Browsing by Title

Vanlife on trendikäs matkailumuoto, mutta se voi olla myös vaihtoehtoinen elämäntapa. Tämä tarkoittaa yksinkertaistettuna ilmiötä, jossa paketti- retkeily tai muuhun autoon muutetaan asumaan pysyvästi. Juuri tätä ilmiötä tässä maisterin opinnäytetyössä tutkitaan. Tutkimuksen lähtökohtina toimivat tutkijan oma kiinnostus aiheeseen, sekä kansatieteellinen tutkimusperinne. Tämä opinnäytetyö pohtii mitä vaihtoehtoinen elämäntapa tarkoittaa ja mille sen tarkalleen katsotaan olevan vaihtoehto? Tätä aihetta tarkastellaan yksilöllisten kokemuksien kautta, joiden keskiöön on nostettu elämäntapaan ja kotiin liittyvät merkitykset. Suurin osa tutkielman aineistosta koostuu tutkijan tallentamista dokumenteista, jotka ovat kerätty noin puoli vuotta kestäneen ”pakureissun” aikana. Tämän lisäksi lopun aineistosta muodostaa kaksi vanlife-elämäntapaa käsittelevää YouTube-kanavaa. Tutkijan omia dokumentteja, sekä YouTube-videoita tutkitaan etnografisten menetelmien kautta. Näistä aineistoista tuotettua tietoa analysoidaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen perusteella vanlife-elämäntapa pyrkii korostamaan omassa elämässä merkitykselliseksi koettuja asioita. Tämän liikkuva elämäntapa haastaa pohtimaan miten arjen toimintoja muuttamalla voisi elää omaehtoisempaa elämää. Tämän elämäntavan koti esiintyy minimalistisena, mutta siinä katsotaan pystyvän elää vaivatta normaalia elämää. Kotiin liittyvien merkitysten keskiössä on vapaus. Tämä vapaus toimii usealla elämänalueella varsinkin mahdollistavana tekijänä. Viimeinen vuosista on muokannut yhteiskuntaamme monella tapaa. Tämä muutos näkyy usealla elämänalueella totuttujen käytäntöjen kyseenalaistamista, sekä vaihtoehtojen etsimisenä. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaankin todeta, että itselle soveltuvan elämäntavan saattaa nykyään hyvinkin löytää valtavirran tarjoamien vaihtoehtojen ulkopuolelta.

Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat arkeaan kahdella puolella Suomenlahtea jakavat virolaiset. Tämä uusi siirtotyöläistyyppi, pendelöijä, on yleistynyt Suomessa Viron liityttyä Euroopan unioniin. Virolaisten maahanmuuttoa on tutkittu Suomessa aiemminkin, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään vähäiselle huomiolle jääneeseen ryhmään, joka käy Suomessa vain töissä samalla kun perhe ja koti ovat edelleen Virossa. Tutkimuskysymykseni koskevat näiden henkilöiden ylirajaisen työn ja arjen kokemista. Pyrin selvittämään, miten nämä pendelöijät arkeaan jakavat, millainen suomalainen työelämä heidän mielestään on ja miten he ovat päätyneet Suomeen töihin. Tärkeä on myös kodin käsite: missä kodin koetaan olevan ja miten koti-Viroon pidetään yhteyttä? Koska useimmat näistä henkilöistä matkustavat säännöllisesti kotiin ja takaisin töihin, selvitän myös, millaisia ovat heidän siirtymisensä maiden välillä. Tutkimusaineisto perustuu viiteen tekemääni osittain strukturoituun haastatteluun. Haastattelut toteutin viroksi päästäkseni lähemmäksi haastateltavia sekä luodakseni heille luontevamman tilanteen kertoa arjestaan. Aiheen ja kielen valintaan vaikutti myös oma virolainen taustani. Aineistona käytän myös