Browsing by Subject "vuorovaikutus"

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, missä tilanteissa ja millä tavalla nauru nostetaan keskustelun aiheeksi tai merkitään näkyväksi ja miten naurusta keskusteleminen motivoituu. Minua kiinnostaa se, miten meneillään olevassa vuorovaikutustilanteessa tapahtuneesta naurusta puhutaan. Tutkin, miten naurua selitetään ja kommentoidaan ja miten sen syytä kysytään näissä tilanteissa. Toinen näkökulmani on se, miten naurusta puhutaan silloin, kun kerrotaan tai kommentoidaan jotain aiemmin tapahtunutta tai hypoteettista tilannetta, johon liittyy nauramista. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Miten teatteriprojektin osallistujat kysyvät meneillään olevassa vuorovaikutustilanteessa tapahtuvan naurun syitä ja toisaalta kertovat muille, miksi he nauravat tai miksi joku muu ihminen nauraa? 2. Millä tavalla osallistujat puhuvat naurusta kertoessaan jos-tain aikaisemmin tapahtuneesta tai kuvitteellisesta tilanteesta, jossa nauru kertomuksen perusteella näyttäytyy potentiaalisesti kiellettynä, epätoivottuna tai kasvoja uhkaavana asiana? Pro gradu -työssäni hyödynnän keskustelunanalyyttistä tutkimusmetodia. Sen lisäksi sovellan taustateorioita, joista osa on kytköksissä sosiologian perinteeseen. Käytän graduni aineistona Taide työnä ja työvälineenä -hankkeessa vuosina 2015 ja 2016 kuvattuja videoita nuorten aikuisten teatteriprojektien harjoituksista. Analyysini osoittaa, että naurua voidaan säädellä ja sen sopivuudesta käydä neuvottelua monilla erilaisilla tavoilla. Se, mille asioille on hyväksyttävää nauraa, riippuu vuorovaikutustilanteen kontekstista ja paikalla olevista ihmisistä. Naurun kommentointi käsillä olevaan vuorovaikutustilanteeseen liittyen motivoituu aineis-tossani usein sen kautta, että kyseisessä tilanteessa nauru on kasvoja uhkaavaa tai vaikeuttaa jonkin muun toiminnon suorittamista. Naurun kommentointi on joissain tapauksissa myös ohjaajalta hänen institutionaali-sen roolinsa vuoksi odotuksenmukaista toimintaa, ja tämän metapuheen kautta voidaan opettaa teatterin tekoon liittyviä asioita. Naurun syyn selittämisellä voidaan suojella omia tai toisen osallistujan kasvoja ja vähentää tilanteisiin liittyvää noloutta tai potentiaalista uhkaavuutta. Naurun suhde nolouteen ja häpeään on hyvin moninainen niin vuorovaikutustilanteissa tapahtuvaa naurua välittömästi kommentoitaessa kuin myös kertomuksia tuotettaessa. Naurun erilaiset tilanteiset normit ovat tunnistettavia ja voivat siten nousta myös eksplisiittisesti keskustelun aiheiksi ja neuvottelun kohteiksi, kuten analysoimissani kertomusten kertomistilan-teissa usein tapahtuu. Keskustelemalla ihmiset pyrkivät löytämään yhteisymmärrystä ja ilmaisevat myös eri-mielisyyttään toisten näkemyksiä kohtaan. Aineistoni perusteella naurusta neuvotellaan sekä makrotasolla että myös mikrotasolla yksittäisissä vuorovaikutustilanteissa. Tämän metapuheen kautta ihmiset myös mää-rittävät ja kategorisoivat itseään ja konstruoivat samalla omaa identiteettiään.

