Browsing by Title

Tutkimuksessani tarkastelen matematiikan sanallisia tehtäviä ja erityisesti matematiikan sanallisten tehtävien kysymyksiä. Tutkimukseni tavoite on selvittää, millaisia kysymyksiä matematiikan sanallisissa tehtävissä on, millainen hakualue kysymyksillä on, millainen sanajärjestys kysymyksissä on sekä miten sanajärjestys vaikuttaa kysymysten informaatiorakenteeseen. Teoriataustana tutkimuksessani käytän systeemis-funktionaalista kieliteoriaa genreajattelun osalta, kognitiivista kielioppia skemaattisuuden osalta sekä tekstilingvistiikkaan pohjautuvaa temaattista analyysiä sanajärjestyksen ja informaatiorakenteen osalta. Kielen kuvauksessa hyödynnän suomen kielen kieliopin funktionaalista kuvausta. Lisäksi taustoitan tutkimustani esittelemällä oppikirjojen kieltä, matematiikkaa koulukontekstissa sekä matematiikan sanallisia tehtäviä yleisellä tasolla. Tutkimukseni aineistona toimii matematiikan oppikirjojen prosenttilaskentaan liittyvät sanalliset tehtävät, joissa on jokin matematiikan ulkopuolinen konteksti. Prosenttilaskentaan liittyviä tehtäviä olen kerännyt yläkoulun kahdeksannen luokan ja pitkän matematiikan oppikirjoista. Yhteensä aineistoni koostuu 240 kysymyksellisestä tehtävästä. Koska matematiikan sanallisissa tehtävissä saattaa olla useampi kysymys, kysymysten yhteismäärä aineistossani on 340. Tutkimuksessani osoitan, että matematiikan sanallisten tehtävien kysymykset on mahdollista jakaa neljään kategoriaan, kokonaisuuden osa, määrä/suuruus, muutos ja vertailu, matemaattisen ongelman perusteella. Kategorioiden pohjalta on lisäksi mahdollista hahmotella 10 skeemaa eli yleistettyä mallia, joiden avulla kuvaan, millaisia kysymykset lauserakenteeltaan ja informaatiorakenteeltaan ovat. Kysymysten mahdolliset vastaukset osoittautuvat suurelta osin numeerisiksi, vaikkakin myös toisenlaisia vastauksia on kysymysten pohjalta mahdollista antaa. Informaatiorakenteen osalta matematiikan sanalliset tehtävät osoittautuvat melko monimutkaisiksi, sillä vaihtelua sanajärjestyksen osalta on paljon ja kysymysten ja muun tehtävän väliset viittaukset ovat monipolvisia.

Tarkastelen tutkielmassani performatiivisuutta drag-esitysten kontekstissa jotakin maailmassa tekevänä ilmaisun esityksellisenä muotona. Pohdin, miten performatiivisuus toteutuu drag-ilmiössä osana esittävän taiteen kenttää sekä millaisia performatiivisuuden muotoja drag-esitykset omana esittävän taiteen genrenään mahdollisesti tuottavat. Mitä ja miten drag tekee esityksenä? Tutkielmassani kartoitan tapoja, joilla performatiivisuuden käsite ja teoriat ovat sovellettavissa nykydragin liikkuvarajaisen ilmiön ympärille kietoutuviin esityksiin taiteen kentällä. Avaan lyhyesti performatiivisuuden teoriaan niiltä osin kuin se on sovellettavissa drag-esitysten kontekstiin. Lisäksi kuvailen drag-esityksiä omana esityslajinaan ja erittelen dragille tyypillisiä esittämisen ja vaikuttamisen tapoja muun muassa pelillisen sitoutumisen ja fiktion kytkeytyvän kuvitteluleikin kautta. Kytken dragin tyylilajillisesti muun muassa kitschin ja campin esteettisiin tyyleihin sekä hahmottelen dragin asemaa performatiivisen taiteen kaanonissa. Drag-esitykset toimivat performatiivisen taiteen kentällä omalakisena esityslajinaan, jonka performatiiviset piirteet kytkeytyvät erityislaatuista sitoutumista ehdottavien esitysten kykyyn venyttää ja kyseenalaistaa oletusta sukupuolen ja muiden kulttuuristen identiteettikategorioiden pysyvyydestä. Dragille ominaiset tyylikeinot sekä drag-esityksiin liittyvä ruumiillinen esteettinen kokemus avaavat mahdollisuuksia taiteen keinoin kokea jaettu hetki totutusta poikkeavilla tavoilla. Toisaalta esitystilanteeseen kytkeytyvä vuorovaikutus ja sitoutumisen laatu vaikuttavat siihen, miten drag-esitysten performatiivit voivat toteutuvat toimintana esitystilanteessa sekä sen ulkopuolisessa maailmassa. Drag-esitysten performatiivisuus vaikuttaa sekä yksilötasolla että taiteen ja muiden kulttuuristen käytäntöjen konteksteissa erilaisia identiteettikategorioita ja kulttuurisia normeja venyttävänä toimintana. Nykydragin esitykset osallistuvat kulttuurisiin valtaneuvotteluihin asettumalla totuttuja normeja vastaan ja omaleimaisella esittämisen tavallaan tarjoavat hetkellisen jaetun kokemuksen tarkastella totuttua toisin.

