaisuudistuksissa määriteltiin vapausrangaistuksen tarkoitukseksi niin kutsuttu parannus- eli kasvatusperiaate, jonka tarkoituksena oli muovata rangaistuksen avulla rikoksentekijöistä kelvollisia kansalaisia osaksi yhteiskuntaa. Ongelmana oli kuitenkin, ettei näitä rikoslakiuudistuksia pystytty vielä käytännössä kunnollisesti toteuttamaan tarkoitukseen sopivien sellivankiloiden puutteen takia. Suomeen oli kantautunut Euroopasta niin kutsuttu progressiivijärjestelmä, joka perustui paatuneempien vankien eristämiseen nuorista vangeista huonojen vaikutusten leviämisen ehkäisemiseksi. Järjestelmän mukaisesti Hämeenlinnaan rakennettiin ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneessa oli 1870-luvulla miesvankeja, joita hoidettiin parannusperiaatteen mukaisesti: heidän tuli päivittäin tehdä ahkerasti työtä, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksissa sekä opiskella. Vankeihin kohdistettu väkivalta, huutaminen ja solvaus oli kielletty vanginvartijoilta, sillä heidän tuli kannustaa vankeja parannukseen hyvällä käytöksellään. Suhtautuminen vankeihin oli muuttunut filantropian ja kristilliseettisen ilmapiirin vaikutuksesta myötätuntoisemmaksi. Rikoslakireformin tavoitteena oli rikosoikeudellisen järjestelmän uudistaminen nykyaikaisemmaksi ja inhimillisemmäksi: esimerkiksi kuolemanrangaistus haluttiin poistettavaksi laista häpeä- ja ruumiinrangaistusten ohella. Uusi rikoslaki valmistui lopulta vuonna 1889 ja astui voimaan 1894. Vaikka kuolemanrangaistus jäikin voimaan muutamista rikoksista, onnistuttiin rikoslain tavoitteessa: vapausrangaistuksista tuli nyt merkittävin rangaistuslaji sakkojen ohelle. 1880-luvulla aloitettiin mittavat rakennustoimet uusien erittäin tarpeellisten vankiloiden saamiseksi. 1800-luvun massiiviset rikoslaki- ja vankilareformit ulottuivat ideologisista muutoksista vankeinhoidossa ja rikoslain sisällössä aina hallinnollisiin muutoksiin sekä konkreettisiin rakennustoimiin vankiloiden ajan tasalle saattamiseksi. Aikakaudella uudistettiin siis rikoslaki, siihen kuuluvat yleiset rangaistulajit, vapausrangaistuksen tarkoitus, vankilat, vankeinhoito, sekä vankeinhoidon hallinnointi.

Tutkimuskohteenani on unkarilaisen Antal Szerbin vuonna 1934 ilmestynyt romaani A Pendragon legenda. Tutkielmani kuuluu kirjallisuudentutkimuksen alaan. Tutkimustehtävänäni on tarkastella teoksen kahdeksaa henkilöhahmoa sukupuolirepresentaatioina. Samalla tarkastelen sitä, onko näissä representaatioissa piirteitä goottilaisen kirjallisuuden ja dekkarikirjallisuuden konventioista. Keskeisiä kysymyksiä tutkimuksessani ovat, millaista maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä tutkittavat henkilöhahmot representoivat, onko miehet esitetty puhtaasti maskuliinisina ja naiset puhtaasti feminiinisinä ja mitä mahdollisia yhtäläisyyksiä heissä on dekkarikirjallisuudelle ja goottilaiselle kirjallisuudelle tyypillisiin henkilöhahmoihin. Käytän tutkimuksessani sekä Shlomith Rimmon-Kenanin esittämää henkilöhahmojen analyysimallia että sukupuolentutkimuksen teorioita sukupuolesta, maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä. Rimmon-Kenanin mallissa henkilöhahmot nähdään verkostoina, jotka koostuvat eri luonteenpiirteistä, ja luonteenpiirteitä voidaan päätellä tekstin perusteella. Tekstissä luonteenpiirteet ilmenevät suoran määrittelyn ja epäsuoran esittämisen kautta. Jokaisesta tutkittavasta henkilöhahmosta selvitän luonteenpiirteitä Rimmon-Kenanin esittämän mallin perusteella. Samalla tarkastelen jokaista tutkittavaa henkilöhahmoa soveltaen sukupuolentutkimuksen