tekemääni havainnointia Tallinnan-laivoilla ja satamissa sekä haastattelujen ohella kirjoittamaani kenttätyöpäiväkirjaa. Käytän aineistoa tutkimuksessa kaksikielisesti. Olen tarkastellut aihetta aineistolähtöisesti, ja teoria pohjautuu käyttämiini tutkimuskysymyksiin. Haastattelemieni henkilöiden tärkeimpänä Suomeen töihin tulon motiivina on taloudellinen hyöty, joka johtuu Viron ja Suomen välisestä elintasoerosta. Suomessa palkat ovat moninkertaisia Viroon nähden, ja usein perheen talous on riippuvainen Suomessa työssäkäyvän tuloista. Lisäsyinä lähtöön ovat henkilökohtainen mielenkiinto sekä usein tuttujen kautta tarjoutunut työmahdollisuus. Lähtöä helpottaa myös maiden maantieteellinen läheisyys, jolloin kotiin on mahdollista palata säännöllisin väliajoin. Kielitaito ei ole esteenä, koska usein suomea on osattu jo ennen töihin lähtöä. Haastateltavien arki Suomessa ei ole yhtä kokonaisvaltaista kuin täällä vakituisesti asuvien, koska moni kokee vahvasti kodin olevan vain Virossa. Vapaa-aikaa on Suomessa yleensä vähän, ja se vietetään pitämällä yhteyttä kotiin tai seuraamalla virolaista mediaa internetin välityksellä. Myös kulutustottumukset ovat Suomessa olon aikana karsittu minimiin, ja varsinkin asumismenoissa säästetään asumalla jaetuissa asunnoissa. Kotona Virossa aikaa vietetään perheen ja ystävien kanssa, osallistutaan kotiaskareisiin ja käydään kulttuuritapahtumissa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Viron ja Suomen välillä on tosiaan mahdollista elää arkea kahdessa valtiossa samanaikaisesti. Moni on käynyt Suomessa töissä jo vuosia, eikä ilmiötä näin ollen voida sanoa väliaikaiseksi. Haastateltavat eivät itsekään osaa sanoa, milloin he aikovat palata takaisin Viroon töihin. Useimmat aikovat työskennellä Suomessa niin kauan kuin työtä on tarjolla ja palkkaerot maiden välillä pysyvät merkittävinä.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani pöytyäläissyntyisen Jacob Ahlsmanin (1798–1872) uraa kiertokoulunopettajana. Köyhistä oloista ponnistanut ja syvästi uskonnollinen koulumestari Ahlsman opetti vuosikymmenien ajan eri seurakunnissa lukemisen ja kirjoittamisen alkeita lapsille. Pääosan urastaan hän toimi Vihdin seurakunnan koulumestarina ja tutkimukseni painottuukin niihin vuosiin, joina Ahlsman työskenteli Vihdissä. Työni tarkoituksena on tutkia, millaiset taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät määrittivät kirkollisen kansanopetuksen toimintaa 1800-luvulla ennen modernin kansakoululaitoksen läpimurtoa Suomessa. Pohdin, miksi koululaitos perustettiin Vihtiin, kuinka se oli organisoitu, mitä koulussa opittiin ja millaisia haasteita koulumestari kohtasi työssään. Yksittäiseen henkilöön läheisesti paneutumalla kansanopetuksen ilmiöistä on mahdollista muodostaa terävämpi ja vivahteikkaampi kuva kuin etäämmältä tarkasteltuna on mahdollista. Tutkielmani pääasiallisena lähdeaineistona ovat Ahlsmanin paperit, joita säilytetään Vihdin kunnanarkistossa. Useimmissa aiemmissa Ahlsmania koskevissa tutkimuksissa näitä lähteitä ei ole käytetty. Kokoelma muodostuu pääasiassa kirkossa luetuista kuulutuksista ja koulumatrikkelista. Koulumestari kirjasi vuosien ajan