Browsing by Title

Kaunokirjallisuuden kääntäjä on suuressa määrin merkitysten tuottaja. Kääntäjän valitsemat käännösstrategiat tekevät käännettävästä teoksesta ymmärrettävää kohdekieltä ja pitkälti määrittävät sen, millaisena teos välittyy kohdekieliselle lukijalle. Tutkielmassani tutkin lastenkirjallisuuden kääntämistä arabian kielelle. Lastenkirjallisuudella on todettu olevan merkittävä sosiaalinen ja kasvatuksellinen vaikutus, minkä takia lastenkirjallisuuteen liittyy paljon odotuksia siitä, millaista sisältöä pidetään soveltuvana ja millaisia arvoja ja asenteita teoksilla halutaan välittää. Lastenkirjallisuuden käännökset kuvastavatkin aikaansa sopivia kasvatusihanteita ja heijastelevat yhteiskunnissa vallitsevia arvoja ja lapsikäsityksiä. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on deskriptiivinen käännöstutkimus, jonka tavoitteena on kuvata, millaisia käännökset ovat, ja selittää, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Kääntämistä tarkastellaan uudelleenkirjoittamisena, ja tarkastelunäkökulma on kohdetekstilähtöinen. Gideon Touryn (2012) normiteorian mukaan käännöksessä käytetyt käännösstrategiat heijastelevat käännösprosessia ohjaavia normeja ja lainalaisuuksia. Käännöksen hyväksyttävyydellä tarkoitetaan pyrkimystä noudattaa kohdekielen kirjallisuuden normeja, ja adekvaattisuudella puolestaan pyrkimystä noudattaa lähtökielen kirjallisuuden normeja. Tutkielman aineistona on C. S. Lewisin teos The Horse and His Boy (1954) ja sen arabiannos, al-ḥiṣān wa-ṣabīyhi (2005), jonka on kääntänyt Saeed Baz. Tutkielma keskittyy niin sanottuihin kielenulkoisiin käännösongelmiin, joita ovat kielenulkoiseen maailmaan viittaavat sanat, kuten reaaliat ja erisnimet. Tässä tutkielmassa tarkastellaan erisnimien ja kulttuurisidonnaisten ruokasanojen kääntämistä. Tarkoituksena on kuvailla, millaisia käännösstrategioita kääntäjä on käyttänyt näiden kulttuurisidonnaisten ilmausten kohdalla, ja pohtia, voidaanko näiden valintojen perusteella päätellä jotakin kääntäjän toimintaa ohjaavista käännösnormeista. Aineiston sisällönerittelyssä käännösstrategioita on luokiteltu seitsemään kategoriaan, jotka ovat käännösvastine, translitterointi, luonnollistaminen, adaptaatio, yläkäsite, käännöslaina ja lisäys. Käännöksen ja lähtötekstin vertailussa nousi esille lukuisia kohtia, joissa käännöstä oli pyritty sovittamaan kohdekielen kirjallisuuden normeihin ja konventioihin. Kääntäjän käyttämissä käännösstrategioissa ei kuitenkaan näytä olevan selkeää ja säännönmukaista pyrkimystä kohti adekvaattista tai hyväksyttävää käännöstä, vaan kotouttavien ja vieraannuttavien käännösstrategioiden välillä näyttää vallitsevan tasapaino. Yksittäisten aiempien tapaustutkimusten rinnakkaisesta tarkastelusta nousi esille kääntämiseen liittyvien normien moniulotteisuus. Kun tuloksia peilaa aiempiin, yksittäisistä arabiannoksista tehtyihin tapaustutkimuksiin, käy ilmi, etteivät kulttuurisidonnaisten ilmausten kääntämiseen liittyvät normit ole täysin yksiselitteisiä. Kääntäjät näyttävät käyvän jatkuvaa vuoropuhelua ja neuvottelua sekä lähtötekstin että kohdeyleisön kanssa. Tämän tapaustutkimuksen pyrkimyksenä on lisätä ymmärrystä kohdeilmiön monimuotoisuudesta ja osoittaa aiheeseen liittyvän tutkimustiedon tarpeellisuuden, ajankohtaisuuden ja tärkeyden.