Tutkielmassa käsitellään suomen ja ranskan kuvaannollisia fraseemeja, joissa esiintyvät substantiivit kissa, koira, chat ja chien. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa, jota opiskelijat ja kääntäjät voivat hyödyntää. Teoreettisen osuuden tavoitteena on määritellä fraseemi, tarkastella sen piirteitä ja luokitella tutkittavat fraseemit tyypeittäin. Aineiston analyysin tavoitteena on selvittää tutkittavien fraseemien merkitykset, esittää käännösvastineita kohdekielessä sekä tarkastella, minkälaisiin piirteisiin suomen ja ranskan kissa- ja koira-fraseemit viittaavat. Tutkimus on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Kvalitatiivisessa osuudessa selitetään merkityksiä ja esitetään käännösvastineita. Kvantitatiivisessa osuudessa taas analysoidaan käännösvastineet ekvivalenssiasteittain. Lähdekielen fraseemien ja niiden käännösvastineiden välistä vastaavuutta tarkastellaan neljän ekvivalenssiasteen pohjalta (1: täysekvivalenssi, 2: osaekvivalenssi, 3: funktionaalinen ekvivalenssi, 4: korvike-ekvivalenssi). Tutkimusaineisto on kerätty neljästä yksikielisestä sanakirjasta. Aineisto koostuu 126 kissa-, koira-, chat- ja chien-fraseemista variantteineen. Se on jaoteltu kahteen pääluokkaan (lauseke- ja lausefraseemeihin) ja edelleen pienempiin alaluokkiin. Jotkin fraseemit ovat monimerkityksisiä, siksi aineistossa esiintyy enemmän merkityksiä (139) kuin fraseemeja. Teoreettisessa osuudessa tarkastellaan fraseemin (tai lähikäsitteiden) määritelmiä ja kuvauksia. Siinä annetaan myös fraseemin määritelmä tämän tutkimuksen kannalta, jolloin fraseemin olennaisiksi piirteiksi nousevat polyleksikaalisuus, (epä)kompositionaalisuus, leksikaalinen tai morfosyntaktinen kiteytyminen sekä leksikaalistuminen. Kyseiset piirteet selitetään. Myös fraseemin valinnaisia piirteitä tarkastellaan, jolloin käy ilmi muun muassa, että fraseemi ei aina ole metaforinen. Tutkimushypoteesina oli se, että kissa ja koira ovat yleisiä kotieläimiä sekä Suomessa että Ranskassa, joten suomen ja ranskan välillä on paljon vastaavia kissa- ja koira-fraseemeja, ja että kummankin kielen kissa- ja koira-fraseemit viittaavat samanlaisiin piirteisiin. Tämä hypoteesi toteutui vain osittain: 16 %:lla suomen kissa-fraseemeista on ranskankielinen kissa-vastine, 15,5 %:lla ranskan kissa-fraseemeista on suomenkielinen kissa-vastine, 41 %:lla suomen koira-fraseemeista on ranskankielinen koira-vastine, 31,5 %:lla ranskan koira-fraseemeista on suomenkielinen koira-vastine. Sen sijaan kummassakin kielessä kissa ja koira yleisesti assosioidaan kuvaannollisesti samanlaisiin piirteisiin – muutamista eroavaisuuksista huolimatta.