Tutkielmassa tarkastellaan Jussi Valtosen romaanin "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014) dialogeja ensisijaisesti autenttisen puheen illuusion ja henkilökuvauksen rakentumisen näkökulmista. Lähtökohtana on, että kaunokirjalliseen dialogiin tuoduilla valikoiduilla puhekielen piirteillä ja vuorovaikutuksen keinoilla pyritään luomaan teokseen puheenomaisuuden vaikutelmaa sekä rakentamaan henkilöhahmojen identiteettejä. Analyysin keskiössä ovat teoksen teinityttöhahmot Rebecca ja Daniella, ja aineisto on rajattu niihin fiktiivisiin keskusteluihin, joissa jompikumpi heistä on osallisina. Dialogintutkimus on viime vuosina pinnalle noussut tutkimusala, joka sijoittuu poikkitieteellisesti kieli- ja kirjallisuustieteen välimaastoon. Tässä tutkielmassa dialogia tarkastellaan niin kielen tasolla kuin kokonaismerkitystä rakentavana elementtinä. Näin ollen työssä sovelletaan kielen ulkoisen kontekstin merkitystä kielenkäyttöön korostavaa sosiolingvististä variaationanalyysia, minkä lisäksi analyysia täydennetään tosielämän vuorovaikutuksen tarkasteluun kehitetyn keskustelunanalyysin sekä kirjallisuudentutkimuksen havainnoilla. Tutkimus osoittaa, että He eivät tiedä mitä tekevät -teoksessa dialogi palvelee erilaisia kerronnan strategisia päämääriä. Aidon puheen illuusio syntyy dialogiin monen piirteen yhteisvaikutuksesta: romaanin dialogissa jäljitellään puhutun kielen äänne-, muoto- ja lausepiirteitä, käytetään puhekielistä sanastoa ja hyödynnetään typografisia ratkaisuja prosodis-paralingvisten piirteiden merkitsemisessä. Lisäksi tutkimuksessa pyritään muodostamaan kokonaiskuvaa analyysin kohteiksi valituista siskoksista tarkastelemalla heidän repliikkejään teinityttömäisyyden illuusion luomisen ja sosioekonomisen aseman näkökulmista. Kumpikaan tytöistä ei ole teoksessa fokalisoijana, joten dialogien merkitys korostuu heidän yksilöllisten persoonallisuuspiirteiden esiintuomisessa ja identiteetin rakentumisessa. Analyysista käy ilmi, että teinityttömäisyyden illuusio syntyy henkilöhahmojen puheeseen aiemmissa tutkimuksissa nuorisolle tyypillisiksi miellettyjen ja kielteistä huomiota saaneiden kielen piirteiden, kuten nousevan intonaation, kiroilun, affektisten ilmaisujen, anglismien ja diskurssipartikkeleiden, yhteisvaikutuksesta. Kun nuorten kielelle ominaisten piirteiden runsaus rakentaa 15-vuotiaan Rebeccan kohdalla elävää mielikuvaa kapinallisesta teinitytöstä, sitoo näiden piirteiden vähäisyys tai puuttuminen 11-vuotiaan Daniellan vielä lapsuuteen ja esiteiniyteen.

Tutkielmassa tarkastellaan päällekkäispuhuntaa ja sen vuorovaikutuksellista käyttöä suomenkie-lisessä radiokeskustelussa. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi, jonka keskeinen ajatus on, että keskustelu ei ole kaaos, vaan osallistujien vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöten jäsentynyttä toimintaa. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä on selvittää, millaisia vuorovaikutuk-sellisia tekoja radiokeskusteluiden päällekkäispuhuntatapauksiin liittyy ja millaisissa tilanteissa päällekkäispuhuntaa esiintyy. Tutkimuksen aineisto käsittää neljä puolen tunnin mittaista suoraa radio-ohjelmaa, jossa kolme keskustelijaa keskustelee ajankohtaisista puheenaiheista puheen-johtajan johdolla. Tutkielmassa osoitetaan, että päällekkäispuhunta on monivivahteinen keino, jonka avulla keskustelun osallistujat ratkovat vuorovaikutuksellisia ongelmia tai jolla keskustelun puheenjohtaja ohjaa keskustelua radio-ohjelman kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Tutkielman analyysiluvuissa päällekkäispuhuntoja tarkastellaan sekä vuoron vuorovaikutuksel-lisella