Tässä tutkielmassa pyrin vertailemaan miten erilaiset vähemmistökulttuurit ja kulttuurien moninaisuus huomioidaan suomenkielisessä peruskoulussa käytettävissä B-ruotsin oppikirjoissa. Tavoitteena on selvittää, miten oppilaiden erilaiset kulttuuritaustat ja identiteetit huomioidaan B-ruotsin opetuksessa käytettävien oppikirjojen materiaaleissa. Tutkimukseni pohjana toimivat materiaalissani esiintyvät valokuvat, piirrokset ja etunimet, joissa esiintyvien henkilöiden ja hahmojen kulttuurista moninaisuutta arvioidaan vuoden 2004 ja 2014 ilmestyneiden opetussuunnitelman perusteiden ja niiden yhteydessä julkaistujen monikulttuurisuuskasvatuksen tavoitteiden kautta. Tutkimuksen aihe on perusteltu, sillä vuosi vuodelta kasvava ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien määrä suomalaisissa kouluissa kannustaa tarkastelemaan, miten vähemmistöoppilaiden tarpeet huomioidaan osallistujamäärältään merkittävässä B-ruotsin oppiaineessa ja sen materiaaleissa. Tutkimuksen aineistona toimii neljä vuosina 2002–2015 ilmestynyttä B-ruotsin yläkoulun oppikirjaa, joista kaikki ovat sarjojensa ensimmäisiä kurssikirjoja. Tutkimalla tätä noin kymmenen vuoden sisällä ilmestynyttä vertailukelpoista aineistoa, pyrin vastamaan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) Miten opetussuunnitelmien monikulttuuriskasvatukselliset tavoitteet huomioidaan oppikirjoissa? 2) Kuvastavatko B-ruotsin oppikirjat tämän päivän yhteiskunnan kulttuurista moninaisuutta? 3) Onko oppikirjojen tavassa ilmaista kulttuurien moninaisuutta tapahtunut muutoksia viimeisten kymmenen vuoden aikana? Analyysini pohjautuu sisällönanalyysiin, joka sisältää sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimustapoja. Analyysi toteutuu materiaalin asettamissa puitteissa. Tarkastelen pääasiassa etnisten vähemmistöjen ja vähemmistökulttuurien esiintymistä ja esittämistä oppikirjoissa analysoimalla sitä, miten etniset vähemmistöt ovat kuvattuina niin oikeissa valokuvissa kuin piirroshahmoinakin. Tämän lisäksi arvioin oppimateriaaleissa esiintyvien etunimien vierasperäisyyttä ja sitä, miten etnisiä tai muuten vierasperäisiä etunimiä hyödynnetään ilmaisemaan monikulttuurisuutta. Analyysini perusteella oppikirjoissa etniset vähemmistöt pysyvät vähemmistöinä myös kirjojen kuvituksissa, mutta ovat useimmiten kuvattuina tasa-arvoisina valtaväestön edustajiin nähden. Tarkasteluni kuitenkin paljastaa, että pohjoismainen valtakulttuuri ja sen arvomaailma esitetään useimmiten itseisarvona, kun taas etniset vähemmistöt ja heidän kulttuurinsa nousee väistämättä esiin poikkeuksellisena tai erilaisena. Vähemmistöistä puhuttaessa oppikirjoissa, heistä annetaan toisinaan erilaisia tai enemmän taustatietoja kuin valtaväestöstä. Nämä taustatiedot pitävät sisällään useimmiten tietoa heidän poikkeavasta synnyinmaastaan tai heidän vanhempiensa kulttuuritaustoista. Tutkimukseni tuloksissa ilmenee, että monikulttuurisuuskasvatus on kuitenkin melko laajasti huomioitu tarkastelemissani B-ruotsin oppimateriaaleissa. Tästä huolimatta moninaisuuden ilmaisemiseen voisi käyttää tasapuolisempia keinoja, jotta vähemmistöt ja heidän kulttuuritaustansa eivät nousisi esiin niin poikkeavina ja erilaisina valtaväestöön nähden. Vuosina 2004 ja 2014 ilmestyneiden opetussuunnitelmien monikulttuurisuuskasvatukselliset periaatteet ja niiden ilmaiseminen ei ollut linjassa kasvavan maahanmuuttajaväestön kanssa, ja tutkimusmateriaalinani toimivista oppikirjoista uusin piti yllättäen sisällään vähiten etnisten vähemmistöjen kuvia tai etunimiä. Tämä saattaa johtua lisääntyneestä varovaisuudesta kulttuurisen moninaisuuden nostamiseen liittyen. Tämä tutkimus valottaa niitä muutoksia ja huomioita, joita nykypäivän oppimateriaaleissa tulee ottaa huomioon, jotta sekä opettajat että oppikirjojen tekijät pystyvät vastaamaan monikulttuurisuuskasvatuksen tavoitteisiin.