huolellisesti tietoja oppilaistaan matrikkeliin, josta käyvåt ilmi muun muassa heidän nimensä, kotipaikkansa ja suorituksensa. Lisäksi matrikkelissa on merkintöjä erilaisista sattumuksista, joita lukukausien aikana tapahtui. Näiden merkintöjen avulla on mahdollista tutkia muun muassa rahvaan asenteita koulua kohtaan. Koulumatrikkelin ohella tärkeitä lähteitä ovat Ahlsmanin sanomalehtikirjoitukset, joita julkaistiin varsinkin Sanomia Turusta-lehdessä. Lehtikirjoituksissa Ahlsman kertoi työstään ja otti osaa kansanopetuksesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Ahlsmanin omien kirjoitusten lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia kirkkohistoriallisia ja paikallishistoriallisia lähteitä, kuten rovastintarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joissa kouluasioita toisinaan käsitellään. Luterilaisen kirkon tavoitteena oli sekä uskonnollisten oppien opettaminen että kansan kasvattaminen uskolliseksi esivaltaa kohtaan. Siksi moniin seurakuntiin perustettiin kylästä toiseen kiertäviä kouluja, jotka kykenivät kiinteitä kouluja paremmin tavoittamaan oppilaat maaseudun pitäjissä, joissa etäisyydet olivat pitkiä. Tutkimukseni kautta selviää, millaiset tekijät vaikuttivat koululaitoksen toimintaedellytyksiin 1800-luvun Vihdissä. Talonpojat suhtautuivat kielteisesti ylimääräisiin taloudellisiin rasituksiin, mikä viivästytti koululaitoksen syntyä paikkakunnalle. Kunnollisia tiloja kiertokoululle ei tahtonut aina löytyä ja vanhemmat saattoivat laiminlyödä koulumaksut. Koulun pyrkimykset olivat usein ristiriidassa maatalousyhteiskunnan realiteettien kanssa, vaikka koululaitosta organisoidessa ne oltiinkin pyritty ottamaan huomioon. Kun vanhemmat tarvitsivat lapsiaan peltotöissä, niin lukeminen sai väistämättä jäädä. Lasten koulunkäynti oli usein rikkonaista, mistä syystä oppimistuloksetkin saattoivat jäädä vaatimattomiksi. Koululaitoksen toimintaan vaikuttivat kielteisesti myös rahvaan asenteet koulunkäyntiä kohtaan, joiden takia Ahlsman joutui toistuvasti selkkauksiin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Talonpoikaisessa kulttuurissa opilliseen sivistykseen suhtauduttiin epäluuloisesti, koska sen esimerkiksi pelättiin tekevän lapsista velttoja ja kovaan ruumiilliseen työhön kykenemättömiä “puoliherroja”. Vihtiläisen rahvaan joukossa ilmeni Ahlsmanin mukaan suurta välinpitämättömyyttä koulua ja lukemista kohtaan. Rahvasta jouduttiin pelottelemaan sakoilla, ruumiinrangaistuksilla ja tuonpuoleisella kadotuksella. Kurinpidollisilla toimilla ei kuitenkaan näytetä saavutetun toivottuja tuloksia, sillä ongelmia esiintyi niistä huolimatta. Pitäjänkokous pyrki puuttumaan kansanopetuksessa havaittuihin puutteisiin esittämällä koululaitoksen uudelleenorganisoimista vuonna 1858, mikä synnytti kiistan seurakunnan ja Ahlsmanin välille, joka lopulta ratkesi koulumestarin kannalta edullisesti. Pro gradu -tutkielmani täydentää omalta osaltaan kuvaa 1800-luvun kirkollisesta kansanopetuksesta. Samalla myös kokonaiskuva Jacob Ahlsmanin toiminnasta Vihdistä täydyntyy, sillä tutkielmaa tehdessä käytettävissäni oli lähteitä, joita useimmissa aiemmissa tutkimuksissa ei ole käytetty.

