Browsing by master's degree program "Kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelma"

Tutkin maisterintutkielmassani esseeminää seitsemän eri kirjoittajan 2010-luvulla julkaistussa esseessä. Esseet ovat Olli Löytyn ”Vähäsen rasisti” (2011), Pauliina Haasjoen ”Tietoliikennepäiväkirja” (2019), Koko Hubaran ”Yksinäisyys on tilastollinen harha” (2017), Timo Hännikäisen ”Väkivalta ja uhrikulttuuri” (2015), Anu Silfverbergin ”Toisin” (2011), Antti Nylénin ”Rakkauden talvi” (2016) ja Antti Arnkilin ”Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)” (2014). Ehdotan esseeminän asettuvan minäpositiona runon puhujan ja tietokirjallisuuden minän väliin. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen niiden esseekokoelmien kansia ja formaattia, joiden osana aineistoni esseet on julkaistu. Käytän apunani Gérard Genetten kynnystekstin käsitettä ja hänen huomioitaan kynnysteksteistä. Esitän kansien rakentavan monipuolisesti kuvaa esseeminästä ja toimivan myös linkkinä biografisen minän ja esseeminän välillä. Toisessa, laajemmassa analyysiluvussa sovellan Michael Bambergin alulle panemaa kerronnallisen asemoinnin teoriaa ja kerronnallisen asemoinnin analyysia aineistooni. Kerronnallinen asemointi on sosiaalitieteissä kehitelty teoria, jonka avulla voi tarkastella tilanteista, kerronnan avulla tapahtuvaa sosiaalisten asemien ottamista ja antamista ja kertojan niiden kautta rakentuvaa identiteettiä. Asemointianalyysi on siihen kehitetty analyysimalli, jossa tilanteita tarkastellaan kolmen eri tason avulla: 1) tarinan tasolla, 2) kerrontatilanteen tasolla ja 3) kulttuurin tasolla. Olen jakanut esseet kahteen kategoriaan 3. tason perusteella eli sen perusteella, miten tulkitsen esseeminien näkevän itsensä. Ystävä-kategorian esseeminissä korostuu hyväntahtoisuus suhteessa muihin ja kriitikoissa analyyttisyys ja itsen asemointi muiden yläpuolelle. Kerronnallisen asemoinnin teorian ja kirjan ulkoasun kynnystekstien yhdistäminen osoittautui hedelmälliseksi tavaksi lähestyä kysymystä esseeminän rakentumisesta sekä esseessä että esseen ulkopuolella. Asemoinnin tarkastelu auttoi tarkentamaan kuvaa siitä, mistä mahdollisesti epämääräisetkin vaikutelmat esseen argumentoinnista syntyvät.

Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.

Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.

Tutkielma käsittelee Constance Fenimore Woolsonin novellin ”’Miss Grief’” (1880) kerronnanetiikkaa. ”’Miss Grief’” on naiskirjailijan kirjoittama kertomus mieskirjailijasta, joka kertoo kohtaamisestaan naiskirjailijan kanssa. Kerronnan näkökulma on sidottu mieskirjailijahahmoon, joka on novellin henkilökertoja. Hänen kerronnassaan korostuvat 1800-luvun lopulle tyypilliset ennakkoluulot luovia naisia kohtaan. Taiteellisesti kunnianhimoista uutta naista edustavan naiskirjailijahahmon mieleen kerronnalla ei sen sijaan ole pääsyä. Novellin edetessä suuri osa kertojan naishahmoa koskevista oletuksista ja tulkinnoista kuitenkin kumoutuu, mikä herättää