Browsing by Title

Tutkimuksen aiheena on suomen ja viron välikielimuoto virolaisessa draamasarjassa.Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko suomen ja viron välikielimuotoa olemassa, ja miten reseptiivinen monikielisyys näkyy sarjan kielessä. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat reseptiivisessä monikielisyydessä sekä koodien yhdistymisessä. Tutkimuksen aineisto koostuu fiktiivisen virolaisen Kalevipojad-draamasarjan suomalaisten ja virolaisten käymistä dialogeista, joissa esiintyy suomea, viroa sekä niiden välikielimuotoa. Aineiston kieltä tarkastellaan välikielen, kvasi-suomen, pulmasanojen sekä ymmärtämisen näkökulmasta. Välikielimuotoa sekä kvasi-suomea analysoidaan yksityiskohtaisesti sana sanalta vertaillen suomen ja viron sanastollisia, äänteellisiä ja rakenteellisia yhteneväisyyksiä sekä eroja. Lopuksi aineiston kielessä esiintyvät yleisimmät piirteet kootaan ja niitä vertaillaan aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että suomen ja viron välikielimuoto on olemassa. Välikieli osoittautuu toimivaksi kielimuodoksi kommunikointitilanteissa, joissa on läsnä kaksi toisilleen läheistä sukukieltä. On kuitenkin mahdollista, että välikielimuotoja on useampia, minkä vuoksi lisää tutkimusta aiheesta tarvitaan. Välikieltä ei ole kuitenkaan kaikki keskustelu, jossa suomi ja viro sekoittuvat. Tutkimustulokset mukailevat suurilta osin aiempien tutkimusten tuloksia. Sarjan välikielelle tyypillisiä piirteitä ovat suomelle ja virolle samankaltaisen sanaston sekä kielenainesten sekoittuminen toisiinsa. Vaikka tutkimuksen aineisto on fiktiivisestä televisiosarjasta, sen kielelliset piirteet ovat osin jopa täysin samoja kuin mitä aiemmissa tutkimuksissa on havaittu. Tulos kertoo siitä, että on olemassa joitakin välikielelle tyypillisiä piirteitä puhujan iästä tai taustasta riippumatta.

Tutkielmani tarkastelee Kiinan kansantasavallan kuvausta vuosina 1978-2010 julkaistuissa suomalaisissa lukion historian oppikirjoissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, muuttuiko Kiinan kansantasavallan kuvaus tarkasteltavana olleella aikavälillä ja jos muuttui niin millä tavoin. Tuliko kuvauksesta yksipuolisempaa tai monipuolisempaa? Muuttuiko kuvaus positiivisemmaksi vai negatiivisemmaksi? Hypoteesina esitän, että Kiinan kansantasavaltaa kuvattaisiin sekä monipuolisemmin että erityisesti Maon ajan suhteen negatiivisemmin uudemmissa oppikirjoissa. Vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton kuvausta suomalaisissa ja muissa pohjoismaisissa oppikirjoissa on tutkittu, Kiinan kansantasavallan kuvausta käsittelevää tutkimusta ei ole tietääkseni aiemmin tehty. Tutkielmani ensisijaisena lähdeaineistona on 22 lukion historian oppikirjaa usealta eri kustantajalta ja useilta eri tekijöiltä. Oppikirjojen lisäksi tarkastelen myös opetussuunnitelmia joiden puitteissa oppikirjat on tehty. Analysoin lähdeaineistoa laadullisen tutkimuksen keinoin käyttäen ensisijaisesti aineistolähtöistä sisällönanalyysia sekä toissijaisesti sisällön erittelyä. Tutkielmassa osoitan, että hypoteesini pitää vain osittain paikkansa. Oppikirjatekstit muuttuvat kokonaisuutena verrattain vähän. Vaikka Maon ajan Kiinan kansantasavallan kuvaus muuttuu negatiivisemmaksi 1990-luvulta alkaen, ei tekstien monipuolisuudessa ole merkittävää muutosta. Sivumäärissä mitattuna Kiinan kansantasavaltaa koskevaa materiaalia on uudemmissa oppikirjoissa jopa vähemmän kuin ennen. Maon jälkeiseen Kiinaan oppikirjat eivät ota yhtä selkeästi kantaa, vaan suhtautuminen on yleensä varovaisempaa ja ottaa huomioon sekä positiivisia että negatiivisia tekijöitä. Muutosten taustalla oleviin syihin ei ole tämän tutkielman puitteissa mahdollista päästä käsiksi.