luonteella tai tehtävällä että vuorottelujärjestelmän rakenteella selittyviä päällekkäispu-huntoja. Tutkielman kolmannessa luvussa osoitetaan, että päällekkäispuhunnan avulla puheen-johtaja voi ohjailla keskustelua joko edeltävää vuoroa tukemalla tai edesauttamalla edeltävän vuoron päättymistä. Neljännessä luvussa osoitetaan, että päällekkäisillä vuoroilla keskustelijat voivat pyrkiä tiimiytymään toisten keskustelijoiden kanssa tai he voivat ilmaista saman- tai eri-mielisyyttä edeltävän vuoron kanssa. Päällekkäin tuotetulla vuorolla keskustelijat voivat myös osoittaa edeltävään vuoroon liittyviä ymmärrys- tai muita ongelmia. Sekä keskustelijat että pu-heenjohtaja voivat päällekkäin tuotetuilla vuoroilla ilmentää orientaatiota tilanteen humoristi-suuteen tai vakavuuteen. Osallistujat voivat myös tähdätä erimielisen tai kilpailevan vuoronsa alkamaan ensin vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa, ja ellei se tuota tulosta, voivat sijoit-taa vuoron alkamaan kesken edeltävän vuoron rakenneyksikön. Viidennessä luvussa ilmenee, että rakenteellista päällekkäisyyttä esiintyy esimerkiksi kuorovastausten yhteydessä sekä silloin, kun seuraavaa puhujaa ei ole nimetty ja usea puhuja valitsee itsensä seuraavaksi puhujaksi. Tutkielma esittelee päällekkäispuhuntaa keskustelun voimavarana. Päällekkäispuhunnan avulla voidaan tehdä sellaisia vuorovaikutuksellisia tekoja, jotka vievät vuorovaikutusta eteenpäin ja pitävät keskustelun dynaamisena. Päällekkäispuhunnan avulla keskustelijat ja puheenjohtaja voivat toteuttaa niitä rooleja, joita radiokeskustelu heille asettaa.

Suomi toisena kielenä -oppijoiden vuorovaikutuksen tutkimuksen alaan kuuluvan tutkielman tavoitteena on selvittää strategioita, joilla ruokaa laittavat suomenoppijat selvittävät ymmärtämisen ongelmia kolmannen osapuolen, ohjeita antavan tietokoneen kanssa. Tutkielman menetelmä on pääosin laadullinen. Tutkimuskysymykseen vastataan esimerkkien keskustelunanalyyttisen erittelyn kautta. Laadullisen tutkimuksen myötä tutkielmassa saadaan myös kvantitatiivista tietoa aineistossa käytetyistä selvittämisstrategioista. Aineisto on osa EU:n rahoittamaa European Digital Kitchen (EDK) -projektia eli LanCook-projektia (Learning languages, cultures and cuisines in digital interactive kitchens), jossa kieltä opitaan ruoan laittamisen ohella. Aineistossa kielenoppijat laittavat ruokaa pareittain tietokoneohjelman antamien suomenkielisten ohjeiden avulla. Tilanteet on videoitu ja sittemmin litteroitu. Tämän tutkielman aineistona ovat olleet sekä videotallenteet että litteraatit. Informantteja on 12, ja heillä on yhteensä kahdeksan eri äidinkieltä. Tutkielman aineistosta keskusteluanalyysin myötä esiin nousevat ymmärtämisongelmien selvittämisstrategiat jakautuvat neljään eri luokkaan. Yleisimmin käytetyt strategiat ovat leksikaalisia, ennen kaikkea koodinvaihtoa ja parafraaseja. Toiseksi eniten ymmärtämisongelmia yritetään selvittää tukeutumalla ulkopuoliseen tukeen eli tietokoneeseen tai ohjaajiin. Kolmanneksi eniten hyödynnetään nonverbaalisia keinoja kuten osoittamista ja muita eleitä. Vähiten käytettyjä, aineistossa kuitenkin esiintyviä strategioita ovat arvaukset ja päättelyt joko kontekstista tai kielestä. Monessa esimerkissä käytetään useita eri selvittämisstrategioita. Tutkielmassa todetaan, että selvittämisstrategioiden käyttöön vaikuttavat roolit, jotka informanteille muotoutuvat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tutkimuskysymykseen vastaamisen lisäksi tutkielmassa havaitaan, että kielenoppijoiden välinen yhteistyö on yksi keskeisistä apuvälineistä silloin, kun kone aiheuttaa