Browsing by Title

Although the genres of blogs and marketing have been studied, the sub-genres of single-topic blogs and email marketing have not received as much attention by scholars. An account of the ways that these sub-genres use language to meet their goals or purposes is needed to see whether they follow similar patterns of the larger genres that contain them. Since research on the blogging and marketing genres has already been done, a comparative analysis is possible. This thesis analyzes the linguistic properties of blog and marketing texts which share a topic (labor and employment law) and discourse community (lawyers), but which have different goals (exposition vs. promotion). Drawing on previous genre and corpus linguistics research, I wish to answer two related questions. First, I want to know how the two sub-genres differ in terms of their linguistic properties. Second, I want to see whether a comparison of the texts from the two sub-genres is really possible or whether it would be just like comparing apples to oranges. A combination of corpus linguistic and genre analysis methods are used to compare the lexico-grammatical properties of the texts from the two sub-genres. An analysis is then made of the rhetorical moves in certain texts which share the same micro-topic (DISCRIMINATION). Throughout the analysis, the extra-textual properties of the two sub-genres are taken into account to see how they might affect the language of the texts. The results show that texts from single-topic blogs and email marketing do not always divide easily based on either their genres or expectations from previous research.

This study combines metadiscourse research and sociolinguistic methods to establish which social variables influence the choice of metadiscourse resources containing first-person pronouns in US opinion news texts. The study has three main goals. The first goal is to establish which first-person pronouns are used by the authors of opinion articles, and which social variables influence or at least correlate with their choice of first-person pronouns the most, as well as to study the contexts in which these pronouns are used. The second goal is to establish which metadiscourse resources and to what extent are used by the authors of different social groups. The third goal is to establish if there is any correlation between various social factors and the use of particular metadiscourse resources. The corpus for the study was collected from articles posted on the sites of eleven US news publishers and consists of op-ed texts on politics and social issues along with the information about the authors of these texts including gender, age, ethnic background, education, and occupation. To fulfill these goals the study uses corpus linguistics methods for calculating and comparing the occurrence frequencies of first-person pronouns by social variables and Ken Hyland's interpersonal model of metadiscourse. The results show that social variables do indeed significantly correlate with the choice of first-person pronouns and the metadiscourse resources containing these pronouns. The pronouns that are mostly used are the subject pronouns I and we, the mostly used metadiscourse resources being Self-mentions and Engagement markers. The most prominent social variables that correlate with the use of pronouns are gender and, to a lesser degree, occupation. The female authors of the articles in the corpus use more first-person pronouns than male authors and show a preference for first-person singular pronouns and plural inclusive pronouns while male authors use more first-person plural pronouns. The most noticeable difference in pronoun usage between genders can be observed between male and female journalists; however, journalists of one gender do not differ from each other in either pronoun or metadiscourse use with other factors being equal.