Tutkielman tavoitteena on selvittää kulttuurin ja maantuntemuksen esiintymistä saksankielisten kielisuihkujen materiaaleissa. Tutkielmassa vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: ”Mitkä maantuntemuksen osa-alueet tulevat esiin materiaaleissa?”, ”Kuinka monipuolisesti ja millä tavoin kulttuurin- ja maantuntemusta opetetaan kielisuihkuissa?” sekä ”Miten kielisuihkuja voitaisiin käytännössä parantaa, etenkin kulttuurin ja maantuntemuksen näkökulmasta?”. Tutkielmassa tarkastellaan kahta eri materiaalipakettia: Saksaa leikitellen: materiaalipaketti saksankielisille kielisuihkuille (Pentikäinen 2016) ja Saksaa Felixin ja Franzin kanssa (Goethe-Instituutti Lontoo, 2015). Menetelmänä käytetään oppimateriaalianalyysia. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu kolmesta osasta. Koska kielirikasteiseen opetukseen, voi sekoittua monia käsitteitä, kuten kaksikielinen opetus ja varhennettu tai varhainen kieltenopetus, selitetään tutkielman toisessa kappaleessa aluksi käsitteiden eroja. Lisäksi käydään läpi varhennetun kieltenopetuksen hyviä ja huonoja puolia (esim. pienten lasten heikompi kognitiivinen kypsyys, yleinen kiinnostus kaikkea uutta kohtaan), sen tavoitteita (esim. tutustuminen uuteen kieleen ja sen kulttuuriin, rohkaiseminen kohdekielenkäyttöön) sekä sille ominaisia opetusmetodeja (esim. toiminnallisuus, aistit). Kolmas kappale käsittelee kielikylvyn, kielisuihkun ja CLIL-opetuksen välisiä eroja ja niiden tilannetta sekä Suomessa että Sveitsissä. Neljäs kappale käsittelee kulttuuria, maantuntemusta, kieli- ja kulttuuritietoisuutta ja niiden esiintymistä vieraan kielenopetuksessa. Kirjallisuuden perusteella nousivat esille mm. kulttuurin ja maantuntemuksen monimutkaisuus, maantuntemuksen eri osa-alueet (kuten maa ja kansa, historia tai koulutus ja tiede) ja pedagogisia työskentelytapoja, esimerkiksi kognitiivinen tai kommunikatiivinen lähestymistapa sekä etenkin toiminnallisuuden korostaminen myös maantuntemuksen opettamisessa. Tutkielman yksi keskeisimmistä tuloksista on kulttuurin- ja maantuntemuksen jääminen hieman irralliseksi itse kielenoppimisesta. Molemmista materiaaleista löytyy kuitenkin kulttuuripiirteitä yli puolesta eri maantuntemuksen kategoriasta, mutta usean osa-alueen osuus jää pieneksi. Piirteet ovat vaihtelevia, mutta eivät niinkään monipuolisia, sillä kulttuurinen moninaisuus sekä saksan osavaltioiden että saksankielisten maiden välillä jää heikoksi. Myös kieli- ja kulttuuritietoisuuden osuus jää vähäiseksi, mutta kohdemaasta luodaan kuitenkin positiivinen ja ennakkoluuloton kuva oppilaille. Molemmissa materiaaleissa on onnistuttu käsittelemään samoja teemoja eri näkökulmista. Pienille lapsille ominaiset metodit (kuten toiminnallisuus) tulevat esille jokseenkin, mutta kulttuuriset piirteet tulevat usein esille vain keskusteluissa. Osa tunneista kuitenkin sisälsi kielisuihkuille ja pienille lapsille ominaisia leikillisiä ja motivoivia metodeja ja teemat sopivat hyvin kohderyhmälle. Teemat vastaavat useamman lapsen kiinnostuksen kohteita. Valittujen materiaalien perusteella voidaankin päätellä kielisuihkujen päällimmäiseksi tavoitteeksi ”vain” lasten motivoiminen kieltenopiskeluun.

Tutkielmani käsittelee poikakuvia ja poikakulttuureja vuosina 2018–2019 julkaistuissa kotimaisissa poikakirjoissa. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Millaisina pojat ja poikakulttuuri esitetään poikakirjan kehyksessä ja millä keinoin? Millaisia teosten poikakulttuurit ovat ja millaisissa tiloissa ne kehittyvät? Miten sosiaalisten normien ja käytänteiden kautta luodaan ihannepojan mallia sekä toisaalta poikakulttuuria? Analysoitavat teokset ovat Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 Uusi maailma: Kuiskaajien kaupunki (2019), Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka sotapoluilla (2018) ja Joanna Heinosen Herkko ja kadonneen ajan arvoitus (2019). Tutkielmassani käsitän 2010-luvun poikakirjallisuuden tarkoittavan teoksia, joissa kuvataan poikien elämää ja ajatuksia poikien näkökulmasta. Kohdeteoksia yhdistää sisällöllisesti myös jännittävät tapahtumat, seikkailuun