ymmärtämisongelman. Merkityksistä neuvotellaan yhdessä, jos kumpikaan ei ymmärrä, mitä kone tarkoittaa. Toisaalta tarvittaessa paremmin ymmärtävä voi jakaa kielellistä resurssiaan toiselle ja näin auttaa tätä ylittämään yksilöllisen suoriutumisen rajansa. Tutkielma poikkeaa aikaisemmasta tutkimuksesta, sillä siinä tarkastellaan kolmannen osapuolen, koneen, aiheuttamaa ymmärtämisen ongelmaa ja strategioita, joilla kaksi kielenoppijaa selvittää tällaisia ongelmia pareittain. Koneiden rooli toisen kielen oppimisessa on tänä päivänä suuri, ja jatkossa luultavasti nykyistäkin suurempi. Siksi tutkielma avaa kiinnostavan jatkotutkimusmahdollisuuden koneavusteisesta toisen kielen oppimisesta ja toisaalta niistä vuorovaikutuksen keinoista, joilla kielenoppijat auttavat toisiaan pärjäämään koneen kanssa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen direktiivisyyttä kielenoppimisen alkuvaiheessa. Informanttini on 9-vuotias venäläinen poika, ja tutkin hänen suomenkielisten direktiivisten ilmaustensa kehittymistä valmistavan luokan aikana. Ennakko-oletukseni on, että direktiivisten keinojen käytön oppiminen oppilasta osallistumaan luokan toimintaan sen täysivaltaisena jäsenenä ja toimimaan tarkoituksenmukaisesti luokan sosiaalisissa tilanteissa. Aineistoni on Long Second -hankkeesta, jossa 2010-luvun alussa pitkittäistutkimuksella on kerätty vuoden ajan materiaalia valmistavalta luokalta. Long Second -aineisto eroaa muista oppijansuomen korpuksista seitsemän erityispiirteensä ansiosta: Nauhoituksissa on saatu taltioiduksi oppilaiden puhetta naturalistisessa pienryhmäluokkatilanteessa. Aineistoa on kerätty pitkittäisesti ja tiheästi koko lukuvuoden ajan. Aineisto on monikanavaista ja vuorovaikutusta tapahtuu samanaikaisesti monen eri toimijan kesken. Aineiston oppilaat edustavat koko alakoulun ikäjakaumaa (7–12 vuotta). Osallistujat ovat muuttaneet maahan äskettäin. Aineistossa keskitytään viron- ja venäjänkielisiin suomenoppijoihin. Hankkeen päämääränä on suomea oppivien lasten luonnollisessa ryhmätilanteessa tuottaman puheen tallentaminen pitkittäistutkimuksen korpukseksi. Tutkimukseni on kielen rakenteisiin ja vuorovaikutuksellisuuteen keskittyvä pitkittäistutkimus. Tutkimuksessani käytän kahdeksan oppitunnin tallenteita, joista poimin tarkasteltaviksi informanttini direktiiviset ilmaukset ja hänen niihin saamansa vastineet. Tutkimukseni teoriapohjana käytän kielioppitietoa sekä vuorovaikutuksen, oppijankielen, toisen kielen oppimisen ja monikielisyyden teoriataustaa. Keskiössä analyysissani on direktiivien käytön oppiminen, jota selvitän direktiivisyyden teorioiden kautta. Ison suomen kieliopin (§ 1645) mukaan direktiivi on ohjaileva lausuma, jolla käsketään, kehotetaan, pyydetään tai neuvotaan puhuteltavaa toimimaan tai olemaan toimimatta tietyllä tavalla. Prototyyppinen direktiivi on imperatiivilause, mutta direktiivisyyttä on konventionaalistunut muihinkin ilmaustyyppeihin. Vuorottelusysteemissä direktiivi on vierusparissa useimmiten etujäsenenä. Se odottaa tiettyä reaktiota jälkijäseneltä. Informanttini kielessä direktiivien kehitys noudattaa yleisiä toisen kielen kehityksen linjoja. Alussa suomenkielisiä direktiivejä ovat puhuttelut ja käyttöyhteydessään direktiiveiksi tulkittavat yksittäiset sanat. Myöhemmin mukaan tulevat predikaatin sisältävät verbikokonaisuudet, yleisimpinä indikatiiviset mä haluan -rakenteet ja imperatiivit. Valmistavan luokan aikana informanttini suomenkielisissä direktiivisissä ilmauksissa tapahtuu kehitystä lausumien pituudessa, kompleksisuudessa, monipuolisuudessa ja muotojen oikeellisuudessa. Direktiiveissä käytetty sanasto