kysymyksiä kertojan luotettavuudesta. Tutkin tässä tutkielmassa sitä, millaisia eettisiä vaikutuksia miespuolisen minäkertojan valinnalla on uudesta naisesta kertovassa novellissa. Lähestyn tutkimuskysymystäni James Phelanin retoris-eettisestä kertomuksenteoriasta käsin. Analysoin tutkielmassa kertojan, implisiittisen tekijän ja kertomuksen yleisöjen välisiä suhteita, kertojan epäluotettavuutta sekä implisiittisen tekijän hyödyntämiä kerronnan resursseja. Käsittelyni ulottuu sekä kerrotun että kerronnan etiikan alueille. Pohdintani siitä, millaisia eettisiä kysymyksiä kertojan ja novellin naispäähenkilön välinen suhde nostaa esiin, sijoittuu kerrotun etiikan alueelle. Pääpaino on kuitenkin kerronnan etiikalla, kun tutkin sitä, millainen on kertojan suhde implisiittiseen tekijään ja kertomuksen yleisöihin. Merkittävä osa tätä tarkastelua on tutkia kertojan luotettavuutta, jonka tarkastelussa hyödynnän Phelanin jaottelua epäluotettavuuden kuuteen alatyyppiin sekä erottelua epäluotettavan kerronnan kertojaa ja tekijän yleisöä loitontavaan (estranging unreliability) ja lähentävään (bonding unreliability) vaikutukseen. Tutkin myös sitä, muuttuuko kertojan, implisiittisen tekijän ja tekijän yleisön suhde novellin aikana, eli vaihteleeko kertojan luotettavuus tarinan edetessä. Osoitan tutkielmassani, että novellin kertojavalinnan eettisiä vaikutuksia ovat naishenkilö(ide)n jääminen äänettä ja kertojan osoittautuminen epäluotettavaksi. Vaikka kertojan näkemyksiä kritisoidaan voimakkaasti, kertojavalinta implikoi miesnäkökulman tärkeyttä naishahmojen itsemäärittelyn kustannuksella. Vasten uutta naista käsittelevän fiktion yleisempiä painotuksia naisten sisäisen maailman tutkimisesta ja itserepresentaatiosta valinta on yllättävä mutta ei ainutlaatuinen. Kertojan osoittautuminen epäluotettavaksi tekee kuitenkin naishahmon kuvauksesta eettistä siinä mielessä, että se kumoaa kertojan naiskäsityksen harhaanjohtavana ja luo etäisyyttä tekijän yleisön ja kertojan arvojen välille. Tällöin implisiittinen tekijä onnistuu kritisoimaan ajan kapeita käsityksiä eri sukupuolille sopivasta käytöksestä ja kirjallisen lahjakkuuden sukupuolittuneisuudesta sekä kuvaamaan naishahmoa, jonka määrittelyyn patriarkaaliset mallit eivät riitä.

Käsittelen tutkimuksessani Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären (1981) päähenkilöä eli Ronjaa. Tutkimukseni kohteena on alkukielinen versio, mutta hyödynnän tutkimuksessani suomennoksessa käytettyjä nimiä. Johdannossa esittelen keskeiset tutkimuskysymykset. Luvussa 2 tarkastelen Ronjaa mahdollisen maailmaan kuuluvana hypoteettisena henkilönä. Lindgrenin romaanissa hyödynnetään useita henkilöhahmon viittaustekniikoita. Näitä ovat Ronjan nimi, tarkka määritelmä ”ryövärintyttäreksi”, persoonapronominit sekä Ilon Wiklandin kuvitus. Tämän jälkeen hyödynnän Marie-Laure Ryanin teoriaa tarinamaailman modaalisesta rakenteesta ja tarkastelen päähenkilön olemassaolon luonnetta teoksessa kielen tasolla erottuvissa