Tutkielmassa selvitetään, ovatko Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen suomenkielisissä päiväkodeissa työskentelevät kasvattajat ja päiväkotien johtajat saaneet koulutusta varhaiskasvatuslain ja Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden edellyttämän sukupuolisensitiivisen kasvatuksen toteuttamiseksi sekä sitä, miten he suhtautuvat sukupuolisensitiiviseen kasvatukseen ja siihen liittyvään koulutukseen. Tutkielma paikantuu feministiseen kasvatustutkimukseen. Suomessa tehdyn feministisen kasvatustutkimuksen mukaan suomalaisissa päiväkodeissa ylläpidetään sukupuolittavia käytänteitä, jotka ovat sukupuolten tasa-arvon este. Sukupuolisensitiivisellä kasvatuksella murretaan sukupuolistereotypioita ja edistetään sukupuolten tasa-arvoa. Lähetin kyselyn Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen suomenkielisissä päiväkodeissa työskenteleville kasvattajille ja päiväkotien johtajille. Kyselyssä kysyin, ovatko vastaajat saaneet tutkintoon johtavassa koulutuksessa tai onko työnantaja tarjonnut koulutusta Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisesta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Kysyin myös, kokevatko vastaajat tarvitsevansa lisää koulutusta Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisen sukupuolisensitiivisen kasvatuksen toteuttamiseksi, sekä miten he suhtautuvat sukupuolisensitiiviseen kasvatukseen ja siihen liittyvään koulutukseen. Kyselyyn vastasi 114 henkilöä. Kyselyn tausta-aineistoksi haastattelin sähköpostitse Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen edustajaa, jolta kysyin, miten päiväkodeissa on pyritty edistämään sukupuolten tasa-arvoa. Haastattelin myös Helsingissä eniten varhaiskasvatukseen lähihoitajia, sosionomeja ja kasvatustieteen kandidaatteja kouluttavien koulutusohjelmien edustajia. Kysyin, miten koulutusohjelmissa opetetaan sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Kyselyn vastausten ja koulutusohjelmien edustajien haastattelujen perusteella koulutus sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta on vuosien saatossa parantunut. Vuosina 2009–2018 valmistuneet kasvattajat kokivat, että heillä on tutkinnon pohjalta paremmat välineet toteuttaa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaista sukupuolisensitiivistä kasvatusta kuin vuosina 1978–2008 valmistuneilla vastaajilla. Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen edustajan haastattelun mukaan päiväkodeissa työskentelevät kasvattajat olivat saaneet jonkin verran koulutusta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Kyselyn perusteella koulutus oli ollut erittäin vähäistä. Suurin osa vastaajista koki tarvitsevansa koulutusta ainakin yhdellä Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisella sukupuolisensitiivisen kasvatuksen osa-alueella.

Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa helsinkiläisten vähävaraisten perheiden kokemaa puutetta maailmansodan ja sisällissodan aiheuttamana poikkeusaikana syksyllä 1919. Varattomilla helsinkiläisillä oli mahdollisuus anoa alkusyksystä 1919 vaate- ja ruoka-avustusta avustusanomuksella kaupungissa toimineelta avustusjärjestöltä Suomen lasten hätäapukomitealta. Tämä paikalliskomitea oli kansallisesti organisoidun ja virallisen avustusjärjestön, Suomen Lasten Avustustoimikunnan alainen toimija, jonka jakamista tarvikkeista osa oli yhdysvaltalaisten organisaatioiden järjestämiä. Vastaan tässä pro gradu -tutkielmassa kahteen pääkysymykseen: mitä helsinkiläinen paikalliskomitea, Suomen lasten hätäapukomitea teki ja millaisia sen avustamat perheet olivat. Paikalliskomitean toimintaa tutkiessani selvitän, millä tavoin komitea avusti helsinkiläisiä, millaisia organisaation määrittelemät avustusperiaatteet sekä avunanojia koskevat kontrollikäytännöt olivat. Tutkiessani hätäapukomitean avustamia perheitä selvitän, minkä kokoisia perheet olivat ja millaisia perheet olivat rakenteeltaan. Tutkin lisäksi, millaisissa asuinoloissa perheet elivät ja asuivatko perheet perinteisillä työväestön asuinalueilla. Analysoin myös avustettavien perheiden taloudellisesta tilannetta perehtymällä vanhempien ammatteihin, työllisyystilanteeseen, mahdollisiin työttömyyden taustoihin sekä perheiden vaihtoehtoisiin toimeentulostrategioihin. Selvitän myös, millainen perheiden terveystilanne oli sotien jälkeen. Tutkielman ensisijaisena lähteenä ovat Suomen lasten hätäapukomitealle toimitetut avustusanomukset, joihin pyydettiin tietoa perheiden taloudellisesta ja terveydellisestä tilanteesta. Komitean hyväksymiä anomuksia on lähes 2400, joten aineiston laajuuden ja arkistointijärjestyksen takia olen valinnut aineistosta harkinnanvaraisen näytteen, joka käsittää aikavälillä 8.10–11.10.1919 hyväksytyt avustusanomukset. Valitsemaltani aikaväliltä hakemuksia on yhteensä 437. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille köyhyyttä kokeneiden subjektiivisia tulkintoja vaikeutuneesta arjestaan ja perheiden kohtaamista ongelmista. Tutkimuksessa yhdistyvät tilastoihin pohjautuva kvantitatiivinen menetelmä sekä avustettavien subjektiivisten kokemusten kautta ilmiöön monitahoisemmin paneutuva kvalitatiivinen lähestymistapa. Tutkimus edustaa myös perheiden toimeentulomahdollisuuksia tarkasteltaessa historian ja sosiologian köyhyystutkimusten parissa käytettyä rakenteellista, avustettavien kontrollikäytäntöjä tutkittaessa poliittis-ideologista sekä subjektiivisten kokemusten myötä toiminnallista tutkimusteoriaa. Suomen lasten hätäapukomitea jakoi vaateavustuksia ja ruoka-annoksia vähävaraisille helsinkiläisille syksyllä 1919 ja keväällä 1920. Komitean avustukset oli suunnattu erityisesti vähävaraisille lapsille, raskaana oleville ja pienten lasten äideille. Amerikkalaisten avustusorganisaatioiden määrittelemien periaatteiden mukaisesti avustustyö perustui avustettavien samanvertaisuuteen ja komitea avusti kahtiajakautuneen sosiaalihuollon aikana myös punaisten sekä naimattomien naisten perheitä. Avustusta anoneiden ilmoittamia tietoja valvottiin todistajien sekä avunanojien koteihin kohdistuneiden tarkastuskäyntien avulla. Toteutetut ja suunnitellut avunanojia koskevat kontrollikäytännöt ilmentävät myös aikalaiskäsityksiä kunniallisesta köyhästä ja työhön kykenevän vähävaraisen velvollisuuksista. Suomen lasten hätäapukomitean avustamat perheet olivat tyypillisesti pieniä, yksinhuoltajaäidin sekä lasten muodostamia. Perheet asuivat ahtaissa asuinoloissa työväen kaupunginosissa. Perheillä oli maailmansodan ja sisällissodan vaikutuksesta aikaisempaa hankalampaa selviytyä jokapäiväisestä elämästään. Perheet kuuluivat epävakaan toimeentulon varassa elävään kaupungin köyhälistöön, joiden hädänalaisuus johtui epävakaista työmarkkinoista, elämisen kallistumisesta, puolison poissaolosta sekä terveydellisistä ongelmista. Nämä lapsiperheet elivät puutteenalaisina erilaisista toimeentulostrategioistaan huolimatta.

Tutkielman lähtökohtana toimii Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaus Sisäkuva poikien työ-kodista Helsingissä vuodelta 1885. Maalauksen esiin nostamat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset teemat johdattavat naturalistisen taiteen kuvaaman köyhyyden aiheen pariin 1800-luvun lopun Suomessa ja Ranskassa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset ovat tämän tutkimuk-sen kohteena. Lapsen yleisen aseman paraneminen, nosti myös vähäosaisten lasten kysymyk-set esille. Tavallisen kansan sivistämisestä tuli yksi keskeisistä pyrkimyksistä kohti yhtenäistä kansakuntaa. Hyväntekeväisyyden keskeisinä toimina köyhyyden ongelman ratkaisemiseksi nähtiin koulutus. Myös työkoti-toiminta nähtiin toimivana ratkaisuna syrjäytymisen ehkäisys-sä. 1800-luvun lopun köyhien lasten kuvaukset vaihtelivat tyyleiltään eri taiteilijoiden kesken toivoa herättävinä, sovinnaisina ja toisaalta determisistinä ilman kunnollista tulevaisuutta. Jules Bastien-Lepagea pidetään ranskalaisen naturalismin keskeisenä taiteilijana, jota seurasi-vat myös suomalaiset taiteilijat, Edelfeltistä Gallen-Kallelaan ja Järnefeltiin, sekä suomalaiset Pariisissa opiskelleet naistaiteilijat, toteuttivat maalauksissaan naturalismin periaatteita. Se pyrki ajankohtaisilla aiheillaan tarkkaan havainnointiin ja totuudellisuuteen luontoa mukail-len. Ulkoilmamaalaus ja valokuva toimivat naturalismin taiteen keinoina pyrittäessä todelli-suuden illuusion saavuttamiseen. Köyhyys näyttäytyi niin Suomessa kuin Ranskassa urbaanina kuin myös maaseudun ongel-mana ja pääasiassa se kosketti työväestöä ja heidän perheitään. Maalausten köyhä lapsi on tunnistettavissa huonon fyysisen olemuksen kautta, mitä korostettiin erilaisin maalauksellisin keinoin. Yksi näistä oli aiheeseen sopiva värimaailma.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.