Vuonna 2006 valmistuneessa Kampin keskuksessa yhdistyvät kaupallinen tila, joukkoliikenteen terminaalit, toimistorakennukset ja asunnot. Rakennus on osa suuren ihmisjoukon arkea. Tutkimus tarjoaa yhtenäisen esityksen Kampin keskuksen korttelien rakennus- ja suunnitteluhistoriasta 1800-luvulta nykypäivään, ja suhteuttaa Kampin kehitystä kasvavan Helsingin urbaaneihin ilmiöihin. Historiallista taustaa vasten analysoidaan Kampin keskuksen kaupunkitilaa. Keskeisenä aineistona tutkimuksessa ovat valmiista rakennuksesta tehdyt havainnot, alueelle tehdyt asemakaavat, suunnitelmaluonnokset ja kilpailuasiakirjat. Näiden ohella käytetään tutkimuskirjallisuutta etenkin alueen historiasta. Kaupunkitilan analyysi ammentaa arkkitehtuurintutkimuksen suuntauksesta, joka painottaa tilan moniaistista kokemista, tilaa todellistavia käytäntöjä ja tilassa vaikuttavia valtasuhteita. Tutkimuksessa eritellään fenomenologisen käsitteistön avulla, mitä merkityksiä Kampin kauppakeskuksen tilaan tuo näköärsykkeiden korostettu asema. Vallan kysymyksiä pohditaan kaupunkitutkimuksen viitekehyksessä tarkastelemalla maan ja kiinteistöjen omistussuhteita sekä alueen väestöä. Kampin kentällä 1830-luvusta lähtien sijainnut sotilaskasarmi viivästytti kivikaupungin leviämistä alueelle. Korttelit muuttuivat 1930-luvulla linja-autoasemaksi, ja loppuvuosisadan ajan tehtiin pääasiallisesti toteutumattomia suunnitelmia alueen rakentamiseksi. Vasta 1990-luvun lopussa suunnittelutyö tuotti hedelmää. Vuonna 2006 valmistunut Kampin keskus ja alueen kaavoitus valmistuivat yksityisen rakennuttajan ja kaupungin yhteistyön tuloksena. Uudenlainen suunnitteluprosessi herätti kritiikkiä. Kokemuksellisesta näkökulmasta kauppakeskuksen tilassa vallitsee jännite sirpaleisten aistiärsykkeiden ja pitkien, suorien käytävien välillä. Siellä näkyvät myös kaupallisten tilojen historian keskeiset ilmiöt. Kaupallisuus määrittää niin arkkitehtuuria kuin tilan käyttäjiin suhtautumistakin. Kahdessasadassa vuodessa alue on muuttunut jättömaasta arvokkaaksi osaksi ydinkeskustaa. Samalla ylemmän sosiaaliluokan väestö on syrjäyttänyt vähävaraiset asukkaat. Kaupungin ja yksityisen rakennuttajan yhteistyö Kampin keskuksen hankkeessa oli kaupunkisuunnittelun toimintatapojen muutoksen ensi askelia Suomessa. Yksityinen raha vaikutti siihen, että suunnitelmat tällä kertaa toteutuivat. Rahan vaikutus ei ole kuitenkaan päättynyt, sillä Kamppiin syntyi kaupunkitila, joka on kiinteistösijoittamisen pelinappula ja kehittyy keskiluokan kulutustarpeiden ehdoilla. Hankeprosessin ohella Kampin keskuksen kortteleissa poikkeuksellista on se, miten keskustassa säilyi niin pitkään tehottomasti rakennettu alue. Sen sijaan tyypillistä kaupungin kasvua Kampin keskuksen kortteleissa edustaa alueen vähittäinen keskiluokkaistuminen ja kiihtyvä maan hyödyntämisen tehostuminen. Kampin keskuksen korttelit ovat olleet välitilassa sekä paikallisesti että ajallisesti: Se on sijainnut keskustan ja esikaupungin välissä ja toiminut 1800-luvulta saakka porttina Espooseen. Yhtä pitkään alue on ollut erilaisissa väliaikaiskäytöissä Kampin keskuksen valmistumiseen saakka. Edelleen alue rakentuu ja muovaantuu. Käyttäjät ja omistajat suorittavat haltuun ottoja. Lasiseinillä jaoteltu sisätila voi helposti muuttaa muotoaan. Näyteikkunat, mainokset ja näytöt luovat rakennuksen nahkaa.