maailmoissa. Ronja toimii tarinamaailman todellisuudessa, ja lukija suhtautuu tarinamaailman todellisuuteen autonomisena alueena. Fiktiivisen autonomisen todellisuuden lisäksi Ronjan episteeminen maailma, mallimaailmat sekä vaihtoehtoiset universumit ovat olennainen osa romaania. Tarinamaailman modaalisen rakenteen jälkeen tutkin Ronjan yksilöllisyyttä. Erittelen hahmon keskeisiä piirteitä Uri Margolinin määrittelemien henkilöhahmon ulottuvuuksien mukaisesti. Ronjan ulkonäön keskeisiä piirteitä ovat tummasilmäisyys ja mustat hiukset. Muita hahmon piirteitä ovat muiden muassa päättäväisyys, terveys, ketteryys sekä rohkeus. Ronjan erotettavuus on tarinassa selkeä, sillä hän on teoksen alussa ainoa lapsihenkilöhahmo. Birkin tullessa mukaan tarinaan sukupuoli on ensimmäinen seikka, joka erottaa heidät toisistaan. Ronja kasvaa ja kehittyy fyysisesti ja psyykkisesti teoksen tarinan aikana. Ronja ajattelee itseään samana, jatkuvana yksilönä. Tämän todistaa Ronjan näkemä uni, jossa hän identifioi itsensä unensa pikkutytöksi. Toisinaan jatkuvuuden ja samuuden auktoriteettina toimii kaikkitietävä kertoja. Luvussa 3 tutkin päähenkilön kompleksisuutta ja kehittymistä Uri Margolinin määrittelemien ulottuvuuksien sekä Maria Nikolajevan tutkimusta apuna käyttäen. Lähestyn Ronjaa pyöreänä ja dynaamisena henkilöhahmona. Luonnolla on suuri rooli Ronjan yksilöllisen identiteetin kehittymisessä. Metsä on paikka, jossa hän ottaa ensimmäiset itsenäistymien askeleet. Henkilöhahmon hahmottamistapa ja kognitiivinen ulottuvuus kehittyvät merkittävästi ensimmäisen metsäretken aikana. Useat Ronjan kohtaamat konkreettiset haasteet liittyvät luonnossa selviytymiseen. Ronjalla on vahva suhde luontoon koko tarinan ajan. Ronjan sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa Birkillä on merkittävä rooli. Ronjan käytös ja puhetapa muuttuu Birkin ystävyyden vakiinnuttua. Ronja alkaa toisinaan jäljitellä Loviisan tekoja ja puhetapaa. Ronjan ja Birkin tarinaa voi tarkastella ystävyytenä tai rakkaustarinana. Ronjan moraali muuttuu teoksen aikana. Hänen mielipiteensä eivät aina perustu tarinan alkupuolella hänen omiin kokemuksiinsa, vaan ovat sidoksissa Matiaksen yhteisön mielipiteisiin. Birkin kanssa ystävystyttyään Ronja alkaa kyseenalaistaa vihanpidon Borkaryöväreiden kanssa. Kyseenalaistaminen johtaa Helvetinkuilun hyppyyn, joka on Ronjan itsenäisyyden julistus. Hahmo omaa oman moraalikäsityksensä ja on itsenäinen subjekti, ei ainoastaan ryöväriyhteisön jäsen. Ronja ja Birk perustavat oman, rauhanomaisen yhteisön metsään. Polariteetit yhdistyvät, kun Matias hyväksyy Ronjan ja Birkin ystävyyden ja käy kaksintaistelun Borkan kanssa. Vaikka Ronja, ryövärintyttärestä on tehty useita tutkimuksia, mahdollisten maailmojen teoriaan liittyvää tutkimusta ei teoksesta löydy. Tämä luo mahdollisuuden uudelle jatkotutkimukselle. Myös henkilöhahmoihin keskittyvää tutkimusta on yllättävän vähän, vaikka jokainen aiempi tutkimus tekeekin tavalla tai toisella huomioita henkilöhahmoista.