lähteminen ja se, että kahdessa niistä on myös tyttöpäähenkilöitä. Tutkielmani teoreettisen pohjan muodostavat poikakirjallisuuden tutkimus, poikatutkimus, maskuliinisuuden tutkimus ja Judith Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta. Poikakulttuuri-käsitteen määrittelyssä hyödynnän tyttökulttuurien tutkimusta sekä Magnus Örhnin (2017) ja Anthony Rotundon (1993) määritelmiä poikakulttuurista. Tutkielmassani selvitän, miten poikakuvia rakennetaan ja tuotetaan teoksissa. Tutkin myös teoksissa kuvattuja aikuisten tuottamia käsityksiä poikuudesta tarkastelemalla heidän antamiaan ohjeita pojille sekä heidän asenteitaan pojista. Lisäksi tarkastelen teosten maailmoissa kuvattuja poikakulttuureita ja sitä, kuinka pojat luovat kulttuuriaan omissa tiloissaan sekä tyttöjen kanssa jaetuissa, yhteisissä tiloissa. Sivuan analyysissani myös kuvitusta. Teosten poikakuvauksissa toistuu poikapäähenkilöiden esittäminen muut huomioivina, vastuuntuntoisina ja varautuneina väkivallan suhteen. Heitä ei esitetä fyysisesti voimakkaina tekstissä tai kuvituksessa. Vanhempia poikia sen sijaan kuvataan väkivaltaisina. Poikahahmojen kuvauksissa näkyvä vastakkainasettelu on ollut tyypillistä myös perinteisissä poikakirjoissa. Poikuutta tehdään teoksissa kuvaamalla poikia roolien kautta kuten salapoliiseina ja sotilaina sotaleikissä. Leikit tarjoavat mahdollisuuden kritisoida vallitsevia maskuliinisuuskäsityksiä. Lisäksi esimerkiksi tieteiskirjallisuuden keinoin kuvataan sukupuolen rakentumista kloonileirillä Kepler62 Uusi maailma: Kuiskaajien kaupungissa. Poikia rohkaistaan aikuisten ja esimerkiksi puhuvien kasvien toimesta ilmaisemaan tunteitaan sekä välttämään väkivaltaa. Pojat oppivat myös peleistä ja kirjallisuudesta malleja poikuuteen. Salapoliisiromaanit opettavat esimerkiksi välttämänään naisia ja pelit totuttavat poikia rankkoihin asioihin. Toisaalta pojat myös kyseenalaistavat saamiaan malleja teoksissa. Poikien fyysisten tilojen analyysissa nousee esiin, että teoksissa pojat luovat kulttuuriaan julkisissa tiloissa, mutta myös kotona. Koti on turvapaikka ja tila seikkailussa vaadittavien taitojen harjoittelemiseen. Aikuisten valvonnan ulottumattomissa olevat tilat esitetään teoksissa paikkoina, joissa pojat voivat ratkoa keskinäisiä suhteitaan sekä hierarkiaa. Pojat arvostavat lojaaliutta ja luottamusta teoksissa kuvatuissa poikakulttuureissa. He määrittelevät pojalle sopivaa toimintaa leikeissä sekä yhteisessä seikkailussa sopimalla säännöistä ja osallistujista. Pojat kokevat myös paineita mukautua poikakulttuurien ihanteisiin ja joutuvat tasapainottelemaan omien tunteidensa sekä ihanteiden välillä. Myös tytöt rakentavat teoksissa poikakulttuuria omien mielipiteidensä ja toimintansa kautta. Poikakulttuurien hierarkiassa vanhemmat pojat esitetään korkeammalla, mutta teoksissa toistuva vanhempien poikien rankaisu esittää nuoremmat pojat lopulta voittajina. Hierarkia ei siis ole niin yksiselitteinen.

Judith Butlerin teoretisointi performatiivisesta sukupuolesta on vaikuttanut suuresti sukupuolentutkimukseen, mutta myös muun muassa kulttuurin- ja taiteidentutkimukseen. Myös ajatus sukupuolen luonnollisuutta horjuttavista kumouksellisista teoista nousee Butlerin kirjoituksista. The Knife-yhtyeen Shaking the Habitual Show esimerkkiaineistonaan tämä työ tutkii, mitä kumouksellisuus voisi olla esittävissä taiteissa ja kysyy, voiko Shaking the Habitual Show'ta ajatella esimerkkinä kumouksellisista käytännöistä. Performatiivisuuden ajatuksen soveltaminen esittäviin taiteisiin on paikoin nähty haastavana. Ongelmallisuus liittyy ennen kaikkea siihen, että taideteokselle on perinteisesti oletettu tekijä, kun taas performatiivisen sukupuolen ajatus nostaa merkittäväksi nimenomaan teot, ei tekijää niiden takana. Tutkimusaineisto muodostuu Youtubeen ladatuista Shaking the Habitual Show'n katsojataltioinneista huhti–syyskuulta 2013. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys nousee pääasiassa queer-feminismin piiristä. Butlerin työn lisäksi se käyttää hyväkseen myös muita kumouksellisuuden teoretisointeja, esim. Mihail Bahtinilta ja Umberto Ecolta, ja pyrkii löytämään aineistosta näille teoretisoinneille konkreettisia ilmenemismuotoja. Queer-feminismi ja lähiluku muodostavat lukustrategian, jonka kautta esimerkkejä kumouksellisuuden keinoista etsitään. Käytettyjen teorioiden valossa tärkeitä seikkoja ovat normeihin, sukupuoleen ja toistoon liittyviin tekijät. Taltioinneista etsitään lisäksi sellaisia käytäntöjä, joita voidaan ajatella esimerkkeinä tai sovelluksina Butlerin performatiivista sukupuolta ja kumouksellisuutta käsittelevistä teoretisoinneista. Toiston ajatus on eräs tärkeimmistä analyysityökaluista, ja aineistosta nostetaan siihen liittyviä elementtejä: kopiointia, imitaatiota ja parodiointia. Katsojataltiointeja lähilukemalla tutkimus nostaa siitä esille niitä keinoja, joilla sen voi ajatella horjuttavan ”luonnollisiksi” ja ”normaaleiksi” ajateltuja kategorioita. Työssä tarkastellaan myös vaihtoehtoista tapaa soveltaa performatiivisen sukupuolen ajatusta esittäviin taiteisiin. Tutkielma osoittaa, että Butlerin teoretisoinnin soveltaminen esittävän taiteen tutkimiseen on hedelmällistä. Tutkittu aineisto näyttäytyy sekä vertauskuvallisena teoksena että havainnollistavana esimerkkinä Butlerin teoretisoinnista. Myös performatiivisuuden soveltaminen esitysten tutkimiseen onnistuu, kun huomio käännetään siihen kontekstiin, jossa esitys tapahtuu, ei tekijään. Tutkielma osoittaa, kuinka muun muassa teoksen oman esityskontekstin normien kritisointi muodostaa osan laajempaa normatiivisuuden kritiikkiä. Tärkeiksi kumouksellisuuden keinoiksi nousevat muun muassa näkyväksi tekeminen, kontekstin hyödyntäminen, imitointi ja parodiointi sekä kyky käyttää monenlaisia rajoja hyödykseen. Rajoja, joita aineisto hämärtää ovat muun muassa esiintyjän eri roolien rajat (muusikko/tanssija/katsoja) sekä yleisön ja esiintyjien välinen raja. Työ myös osoittaa, kuinka feministinen projekti sukupuolen luonnollisuuden horjuttamisesta voi toteutua esityksen keinoin.

Tutkimuskohteena on amerikkalaisen Sara Paretskyn V.I. Warshawski- dekkarisarjan talousrikosromaanit erityisesti niiden julkisuus- ja journalismikuvan sekä vallankäytön osalta painottuen alkuaikojen tuotantoon. Journalismi ymmärretään toisaalta todellisuussuhteena ja toisaalta samalla etenkin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tuotteena. Julkisuuden ja tiedotusvälineiden esittäminen kaunokirjallisuudessa ilmenee paitsi journalismina sinänsä myös julkisuuden ja tiedotusvälineiden vaikutuksena. Tämä liittyy myös kirjojen henkilöiden ammatteihin, ammattietiikkaan ja toimintamahdollisuuksiin. Kyse voi olla myös tekstienvälisyydestä eli tekstistä, joka puhuu toisesta tekstistä. Yhteiskunnallisia tai muita ongelmia Paretsky kuvaa tavallaan myös dekkarin muodossa. Paretskyn V.I. Warshawski-rikoskirjojen keskeistä aihepiiriä ovat talousrikokset ja etenkin yhteiskunnan eliittien epäeettinen toiminta. Viihdekirjallisuudeksi mielletyn dekkarin tiedollinen ja yhteiskunnallinen motiivi voi näkyä siten, että murhan tai talousrikoksen kautta voi ongelmallistaa ja nostaa julkisuuteen eettisiä ja yhteiskunnallisia aiheita ja toimintamalleja. Paretskyn luoma juristietsivä toimii Chicagossa, joka esiintyy dekkarien kautta niin politiikan, talouden ja muun julkisen alueen kuin yksityiselämän kautta. Toisaalta esimerkiksi Paretskyn V.I. Warshawski-dekkareiden taloudellisten rakenteiden kuvaus esimerkiksi on varsin monisyistä, ja sitä selittävät niin yksilölliset kuin yhteiskun¬nalliset, esimerkiksi organisaatiorikollisuus eivätkä laittoman, epäeettisen ja toivottavan rajat ole kovinkaan selviä. Sara Paretskyn V.I. Warshawski -rikosromaanit perustuvat usein paitsi hänen omiin kokemuksiinsa liike-elämästä esimerkiksi usein tarkkoihin ennakkotutkimuksiin ja lähdeaineiston keräämiseen, vaikka esimerkiksi Tappavaa myrkkyä -teoksen kserksiini-kemikaali ja sen terveysvaikutukset ovat kuvitteellisia. Näin syntyy monesti kärjistetty, joskin suurelta osin myös uskottava todellisuuskuva, vaikka sillä ei olisikaan tarkkaa vastinetta todellisuudessa. Uutisaineiston valikoinnissa käyvät ilmi etsivän ja toimittajan väliset