teorioita. Lisäksi analysoin jokaisen tutkittavan henkilöhahmon yhtäläisyyksiä goottilaisen kirjallisuuden ja dekkarikirjallisuuden henkilöhahmoihin hyödyntäen goottilaista kirjallisuutta ja dekkarikirjallisuutta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Yhteenvetona voidaan todeta, että tutkimuksen kohteena olleet henkilöhahmot representoivat erilaisia maskuliinisuuksia ja feminiinisyyksiä. Miehet ovat erilaisia keskenään ja naiset ovat erilaisia keskenään. Miehistä löytyy myös feminiinisiä piirteitä ja naisista löytyy myös maskuliinisia piirteitä. Puhtaasti maskuliinisia tai feminiinisiä henkilöhahmoja ei ole. Henkilöhahmoista löytyy goottilaisen kirjallisuuden ja dekkarikirjallisuuden henkilöhahmojen piirteitä, mutta näitä henkilöhahmokonventioita myös rikotaan. Kärjistetysti tekstin voi nähdä maskuliinisena kasvutarinana ja pahan naisen tuhoutumisena, mutta teksti on itse asiassa monisävyisempi. Kauneus ei ole tekstissä sidottu naishahmon luonteen feminiinisyyteen: myös varsin maskuliinisessa naishahmossa on kauneutta. Kauneus ylittää tekstissä sukupuolirajat, sillä luonteeltaan maskuliiniseen mieheen yhdistyy feminiinistä kauneutta. Usean mieshahmon maskuliiniset ihanteet jäävät saavuttamatta. Naishahmo täyttää miesihanteen mitat, minkä seurauksena koko miesihanteen perusta kyseenalaistuu ja ihannemiehen ominaisuuksien sukupuolisidonnaisuus rikkoutuu. Lisäksi monet henkilöhahmojen odotukset osoittautuvat vääriksi. Teksti osoittaa, että on olemassa muitakin mahdollisuuksia kuin vain genren konventioiden mukaiset mahdollisuudet.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan prototyyppiteoriaa osana länsimaisen kielitieteen historiaa. Tavoitteena on selvittää, millaiset taustat prototyyppiteorialla on ja millä tavoin se otettiin vastaan kielitieteelliseen tutkimukseen. Tutkimus pyrkii kuvailemaan, millaisia kielellisiä ilmiöitä prototyyppiteorialla voidaan kuvata, mikä on sen sovellettavuusala kielitieteellisessä tutkimuksessa ja millaista kritiikkiä sitä vastaan on esitetty. Prototyyppiteoria on teoria kategorioista. Se pohjautuu 1970-luvulla suoritettuihin empiirisiin kokeisiin kognitiivisen psykologian saralla ja esittää tiivistetysti kaksi väitettä: (1) Kategorialla on keskeisempiä ja perifeerisempiä jäseniä. (2) Kategorian rajat ovat sumeat. Prototyyppiteoria ja prototyypin käsite ovat nousseet keskeiseen asemaan etenkin kognitiivisen kielitieteen keskuudessa. Tyypillisesti prototyyppiteoria nähdään vastakkaisena selkeärajaiselle klassiselle kategoriamallille, jonka kategoriakuuluvuuden ehdot määritellään binaaristen joko–tai -piirteiden perusteella. Klassinen kategoriamalli on erityisesti formaalin kielentutkimuksen käyttämä kategoriamalli. Kysymys kategorioista ja niiden olemuksesta on keskeinen tässä tutkimuksessa ja niitä koskevaan keskusteluun pyritään tutustumaan kattavasti. Sitoutuminen yhdenlaiseen kategoriamalliin nähdään usein kannanottona toisenlaista mallia vastaan, mikä on johtanut kiistoihin ja väittelyihin eri kielentutkimuksen suuntausten välillä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, millainen on formaalin ja funktionaalisen kielentutkimuksen lähestymistavan suhde toisiinsa. Kysymys nähdään rationaalisen ja empiirisen tieteen vastakkainasetteluna, joka vuosisatoja kestettyään on tuskin ratkaistavissa helposti. Eri lähestymistapojen välille on kuitenkin koetettu rakentaa siltaa ja dialogi jatkunee tulevaisuudessakin. Tämän tutkimuksen aineistona toimivat toiset tutkimukset sekä eri tieteenalojen – kuten filosofian, psykologian