Denna magisteravhandling undersöker hur förtryck gestaltas i dikteposet Ædnan. Avhandlingen granskar vilken roll ett diktepos kan ha i ett samhälle och varför en författare väljer att framföra ett budskap genom poesi. Den tidigare forskningen fokuserar på Sverige eftersom största delen av berättelserna i dikteposet handlar om Sveriges koloniala historia. Mitt syfte med denna avhandling är att granska förtryck och undersöka hur Sveriges kolonialpolitik har riktat sig mot de samer som bott inom landets gränser, samt bidra till den diskussion som pågår om detta ämne. Jag undersöker berättelsen, karaktärerna och det poetiska språket för att visa olika former av förtryck i dikteposet. Metoden i denna avhandling är en tematisk lyrikanalys och jag utför en närläsning av de dikter jag analyserat. Jag har avgränsat analysen genom att välja de dikter som jag tycker tydligast uttrycker förtryck och som stöder mitt syfte. Analysens kapitel är uppdelade enligt följande teman: samhället, naturen och miljön, och språket. I min analys kommer det tydligt fram att förtryck gestaltas på olika sätt beroende på generation. Berättelsens fokus ligger på tre kvinnor och tre generationer under 1900-talet fram till 2010-talet, vilket är varför jag valt att fokusera på dessa tre kvinnor i min analys. Stundvis kommer även andra karaktärer med om de är nödvändiga för just den diktanalysen. Avhandlingen utgår från postkolonial litteraturteori. Jag vill granska de effekter som lever kvar i det samiska samhället som en följd av den svenska kolonialpolitiken. För att få en djupare förståelse för samernas koloniala historia i Sverige, är det nödvändigt att analysera det ur ett postkolonialt perspektiv och betrakta hur förtrycket påverkat det samiska samhället. Begreppet postkolonial diskuteras ur ett nordiskt perspektiv och jag stöder mig på tidigare forskning som undersökt vad det innebär i ett nordiskt sammanhang. Lyrikanalysen stöder jag mig på forskning kring hur valet av att skriva på svenska påverkar verket Ædnan. Genom att skriva på svenska når författaren förtryckarna, vilket gör språket till ett centralt verktyg för att utforska förtrycket i analysen. Resultaten av denna avhandling visar att dikteposet beskriver på ett mångsidigt sätt det förtryck samerna genom historien varit föremål för. De teman jag har valt gör det möjligt för mig att identifiera olika teman och berättelser genom vilka förtryck framställs och visa hur det poetiska språket på ett unikt sätt inverkar på skildringen av förtryck. Analysen har bidragit till en djupare förståelse för hur förtrycket gestaltas i dikteposet och har bekräftat att det finns ett behov för en fortsatt dialog och medvetenhet kring samernas situation idag.

Tutkielmani käsittelee kääntymyksen kuvausta Lyndall Gordonin elämäkerrassa T. S. Eliot. An Imperfect Life (1999). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, millaista käsitystä todellisuuden ja ihmisen olemuksesta teoksen kääntymyskuvaus edustaa. Tutkielmani tarkastelee elämäkerran ja sen kirjoituksen tapoja heijastaa käsityksiä ihmisenä olemisesta, identiteetistä ja ihmiskuvasta. Hypoteesini on, että sekularisaation vaikutuksesta elämäkertakirjallisuuden kääntymyskuvaukset irtautuvat kohdehenkilön kääntymykselleen antamista filosofisista ja teologisista merkityksistä. Tutkielmani tarkastelee ongelmaa yhden tapausesimerkin kautta. Teoksen keskeinen teema on hengellinen matka kohti pelastusta ja tämän matkan vaikutus ja ilmeneminen T. S. Eliotin tuotannossa. Uskonnollinen etsintä, kääntymys ja anglokatolinen identiteetti ovat teoksen keskeiset aiheet. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii elämäkertateoria, jonka suuntauksia tarkastelen totuuskäsityksen sekä ihmis- ja maailmankuvien muodostamisen näkökulmista. Johtopäätökseni on, että Lyndall Gordonin elämäkerrassa T. S. Eliot. An Imperfect Life kääntymys selitetään psykologisten tekijöiden avulla. Analyysini mukaan Eliotin ja Gordonin käsitykset siitä, mitä pelastus tarkoittaa, eroavat ratkaisevasti toisistaan. Gordon ei ymmärtänyt Eliotin näkemystä unitaarikirkon ja anglikaanikirkon olennaisista eroista eikä inkarnaation ja uhrin teologiaa. Hän kuvaa Eliotin kääntymystä yrityksenä parantaa elämää, ja sovitus jää lopulta sivuun. Gordon kiinnitti huomionsa Eliotin elämän ja teosten askeettisuutta ja kärsimystä ihannoiviin piirteisiin itsetarkoituksellisina asioina, eikä nähnyt niiden takana pyrkimystä täyteyteen Jumalassa. Jumala ja hänen ominaisuutensa sekä kysymys totuudesta eivät kuulu missään elämäkerran osassa Gordonin ydinkysymyksiin, kun hän analysoi Eliotin kääntymykseen vaikuttaneita tekijöitä. Gordon kuvaa kääntymyksen ihmisen psyykkisenä prosessina, johon vaikuttaneita älyllisiä, emotionaalisia ja esteettisiä tekijöitä hän analysoi ansiokkaasti. Väitteeni mukaan totuuden tietämiseen ja koko totuuden mahdollisuuteen skeptisesti suhtautuva asenne liukuu dekonstruktiivisesta kirjallisuustieteestä elämäkertureiden tiedostettuun ja tiedostamattomaan käsitykseen siitä, miten kohdehenkilön totuuden etsinnästä ja löytämisestä voi ja kannattaa kirjoittaa.