Tarkastelen DDR:ssä vuosina 1968–1979 julkaistujen aapisten ja lasten kuvakirjojen arvokasvatusta kymmenen käskyn näkökulmasta. Heinäkuussa 1958 SED:n 5. puoluekokouksessa pääsihteeri Walter Ulbricht julisti sosialistisen moraalin kymmenen käskyä, joiden tuli viitoittaa jokaisen kansalaisen toimintaa. Niiden tehtävänä oli korvata katekismuksen käskyt. Taustalla oli yritys rajoittaa kirkon vaikutusvaltaa, jota pidettiin edelleen liian suurena. Käskyistä muokattiin myös lapsille tarkoitetut käskyt, jotka kuvastavat itäsaksalaisten oppikirjojen arvopohjaa. Se rakentui ryhmähengestä, työteliäisyydestä, käsityksestä yleisestä velvollisuudesta, sen vastustamisesta, mikä vahingoitti yhteistä hyvää, hyvästä fyysisestä terveydestä, ruumiillisen työn arvostuksesta sekä perhearvoista. Tärkeitä olivat myös luokkatietoisuus, sosialististen kansojen välinen ystävyys sekä sosialismin valta-asema kapitalistiseen järjestelmään verrattuna. Selvitän, miten kymmenen käskyn muodossa annettu sosialistinen ohjelmanjulistus näkyy aapisten ja lasten kuvakirjojen antamassa kasvatuksessa? Mitkä arvot ovat yhteisiä sekä pioneerien että katekismuksen kymmenelle käskylle ja kristinuskolle laajemminkin, entä missä on eroavuuksia näiden välillä? Miltä osin ja millä tavalla vanha kristillinen oppi on otettu ateistisen järjestelmän käyttöön? Pohdin myös kysymystä siitä, missä määrin kirjoissa on kyse kasvatuksesta ja miltä osin niiden sisältöä voidaan pitää suorastaan indoktrinaationa tai propagandana? Lähteinäni on yksi esikoululaisille ja kaksi ensimmäisen luokan oppilaille suunnattua aapista sekä yksi toisen luokan oppilaille kirjoitettu lukukirja. Lisäksi olen käyttänyt tukena muutamaa alle kouluikäisille tai juuri koulunsa aloittaneille laadittua kuvakirjaa, joissa pikkupioneerien kymmenessä käskyssä esiintyviä teemoja tarkastellaan lähemmin. Molemmat käskykokoelmat sisältävät keskenään paljon samoja teemoja ja jopa yhdenmukaisuuksia. Osittain tämä johtuu siitä, että käskyt on tarkoituksellisesti laadittu katekismuksen kymmenen käskyn pohjalta. Yhtäläisyydet selittyvät myös sillä, että monet moraalinormit ovat yleismaailmallisia ja esiintyvät useissa uskonnoissa ja ideologioissa. Toisaalta samankin sisältöisiä käskyjä voitiin tulkita kristinuskossa ja sosialismissa eri tavoin. Esimerkiksi kristinuskossa lähimmäisen rakastaminen velvoitti rakastamaan kaikkia ihmisiä, sosialismissa lähinnä saman ideologian kannattajia. Käskyt sisältävät sekä kasvatusta, indoktrinaatiota että propagandaa. Osittain nämä ovat erotettavissa selkeästi toisistaan, osin erottelu on vaikeaa. Propaganda on näkyvintä sotilaisiin, kansanarmeijaan, sankareihin ja sosialistisiin juhlapäiviin liittyvissä kertomuksissa. Tekstien ohella myös kuvat ovat tärkeitä indoktrinaation ja propagandan välittäjiä erityisesti aapisissa ja lastenkirjoissa, joiden kohdehenkilöt ovat vasta vain osittain lukutaitoisia.