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella appropriaation eli omimisen ilmiötä visuaalisessa taiteessa. Appropriaatio jakautuu käsitteellisesti kahteen eri tyyppiin, taiteelliseen appropriaatioon ja kulttuuriseen appropriaatioon. Taiteellinen appropriaatio on tyypillinen postmodernin taiteen strategia, jossa taiteilija käyttää joko jo olemassa olevaa taideteosta tai laajemman kulttuurin piiristä poimittua esinettä, kuvaa tai symbolia uuden teoksen materiaalina. Kulttuurinen appropriaatio puolestaan viittaa ilmiöön, jossa valtakulttuurin edusta omii aineellista tai aineetonta materiaalia vähemmistökulttuurilta. Lähestyn appropriaation tematiikkaa kolmivaiheisesti. Suoritan ensin käsitteellisen analyysin, jossa määrittelen taiteellisen appropriaation käsitteen tukeutuen Rikard Ekholmin väitöstyöhön ja kulttuurisen appropriaation James O. Youngin määritelmän pohjalta. Käsitteellisen ympäristön selventämiseksi tarkastelen myös appropriaation ilmiöön liittyviä rinnakkaisia termejä (pastissi, parafraasi, intertekstuaalisuus, sitaatti sekä väärennös). Terminologisen selvitystyön jälkeen teen historiallisen katsauksen erikseen kulttuurisen appropriaation ja taiteellisen appropriaation tiimoilta, sillä nämä kaksi ilmiötä kehittyvät suhteellisen erilaisissa historiallisissa konteksteissa. Kulttuurisen appropriaation historia ja erityisesti ilmiön problematisointi liittyvät postkolonialismiin ja alitettujen vähemmistöjen itsenäistymiseen, kun taiteellinen appropriaatio puolestaan kehittyy taidemaailman sisällä erilaisista tekijyyttä ja alkuperäisyyttä kyseenalaistavista taiteellisista liikehdinnöistä. Kulttuurisen appropriaation historian hahmottamisessa tukeudun postkolonialistiseen teoriaan ja eritoten Edward Saidin teoksiin. Taiteellisen appropriaation historia rakentuu esimerkkitaiteilijoiden (mm. Duchamp, Warhol, Sturtevant, Levine ja Koons) työskentelyn esittelyn ja syy-seurassuhteiden hahmottamisen kautta. Päätän tutkielman kahteen tapaustutkimukseen, joiden tarkoituksena on tarkastella appropriaation kahta tyyppiä käytännössä ja erityisesti suomalaisen nykytaiteen saralla. Taiteellista appropriaatiota edustaa Ismo Kajanderin työskentely ja kulttuurista appropriaatiota Jenni Hiltusen videoteos Grind (2012). Tutkielmani osoittaa, että taiteellinen appropriaatio on ensisijaisesti taiteen ja tekijyyden ontologiaa tutkiva taiteellinen strategia, kun kulttuurinen appropriaatio taas nostaa esiin valtasuhteisiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Taiteellinen appropriaatio on tänä päivänä elimellinen osa nykytaiteen käytänteitä, joissa taiteilijan kyky viitata taiteen historiaan lainaamalla elementtejä jo olemassa olevasta taiteesta ja kulttuurista laajemmin osoittaa taiteilijan vihkiytyneisyyttä omaan alaansa, sekä filosofista kiinnostusta ontologisiin kysymyksiin. Kulttuurinen appropriaatio on puolestaan noussut tihenevällä tahdilla eri polemiikkien kohteeksi, joiden taustalla on tärkeä keskustelu kulttuuristen vähemmistöjen oikeuksista. Päädyn tämän tutkielman edetessä argumentoimaan, että kulttuurisella appropriaatiolla on kuitenkin myös kulttuureja yhdistävää arvoa, jos kulttuuriseen appropriaatioon ryhtyvä valtakulttuuria edustava taiteilija toimii kohdekulttuuria kunnioittavalla tavalla, oman etuoikeutensa tunnistaen ja dialogia suosien.