intressi- ja arvoristiriidat, vaikka yhtymäkohtia ilmenee ja etsivä saatetaan sekoittaa toimittajiin. Paretskyn rikosromaaneissa etsivä- ja toimittajahahmot ovat osin myös varsin tyyliteltyjä ja osin siis stereotyyppisiä, mutta samalla eläviä ja myös ristiriitaisia persoonallisuuksia. Etsivän ja toimittajan suhteet nähdään läheisinä mutta myös kuin vastavuoroisena pelinä tai vaihtokauppana. Esimerkiksi Surmanloukku -teoksessa toimittajat ja yleisö suhtautuvat päähenkilöä ja minä-kertojaa kiihkeämmin mediatapahtumien dramatiikkaan ja shokeeraaviin piirteisiin. Toimittajien, yleisön ja usein myös poliisin sensaatiohakuisia reaktioita kuvataan laajalti, mutta ne myös vaihtelevat tilanteittain ja tapauksittain. Toisaalta osin ihannoidaan monesti moniselitteistä tekniikkaa mutta myös kritisoidaan teknis-taloudellisen yhteiskunnan olemusta. Paretskyn V.I. Warshawski -dekkareissa julkisuus on joillekin pelastus ja joillekin taakka. Tiedon ja vallan kytkennät ja yhteispeli näyttäytyvät keskeisinä teemoina. Tieto ja raha eivät muutu yksiselitteisesti vallaksi, mutta niillä on vaihtosuhteensa. Julkisuus tai siihen vetoaminen vaikuttaa, mutta toisaalta vallankäyttö on monikerroksisempaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassani käsittelen suomalaisten monarkistien verkostoa ja politiikkaa vuonna 1918. Työssä on kaksijakoinen tutkimuskysymys. Tutkimuksen alussa tarkastelen suomalaisten monarkistien verkostoa sekä sen rakentumista jo ennen vuotta 1918. Tarkastelen toimijoita vaikuttajina sekä eduskunnassa, kansalaisyhteiskunnassa että omasa verkostossaan. Toisessa osassa tarkastelen monarkistien tekemää politiikkaa. Mitä olivat politiikan tavoitteet vuonna 1918? Millainen rooli kuninkaalle olisi hallitusmuodossa annettu? Miten monarkistit rakensivat omaa asemaansa ja koko valtakunnan tulevaisuutta? Laadullisen metodin lisäksi olen käyttänyt tutkielmassani verkostotutkimuksen teorioita, joiden avulla monarkistien vaikuttamista ja verkostoja on ollut hedelmällistä analysoida. Työssä käytetty lähdeaineisto koostuu Eduskunnan arkiston valtiopäiväaineistosta, yksityisarkistojen materiaalista sekä sanomalehtiaineistosta. Julkisen ja yksityisen aineiston rinnakkainen tarkastelu on ollut erityisen kiinnostavaa, sillä olen työssäni voinut vertailla esimerkiksi kansanedustajien julkisia ja yksityisiä ajatuksia. Tulkintojeni tukena olen käyttänyt kotimaista ja ulkomaista tutkimuskirjallisuutta, jossa olen keskittynyt ennen kaikkea vaikuttamista ja verkostoja koskevaan kirjallisuuteen. Suomalaiset monarkistit jakoivat hyvin samankaltaisen taustan. He olivat korkeasti koulutettujen ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden ryhmä, jonka keskeiset jäsenet tunsivat toisensa jo vuosikymmenten takaa. Merkittävä ryhmän muodostanut tapahtuma oli Suomen sisällissota, joka oli valtaapitäville järkytys. Monarkistit jakoivat ennen kaikkea näkemyksen siitä, että sisällissodan syynä oli ollut toimimaton kansanedustuslaitos, ja valtakuntaan tarvittaisiin vahva saksalainen monarkki turvaamaan yhteiskuntarauhaa jatkossa. Monarkistit käyttivät merkittävää valtaa 1918, ja toimivat valtiopäivien lisäksi näkyvästi julkisessa elämässä etenkin Uuden Suomen Turvaamiskomiteassa, joka oli monarkistien intressiryhmä. Monarkistisen politiikan tärkeimpänä tavoitteena oli uuden, monarkistisen hallitusmuodon säätäminen. Uudessa hallitusmuodossa hallitsijalle olisi annettu vanhoja keisarilla olleita valtaoikeuksia, ja kuninkaan asema olisi muutenkin ollut vahva eduskuntaan nähden. Monarkistisessa politiikassa kansanvaltaan suhtauduttiin varauksella, ja poliittisessa keskustelussa esitettiin argumentteja meritokratian puolesta. Toisaalta monarkistit pyrkivät myös eheyttämään kansaa sisällissodan jälkeen esimerkiksi nationalistisilla symboleilla ja uudella retoriikalla, jossa oman sisäisen hajanaisuuden sijaan korostettiin itänaapuri Venäjän uhkaa. Monarkistinen politiikka saavutti tavoitteensa lokakuussa 1918, kun Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi, mutta maailmansodan tapahtumien seurauksena kuningas ei koskaan saapunut valtakuntaansa.