Opinnäytetyössäni tarkastelen Kroatiassa asuvan bosniakkidiasporan kansallista ja uskonnollista identiteettiä. Tarkoitukseni on selvittää, kuinka pieni mutta vanha vähemmistö kokee oman asemansa kroatialaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman aineistona olen käyttänyt kahdeksaa bosnian- ja kroatiankielistä verkkoartikkelia sekä viittä Kroatiaa käsittelevää jaksoa Al Jazeera Balkans -kanavan Živjeti islam -sarjassa. Työssäni olen hyödyntänyt Stuart Hallin identiteettiteoriaa, jonka mukaan identiteetti muodostuu erilaisista osista ja se käsitetään elämän mittaisena prosessina, joka ei ole koskaan valmis. Avtar Brah’n mukaan jokainen diaspora on omanlainen tarina, johon vaikuttavat historialliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Materiaalista nousi esiin keskusteluja Jugoslavian hajoamissotien merkityksestä, mahdollisuuksista harjoittaa uskontoa Kroatiassa sekä vähemmistön tulevaisuudesta. Havaitsin, että moni Kroatiassa asuva bosniakki kokee islamin olevan osa heidän identiteettiään, vaikka he eivät harjoittaisi uskontoaan aktiivisesti tai kokisi tietävän siitä paljoa. Lisäksi erilaiset uskonnolliset tavat kuten ramadanin vietto sekä bosnialainen ruokakulttuuri koetaan tärkeiksi. Bosniakkien identiteetistä käydään edelleen aktiivista keskustelua, ja aineistossa esiintyi myös julkilausuttua huolta mahdollisesta assimilaatiota, mutta kaikista haasteista huolimatta he kokevat olevansa hyväksytty vähemmistö, joka rikastuttaa kroatialaista kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Käsittelen tutkielmassani lapsille suunnattua dubbauskääntämistä teoriassa ja käytännössä. Tutkielmani on muodoltaan ns. käännösgradu, eli se sisältää oman käännökseni ranskalaisen Abert Barillén viimeiseksi jääneen vuonna 2008 julkaistun animaatiosarjan "Olipa kerran planeetta maa" jaksosta 10 "Kallisarvoinen vesi maailmassa", jota käytän korpuksenani tutkielman analyysiosassa. Tutkielman teoreettisessa osassa tutkin dubbauskääntämistä alaa käsittelevän kirjallisuuden pohjalta ensin yhtenä av-kääntämisen osa-alueena, sitten dubbauksen ja dubbauskääntämisen asemaa Suomessa ja lopuksi lapsille suunnattua kääntämistä yleensä ja dubbauskääntämisen suhdetta siihen. Tutkielman empiirisessä osassa kuvailen ensimmäistä saamaani toimeksiantoa dubbauskääntämisen alalta, esittelen kääntämäni ja tutkimusaineistona käyttämäni animaation ja kuvailen sen käännösprosessia. Sen jälkeen paneudun käännöksestäni poimimien esimerkkien avulla teoriaosassa kuvailemiini dubbausalan keskeisiin kysymyksiin, kuten materiaalin multimodaalisuuden ja synkronian asettamiin vaatimuksiin sekä lapsiyleisön huomioonottamiseen. Lisäksi analysoin tekemiäni käännösratkaisuja ja käyttämiäni käännösstrategioita myös teoriaosassa esittelemieni muiden aiheiden valossa, eli dialogin puhuttavuuden, kulttuurisidonnaisten elementtien kääntämisen ja suomen kielen ominaispiirteiden kannalta. Tutkielmani päätteeksi pohdin alaan liittyviä eettisiä kysymyksiä ja av-kääntäjien asemaa Suomessa ja muualla.