Syftet med denna avhandling är att med forskningsmetoden samtalsanalys undersöka den verbala kommunikationen mellan äldre personer med demens och vårdare med särskilt fokus på hur vårdare formulerar reparation i sekvensens tredje drag. Denna avhandling utgör således en kvalitativ studie av förståelse och problemlösning i samtal. En av de vanligaste följder av demens är minnesstörning men även en påverkan på språkförmågan är ett utmärkande drag vid demens. Materialet utgörs av autentiska samtal mellan vårdare och äldre personer med demens, inspelade på ett svenskspråkigt dagcenter för äldre i södra Finland. Materialet omfattar i sin helhet 30 timmar videoinspelat tal och spelades in mellan juni−september år 2004. Studien visar att flera faktorer har betydelse för de reparationspraktiker som tillämpas av vårdaren. Utgående från mitt material och de reparationer som tillämpas av vårdarna har jag kunnat utläsa att problemsituationer i samtal som ger upphov till reparation bl.a. beror på ett långt fysiskt avstånd mellan samtalsdeltagarna och språkliga svårigheter. Därtill påvisar studien att det inte finns ett direkt samband mellan typ av problem i interaktionen och typ av reparationsinitiativ. Däremot förekommer en högre frekvens av öppna reparationsinitiativ vid bl.a. hörselproblem. Materialet består av totalt 124 reparationer av vårdaren i sekvensens tredje drag. Hur reparationerna utformas har varit grund för kategoriseringen av detta material. Utgående från materialet kan jag utläsa att det vanligaste sättet som vårdaren tillämpar reparation är genom att repetera den ursprungliga problemkällan. De näst mest frekventa reparationerna är att vårdaren omformulerar sitt yttrande. Vid bl.a. hörselproblem tillämpar vårdaren reparation genom att tala långsammare och fysiskt omplacera sig. En annan reparationspraktik med syftet att förtydliga för personen med demens är att införa tillskott av informationen genom att ge en mer utförlig beskrivning. Samtalssekvenserna i materialet är både dyader och flerpartssamtal och studien visar att vårdaren är mer benägen att tillämpa flera olika reparationspraktiker samtidigt i reparationsturen i flerpartssamtal än i dyader bl.a. på grund av att samtalsdeltagarna talar samtidigt. Denna avhandling kan betraktas som ett bidrag till interaktionsforskningen med fokus på hur reparationer byggs upp språkligt med särskild tyngdpunkt på reparation i samtalssekvensens tredje drag.