ja kielitieteen eri osa-alueiden – lähteet. Tutkimus vertailee ja kokoaa yhteen näkemyksiä eri vuosikymmeniltä sekä pyrkii kontekstualisoimaan niitä vallitseviin yhteiskunnallisiin oloihin ja tapahtumiin. Tavoitteena on muodostaa hermeneuttinen kehä, jonka aikana ymmärrys tutkittavasta kohteesta – rationalismin ja empirismin vastakkainasettelusta, kategorioista sekä prototyyppiteoriasta – syvenee ja monipuolistuu. Prototyyppiteorian matka empiirisestä kategorisaatiomallista teoreettiseksi kielellisten kategorioiden kuvausmalliksi vaikuttaa olleen melko saumaton, joskaan ei täysin ongelmaton, siirtymä. Prototyyppiteoriaa on moitittu mm. epäselvästä käsitteenmuodostuksesta ja siitä, että prototyypin käsitettä voi kukin tutkija käyttää oman näkökulmansa ja kulloistenkin tutkimustarpeidensa mukaisesti. Tämä voi aiheuttaa sekaannusta ja tutkimustulosten yhteismitattomuutta. Toisaalta prototyyppiteoria nähdään eräänlaisena lingvistisenä yleistyökaluna, jonka vahvuuksia ovat joustavuus, selitysvoimaisuus ja sovellettavuus eri ilmiöiden tutkimiseen. Prototyyppiteoria vaikuttaa soveltuvan erityisen hyvin semantiikan alan kuvaukseen, mutta prototyyppisyyden käsitettä voidaan periaatteessa soveltaa kaikkiin ilmiöihin, jotka pohjautuvat kielelliseen luokitteluun.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Humanistinen tiedekunta / Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos Tekijä – Författare – Author Rutanen Kirsi Työn nimi – Arbetets titel – Title Kahden selkokielisen työelämäsanaston vertailu – Fokuksessa verbikonstruktiot Oppiaine – Läroämne – Subject Suomen kieli Työn laji – Arbetets art – Level pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 96 Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa vertaillaan kahden työelämäsanaston verbikonstruktioita toisiinsa. Aineistona on kahden selkokielisen yhteiskuntaopin oppikirjan työelämäaiheiset sanastot. Toinen on selkokielen sertifikaatilla merkitystä julkaisusta, jonka kohderyhmä on kaikkein heikoimmin kieltä ymmärtävät. Vertailuaineisto on S2-oppikirjasta, joka on tarkoitettu nuorille ja aikuisille maahanmuuttajille. Kumpikin aineisto edustaa muokattua suomen kieltä, jonka rakenteiden, sanaston ja sisällön tulisi olla helpotettua ja suppeampaa kuin yleiskielessä. Analyysin teoreettinen viitekehys koostuu SF-teorian leksikkokieliopista, fennistiikasta ja sanastoteoriasta. Analyysissä tarkastellaan yksi- ja kaksipaikkaisia konstruktioita transitiivisuuden ja verbin valenssien mukaan. Siinä edetään ylhäältä alaspäin: lauseesta sanavalintoihin ja morfologisiin huomioihin. Tutkimuskysymykset koskevat konstruktioiden eroja, lauseiden osallistujarooleja ja todellisuuden työelämän kuvaamista. Tutkielmassa käsitellään myös sellaisia sananselityksiä, jotka rakentuvat lausekkeelle. Analyysissä on purettu substantiivia määrittäviä NP:itä ja relatiivilauseita niin, että määritteiden sisältämät konstruktiot on saatu näkyviin. Tutkielmassa osoitetaan, että aineistot eroavat toisistaan lauseiden informaatiorakenteen ja substantiivin laajennusten osalta. S-sertifioidun aineiston ominaisuuksia ovat virkekokonaisuudet, sidosteisuus ja konstituenttien toistot. Selitteet alkavat tyypillisesti kopulalauseella, joka on joko itsenäinen tai päälause relatiivilauseelle. S2-aineiston piirteitä taas ovat määritelmien lyhyys ja relatiivipronominiin sisältyvät transitiivi- ja intransitiivirakenteet. S2-määritelmissä ei kopuloita juuri ole, vaan sananselitys alkaa usein hakusanan hyperonyymillä, jota relatiivilause laajentaa. Tällaista