Tutkielmassa tarkastellaan ryijyjen materiaalista ja kulttuurista merkitystä toimijuuden, perinteen ja ympäristötietoisuuden näkökulmasta. Ryijyt, kudotut tekstiilit perinteisestä käsityöperinteestä, toimivat moniulotteisina ilmaisukanavina, jotka välittävät tarinoita, symboliikkaa ja yhteisöjen identiteettiä. Tutkimus perustuu materiaalisen analyysin ja toimijaverkkoteorian yhdistämiseen, joka korostaa materiaalien roolia ryijyjen merkityksen rakentumisessa. Kuidut ja solmut, ryijyjen keskeiset elementit, kietoutuvat tarinoiden ja perinteiden kudelmiin, heijastaen ympäristön ja ajan hengen vaikutusta ryijyn valmistukseen ja käyttöön. Tutkimuksessa hyödynnetään haastatteluja osana menetelmää, mikä tarjoaa syvempää ymmärrystä ryijyjen taiteellisista ja kulttuurisista merkityksistä. Haastateltavina ovat kolme nykytaiteilijaa, jotka käyttävät ryijyjä osana taiteellista ilmaisua: Sara Bjarland, Anna-Karoliina Vainio sekä Melissa Sammalvaara. Haastattelut täydentävät tutkimusta antamalla äänen niille, jotka ovat suoraan vuorovaikutuksessa materiaalien ja ryijyjen kanssa tuoden näkökulmia materiaalien kanssa työskentelyssä ja suhteesta ryijyjen perinteeseen sekä kulttuuriin. Ryijyjen merkitys ulottuu syvemmälle kuin niiden pintakerrokset, ja niiden tarkastelu tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ryijyjen sekä niissä käytettyjen materiaalien moniulotteisuutta ja kehitystä. Nykytaiteen ja tekstiilitaiteen vuoropuhelu sekä materiaalien moninaisuus ja uudet käyttötarkoitukset heijastavat ryijyjen elinvoimaisuutta ja jatkuvaa muutosta. Toimijaverkkoteoria tarjoaa viitekehyksen ymmärtää ryijyjen kompleksista suhdetta ympäristöön, taiteilijoihin ja käyttäjiin, jossa jokainen toimija vaikuttaa ryijyn merkitykseen ja käyttöön. Tämä tutkielma pyrkii lisäämään ymmärrystä ryijyjen roolista suomalaisessa kulttuurissa ja taiteessa erityisesti 2020-luvulla, sekä avaamaan uusia näkökulmia tekstiilitaiteen tutkimukseen.

Tämä estetiikan pro gradu -tutkielma tarkastelee, minkälaisia kohteita ja merkityksiä arkisilla kaupunkikävelyillä kohdataan sekä miten nämä kohteet ja niiden merkitykset koetaan. Tutkielmassa kysytään, mitä on merkityksen kokeminen. Tutkielma on ensisijaisesti vuoropuhelussa arjen estetiikan ja filosofisen hermeneutiikan kanssa. Kaupunki saa artikulaationsa moniulotteisena dynaamisena urbaanina kontekstina, joka ei pelkisty kaupunkilaisiin, rakennuksiin eikä historiaan. Arjen arkisuus puolestaan näyttäytyy hajamielisenä havainnointina, ajatusten ja huomionkohteiden satunnaisuutena sekä tuttuuden ja vierauden välisenä heilahteluna. Kaupungin merkitysten kokeminen arkisilla kävelyillä saa muotoilunsa kaupungin runollisuudessa: kävelyn rytmittämässä kaupungin elementtien ja merkitysulottuvuuksien vapaassa yhdistelyssä. Hans-Georg Gadamerin filosofinen hermeneutiikka tarjoaa systemaattisen esityksen merkitysten kokemisesta. Se myös on filosofian 1900-luvun historian yksi merkittävistä avauksista ja suuntauksista, jota ei vielä ole saatettu arjen estetiikan yhteyteen. Käsillä oleva tutkielma soveltaa Gadamerin filosofista hermeneutiikkaa ja taideteoksen ontologiaa arkisten kaupunkikävelyiden merkitysten kokemisen kontekstiin: muotoillaan kaupungin arkista poetiikkaa filosofista hermeneutiikkaa soveltamalla. Filosofisen hermeneutiikan viitekehyksessä merkitysten kokeminen eli ymmärtäminen suuntautuu aina tekstiin. Tutkielmassa muotoillaan ehdotus, että kaupunki virittää kokijan siten, että kaupungissa mikä tahansa voidaan kohdata tekstinä. Ymmärtäminen tarkoittaa avoimuutta traditiolle ja ennakkokäsitysten pidättelemistä eli dialogiin ryhtymistä tradition tekstien kanssa. Avoimuus vieraudelle on kaiken kokemuksen edellytys. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tämä toteutuu arjessa. Yhtenä vastauksena ehdotetaan kaupungin moniaistisen esteettisen kokemisen ja hermeneuttisen merkityksen kokemisen yhteensovittamista. Gadamerin taideteoksen ontologiaa koskevan teorian avulla tutkielma tarkentaa kävelemisen vaikutukseen merkitysten kokemiselle. Gadamerin leikin, symbolin ja juhlan metaforien kautta esitellään hermeneuttisen identiteetin, osallistumisen ja tunnistamisen käsitteet sekä ajatus teoksen ajallisuudesta. Kävelijä osallistuu kaupunkiin eli luovuttaa osan toimijuudestaan kaupungille. Taideteoksen kokeminen edellyttää yleisen tunnistamista partikulaarisesta. Se vaatii viipyilyä teoksen äärellä, mikä ei yksittäisillä kävelyillä toteudu yksittäisen tekstin kohdalla. Arjen toisteisuuden merkityksellisyys kaupungin runollisuuden kokemiselle nousee tutkielman yhdeksi avainhuomioksi ja suhteutuu Gadamerin ajatukseen taideteoksen ajallisuudesta. Kaupunki kokonaisuudessaan hahmottuu kaupunkikävelyn hermeneuttisen kokemisen kohteeksi. Lopulta tutkielmassa tarjotaan kaupunkikävelyitä arkisina vastineina taideteoksen kokemisen merkitykselle elämän pidemmällä mittakaavalla: molemmat pitävät meidät avoinna vieraudelle ja mahdollistavat elinikäisen oppimisen.

Tutkielmassa tarkastellaan Ensitreffit alttarilla -televisio-ohjelmassa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen representaatioita ja selvitetään millainen ”pyhä järjestys” niiden pohjalta rakentuu. Tarkoituksena on tarkastella itsestään selvänä pidettyä parisuhteen ja avioliiton ensisijaisuutta kriittisestä näkökulmasta. Pyhän käsitteen kautta tuodaan esille parisuhdenormatiivisuuden taustalla olevaa järjestystä ja sen loukkaamattomuuden ja rajojen suojelua. Tutkielma sijoittuu sosiologisen ja diskursiivisen uskonnontutkimuksen sekä normikriittisen feministisen tutkimuksen kenttään ja sosiaalisen konstruktionismin teoriaperinteeseen. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimivat William E. Padenin pyhää järjestystä koskeva teoria, jossa pyhänä näyttäytyy järjestelmä itsessään ja sen loukkaamattomuus, sekä Veikko Anttosen pyhä-teoria, jossa pyhä ymmärretään yhteisön kategoriajärjestelmän ja sen symbolisten rajojen kautta. Lisäksi hyödynnetään Sari Charpentierin näkemystä sukupuoliuskosta, eli pyhään sukupuolieroon perustuvasta heteroseksuaalisesta järjestyksestä. Tutkielman aineistona on Ensitreffit alttarilla -ohjelman kuudes kausi, jossa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen diskursiivisia representaatioita analysoidaan representaatioanalyysin keinoin. Aineistosta on valittu keskeisiä kohtauksia, avainkuvia, joiden analyysissa sovelletaan hallitsevan ja vastustavan luennan menetelmää. Aineistosta etsitään itsestään selviä, hegemonisia tulkintoja sekä tätä vastustavia, ei-ilmeisiä, tulkintoja. Ohjelman hallitsevan luennan kautta rakentuu normatiivinen pyhä järjestys, jossa sekä avioliitto että parisuhde saavat pyhän aseman. Ihanteellinen, pyhä parisuhde, on luonnollinen, heteroseksuaalinen, ajallisesti pitkäkestoinen, tulevaisuusorientoitunut ja ydinperheeseen tähtäävä. Myös rakkaus saa pyhän aseman täydellisen onnellisuuden merkkinä. Pyhää järjestystä suojellaan korostamalla parisuhteen ensisijaisuutta ja avioliiton merkitystä sitoutumisen korostajana. Vastustavan luennan kautta ohjelmasta rakentuu anti-järjestys, jossa avioliiton ja parisuhteen ensisijainen asema kyseenalaistetaan korostamalla muiden ihmissuhteiden, kuten ystävyyden, merkitystä ja ymmärtämällä ajallisuus sekä perhe normeista poikkeavalla tavalla. Romanttisen rakkauden merkitys ainoana tienä onneen kyseenalaistetaan ja huomataan myös ei-romanttisen rakkauden merkitys.