laajenee ja rakenteellisesti direktiivit kehittyvät kohti kieliopillisesti oikeita muotoja. Valmistavassa luokassa tavoitteena on käyttää mahdollisimman paljon suomea. Oppilaita kannustetaan suomen kielen käyttöön, ja informanttini saa vahvistusta vuorovaikutuspyrkimyksilleen alkaessaan kommunikoida suomeksi. Aluksi informanttini käyttää direktiiveissään paljon venäjää, mutta ei useinkaan saa sillä toivomiaan reaktioita. Kun direktiivit vaihtuvat suomeksi, informanttini saa ainakin osassa tilanteista opettajan ja luokkatoverit toimimaan haluamallaan tavalla. Opettaja ainakin kommentoi, vaikka ei toimisikaan informanttini toiveen mukaan. Vierusparin etujäsenenä direktiivi voi jäädä vaille jälkijäsentä, jos opettajan tarkkaavuus on muualla. Direktiivien käytön oppiminen suomeksi vahvistaa informanttini suomen kielen kehitystä, helpottaa vuorovaikutusta ja auttaa informanttiani pääsemään täysivaltaiseksi osallistujaksi valmistavan luokan toimintaan.

Työelämän ja työn ollessa murroksessa työssä oppiminen on yhä keskeisemmässä osassa työntekijän ja organisaation toiminnan kannalta. Aiemman tutkimuksen valossa työssä oppimisessa nähdään korostuvan informaali luonne ja vuorovaikutuksen merkitys. Vuorovaikutus kietoutuu työssä oppimiseen monin tavoin muodostaen sille erityisen oppimisympäristön ja vaikuttaen siihen mahdollistavana tai haittaavana tekijänä. Sosiaalisen vaihdannan avulla voi syntyä vuorovaikutussuhteita, joista voi kehittyä hyvälaatuisia, millä puolestaan voi olla positiivinen merkitys koettuihin työssä oppimisen mahdollisuuksiin. Esimiehillä ja työtovereilla nähdäänkin olevan mahdollistava rooli työssä oppimisessa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa työntekijöiden kokemuksia työssä oppimisen mahdollisuuksista ja selvittää, miten työpaikan vuorovaikutussuhteiden laatu selittää työntekijän kokemusta työssä oppimisen mahdollisuuksista omassa työyhteisössään. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisilla tutkimusmenetelmillä. Aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella yhdestä viestintäalan organisaatiosta. Vastauksia saatiin 131 kappaletta. Analyysissa testattiin esimies-alaissuhteen laadun ja työtoverisuhteen laadun yhteyttä koettuihin työssä oppimisen mahdollisuuksiin. Tulosten perusteella vastaajat kokivat työssä oppimisen mahdollistuvan melko hyvin omassa työyhteisössään. Työssä oppimisen mahdollisuuksiin liittyvillä tekijöillä vaikuttaisi myös ilmenevän käänteisiä merkityksiä. Vastaajat kuvailivat esimies-alaissuhteitaan keskimäärin hyvälaatuisiksi ja työtoverisuhteitaan vielä parempilaatuisiksi. Tulokset myös osoittivat, että esimies-alaissuhteen laatu ja työtoverisuhteen laatu olivat positiivisesti yhteydessä työntekijän kokemukseen työssä oppimisen mahdollisuuksista. Lisäksi havaittiin, että esimies-alaissuhteen laatu selitti vahvemmin koettujen työssä oppimisen mahdollisuuksien vaihtelua kuin työtoverisuhteen laatu. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että työpaikan vuorovaikutussuhteet ovat merkityksellisiä koettujen työssä oppimisen mahdollisuuksien kannalta ja suhteisiin tulisi panostaa. Tulokset viittaavat siihen, että työssä oppiminen on hyvin moniulotteinen ilmiö, jonka selittämiseksi malliin tulisi lisätä vuorovaikutussuhteiden laadun lisäksi muitakin selittäviä tekijöitä. Muut tutkimuksessa kartoitetut työssä oppimisen mahdollisuuksiin liittyvät tekijät tukevat aiempien tutkimusten havaintoja. Jatkossa tulisi pohtia, miten työssä oppimisen mahdollisuuksia ja työpaikan vuorovaikutussuhteiden luonnetta tulisi mitata, jotta näiden ilmiöiden suhdetta voitaisiin ymmärtää paremmin.