pääsana–sivulause -paria tai NP-muotoisia määritelmiä ei S-sertifioidussa aineistossa ole. S2-aineistossa taas edussanoilla voi olla tiiviiksi pakattuja ja pitkiä määriteketjuja, joissa on morfotaktista samanmuotoisuutta. Isojen alkukirjainten puuttuessa konstituentteja, lausekkeita ja lauseita erottamassa on monenlaisia välimerkkejä. Analyysin tulokset ovat sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia. Tulosten perusteella sanastojen eroja ovat sananselitysten pituudet, sidosteisuus ja kompleksisuus. Verbikonstruktioiden valinnat sekä niiden sisäiset morfologiset motivaatiot vaikuttavat lauseiden osallistujarooleihin. Jonkin verran vastaavuutta todellisen työelämän rooleihin tulee näkyviin ihmistarkoitteisten substantiivien esittelyssä: S-sertifioidussa aineistossa tekijöitä kuvataan monipuolisesti dynaamisina toimijoina ja patientteina. Verbikonstruktioiden muodollisten erojen perusteella sanastot sijoittuvat eri vaikeustasoille: S-sertifioitu sanasto pysyttelee vaativan selkokielen kriteeristön tasolla, mutta S2-sanasto ylittää sen sekä eurooppalaisen viitekehyksen B1-taitotason. Avainsanat – Nyckelord – Keywords selkokieli, verbikonstruktio, lausetyyppi, sanavalinta, morfologia Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Käsittelen pro gradu -tutkimuksessani kielenvaihtoa Karjalassa ja Komissa. Molemmilla alueilla 1800-luvulla enemmistökielenä puhuttu suomalais-ugrilainen kieli on 1900-luvun aikana laajalti korvautunut venäjällä yleisenä käyttökielenä. Aiemman tutkimustiedon perusteella karjala on erittäin uhanalainen koko sen puhuma-alueella, mutta komia käytetään vielä lukuisissa yhteisöissä eri puolilla Komin tasavaltaa. Käytännössä aiempia tapaustutkimuksia on erittäin vähän, eikä ilmiön laajuutta ole yksityiskohtaisesti kartoitettu. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata kielenvaihdon etenemistä yhdessä karjalaisessa ja yhdessä komilaisessa kylässä. Nämä kylät ovat Tuuksa Aunuksen piirissä ja Koigort Koigorodokin piirissä. Korostan, että tutkimus on käsitellyt vain pientä kylänosaa ja rajallista osuutta alueen väestöstä, joten tulokset ovat vain osin yleistettävissä laajempaan kontekstiin. Tutkimuksen metodeina on domeenien muutoksen ja kielellisten verkostojen vertailu. Erityistä huomiota on kiinnitetty näennäisaikaiseen muutokseen. Tämän pohjalta arvioidaan eri ikäryhmien kielen käyttöä ja oppimista. Tutkimuksen aineisto on kerätty suomalais-ugrilaisen oppiaineryhmän kenttätyöharjoitusten yhteydessä ja koostuu noin 50 haastattelusta molemmilla paikkakunnilla. Molemmissa tutkimuskohteissa on käytetty samanlaista kyselykaavaketta, jota hyödynnetään soveltuvin osin tässä tutkimuksessa. Työskentely on rajoittunut yksittäisiin naapurustoihin, sillä ainoastaan näin on mahdollista kartoittaa tarkemmin informanttien keskinäisiä suhteita. Samalla esimerkiksi kielenkäytön domeenit kuten naapurit ja kauppa konkretisoituvat, sillä informantit kuvaavat samoja ympäristöjä. Käsiteltyjä domeeneja olivat näiden lisäksi perhe, koti, koulu, työ ja kylä. Erityistä huomiota kiinnitin perheen sisäisiin rooleihin. Tutkimuksen perusteella kielenvaihto on alkanut Tuuksessa aiemmin kuin Koigortissa. Eroa voi pitää jopa yhden sukupolven suuruisena. Tuuksessa jo 1930-luvulla syntyneet ovat usein puhuneet lastensa kanssa venäjää. Suuri merkitys on kuitenkin ollut 1950-luvulla, sillä tällöin kylään muuttaneen venäläisen informantin kuvauksen perusteella paikalliset karjalaiset eivät vielä osanneet venäjää. Tuuksen aineistossa näkyy hyvin jyrkkä muutos, jossa puolison kanssa käytetty kieli on vaihtunut 1950-luvulla syntyneillä. 