Tutkimuksessa käsitellään Internetin keskustelupalstalla käytettävää kielellistä intensifikaatiota, jonka avulla viestin lähettäjä pyrkii vahvistamaan tai korostamaan osia sanomastaan. Työssä myös valotetaan keskustelupalstan kieltä yleisesti ja sen saamia puhekielisyyden piirteitä. Tutkittava kielimuoto nähdään osana tietokonevälitteistä viestintää. Tutkimuksessa halutaan todentaa olettamus, jonka mukaan keskustelupalstan osallistujat käyttävät runsaasti intensifikaatiota paikatakseen puhutun kielen nonverbaalisen viestinnän keinojen puuttumista. Tutkimusmateriaalina on espanjankielisen pörssisijoittamiseen keskittyvän InverForo.com-sivuston 300 viestiä. Keskustelu käytiin 10.5.2010, jolloin Madridin pörssin IBEX 35-indeksi koki toistaiseksi suurimman päivänsisäisen nousunsa. Epätavallisen kurssinousun otaksutaan aiheuttavan normaalia huomattavasti vilkkaamman ajatustenvaihdon, joka voidaan osittain rinnastaa aitoon puhekieliseen keskusteluun. Keskusteluun osallistuu 16 nimimerkin suojissa olevaa henkilöä jotka käyttävät itsestään ryhmänä nimeä Los Piratoreros . Tutkimuksen keskeinen tavoite on paikantaa keskustelusta viestijöiden käyttämät intensifikaation keinot, jotka luokitellaan Marta Albeldan vuonna 2005 väitöskirjassaan La intensificación en el español coloquial esittelemän luokitusmallin mukaisesti. Luokittelussa keinot jaetaan morfemaattisiin, leksikaalisiin, syntaktisiin, semanttisiin ja foneettisiin jotka osittain jakautuvat edelleen yksityiskohtaisempiin luokkiin. Teoreettisen viitekehyksen, intensifikaation ja keskustelupalstan kielen puhekielisyyden piirteiden, lisäksi työssä avataan jossain määrin myös pörssiin liittyviä yleisiä seikkoja ja termistöä helpottamaan luentaa. Tutkimuksessa käy selkeästi ilmi, että Los Piratoreros käyttävät runsaasti intensifikaation keinoja verkkokeskustelussaan. 58 prosentissa kaikista viesteistä, jotka voivat koostua yhdestä tai useammasta lauseen, havaitaan vähintään yksi sanomaa vahvistava piirre. Korpuksen 300:sta viestistä löytyy yhteensä 329 eri intensifikaation keinoa. Suosituin tapa on vahvistaminen foneettisin menetelmin, joita kaikista löydetyistä tapauksista edustaa 34 prosenttia. 22 prosenttia menetelmistä ovat semanttisia, 21 prosenttia leksikaalisia, 12 prosenttia syntaktisia ja 11 prosenttia morfemaattisia. Pelkästään lukujen perusteella näyttää vahvasti, että tutkimamme keskustelupalstan osallistujat todellakin paikkaavat puuttuvia nonverbaalisia keinoja käyttämällä ajoittain jopa ylenpalttisesti eri menetelmiä vahvistaakseen sanomaansa. Emme kuitenkaan voi varmuudella tietää toimivatko he näin tietoisesti vai tiedostamattomasti. Osittain vaikuttaa siltä, että he kirjoittavat ikään kuin puhuisivat, ja näin ollen todellakin lähestyvät puhuttua kielimuotoa. Osittain taas joissakin viesteissä on havaittavissa suunnitelmallisuutta, jota taas ei voida pitää spontaanina puheena . Los Piratoreros näyttävät kehittäneen oman jargoninsa, jota ulkopuolisen on ajoittain varsin hankala ymmärtää mm. sen sisältämien omalaatuisten sanontojen vuoksi. Tällä omalla kielellään he ovat onnistuneet luomaan johonkin ammattiryhmään verrattavissa olevan suljetun piirin. Monien sanontojen vaikeaselkoisuus tuo esille tutkimuksemme edellyttämän pragmaattisen puolen; ne on nähtävä osana tiettyä kontekstia. Tutkimuksessa esitetäänkin tarve tutkia intensifikaatiota mahdollisimman erilaisissa virtuaalisissa ympäristöissä.

Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi.

Tutkielma käsittelee Taiteen keskustoimikunnan jakamia säveltaiteen taiteilija-apurahoja. Tarkastelu keskittyy jazzmusiikkiin ja sen saamaan suoraan taiteilijatukeen. Aineisto koostuu Taiteen keskustoimikunnan taiteilija-apurahahakemuksien hakijalistoista vuosilta 2005 - 2010, joista käy ilmi hakijoiden ilmoittamat kaikki aiemmat tuet kolmelta edelliseltä vuodelta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksenä toimii Pierre Bourdieun kulttuuriteoria, jonka periaatteita pyritään soveltamaan taiteilija-apurahaa hakeneiden muusikoiden populaatiosta tehtyjen tilastollisten havaintojen tulkitsemiseen. Tutkimuksen myötä syntyi sekä mielenkiintoista tilastodataa jazzmuusikoiden menestyksestä apurahojen hakemisessa, mutta myös alustavia teoreettisia johtopäätöksiä Bourdieun teorian suhteesta voimakkaasti tuettuun kulttuuriin. Tulokset osoittavat jazzmusiikin olevan varsin tasapuolisessa ja vahvassa asemassa Taiteen keskustoimikunnan säveltaiteen taiteilija-apurahojen jakoprosessissa. Toisaalta jazzmuusikoiden kesken havaittiin koulutuksella olevan merkitystä ilman apurahoja jäämisessä. Nämä tulokset mahdollistavat erilaisia sovelluksia Bourdieun teorioista taiteen kenttien toiminnasta; toisaalta voimakas tuki säveltaiteelle lamaannuttaa kentän sisäisten toimijoiden kamppailua musiikinlajien välillä. Toisaalta apurahajazzin kenttä näyttäisi toimivan ainakin joiltakin osin Bourdieun kuvaamalla tavalla, jossa koulutuksesta seuraava symbolinen pääoma toimii osana apurahajazzin kentälle pääsyä säätelevää mekanismia.