Pro gradu -tutkimukseni aiheena on yhteistoiminnallinen muisteleminen ja sen keinot. Aineistona on kolmen tunnin keskustelu, jonka olen videoinut lokakuussa 2009 ja litteroinut. Keskusteluun osallistuu neljä henkilöä, joista kaksi vanhinta, jotka ovat sisaruksia, muistelevat aiempia aikoja; kaksi nuorempaa perheenjäsentä toimivat keskustelussa vastaanottajina. Keskustelu koostuu pääosin muistelemisesta, mutta aineisto sisältää myös keskustelua ruokapöydässä tapahtuvasta toiminnasta. Aineistosta olen poiminut 9 muistelujaksoa analysoitavaksi. Teoriapohjana ja metodeina käytän hyväkseni keskustelunanalyysia sekä sosiolingvisti William Labovin teoriaa suullisen kertomuksen rakentumisesta ja Elinor Ochsin ja Lisa Cappsin lingvistisen antropologian piiriin asettuvaa kuvausta keskustelussa esiintyvästä kerronnasta. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Miten yhteistoiminnallisuus ilmenee muistelukeskustelussa? 2. Miten rakennetaan yhteisiä muistoja, kun kahdella muistelijalla on episteeminen pääsy tapahtumiin? 3. Millä keinoilla ja toiminnoilla vastaanottaja osallistuu muistelukeskusteluun? Ensimmäisessä analyysiluvussa keskityn kahden muistelijan keinoihin rakentaa yhteistä kerrontaa. Tarkastelen myös muistelijoiden kertomusten limittymistä sekä pääkertojan keinoja osallistaa toista asian oletettavasti tuntevaa muun muassa 'muistat sie' -alkuisilla interrogatiiveilla. Käy ilmi, että kertojana toimiva muistelija pyrkii huomioimaan toisen muistavan osapuolen tarjoamalla tälle tunnistettavaksi tarkoitettuja yksityiskohtia sekä kysymällä tältä apua silloin, kun omat muistikuvat eivät ole selkeitä. Kaikki muistamista varmistavat kysymykset eivät silti ole avunpyyntöjä, vaan niiden tehtävänä voi olla myös toisen asettaminen vastaanottajaksi eli niillä on silloin topikalisoiva funktio. Toisessa analyysiluvussa tutkin vastaanottajien toimintoja, joilla he asettuvat vastaanottajiksi, seuraavat ja vastaanottavat kertomusta sen kuluessa ja jopa vaikuttavat kerronnan kulkuun. Vastaanottajat tuottavat useimmiten kerronnan alussa lyhyitä dialogipartikkeleista koostuvia vuoroja, joilla he osoittavat asettuvansa rooliinsa. Kertomuksen lopussa he osallistuvat aktiivisesti kertomuksen evaluointiin. Käy ilmi, että vastaanottajalla voi olla myös aktiivisempi rooli. Hän voi saada aikaan sellaista kerrontaa, jota kertoja ei ole alun perin suunnitellut kerrottavaksi. Vastaanottaja voi myös laajentaa kertomuksen juonilinjaa esittämällä tarkentavia kysymyksiä. Arviointiosiossa hän voi esittää päinvastaisia tulkintoja kuin kertoja, jolloin kertomus saa uusia merkityksiä. Kun kyseessä on perhekeskustelu, tieto kerrottavista tapahtumista ja henkilöistä – etenkin muista sukulaisista – voi olla jo aiemmin jaettua, jolloin kerrotulla ei ole samanlaista uutisarvoa kuin esimerkiksi edellispäivän tapahtumia raportoivalla kerronnalla. Muistoja jaetaan läsnä olevien kanssa sekä keskustelutilanteen ulkopuolisten kesken yhä uudelleen. Koetut menetykset luovat pohjaa muistelulle: muistelun avulla säilyy mielikuva kotimaasta ja puhumisen avulla puretaan historiallisia vääryyksiä kokeneiden traumoja. Kerrottavan jaettuus ja koettujen tapahtumien