1960-luvulla venäjästä on tullut sisarusten keskeinen käyttökieli. Myös Koigortissa puolison kanssa käytetty kieli on perhekohtaisesti vaihtunut 1950-luvulla, mutta prosessi ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Tuuksessa. Tästä huolimatta kielenvaihto ei ole saavuttanut päätepistettään kummassakaan yhteisössä. Tutkimus kuvastaa erittäin hyvin kielenvaihdon hitautta. Tietyt henkilöt ja ikäryhmät jatkavat kielenvaihdossa väistyvän kielen puhumista vielä kauan kielenvaihdon alettua. Kielellisten verkostojen analyysi kuvasi sitä, kuinka molempia kieliä paljon käyttäneiden keskuudessa väistyvän kielen käyttö painottui juuri vuorovaikutukseen iäkkäimpien ikäkohorttien kanssa. Kielen välittyminen lapsille näyttää jatkuvan paljon kauemmin, kuin yhteisöä nopeasti tarkastellen arvelisi. Tämän katkeamisen voi yleensä rajata hyvin tarkasti tiettyjen henkilöiden kuolemaan tai heidän vähentyneeseen osuuteensa lasten hoidossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kielitaidon assosioitumiseen eri ikäryhmiin. Kielenvaihtoa käsittelevät diskursiiviset käytänteet voivat selittää kielenvaihtoa paremmin, kuin kielitaidon yksinkertainen arviointi. Jatkotutkimuksen kannalta suositellaan, että kiinnitettäisiin huomiota passiivisen kielitaidon merkitykseen sekä lateraalisiin verkostoihin, joissa kieltä opitaan. Molemmissa kylissä paikallisen suomalais-ugrilaisen kielen voi vielä sanoa välittyvän lapsille, mutta Tuuksessa ei vaikuta olevan lapsia, jotka olisivat karjalan aktiivikäyttäjiä. Koigortissa puolestaan kieli on sporadisesti säilynyt nuorten käyttämänä ja osaamana kielenä. On huomionarvoista, että Koigorodokin piirissä yksittäinen lähiseudun kylä, Griva, on säilynyt ilmeisen kominkielisenä. 1970-luvulla lakkautetusta Kobran kylästä on siirtynyt paljon väestöä Koigortiin, mikä näyttää vahvistaneen kylän kominkielisiä verkostoja. Nyt tavatuilla komia aktiivisesti käyttäneillä nuorilla on kaikilla sukulaisuussuhteita ainakin toiseen näistä kylistä.

Pro gradu –tutkielmassani Kahlitse ruokahaluni vantein raudan ja teräksen – Pro-anat nykyajan askeetikkoina, tutkin pro-ana –verkkosivuilta löytyviä tekstejä sekä niiden uskonnollista symboliikkaa. Vertaan pro-anojen käyttämiä sanoja, termejä sekä käytösmalleja muista uskonnoista löytyviin askeettisiin käytänteisiin. Erityisesti kiinnitän huomiota yhteneväisyyksiin kristillisessä mystiikassa historiallisesti esiintyneeseen naisten paastoamistraditioon. Termillä pro-ana viitataan henkilöön, joka pitää anoreksiaa enemmin elämäntapana ja valintana, kuin sairautena. Pro-anat eivät kuitenkaan muodosta homogeenistä yhteisöä, vaan pro-anoiksi itseään kutsuvat voivat käsittää termin sekä siihen liittyvän identiteettin hyvin eri tavoin. Pro-anaa tutkiessa tulisikin kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tai keitä tutkimus käsittelee. Anoreksian uskonnollisia elementtejä on tutkittu vuosikausia, ja viime vuosina myös pro-anoja on tutkittu monen tieteenalan teorioiden ja lähestymistapojen kautta. Tutkimuksessani olen jakanut pro-anat useaan alaryhmään. Ensimmäisenä jaotteluna toimii se, kieltääkö pro-ana olevansa sairas vai myöntääkö hän, että anoreksian on myös sairaus. Toisena jakoperusteena on se, mitä pro-analle tyypillisellä toiminnalla tavoitellaan. Tämän jaon voi tehdä kolmeen ryhmään: tavoitteena voi olla katoaminen, ihanteellisena pidetyn vartalon ja ulkonäön saavuttaminen tai puhtaasti mielenhallinnan kehittäminen. Yhteistä kaikille pro-anoille