Tutkielmassa tarkastellaan Kiinan asemaa suomalaisessa keramiikkatuotannossa keskittyen aineistona suomalaisen Arabian keramiikkatehtaan tuotantoon. Tarkastellen Arabian tuotannossa ilmeneviä kiinalaisen kulttuurin vaikutteita, niiden kehitystä ja taustalla vaikuttavia tekijöitä, tutkielma pyrkii havainnollistamaan, miten kiinalainen kulttuuri ja suomalainen keramiikka ovat kohdanneet Arabian tehtaan toiminnan aikana. Tutkielmassa Arabian keramiikan kulttuurivaikutteita lähestytään representaation käsitteen kautta. Käsitteen monia merkitystasoja hyödyntäen Kiinaa käsitellään tutkielmassa niin kulttuurivaikutteiden lähteenä, valtiollisena toimijana kuin semioottisena mielikuvana, jonka pohjalla vaikuttavat erilaiset historialliset käsitykset kiinalaisesta kulttuurista. Kiinalaisen kulttuurin representaatioiden eri muotojen tarkastelu Arabian keramiikkatuotannossa on jäsennetty tutkielmassa temaattisten osioiden – kuva, kieli, muoto ja tekniikka – alle. Osioissa sovelletaan näkökulmia niin taidehistorian, alue- ja kulttuurintutkimuksen kuin semiotiikan aloilta pohjaten aihepiirien tutkimuskirjallisuuteen. Arabian tuotannossa käytettyjen kuvitusten, nimitysten, muotojen sekä tekniikoiden analyysin pohjalta tutkielma osoittaa, että kiinalainen kulttuuri on tarjonnut tuotannolle vaikutteita monella representaation tasolla ollen näissä kokonaisvaltaisimmin vaikuttavassa asemassa tuotannossa 1930–60-lukujen välillä. Suhteessa Kiinan aseman kehityskulkuihin tutkielma nostaa tarkasteluun esimerkiksi Ruotsin aseman kulttuurivaikutteiden välittäjänä sekä myös japanilaisen keramiikan rinnakkaiset vaikutteet. Representaatioiden eri ilmentymiä käsitellään tutkielmassa lähtökohtaisesti sidonnaisina oman aikakautensa kontekstiin. Tutkielmassa tuodaan esille myös erilaisia historian ja modernin suhteeseen liittyviä ristiriitoja keramiikkatuotannon kulttuurivaikutteiden sisällä tavoitteena ottaa näin huomioon, kuinka arjen esineisiin sisältyy moniulotteisia keskusteluita ja historioita.

This thesis examines the role of the three female protagonists in Lorraine Hansberry’s 1959 play A Raisin in the Sun. The thesis argues against the interpretation of the play as pro-integration and assimilationist and posits instead that there is an inherent radicalism in the play that reflects the feminist and political views of its author. The purpose of this thesis is to examine how the feminist themes are highlighted through the three female protagonists of Raisin: Ruth, Beneatha and Lena Younger. In order to further assess these themes, the 1959 play is contrasted with three screen adaptations, by Daniel Petrie (1961), Bill Duke (1989), and Kenny Leon (2008). This comparison is carried out with a particular focus on how the protagonists are represented in these adaptations. The thesis begins with a discussion of the historical context in which the play was written, set and performed for the first time. This is followed by a discussion of Hansberry’s biographical background, in order to contextualise and clarify her political beliefs so as to better support the main arguments in the thesis. These arguments are also supported by the works of the Black feminist scholars Patricia Hill Collins, bell hooks, and Tricia Rose. The thesis examines the play and each of the three screen adaptations separately, presenting a close literary analysis of the play before contrasting it with the three films. The literary analysis discusses three core aspects of the play that serve as a rejection of racist and patriarchal values: the rejection of the American dream; the domestic sphere of the play; and the subversion of racialised gender roles and stereotypes. This analysis highlights the ways in which Black women experience a specific form of double oppression due to their race and gender, an experience that is reinforced by the use of racialised gender roles and stereotypes. This thesis argues, however, that Hansberry uses the female protagonists to reject these roles and the racist and sexist ideology from which they stem. The film analysis places the films within their temporal and socio-cultural contexts to observe how they reflect, highlight or undermine the three core aspects discussed in the literary analysis. This analysis reveals the significant role played by context in producing starkly different representations of the female protagonists. The analysis of these works, written and visual, demonstrates the enduring significance of Hansberry’s famous play, which continues to be revived and performed. The conclusion underlines the importance of challenging representations that perpetuate racist and sexist ideologies, and of granting agency to groups that have long been under- or misrepresented across mediums.