Rauha oli säilynyt Euroopassa suhteellisen pitkään 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta se oli pääosin säilynyt kauhun tasapainon ja aseellisen rauhan avulla. Rauhanliikkeet ja kansainväliset järjestöt näkivät 1800-luvun jälkipuoliskolla, että uusi ja kehittymässä ollut kansainvälinen oikeus olisi kaikkein tehokkain rauhan tae ihmiskunnalle. Kehityksen myötä se korvaisi vanhan järjestelmän, jonka avulla Euroopassa oli totuttu ratkomaan erimielisyyksiä ja ylläpitämään rauhaa. Tuon vanhan järjestelmän keskiössä olivat ”Euroopan konsertti”, perinteinen diplomatia, suurvaltojen välinen voimapolitiikka sekä viime kädessä sota tai sillä uhkaaminen. Kansainvälisen oikeuden kehitys saavutti valtiollisen tason viimeistään vuoden 1899 Haagin rauhankonferenssissa. Siellä oikeuden aatteen avuksi rauhan takaajaksi otettiin kansainvälisten kiistojen rauhanomaiset ratkaisukeinot, jotka hyvien menettelytapojen ja sovittelun, kansainvälisen tutkimuskomission sekä kansainvälisen välimiesmenettelyn keinoin sovittelisi valtioiden väliset suhteet ilman voimakeinoja. Tässä tutkielmassa tarkastelen näiden rauhanomaisten ratkaisukeinojen aatteellista ja konkreettista kehitystä ja käyttöä ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Ensimmäisen rauhankonferenssin jälkeen valtiot käyttivät joitakin kertoja konferenssissa solmimiaan ratkaisukeinoja ja näiden käyttökokemuspohjalta kehittämistä jatkettiin vuoden 1907 Haagin rauhankonferenssissa. Silti usein historiantutkimuksessa Haagin rauhankonferenssit nähdään vain irrallisina tapauksina, joilla ei ollut laajempaa merkitystä. Tutkielmani päälähteinä toimivat molempien rauhankonferenssien keskustelupöytäkirjat sekä kansainvälisen oikeuden aikalaisauktoriteettien akateemiset kirjoitukset. Näiden avulla tarkastelen, miten kansainvälisen oikeuden periaatetta rauhan takaajana tulkittiin ja kehitettiin 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Haagin tuomioistuimen raporttien ja tuomiolauselmien avulla tarkastelen, miten kiistoja konkreettisesti ratkottiin rauhanomaisin keinoin ja peilaan näitä oikeustapauksia omaan historialliseen tapahtumakontekstiin. Lopuksi tutkin virallisten diplomaattisten sähkeiden kautta, miten Euroopan johtajat yrittivät ratkoa sitä kriisiä, joka johti Sarajevon laukauksista suursotaan. Euroopan viimeisinä rauhanvuosina kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten kiistojen rauhanomaisia ratkaisukeinoja käytettiin rinnakkain vanhan järjestelmän kanssa, mutta heinäkuun 1914 kriisiä ratkoessaan Euroopan johtajat eivät kyenneet enää hyödyntämään kumpaakaan rauhan takaajana toiminutta järjestelmää. Haagin rauhankonferenssit eivät kuitenkaan olleet merkityksettömiä historiallisia kuriositeetteja, vaan osa sitä kansainvälistä järjestelmää, jota aikansa valtiot olivat jatkuvasti muokkaamassa ja kehittämässä.

Tiivistelmä: Maisterintutkielmani tarkoitus on avata Israelin ja Palestiinan taiteen kansallisten myyttien ja symbolien käyttöä alueen taiteessa. Käsittelen maa-alueeseen liittyviä naissymboleita ja uhrin ja urhon myytien ilmentymiä. Tutkimustapauksinani käytän muun muassa Sigalit Landaun suolatöitä, Anisa Ashkarin ja Raeda Saadehin performansseja, Adi Nessin ja Michail Hallaqin pietatöitä ja Ismail Shammoutan ”Madonna” maalauksia. Tulen tutkimaan asiaa Roland Barthesin teorian avulla, joka jakaa myytin kohtaamisen ja käytön kolmeen eri tapaan. Tapa yksi on myyttiä tuottava, tapa kaksi on sen huomaava ja analysoiva ja