kuitekin on se, että pro-ana on aktiivinen toimija, jonka käytöksellä on selkeä päämäärää. Pro-anat ovat herättäneet tutkijoiden ja median huomion selkeästi uskonnollisiksi teksteiksi tunnistettavilla sisällöillä. Omassa tutkimuksessani esittelen vain lyhyesti pro-anojen kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja psalmin sekä problematisoin niiden tulkitsemisen merkiksi uskonnosta tai uskonnollisesta ajattelusta. Kiinnitän enemmän huomiota verkkosivuilla esiintyviin implisiittisempiin teksteihin ja kuviin sekä anoreksian jumalattaren Anamadimin ilmestymiseen ja häneen uskomisen yleisyyteen. Työssäni kysyn, mihin saakka ihmisellä on oikeus valita, mihin hän uskoo ja milloin yhteiskunnalla on oikeus ja/tai velvollisuus puuttua ihmisen mielipiteenvapauteen. Pohdin myös yleisesti, mitä uskonto on. Työssäni haluan antaa äänen nimenomaa pro-anoille ilman, että arvotan tai tuomitsen heidän ajatuksiaan tai toimintaansa.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten aikuisten urbaaneja asumiskokemuksia pääkaupunkiseudulla. Lähtökohtana aiheen tarkastelulle on kiinnostus siihen, miten nyt elettävä aika ja urbaani kaupunkikulttuuri näyttäytyvät itse asumisessa ja kuinka kaupunkilaisuus, kaupunki ja urbaani elämä linkittyvät nuorten aikuisten jokapäiväiseen arkeen. Tutkielman avulla saadaan uutta tietoa nuorten kokemuksista, ajatuksista ja toiveista niin nykyhetken kuin tulevaisuudenkin urbaaniin kaupunkiasumiseen liittyen. Lisäksi lisääntynyt kilpailu asunnoista on vaikuttanut nuorten aikuisten asumiseen tehden aiheesta ajankohtaisen.Tutkimuskysymykseni ovat, miten urbaani kaupunkiasuminen sekä asunto koetaan ja millaisia merkityksiä niillä on nuoren aikuisen elämässä.Tutkielma sijoittuu nuorisokulttuuria sekä kaupunki- ja asumiskulttuuria käsittelevien tutkimusten jatkumoon. Keskeisinä menetelminä on haastatteluanalyysimenetelmät sekä fenomenologista lähestymistapa. Tutkielman kehysteoriana toimii sukupolviteoria, joka tuo tukensa fenomenologialle. Tutkielmassa liikutaan kokemusmaailman, sukupolvikokemuksien ja elämänkaaren käsitteissä. Keskeisiä käsitteitä ovat myös paitsi nuoret aikuiset, myös asuminen, asuinympäristö ja asunto. Lisäksi kaupungin ja urbaaniuden käsitteet ovat tutkielman keskiössä. Tutkielmassa käytetään haastattelumenetelmänä vapaamuotoista teemahaastattelua. Haastatellut nuoret aikuiset ovat 18–28 -vuotiaita pääkaupunkiseudulla asuvia henkilöitä. Osallistuneita henkilöitä on kahdeksan, joista kolme on miehiä ja viisi naisia. Haastattelut olivat laadultaan vapaamuotoisia teemahaastatteluja, joissa oli apuna kysymysrunko. Tutkielman loppupäätelmä on, että nuorten aikuisten urbaani asuminen on moniulotteista ja kirjavaa. Kaupunkilainen voi olla monella tavalla, eikä yhtä oikeaa tapaa ole. Nuoret aikuiset näkevät kaupungin monet mahdollisuudet keinona rakentaa omannäköistään elämää. Taustalla on tavoite kehittyä uralla, opiskella tai yksinkertaisesti parantaa asumistasoa. Tavoitteisiin pääseminen edellyttää kuitenkin kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin ja sietää epävarmuutta. Asunnoista kilpaileminen ja rahahuolet voivat yllättää ja ne ajavat nuoret aikuiset ottamaan vastuuta elämänsä tiellä. Itsenäistyminen ja sen tuomat haasteet on jokaisen käytävä läpi, jotta voi kasvaa vastuulliseksi, itseään toteuttavaksi aikuiseksi. Kaupunki tarjoaa pohjan luoda sosiaalisia suhteita ja verkostoja sekä tavata samassa tilanteessa olevia, samaa sukupolvea edustavia ihmisiä. Nuoret aikuiset aistivat kaupungissa urbaania rytmiä ja liikettä, joka sopii nuoruuden elämänvaiheeseen Tulkintani on, että urbaani koetaan kaupunkilaisuuden äärimuotona, jossa niin elämäntyyli, sosiaaliset suhteet kuin asumismuoto linkittyvät toisiinsa yhtenäisenä kaupunkilaisuuden ilmentymänä. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että nuoret aikuiset ovat sopeutuvaisia ja eteenpäinpyrkiviä. Moni on kasvanut kiinni kaupunkiympäristöön ja kokee siten urbaanin asumisen luonnollisena osana kaupunkielämää.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kerronnan epäluotettavuutta Milja Sarkolan autofiktiivisiksi tulkittavissa esityksissä Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö (Q-teatteri 2015) sekä Allt som sägs (Viirus 2016). Kysyn työssäni, miten Sarkolan teosten kerronnalliset ratkaisut poikkeavat toisistaan ja mitkä tekijät paljastavat kerronnan epäluotettavuuden. Miten kerronnan epäluotettavuus vaikuttaa teosten tulkintaan? Mikä on autofiktiivisyyden ja epäluotettavan kerronnan suhde toisiinsa? Työni yhdistää teatterintutkimusta ja kirjallisuudentutkimukseen kuuluvaa narratologiaa. Epäluotettavan kerronnan teorian on luonut Wayne C. Booth vuonna 1961, ja käytän tutkimukseni lähteinä Boothin lisäksi häntä kritisoineita tai hänen teorioitaan täydentäneitä tutkijoita, esimerkiksi Ansgar Nünningia ja Shlomith Rimmon-Kenania. Teatterintutkimukseen narratologiaa on ylipäänsä sovellettu niukalti, ja oma tutkimukseni täyttääkin puuttuvaa aukkoa kotimaisen teatterin epäluotettavan kerronnan tutkimuksessa. Tutkimukseni on esitysanalyysi kahdesta Milja Sarkolan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta esityksestä. Aineistona käytän esitystallenteita sekä niiden tukena teosten käsikirjoituksia. Käsikirjoitukset eivät kuitenkaan ole varsinaista aineistoa, vaan suhtaudun niihin enemmänkin esitysten materiaalina. Tallenteista analysoin valittuja kohtauksia ja etsin merkkejä, jotka paljastavat epäluotettavuuden teosten kerronnassa. Vaikka analysoimissani teoksissa on näennäisesti paljon samaa ja Sarkolan tyyli on tunnistettava, erilaiset kertojaratkaisut vaikuttavat siihen, ettei kerronnan keinoja voi tutkia täysin samoista lähtökohdista. Jotain toista -teoksessa on selkeä, fyysisen kertojahahmo, joka ohjaa esityksen sisällä esitystä ja on täten vastuussa kaikesta materiaalista. Olennaisinta epäluotettavuuden paljastumisessa on kertojan vallan horjuttaminen. Tämä tapahtuu asetelmaa eri tavoin kyseenalaistamalla: kertoja kyseenalaistaa luomaansa esitystä, ja muut henkilöt kyseenalaistavat todellista osuuttaan kertojan hallitsemassa teoksessa. Allt som sägs -teoksessa epäluotettavuus ei henkilöidy fyysiseen kertojaan, vaikka esityksessä sellainen onkin. Epäluotettavuus liittyy siihen, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Esityksessä päähenkilön rooli on jaettu useammalle näyttelijälle, ja hahmojen erilaisuus ja ristiriitaisuus sekä näkökulman epävarmuus ohjaavat kohti tulkintaa epäluotettavuudesta. Myös hahmon sisäisen maailman näyttämöllistämisellä osoitetaan näkökulman subjektiivisuutta ja kyseenalaisuutta esityksessä. Tutkielmani osoittaa, että kerronnan käsittely sekä epäluotettavuuden näkökulmasta että ylipäänsä on relevanttia myös teatterintutkimuksessa. Teatterin kerronnan tutkimiseen oman lisänsä tuovat kerronnan moninaiset muodot ja mahdollisuudet sekä kerroksellisuus, jonka ohjaajat, näyttelijät ja muut tekijät teokseen luovat. Sarkolan teoksissa autofiktiivisyys ja metateatterillisuus tuovat kerrontaan uusia tasoja, mutta myös muunlaista kerrontaa olisi syytä tutkia tulevaisuudessa enemmän.