Tutkielmassa tarkastellaan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Sielut kulkevat sateessa groteskien, metafiktiivisten sekä intertekstuaalisten piirteiden vaikutusta teoksen pelottavien olentojen, syväläisten ja jumalan rakentumiseen sekä kauhistuttavuuteen. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että teoksen realistisuus vahvistaa olentojen aiheuttamaa kauhua, outoutta ja pelon tunnetta lukijassa. Sen sijaan painottamalla omaa fiktiivisyyttään metafiktion keinoin teos purkaa realistisen kaltaisen, mutta yhtä aikaa groteskin maailman aikaansaamaa kauhullista vaikutelmaa. Analyysissä osoitetaan, että olentojen ulkomuoto rakentuu pääasiassa kahden käsitteen, groteskin yhdistelyn sekä luokattomuuden varaan. Näistä yhdistely vaikuttaa olentojen kuvauksessa ainoastaan visuaalisesti, kun taas luokattomuus näkyy kuvallisuuden lisäksi erityisesti syväläisten epätäydellisessä suhteessa ihmisyyden kategoriaan. Lisäksi osoitetaan, että mitä enemmän tietoa tapahtumista ja olennoista saadaan, sitä vähäisempi groteskin vaikutus on. Mahdollisten ja mahdottomien elementtien horjuttaminen, yhdistely ja vääristely ovat tiedon lisäksi suuri vaikutin syväläisten kuvauksessa sekä vastaanotossa, sillä ne hankaloittavat lukijan tekemää arviointia tarinamaailman realistisuudesta. Myös vieraan ja epäinhimillisen voiman identifioituminen teoksen kuvitteelliseksi kirjoittajaksi murtaa sekä yliluonnollisuuden että groteskin vaikutelman. Kirjailijan läsnäolo ei kuitenkaan vaikuta groteskien kuvien arviointiin, sillä syväläiset ja jumala pysyvät ulkoiselta olemukseltaan yhä inhottavina, vaikka niihin liittyvä psykologinen pelko katoaisi. Tutkielmassa päädyttiin alkuasetelmassa esitettyyn olettamukseen siitä, että siinä missä teos pyrkii groteskin tyylikeinojen kautta luomaan kammottavaa tunnelmaa sekä pelottavia olentoja, se samanaikaisesti purkaa juuri luomiaan kauhullisia vaikutelmia paljastamalla oman metafiktiivisyytensä. Osoittaessaan avoimesti lukijalleen keinotekoisen luonteensa, teos poistaa samalla itseensä liittyvät selittämättömyydet eliminoiden siten myös pelon, joka outoihin, selittämättömiin asioihin liittyy. Teoreettisena kehyksenä tutkielmassa ovat toimineet groteskin lajiteoriasta, intertekstuaalisuudesta sekä metafiktiosta johdetut yleiset keinot.