Tutkielmassa tarkastellaan miesten syömishäiriötä sairastuneiden omaelämänkerrallisen puheen kautta. Puheesta etsitään merkityksiä, joita sairastuneet antavat syömishäiriölle ja siihen liittyville teoille. Lisäksi kerrotaan, millaisiin elämäntapahtumiin syömishäiriön puhkeamiseen koetaan liittyneen ja miten syömishäiriö on vaikuttanut sairastuneiden myöhempään elämään. Syömishäiriötä käsittelevää puhetta käsitellään kriittisen miestutkimuksen ja queer-tutkimuksen näkökulmista. Tarkoitus on selvittää, millaisiin miehenä olemiseen liittyviin paineisiin syömishäiriöoireilu vastaa ja millaista sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin rakentamista syömishäiriössä tapahtuu. Tutkielman ontologinen tausta on Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriassa, jonka avulla syömishäiriö käsitteellistetään sukupuolta ja henkilön identiteettiä rakentavaksi toiminnaksi, joka ei kuitenkaan ole itse valittua tai sairastuneen hallitsemaa. R. W. Connellin ja James W. Messerschmidtin teoriaa hegemonisesta maskuliinisuudesta on sovellettu miesten keskinäisten sosiaalisten suhteiden ja niissä toteutuvien hierarkioiden käsitteellistämiseen. Tutkimusaineisto koostuu teemahaastatteluista. Niiden analyysimetodina sovelletaan diskurssianalyysiä, jonka avulla puheesta on etsitty syömishäiriöoireiluun liittyviä arvostuksia ja sairautta kuvaavia kiteytyneitä merkityksellistämisen tapoja. Aineisto on kerätty haastattelemalla kuutta syömishäiriöön jossain elämänsä vaiheessa sairastunutta miestä. Tutkimus osoittaa miesten syömishäiriöoireilun liittyvän heidän käsityksiinsä muiden ihmisten arvostamista ominaisuuksista. Sairaus puhkesi tilanteissa, joissa haastateltavat tulivat torjutuksi tai alkoivat pelätä yksinäisyyttä. Osa sairastuneista sai uudenlaisesta syömiskäyttäytymisestä mielihyvää, joka auttoi heitä kestämään sosiaalisissa suhteissa epäonnistumiseen tai sen pelkoon liittyvää ahdistusta. Kaikki tutkimukseen osallistuneet kuvailivat jaksoja, joiden aikana syömishäiriöoireilulla pyrittiin kehittämään ominaisuuksia, joiden myötä heidät kohdattaisiin aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Haastatteluhetkellä syömishäiriöoireilun sävyttämä elämänvaihe nähtiin hukkaan heitettynä aikana, joka olisi pitänyt käyttää toisin. Akuutin sairausjakson aikaiseen toimintaan liittyneet päämäärät eivät toteutuneet siinä muodossa kuin sairastuneet olisivat halunneet.

Tutkimukseni kohteena on heteroseksuaalisuus antiikin kreikkalaisissa romaaneissa. Kreikkalaisia romaaneja on säilynyt kokonaisina viisi, Kharitonin Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina. Kaikissa näissä romaaneissa päähenkilöinä ovat nuori mies ja nainen, jotka rakastuvat toisiinsa. Antiikin kreikkalaisia romaaneja ei ole aikaisemmin tutkittu heteroseksuaalisuuden näkökulmasta. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu seksuaalisen käyttäytymisen lisäksi myös sosiaaliset instituutiot, kuten avioliitto ja lasten saaminen. Normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös hetero-oletus, eli oletus siitä että kaikki ihmiset ovat heteroita. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa näkyy hetero-oletus, eli henkilöiden oletetaan olevan heteroita, ellei toisin sanota. Pojista kiinnostuneista henkilöistä kerrotaan heti esittelyn yhteydessä heidän kiinnostuksen kohteistaan. Poikkeuksen muodostaa Ksenofonin romaani, jossa henkilöhahmojen kiinnostuksenkohteista kerrotaan vasta myöhemmin. Ksenofonin romaanissa esiintyy myös henkilö, joka on sekä kiinnostunut miehistä että menee naimisiin naisen kanssa. Heteroseksuaalisuus toteutuu avioliitossa. Romaanit joko alkavat päähenkilöiden rakastumisella ja häillä tai päättyvät häihin. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös lasten saaminen, joka useassa romaanissa esitetään avioliiton tarkoitukseksi. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa korostetaan kummankin osapuolen siveyttä ja uskollisuutta toisilleen. Toisaalta tätä siveyden käytäntöä myös parodioidaan Akhilleus Tatioksen romaanissa. Päähenkilöiden rakastuminen toisiinsa kuvataan symmetriseksi ja heidän rakkautensa vastavuoroiseksi. Tästä vastavuoroisuudesta huolimatta miesten ja naisten roolit heteroseksuaalisessa suhteessa ovat erilaiset. Antiikintutkija David Konstan on esittänyt, että romaaneissa esiintyisi seksuaalisen symmetrian ajatus, mutta tutkimukseni osoittaa, että päähenkilöiden välinen symmetria liittyy ainoastaan rakkauteen, ei heidän seksuaaliseen käytökseensä. Seksuaalisissa suhteissa miehen tulee ottaa aktiivinen rooli, naisen puolestaan tulee olla passiivinen. Tämä heteroseksuaalisen suhteen osapuolten ero näkyy erityisesti Longoksen romaanissa, jossa Dafniksen ja Khloen kasvu heteroseksuaalisiksi näyttäytyy ”luonnollisena”. Romaaneissa verrataan myös poikia ja naisia rakkauden kohteina. Nämä keskustelut käydään miesten näkökulmasta, ja keskustelijat käyttävät samanlaisia argumentteja kuin muualla antiikin kirjallisuudessa. Keskustelijat vetoavat niin eläinten esimerkkiin, nautinnon molemminpuolisuuteen kuin heterosuhteiden luonnollisuuteenkin. Toisaalta poikarakkauden puolesta vedotaan poikien luonnolliseen oppimattomuuteen vastakohtana naisten tekniikalle ja taidolle sekä poikien katoavan kauneuden taivaallisuuteen verrattuna naisten petollisiin kauneudenhoitokeinoihin. Pojat ja tytöt voidaan rinnastaa myös viettelyn kohteina, jolloin oletetaan samojen ohjeiden käyvän kumman tahansa sukupuolen viettelyyn. Vaikka pederastiaa ei kritisoida romaaneissa, romaanien päähenkilöparin heteroseksuaalisuus kuitenkin luonnollistaa nimenomaan heteroseksuaalisen käytöksen.