Tutkin opinnäytetyössäni sarjakuvakerronnan keinoja Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvateoksessa Watchmen sekä sen suomenkielisessä käännöksessä Vartijat. Tutkimiani keinoja ovat kuvaan olennaisesti liittyvät sanat (niin kutsutut montaasit, esimerkiksi julisteet, graffitit ja kyltit), typografia (lihavointi, kirjasinkoko ja eri kirjasintyypit) sekä sanan ja kuvan yhteistyön hyödyntäminen kohtausten välisissä siirtymissä ja eri kerrontatasojen yhdistämisessä. Sivuan tutkielmassani myös puhekuplien ja tekstilaatikoiden ulkoasun merkitystä kerronnan kannalta. Tarkoitukseni on selvittää, missä määrin nämä keinot ovat säilyneet käännöksessä. Poimin tutkimustani varten ensin alkuperäisteoksesta kaikki esiintymät, jotka olivat relevantteja tutkimieni kerronnan keinojen kannalta. Tämän jälkeen etsin kyseiset esiintymät käännöksestä ja kontrastoin niitä keskenään. Tutkielmani teoreettinen viitekehys pohjaa rajoitetun kääntämisen käsitteeseen, jonka mukaan sarjakuvien kääntämistä vaikeuttavat erityisesti kuvan ja sanan yhteistyö sekä puhekuplien ja tekstilaatikoiden rajallinen tila. Montaasien kääntämistä analysoidessani käytän hyväkseni Nadine Celottin esittämiä strategioita montaasien kääntämistä koskien. Sivuan tutkielmassani myös kotouttamisen ja vieraannuttamisen käsitteitä, lähinnä montaasien kääntämisen ja lihavoinnin suhteen. Tutkimustulosteni perusteella montaasit, jotka ovat erityisen kiinteä osa kuvaa (esimerkiksi graffitit) ja jotka olisi näin ollen pitänyt enemmänkin piirtää kuin kirjoittaa käännökseen, on poikkeuksetta jätetty ennalleen käännöksessä. Pelkistetymmät, tekstuaalisemmat montaasit, jotka ovat tarinan kannalta oleellisia (kuten sanomalehtien otsikot), on puolestaan käännetty lähes aina. Poikkeuksiakin kuitenkin on: toisinaan tärkeiltäkin vaikuttavia montaaseja on jätetty kääntämättä tai poistettu kokonaan. Saman, toistuvan montaasin kääntäminen epäjohdonmukaisesti eri kohdissa ja koodinvaihto yksittäisen montaasin sisällä aiheuttavat lukukokemusta heikentävää epäkoherenssia. Lihavointia on vähennetty huomattavasti käännöksessä yhdysvaltalaisten ja suomalaisten sarjakuvien eroavien konventioiden vuoksi. Kirjasinkoon suhteen käännöksessä on lähes aina säilytetty normaalia suurempi koko sen toimiessa erityisenä tehokeinona, mutta tavallista pienempi fontti on säilytetty käännöksessä vain harvoin. Watchmenissa käytetyt erilaiset kirjasintyypit ja puhekuplat ovat puolestaan säilyneet käännöksessä alkuperäisen kaltaisina yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kuvan ja sanan väliset viittaukset kohtauksenvaihdoissa ja eri kerrontatasojen yhdistämisessä ovat säilyneet suurimmaksi osaksi kuvan ja sanan asettamista rajoituksista huolimatta, mutta jotkin viittaukset ja sanaleikit ovat kadonneet käännöksessä, joko tahallisesti tai tarkoituksettomasti.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.