tapa kolme on sitä sokeasti kuluttava. Havaittavissa on myös mahdollinen uusi tapa, eli myyttiä ”pakeneva” tapa. Tämä tapa on reaktio tavalle kaksi. Yhdistän havaitun Barthesin myytin kohtaamisen tavan hermeneuttisen kehään ja spiraaliin. Erityisesti spiraalin avulla kykenen selvittämään myytin mahdollisia totaalisia ja relatiivisia käyttötapoja. Myytin käyttötavasta ja sen hermeneuttisesta asemasta voi myös versoa yhteisen synteesin mahdollisuus. Termillä totaalinen tarkoitan asiaa, joka voi tuoda vakautta, mutta voi olla samalla sitova. Termillä relatiivinen tarkoitan asiaa, joka on eteenpäin vievä ja reflektoiva, mutta samalla voi olla tyhjyyttä luova. Siinä missä reflektointi uudistaa myyttistä kenttää, voi se myös luoda tyhjyyttä. Vastaavasti voivat jäykät myyttirakenteet tukahduttaa muutoksen ja ne voivat pitää yllä heikkoa ja kärsivää yhteiskuntaa. Taideteoksessa voi olla samaan aikaan relatiivisuutta ja totaalisuutta, koska ne palvelevat eri lailla oman yhteisönsä sisällä ja suhteessa vastapuoleen. Yhdellä objektilla voi olla monta eri symbolista merkitystä ja tulkintaa. Etnografiset elementit ja diasporaelementit ilmenevät usein relatiivisesti, kun ne on aseteltu vastapuolta ja hegemoniaa vastaan. Yhteisön sisällä ne helposti ilmenevät totaalisina ja ylläpitivät tiukkoja myyttirakennelmia. Israelin sisällä postsionistinen ajattelu haastaa hegemonista tilannetta ja purkaa sen myyttejä. Palestiinan sisällä, poliittisen epävakauden vuoksi, myytit palvelevat yhteisöä ylläpitävänä rakenteena. Universaali kuvakieli ja taidehistorialliset referenssit palvelevat kiinnikekohtana länteen. Ne luovat globaalisti kielen, jonka avulla myös poliittinen viesti on selkeästi ymmärrettävä (sosialistinen realismi ja kristillinen ikonografia) Jossain tapauksissa universaali kieli voi olla myös etnografinen ilmentymä. Yhteydellä antiikkiin korostetiin oman kansan maanomistusoikeutetta ja sen historiallisia juuria. Tutkielmani antaa ongelmasta alustavan kuvan, mutta toivon sen luovan keskustelua myyttien käytön mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Aleksis Kivi on yksi kirjallisuushistoriamme kiinnostavimpia henkilöhahmoja. Kiven kuoleman jälkeen hänestä ja hänen elämästään on luotu lukuisia erimuotoisia representaatioita. Kirjamuotoisten elämäkertojen esittämien representaatioiden sijaan keskityn tässä tutkielmassa analysoimaan Kiven henkilöhahmon representaatiota museonäyttelyssä – kirjailijan syntymäkodin perusnäyttelyssä Konstiniekka Kivi. Tutkin, minkälaisin keinoin Kiven henkilöhahmoa näyttelyssä representoidaan ja minkälainen Kiven henkilöhahmon representaatiosta muodostuu. Lähtökohtanani on tarkastella Konstiniekka Kivi -näyttelyä representatiivisena kertomuksena. Tutkielmassani yhdistyvät kirjallisuustiede ja museologia. Tutkielmani teoriatausta perustuu David Hermanin kertomuksen määritelmään, jossa Herman antaa kertomuksen kokemukselliselle ulottuvuudelle suuren roolin. Hyödynnän analyysissani myös Gérard Genetten määrittelyä juonesta, tarinasta ja kerronnasta sekä Shlomith Rimmon-Kenanin esitystä Joseph Ewenin henkilöhahmoteoriasta. Tutkielmassani on keskeinen rooli myös useilla keskeisillä museologian alan lähdeteoksilla ja Nurmijärven museon museonjohtaja Leena Koskelan ja museoamanuenssi Anne Alasmaan haastattelulla. Kiven representaatiota on erityisen kiinnostavaa tutkia, sillä hän on oikea olemassa ollut henkilö, mutta hänestä on säilynyt verrattain vähän faktatietoa. Edes Kiven ulkonäöstä ei ole