Tarkastelen tutkielmassani Zadie Smithin romaanin Swing Time (2016) kuvausta Ison-Britannian keskiluokkaisen ihmisen identiteetistä sekä yhteiskuntaluokista. Keskeisimmät sosiologiset ja yhteiskunnalliset lähteeni ovat Pierre Bourdieun teoria luokista sekä kaksi 2010-luvulla toteutettua tutkimusta Ison-Britannian luokista, BBC:n ja sosiologi Mike Savagen tutkimusryhmän toteuttama Great British Class Survey ja sosiologi Will Atkinsonin luokkamalli. Identiteetin ja diskurssien tarkastelulle pohjan antavat Stuart Hall, Michel Foucault ja Paul Ricœur. Kerronnan ja kerronnallisen identiteetin tutkimuksen tukena käytän James Phelanin ja Marin Klepperin tutkimuksia. Luen Swing Timen temaattisena, ideologisena teoksena, joka kuvaa Ison-Britannian luokkayhteiskunnan eriarvoisuutta. Tutkielmassani liitän teoksen sen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin eli ympäröiviin sekä hierarkioita ja stereotypioita ylläpitäviin diskursseihin. Isossa-Britanniassa on korostettu esimerkiksi yksilöllisiä kykyjä ja ”likvidiä moderniteettia” luokka-aseman merkityksen kustannuksella. Smithin hysteeriseksi realismiksi kutsuttu kirjallinen tuotanto sekä jatkaa että kritisoi näitä diskursseja. Määritän tutkielmassa Swing Timen keskeisten päähenkilöiden asemat GBSC:n ja Atkinsonin malleissa. Huomaan päähenkilö-kertojan ja tämän äidin hahmojen kuvaavan periytyvän kulttuurisen pääoman merkitystä luokka-asemalle ja aseman nousulle. Traceyn hahmo personifioi vastapainona alaluokkien alistettua asemaa. Päähenkilö-kertojan subjektiivinen minäkerronta kuvaa tutkielmani mukaan keskiluokkaista ajattelutapaa. Tutkin päähenkilö-kertojan käsitystä identiteetistään, väärintulkitsevaa kerrontaa sekä muita keinoja, joilla romaanissa näytetään kertojan väistelevän luokka-asemien merkitystä ja täten myös omaa keskiluokkaisuuttaan. Se on tutkimukseni väitteeni mukaan nykyhetken keskiluokkaiselle ihmiselle tyypillinen piirre; keskiluokka on muuttunut niin, etteivät perinteiset käsitykset sen piirteistä enää päde. Keskiluokan tärkein uusi piirre on etninen monimuotoisuus. Päähenkilö-kertoja näe diskurssien vaikutusta itseensä ja koittaa samastua ryhmiin, jotka hän jaottelee individualistisen ajattelun ohjeistamana yksittäisten ominaisuuksien, kuten lahjakkuus tai etnisyys, mukaan. Se ei tuota toivottua tulosta eli eheää identiteettiä, tuntemusta pysyvyydestä. Näin Swing Time todistaa, että brittiläisen ihmisen identiteetin sekä mahdollisuuksien ja rajoitusten elämässä määrää pohjimmiltaan aina luokka-asema.