muistelun tärkeys onkin keskeistä aineistoni keskustelijoille, ja se käy ilmi tutkielmassa tarkastelemieni vuorovaikutuskäytänteiden kautta. Tutkimuksessani käyttämäni Labovin teoria kertomuksen etenemisestä on osoittautunut varsin kelvolliseksi kertomusten jäsentämisen työkaluna. Tutkimukseni tukee myös Ochsin ja Cappsin teoriaa. Muistelemista ei välttämättä tarvitse perustella eli korostaa tapahtumien kerrottavuutta. Muistelukerronta, kuten mikä tahansa keskusteluun sijoitettu kerronta, ei ole ennalta tarkasti strukturoitua, vaan se muokkautuu keskustelun edetessä. Aina keskustelussa ei ole yhtä selkeää kertojaa, vaan kerronnan voi rakentaa kaksi kertojaa eri tavoin ja jopa vastaanottajat voivat muokata kerronnan kulkua ja sisältöä. Muistelukeskustelu on varsin avoin kysymysten ja epäilysten esittelylle, selonteoille sekä yhteiselle pohdinnalle.

Tämä tutkielma käsittelee verkkoalusta Edmodon käyttöönottoa ja erityisesti sen käyttöä tietokoneavusteisen vuorovaikutuksen tuottamisessa alakoulun neljännen luokan englannin opetuksessa. Tutkimuksen pedagogisena tavoitteena on selvittää, mitä käytännön haasteita uuden verkkoalustan käyttöönotto aiheuttaa sekä mitä hyötyjä ja haittoja verkkoalustalla tuotetuista keskusteluista on neljäsluokkalaisten englannin (suullisen) kielitaidon kehitykselle. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan oppilaiden suhtautumista tietokoneavusteiseen kommunikointiin. Kielispesifinä tavoitteena on tutkia, miten oppilaat käyttävät englantia keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielma on orientaatioltaan pedagoginen tapaustutkimus, jonka pääpaino on kielispesifin tavoitteen tutkimisessa. Tutkielma on uraauurtava, sillä tietokoneavusteista kommunikointia kieltenopetuksessa ei ole tiettävästi vielä tutkittu alaluokilla. Teoriaosassa käydään läpi sekä soveltavan kielitieteen että kielitieteen kirjallisuutta. Lisäksi tutkielma pyrkii kehittämään teoriaa vuorovaikutuksen osalta kielten opiskelussa. Tutkimusaineisto kerättiin havainnointina, kyselylomakkeella sekä Edmodoon syntyneiden keskustelujen tulosteista. Aineisto analysoitiin sekä kvalitatiivisin menetelmin (sisällön analyysi ja diskurssianalyysi) että kvantitatiivisin menetelmin. Keskeinen tutkimustulos on, että verkkoalusta, joka vaatii tunnukset ja salasanan on hankala nuorille oppilaille, mutta tietokoneiden käyttö ei tuota ongelmia. Tutkielmaan osallistuneet neljäsluokkalaiset keskustelevat mielellään Internetin välityksellä ja lukevat toistensa kommentteja. He kykenevät ilmaisemaan erilaisia toimintoja englanniksi; he osaavat kysyä ja vastata kysymyksiin, antaa palautetta, ilmoittaa epäselvyyksistä, sekä ohjata keskustelua uusin aiheisiin ja laajentaa käsiteltyä aihetta. Johtopäätöksenä tutkimuksessa todetaan, että neljäsluokkalaiset kykenevät tietokoneavusteiseen vuorovaikutukseen keskenään. Tutkimustuloksia ei kuitenkaan voida yleistää, sillä otanta on pieni. Tutkijoita ja opettajia kehotetaan silti ottamaan huomioon tutkimuksen positiiviset tulokset ja heijastamaan ne tämän hetken viestinnällisen kielenopetuksen tavoitteisiin, jotka peräänkuuluttavat tietotekniikan integrointia osaksi opetusta.