tarkkaa tietoa, sillä hänestä ei ole säilynyt yhtään valokuvaa. Kiven tarina on aukkoinen, mikä onkin juuri yksi keskeinen syy sen kiinnostavuuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten faktan ja fiktion suhde näyttäytyy Konstiniekka Kivi -näyttelyssä, ja minkälaisia ratkaisuja näyttelyssä on tehnyt Kiven elämäkertaan kuuluvien aukkojen täyttämisen suhteen. Totean tutkielmassani, että Kiven henkilöhahmon representaatio muodostuu näyttelyssä varmoina tunnettujen faktojen lisäksi myös tulkintaa ja spekulaatiotakin vaativista sisällöistä siinä määrin kuin ammatillisesti hoidetun museon toimintaperiaatteiden rajoissa on sopivaa. Osoitan, että Kiven henkilöhahmon representaatio Konstiniekka Kivi -näyttelyssä on monimuotoinen. Konstiniekka Kivi avaa näköaloja Kiven elämään monipuolisesti eri elämän osa-alueilta lapsuudesta vanhuuteen, yksityisestä elämästä kirjailijanuraan. Näyttely ei representoi Kiven henkilöhahmoa yksinomaan myyttisenä suurmiehenä, vaan hänen henkilöhahmonsa representaatio muodostuu luonteeltaan kompleksiseksi ja kehittyväksi. Näyttely tuo esille Kiven elämästä niin valoisat kuin varjoisatkin puolet, niin huippuhetket kuin jyrkimmät alamäetkin – näyttelyssä Kiven henkilöhahmo on sekä ilon että surun poika.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee kansallisteattereiden syntyä, kehityskulkuja ja kytköksiä kulttuuri- ja yleispoliittisiin vaiheisiin Suomessa ja eräissä Euroopan maissa, viime kädessä tarkoituksena ymmärtää miten kirjoitusvuonna ajankohtainen Svenska Teaternin virallinen määrittely kansalliseksi teatteriksi sopisi kansallisten teattereiden ideaan yleensä ja Suomen kansallisteattereiden kokonaisuuteen erityisesti. Tutkielmassa perehdytään muun muassa siihen miten, milloin ja millä perusteella tiettyjä teattereita on nostettu erityisen kansallisen näyttämön asemaan ja mitä tehtäviä tai mahdollisia ohjelmapoliittisia linjauksia tähän asemaan on liitetty. Svenska Teaternin sekä muiden kansallisten näyttämöiden asemaa ja niiden muutoksia analysoimalla tutkielma pyrkii valottamaan sitä, miten kriteerit ja vaatimukset kansallisille näyttämöille ovat kehittyneet ja miten ne kytkeytyvät yleisimpiin kulttuuri- tai muihin poliittisiin virtauksiin ja tavoitteisiin. Tutkielman alussa on tarkasteltu myös Suomen sekä eräiden muiden Euroopan maiden kansallisten näyttämöiden historioita kansallisteattereiden idean, niiden tarkoituksen ja yhteiskunnallisten kytkösten ymmärtämiseksi. Varsinainen tutkimustyö on pääasiassa kirjallisuustutkimusta ja tekstiaineistojen analysointia sekä kansallisten näyttämöiden kriteerien, tehtävien ja tavoitteiden osalta tekstien vertailevaa analyysia. Taustateorioiden osalta viittaan relevantteihin kulttuuripoliittisiin teorioihin ja -käsitteisiin sekä kansallisuusaatteen tulkintoihin ja ilmenemismuotoihin siltä osin, kuin ne liittyvät teatterilaitoksen kehitykseen. Tutkimusaineistoni koostu muun muassa Suomen ja eräiden muiden maiden teatterihistoriaa koskevasta kirjallisuudesta, Suomen teatterilainsäädännöstä ja teattereiden julkista rahoitusta koskevasta säädösaineistosta ja näihin vireillä olevia muutoksia koskevista hallinnollisista asiakirjoista sekä kansallisteattereita koskevasta ulkomaisesta kirjallisuudesta. Tutkimus antaa yleiskuvan Kansallisteatterin, Svenska Teaternin ja Tampereen Työväen Teatterin alkuvaiheista ja kehityskuluista sekä niiden kansallisina näyttämöinä muodostamasta kokonaisuudesta. Historiallinen tarkastelu on tutkielmassa