Tarkastelen tutkimuksessani Suomen keisarinajan yrittäjän ja yhteiskunnallisen vaikuttajan kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvistin (1838–1912) elämänkaarta, yrittäjyyttä sekä toimintaa. Vastaan kysymyksiin, miksi hän oli merkittävä toimija Helsingin ja sen liike-elämän kehitystarinassa kohti eurooppalaistuvaa maan pääkaupunkia. Kohteestani ei ole julkaistu tutkimusta tai elämäkertaa. Kaupunkien teollistumiskauden uusia porvareita on tutkittu vähän, joten työni täydentää kuvaa Suomen talouselämän kehityksestä. F.W. Grönqvist oli aikanaan tunnettu julkisuuden henkilö, joka kartutti huomattavan omaisuuden. Työssäni tukeuduin monipuoliseen tutkimuskirjallisuuteen, lehdistöaineistoon sekä arkistolähteisiin. F.W. Grönqvistin sekä kaupunkien uuden porvariston uuden yritystoiminnan mahdollistivat yrittäjien omat kyvyt, Venäjän ja Suomen uusi liberaali talouspolitiikka sekä kasvun tuomat uudet liiketoimintamahdollisuudet. Kunnallisneuvos F.W. Grönqvistin yritystoiminnan motiivina oli parantaa omaa taloudellista ja yhteiskunnallista asemaansa. Yli ammatti- ja yhteiskuntarajojen syntyneiden suhdeverkostojen tukemana hän pääsi etenemään kaupungin liike-elämässä sekä nousemaan sosiaalisesti käsityöläisestä uuden porvariston edustajaksi. Liike-elämässä verkostojen merkitys korostui 1800-luvun lopulla. Haasteena oli pääomien puute ja liiketoiminnan kehittämiseen liittyi finanssialan kehittymättömyyden vuoksi suuri taloudellinen riski. Tehtailija F.W. Grönqvist siirtyi 1870-luvun vaihteessa pääomavaltaisesta metalli- ja ajoneuvoteollisuudesta hyvinvointi- ja palveluelinkeinojen harjoittajaksi. Rouvasväen kylpylä, puhtaan veden jakelupalvelu ja uusi pesulalaitos edistivät naisten hyvinvointia sekä helpottivat kotityötä. Hygienia, puhtaus ja vastuu omasta hyvinvoinnista koroistuvat porvarillisen elämänpiirin omakuvassa. Valtion 1880-luvulla myöntämät suuret rakennuslainat mahdollistivat Grönqvistin siirtymisen rakennuttajaksi ja Grönqvistin kivitalon sekä hotelli Kämpin rakennuttamisen Pohjoisesplanadille. F.W. halusi eurooppalaisten esikuvien mukaan luoda Helsinkiin uutta kaupunkikulttuuria sekä luoda uutta julkista kaupunkitilaa. Hän edisti myös toiminnallaan aikakauden startup-yritysten kuten sähkö- ja puhelinliiketoiminnan kehittämistä. Suhdanteiden heiketessä ja poliittisen ilmapiirin kiristyessä hän palasi 1890-luvulla takaisin teollisuudenharjoittajaksi. Hän hankki vientivetoisen Sanduddin tapettitehtaan sekä rakennusaineteollisuuden yrityksiä sekä Jokelan tiilitehtaan maatiloineen. Vuosisadan vaihteessa hän suunnitteli liiketoimintansa sukupolvenvaihdoksia. Maatilakaupoista syntyneet luottotappiot Sanduddin tehtaan suuri tulipalo sekä muut vastoinkäymiset verottivat ilmeisesti hänen voimiaan ja omaisuuttaan. Grönqvistin perheen jäsenet jatkoivat hänen liikeyritystensä johdossa.