Uusassyrialaisen historian aikana assyrialaiset viittasivat kymmeniin eri ryhmiin ”aramealaisina”. Akkadinkielisen termin semanttinen merkitys muuttuu vuosisatojen aikana, kunnes 600-luvun assyrialaisissa lähteissä sitä ei enää juuri käytetä etnonyyminä. Tutkin työssäni, miten perusteltua on olettaa aramealaisten edustavan yhtenäistä etnistä ryhmää 600-luvulla eaa. Tutkimus olettaa, että sekä ryhmän ulkopuoliset, että siihen kuuluvat tunnistavat, kuka on ryhmän jäsen. Mikäli aramealaiset Assyrialaisessa imperiumissa kokivat edustavansa etnistä vähemmistöä ja ”assyrialaisiin” kuulumatonta väestöä, myös heidän sosiaaliset ryhmänsä todennäköisesti sisältäisivät lähinnä muita aramealaisia. Toteutan tutkimuksen sosiaalisen verkostoanalyysin (social network analysis) avulla. Käytän materiaalina Ancient Near Eastern Empires -huippuyksikön Team 1:n kehittämää 17 000 yksilön verkostoa, joka on koottu Prosopography of the Neo-Assyrian Empire -nimihakemistosta. Verkoston muodostavat nimihakemiston yksilöt, joiden nimen lingvistinen kanta on määritelty esimerkiksi akkadin-, aramean-, tai egyptinkieliseksi. Käytän verkostoanalyysissä nimen lingvististä kantaa pääasiallisena aramealaisten tunnisteena. Tutkimuksen teoria pohjaa etnisyyden määritelmään ja sen ilmentymiseen ”ryhmällisyytenä” (groupness) sosiaalisen ja poliittisen ilmapiirin niin vaatiessa. Esitän, miten etnisyyttä, ryhmällisyyttä, ja etnistä ryhmällisyyttä voidaan tutkia sosiaalisen verkostoanalyysin avulla. Analysoin aramealaisten nimien ryhmittymistä kahdessa aliverkostossa. Ensimmäinen on Ma’allanaten arkistoon perustuva verkosto, joka on valittu korkean aramealaisten nimien esiintyvyyden perusteella. Toinen on rajattu Nineven kaupungin asukkaisiin. Analyysi perustuu modulariteettialgoritmien tunnistamien yhteisöjen analysoimiseen. Tutkin, miten länsiseemiläiset nimet jakautuvat verkostoissa ja millä perustein aramealaiset muodostavat sosiaalisia ryhmiä. Tutkimuksessa käy ilmi, että aramealaiset eivät muodosta ryhmiä jaetun etnisen taustan perusteella. Molempien aliverkostojen aramealaisten sosiaaliset verkostot ovat nimikannan perusteella monimuotoisia. Sosiaaliset verkostot ovat rakentuneet pikemminkin ammatin perusteella. Aramealaiset eivät siis osoita erityistä ryhmällisyyttä 600-luvun Assyriassa. Heidän sosiaalinen toimintansa ei viittaa siihen, että aramealainen tausta olisi assyrialaisesta identiteetistä erillistä. Viitteitä yleiseen, aramealaiseen identiteettiin ei ole.

Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.