rajoitettu suppeaan määrään kirjallisia lähteitä, mikä tarkoittaa sitä, että tietyt teatterihistorioitsijoiden tulkinnat on otettu annettuina, ja johtopäätökset ovat siten varauksellisia ja esitetään suppean lähdeaineiston luomien reunaehtojen puitteissa. Tästä huolimatta voidaan todeta, että tarkastelu osoitti Suomen kansallisten näyttämöiden kehityksen seuraavan pääpiirteittäin monien muiden Euroopan ”nuorten” valtioiden kehityskulkuja. Erityispiirteitä Suomen kansallisten näyttämöiden kehitykseen tuovat maan kaksikielisyys ja työväenteatterin poikkeavan vahva asema, sekä siitä ja maan historiasta nouseva työväenkulttuurin erityisasema kulttuuripolitiikassa. Kansallisten näyttämöiden alku ja ensimmäisten vuosikymmenten kehityskulut näyttäytyvät kuitenkin Suomessa kuten muissakin viime vuosisadan alkupuolen tienoilla itsenäistyneissä Euroopan maissa yhtenä kansallisuusaatteen ilmenemismuotona, jossa keskeisiä elementtejä ovat kansallisen kirjallisuuden, näyttämötaiteen ja kansallisen kielen kehittäminen ja vakiinnuttaminen. Kansallisten näyttämöiden järjestelmää ei Suomessa missään vaiheessa ole käsitelty kokonaisuutena. Kansallisteatterin asema muusta teatterikentästä erillisenä ja itsenäisenä laitoksena on vakiintunut ja pysynyt pääpiirteissään muuttumattomana jo lähes vuosisadan, ja sen asema on suomalaisen teatterihistorian diskurssissa perinteisesti hyväksytty. Kaksi muuta kansallisen näyttämön asemassa olevaa, tai tämän aseman virallistamista vielä tavoittelevaa teatteria ovat päätyneet asemaansa ainakin osittain muista syistä kuin kansallisen teatterilaitoksen kehittämisen osana. Kansallisena pidettävälle teatterilaitokselle ja sen osina toimiville kansallisille näyttämöille ei Suomessa ole asetettu yhteisiä tavoitteita, eikä niiden muodostamaa kokonaisuutta ole arvioitu. Svenska Teaternin asemaa toisena kansallisena näyttämönä voidaan vastaansanomattomasti perustella perustuslain takaaman kansallisten kielten tasa-arvon nojalla. Tampereen Työväen Teatterin asemaa kansallisnäyttämönä perustellaan sen historiallisella merkityksellä työväenperinnettä edustavana laitoksena, taiteellisella tasolla ja alueellisella merkittävyydellä. Ilmaan jää kuitenkin kysymys siitä, mikä on olennainen ero muihin korkealaatuisiin, alueellisesti merkittäviin teattereihin. Näyttääkin siltä, että kansallisten näyttämöiden kokonaisuuden määrittyminen on yhtä paljon tulosta yleispoliittisista vaiheista ja jopa puoluepoliittisesta tasapainottelusta, kuin johdonmukaisesta kansallisten näyttämöiden kokonaisuuden kehittämisestä. Kansallisten näyttämöiden kokonaistilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on osin muista syistä kuin teatterikentän päämäärätietoisesta kehittämisen tai aktiivisen kulttuuripolitiikan tuloksena – yhtä paljon siihen ovat vaikuttaneet Suomen historian käänteet ja yleinen kulttuuripoliittinen ilmapiiri.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kansanedustajien sukupuolistunutta työnjakoa ja sukupuolen representaatiota välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen kautta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, korreloiko kansanedustajan sukupuoli, hänen sosioekonominen asemansa ja edustamansa puolue hänen esittämiensä puheenvuorojen määrässä ja aihealueissa. Lisäksi tutkitaan millaisia (poliittisen) sukupuolen representaatioita suomalainen poliittinen järjestelmä ryhmäpuheenvuorojen välikysymysten kautta tuottaa. Tutkielman teoreettinen viitekehys tulee feministisestä politiikan tutkimuksesta. Tutkielmassa hyödynnetään Teresa de Lauretisin teoriaa sukupuolesta teknologiana ja representaationa, sekä Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriaa sukupuolesta toistotekoina, jolloin sukupuoli käsitetään politiikan rakenteissa tapahtuviksi toistoteoiksi ja representaatioiksi, joita välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen esittämisen kautta tuotetaan. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty Jaana Kuusipalon käsitettä äitikansalaisuudesta naisten strategisena keinona päästä osalliseksi poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusaineistona on käytetty eduskunnan verkkosivuilta löytyviä tietoja välikysymysten otsikoista ja sisällöistä vuosina 2011 - 2018, sekä tiedoista kansanedustajien sukupuolesta, syntymävuodesta ja kansanedustajakausien määrästä, sekä Ylen vaalikonevastauksista koottuja tietoja kansanedustajien koulutuksesta ja tulotasosta. Aineiston analyysi on toteutettu sisällönanalyysillä ja kvantifioimalla sisällönanalyysin tuloksia, sekä ristiintaulukoimalla tulokset myös prosenttiosuuksittain. Tutkimus osoittaa, että sukupuoli ja sosioekonominen asema korreloivat kansanedustajien esittämien välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen määrän ja aihealueen mukaan. Määrällisesti naiset esittävät puheenvuoroja enemmän kuin miehet. Enemmistö välikysymysten esittäjistä on lisäksi iältään yli 35-vuotiaita, korkeakoulutettuja ja 2. ja 3. kauden kansanedustajia. Aihealueiden kohdalla korrelaatioissa on kuitenkin suuria eroja. Myös eduskuntapuolueissa sukupuoli korreloi esitettyjen ryhmäpuheenvuorojen määrässä. Välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen määrällinen ja aihealueittainen jakaantuminen on osoitus eduskuntatyön sukupuolistuneisuudesta. Suomalainen poliittinen järjestelmä tuottaa ryhmäpuheenvuorojen välikysymysten kautta poliittisen sukupuolen representaatioita, jotka voi nähdä toisintavan omalta osaltaan myös äitikansalaisuuden strategiaa.

Työ pyrkii selvittämään miten Suomessa toimivien vähemmistöuskontojen (islam, juutalaisuus, katolisuus) muodostamat yhdyskunnat kokevat oman asemansa suhteessa valtioon, viranomaisiin ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toteutuuko vähemmistöjen omasta mielestä Suomessa uskonnollinen tasavertaisuus ja uskonnonvapaus käytännön tasolla. Sopiiko luterilaisen kirkon ja valtion läheinen suhde monikulttuurisen yhteiskunnan ideaan ja vaikuttaako tämä kyseinen suhde siihen, miten muita uskontoja kohdellaan Suomessa. Näiden lisäksi tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan yleistä suvaitsevaisuutta, median vähemmistöjä koskevaa uutisointia ja kuinka valtaväestöstä poikkeaviin uskonnon edustajiin suhtaudutaan arkipäivän kohtaamisissa. Työssä tuodaan myös esille miten perinteiset vähemmistöt (juutalaiset ja tataarit) ovat pystyneet sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja samanaikaisesti säilyttämään oman kulttuurisen identiteettinsä ja erikoislaatuisuutensa ilman valtion viranomaisten järjestämää kotouttamista. Aineisto työhön on kerätty viiden rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenelle tehdyllä teemahaastattelulla. Perinteiset mukana olevat vähemmistöyhdyskunnat ovat Helsingin juutalainen seurakunta, tataarien Suomen Islam-seurakunta ja Katolinen kirkko Suomessa. Uudempia yhteisöjä edustavat sunnimuslimien Islamic Multicultural Dawah Centre ja shiiojen Resalat Islamilainen yhdyskunta.