Tutkielmassa on tarkasteltu Kotoa Kotiin -hankkeen (2019-2021) vapaaehtoistoimintaa. Tavoitteena oli selvittää hankkeessa toimivien vapaaehtoisten näkemyksiä siitä, miten vapaaehtoistoiminta voi tukea maahanmuuttajanaisten kotoutumista sekä vuorovaikutusta eri kulttuuri- ja uskontoryhmien välillä. Tutkimus perustuu neljän Kotoa Kotiin –hankkeen vapaaehtoisen haastatteluun. Tutkimusmenetelminä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua ja aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Vastaukset on teemoiteltu kolmeen ryhmään, “kulttuurien kohtaamisen kolmeksi tasoksi”. Arjen tasolla vapaaehtoisten tarjoama tuki maahanmuuttajanaisille oli yhdessä tekemistä, läsnäoloa ja suomen kielen harjoittelua. Dialogisella tasolla korostuivat kulttuurien välinen vuorovaikutus ja yhteyden luominen kantasuomalaisten sekä maahanmuuttajien välille. Yhteiskunnallisella tasolla vapaaehtoiset halusivat vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja asenteisiin ja edistää kotoutumista myös tällä tavoin. Tutkimustulosten perusteella vapaaehtoistoiminta voi auttaa maahanmuuttajia ja kantasuomalaisia tutustumaan toisiinsa ja lähentää eri väestöryhmiä. Vapaaehtoistoiminnan keinoilla on mahdollista myös tukea maahanmuuttajanaisten suomen kielen oppimista. Kotoa Kotiin -hankkeen vapaaehtoiset olivat saaneet koulutusta kulttuurisensitiiviseen työskentelyyn. Kulttuuri- ja uskontodialogia käytiin esimerkiksi juhlapyhistä ja niihin liittyvistä ruokaperinteistä. Vapaaehtoiset pitivät uskonnon ja kulttuurin huomioon ottamista tärkeänä osana kotoutumistyötä. Tutkimuksen perusteella vapaaehtoiset kaipaavat kuitenkin enemmän tukea siihen, miten uskontoon ja kulttuuriin liittyvistä asioista voi puhua luontevasti, ketään loukkaamatta.

Tutkielmassa arvioidaan, kuinka vaikuttavaa Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry:n toiminta on ollut sen strategiakaudella vuosina 2019-2022. Tutkimusongelmaa tarkennetaan kysymällä, miten tavoitteet ja toimenpiteet ovat toteutuneet, mitä muita vaikutuksia toiminnalla on ja miten tavoitteita ja keinoja tulee muuttaa. Tutkielma toteutetaan toimeksiantona siten, että tutkielma täyttää samalla akateemisen opinnäytteen kriteerit. Tavoitteiden toteutumista, vaikutuksia ja tarpeita kartoitetaan tutkielmassa kolmelta ryhmältä kerätyllä kyselyaineistolla: yhdistyksen omilta toimijoilta, sidosryhmiltä ja avoimella kyselyllä esimerkiksi jäseniltä ja materiaaleja käyttäviltä opettajilta. Tutkielma on kokonaistutkimus eli mielenkiinto kohdistuu koko perusjoukkoon. Kyselyaineisto analysoitiin aineistolähtöisenä sisällönanalyysina hyödyntäen teemoittelua sekä tekemällä yhteenvetoja määrällisistä kysymyksistä. Tutkielma on osa uskonnollisen kentän muutoksen tutkimuskeskustelua, joka fokusoi uskontodialogin ja uskontodialogitoiminnan ja -toimijoiden tutkimukseen. Uskontodialogitoimintaa lähestytään arviointitutkimuksen alaan kuuluvan vaikuttavuuden arvioinnin näkökulmasta. Tutkielmassa vaikuttavuutta lähestytään päämäärälähtöisesti eli vaikuttavuus määritellään tavoitteiden onnistumisena. Tulosten perusteella Fokuksen kaltaiselle uskonto- ja katsomusdialogitoimijalle on yhteiskunnassa tarvetta ja sen edistämät teemat ajankohtaisia. Kokonaisuudessaan toiminnan voidaan sanoa olevan vaikuttavaa, sillä tulosten mukaan tavoitteet on saavutettu hyvin. Raportoidut vaikutukset ovat linjassa tavoitteiden kanssa. Toiminnalla on vain vähän negatiivisia vaikutuksia, epäsuoria vaikutuksia oli hankala todentaa. Tulosten perusteella kehittämistoimiksi voidaan suositella toiminnan fokusoimista ja tavoitteiden kirkastamista, viestinnän ja yhteistyön kehittämistä, toimijoiden parempaa tukemista sekä vaikuttavuuden seurantaa.