Tarkastelen tässä tutkimuksessa Ulla-Lena Lundbergin romaania Is (2012, suom. Jää) kollektiivisen mielen ja mieltenvälisyyden näkökulmasta. Analysoin sitä, miten kollektiivinen mieli rakentuu romaanin kerronnassa ja miten romaanin henkilöhahmot ja henkilöhahmoryhmät tulkitsevat toistensa mielensisältöjä. Tutkin myös sitä, minkälaisia mieltenvälisiä henkilöhahmoryhmiä romaanissa on ja mikä niiden merkitys on romaanin tulkinnan kannalta. Tutkimukseni sijoittuu kognitiivisen kertomuksen teorian viitekehykseen, ja hyödynnän erityisesti Palmerin (2004; 2010b; 2011) teoriaa sosiaalisesta mielestä mutta myös muuta pääasiassa kognitiivisen kertomuksen teorian piiriin kuuluvaa tutkimusta. Sosiaalisen mielen teoriassa mieli nähdään sosiaalisena ja jaettuna ja se sisältää tietoisten ajatusten lisäksi tunteita, uskomuksia, taipumuksia ja mielen tiedostamattomia puolia. Tutkimuksessani esitän, että Is-romaanin kerronnassa ilmaistaan henkilöhahmoryhmien kollektiivisia ajatuksia psykokerronnan, suoran ja vapaan epäsuoran ajatuksen sekä passiivin avulla. Kollektiiviset ajatukset syntyvät ja ilmenevät henkilöhahmojen keskusteluissa, ja ne voi havaita näkökulmien sekoittumisesta ja kollektiivisista teoista. Kollektiivisia tunteita ilmaistaan lisäksi välimerkeillä ja huudahduksilla, tunnelatautuneella sanastolla, henkilöhahmojen fysiologisten reaktioiden, olemuksen ja elekielen kuvauksen kautta sekä rytmin, kielikuvien ja vertausten avulla. Ne näkyvät fyysisen ympäristön kuvauksissa ja ovat sidoksissa henkilöhahmojen tunnemaantieteeseen. Is-romaanin henkilöhahmot ja ryhmät tekevät tulkintoja toistensa mielensisällöistä ja taipumuksista käyttäytymisen, ilmeiden, eleiden, katseen ja äänen perusteella. Tulkinnat esitetään usein psykokerronnalla, mutta joskus myös vapaan suoran ja vapaan epäsuoran ajatuksen keinoin silloin, kun henkilöhahmo eläytyy toisen tai toisten ajatuksiin voimakkaasti. Toisten henkilöhahmojen odotukset ja tunteet vaikuttavat tulkitsijoiden omaan mieleen ja käyttäytymiseen siten, että mielet ovat kuin vuoropuhelussa keskenään. Luotolaisille rakentuu romaanin kerronnassa kollektiivinen mieli, jonka kautta luotolaiset voi nähdä yhtenä romaanin keskeisistä henkilöhahmoista. Muiden kuin syntyperäisten luotolaisten on vaikea päästä osaksi luotolaisten kollektiivista mieltä, ja luotolaiset voikin nähdä pienenä luontoyhteydessä elävänä alkuperäisyhteisönä, joka pitää tiukasti kiinni ajattelu- ja toimintatavoistaan. Papin kuoleman puolestaan voi nähdä sotien jälkeisen kollektiivisen trauman ilmentymänä ja uskon menetyksenä. Papin vaimo Mona jää ulkopuoliseksi lähes kaikista mieltenvälisistä ryhmistä, ja hänen hahmonsa kautta tulee näkyväksi sodan jälkeisen sukupolven kokemus siitä, että tunteet täytyi piilottaa ja vain selviytyä. Tutkimus haastaa joiltain osin sosiaalisen mielen teoriaa ja tarjoaa välineitä kehittää sitä eteenpäin. Se näyttää, miten suoralla ajatuksella, vapaalla suoralla ajatuksella ja vapaalla epäsuoralla ajatuksella voidaan konkreettisesti ja mimeettisesti ilmaista kollektiivisia ajatuksia ja tunteita toisin kuin psykokerronnalla. Samoja keinoja voidaan käyttää ilmaisemaan sitä, että henkilöhahmo eläytyy voimakkaasti toisen tai toisten mielensisältöön. Tutkimus kartoittaa yksityiskohtaisesti niitä kerronnallisia keinoja, joilla kollektiivisia tunteita voidaan ilmaista. Se näyttää, miten kollektiivisen mielen analysoimisella voidaan tuoda uusi näkökulma romaanin tulkintaan, koska kollektiivisen mielen kautta ryhmän voi nähdä yhtenä romaanin henkilöhahmoista. Tutkimus esittää lisäksi yhden tavan analysoida ja tulkita minäkertojaa sosiaalisen mielen kontekstissa.